V.
MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.
Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan, zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin, että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta. Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan — ne olivat kuin siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.
Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen — "sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen, izinyangakseen, joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä. Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko illalla verissäni ja kankeana.
Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi, jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla, ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä, istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen läheisyydessään.
Ah, niitä taisteluja — niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella, isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.
Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään — niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.
Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät. Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan. Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on hurmaava.
Kuule! Sotalaulu, ingomo, joka voimallaan huumaa miesten mielen, alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:
Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset,
Sinä olet myöskin meikäläinen!
Olemme zuluja, Leijonamme lapsia,
Mitä! Vapisetko?
Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli vielä rinteillä.
"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin härän mylvinä.
"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson poikki.
"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"
"Ei, isä", vastattiin. "Hyökätkäämme!"
"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.
"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä enää palatko!"
"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.
He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.
Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä!
Kuule taistelun melskettä!
Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy — pakenee! Soturit syöksyvät takaisin joen poikki — puolet rykmenttiä on kaatunut. Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.
"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.
Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah! nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä. Wow! isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.
Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua tappiolle.
Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja soturit kurkottivat päitään kuullakseen.
Vihdoinkin on kajahtanut huuto: "Eteenpäin Zulu-kansan lapset!"
Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta, keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki, joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme. Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko valaise.
Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!
Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle. Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä. Silloin soturit tappoivat heidät kaikki — heitä oli pari tuhatta miestä — tappoivat pilkaten ja herjaten.
Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin portista sisälle.
Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein, mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta, muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli kaikki. Kaikki tapettiin — miehet, naiset ja lapset — ja koko maa jäi autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah, missä on U'Faku nyt?
Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja terävinkin keihäs tylsistyi.
VI.
UMSLOPOGAASIN SYNTYMÄ.
Chakan pääperiaatteita oli, ettei hän tahtonut lapsia, vaikka hänellä olikin monta vaimoa. Jokainen lapsi, jonka hänen "sisarensa" hänelle synnyttivät, surmattiin heti.
"Mitä se minua hyödyttäisi, Mopo", sanoi hän minulle, "että kasvattaisin lapsia, jotka suuriksi tultuaan surmaisivat minut? Minua sanotaan hirmuvaltiaaksi. Sanopas, miten kuolevat päälliköt, joita sanotaan hirmuvaltiaiksi? Jälkeläistensä surmaamina, eikö niin? Ei, Mopo, hengestäni huolehdin, ja kun olen mennyt isieni luo, ottakoon vahvin paikkani ja mahtini!"
Nyt kävi niin, että vähän aikaa sen jälkeen kuin Chaka oli puhunut minulle näin, tuli sisareni, Balekan, joka oli nyt kuninkaan vaimo, synnytyksen hetki, ja samana päivänä synnytti vaimoni Macropha kaksoiset, ja kahdeksan päivää ennen oli toinen vaimoni, Anadi, lahjoittanut minulle pojan. Kysyt, isäni, miten tulin menneeksi naimisiin, kun Chaka oli kieltänyt kaikkia sotureja menemästä naimisiin, ennenkuin he olivat päässeet keski-ikään ja panneet renkaan päänsä ympärille täysi-ikäisyyden merkiksi. Kun olin lääkäri, teki hän minuun nähden poikkeuksen sanoen, että lääkärin oli hyvä tuntea naisten sairaudet ja osata tarpeen vaatiessa parannella heidän pahaa luontoaankin. Niinkuin se olisi mahdollista, isäni!
Kun kuningas kuuli Balekan olevan sairaana, ei hän surmauttanut tätä heti, sillä hän rakasti hieman Balekaa, vaan lähetti hakemaan minua käskien minun hoidella sisartani ja synnytyksen tapahduttua tuoda tavan mukaan lapsen ruumis hänen nähtäväkseen, että hän voisi todeta, oliko lapsi todellakin kuollut. Kumarsin maahan hänen edessään ja menin raskain mielin täyttämään hänen käskyään. Olihan Baleka sisareni ja hänen lapsensa samaa verta kuin minäkin! Mutta niin täytyi kuitenkin käydä, sillä Chakan kuiskaus oli kuin toisten kuninkaiden ärjähdys, ja jos rohkenimme olla tottelemattomat, saivat kaikki heimolaisemme vastata siitä hengellään. Parempi siis antaa yhden lapsen kuolla kuin kaikkien joutua sakaalein ruoaksi. Pian saavuin kuninkaan vaimojen asunnolle, nimeltään emposeni, ja mainitsin kuninkaan käskyn vartijoille, jotka päästivät minut portista. Astuin Balekan majaan. Siellä oli toisia kuninkaan vaimoja, mutta kun he näkivät minut, nousivat he heti ja poistuivat, sillä olisi ollut lainrikkomus jäädä majaan minun tultuani sisään. Sitten jäin kahdenkesken sisareni kanssa.
Hän makasi hiljaa eikä puhunut mitään, mutta poven kohoilusta näin, että hän itki.
"Tyynnyhän, pienoiseni", sanoin minä vihdoin; "tuskasi menee pian ohi."
"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan lapsen, jonka synnytän."
"Kuninkaan käsky, vaimo!"
"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla ole mitään sanomista tässä asiassa?"
"Lapsi on kuninkaan, vaimo."
"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"
"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli pakahtumaisillaan.
Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien ja valittaen sydäntäsärkevästi.
Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi, kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.
"Terve, oi Taivaiden äiti!" sanoin minä.
"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee?
Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"
"Kysy häneltä itseltään, oi suuri valtiatar", vastasin minä.
Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei surmattu syntyessään."
"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi
Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."
"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä rakastaa, zulujen äiti."
"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo silloin kaltaisensa."
"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan, sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"
"Senzangaconan sukupuu viheriöitsee sittenkin. Onhan kuninkaalla veljiä!"
"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni tahi tapa minut lapseni keralla!"
Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Voisiko se jotenkin käydä päinsä, Mopo?" kysyi hän. "Kuninkaan täytyy nähdä kuollut lapsi, ja jos hän rupeaa epäilemään jotakin vilppiä, niin sinä tunnet Chakan sydämen ja tiedät, missä me saamme huomenna levätä. Täällä on kaisloillakin korvat."
"Eikö Zulu-maassa olekaan toisia vastasyntyneitä lapsia?" kysyi Baleka kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti käärmeen sähinältä. "Kuule, Mopo! Eikö sinunkin vaimosi ole nyt samassa vaivassa? Kuule, Taivaiden äiti, ja kuule sinäkin, veljeni, mitä nyt sanon. Älkää leikitelkö kanssani tässä asiassa. Pelastan lapseni tahi tuhoan teidät molemmat. Sanon kuninkaalle teidän kummankin tulleen luokseni ja kertoneen minulle salaliitosta, jonka olitte suunnitelleet pelastaaksenne lapsen ja surmataksenne kuninkaan. Nyt valitkaa ja joutuin!"
Hän vaipui vuoteelleen ja me katselimme vaiti ollen toisiamme. Sitten
Unandi lausui:
"Anna minulle kätesi, Mopo, ja vanno, ettet ilmaise tätä salaisuuttamme kenellekään kuolevaiselle, minkä valan minäkin sinulle vannon. Kerran ehkä valkenee päivä, jolloin tuo lapsi, joka ei ole vielä nähnyt päivän valoa, hallitsee kuninkaana Zulu-maata, ja silloin hän korvaa uskollisuutesi tekemällä sinusta maan mahtavimman miehen, kuninkaan lemmikin ja kuninkaan neuvonantajan. Mutta jos rikot valasi, niin muista, etten kuole yksinäni!"
"Minä vannon, oi Taivaiden äiti", vastasin minä.
"Hyvä on, Makedaman poika."
"Hyvä on, veljeni", sanoi Baleka. "Mene nyt ja tee nopeasti, mitä sinun on tehtävä, sillä vaivojeni hetki lähestyy. Mene tietäen, että olen säälimätön, ellet onnistu; saatan sinut kuolemaan vaikkapa oman henkeni uhallakin!"
Minä lähdin. "Minne matka?" kysyi portin vahti.
"Lääkeaineitani hakemaan, kuninkaan mies", vastasin minä.
Niin sanoin, mutta oi — sydämeni oli raskas ja olin päättänyt — paeta kauas Zulu-maasta. En voinut enkä tohtinut tehdä mitä minulta vaadittiin. Mitä! Täytyikö minun surmata oma lapseni voidakseni pelastaa Balekan pienokaisen, ja täytyikö minun olla kuninkaalle uppiniskainen pelastamalla pimeyteen tuomittu lapsonen katselemaan auringon kirkkautta? Ei, päätin paeta, jättää kaikki ja piiloutua jonkun kaukaisen heimon keskuuteen, jossa voisin jälleen ruveta elämään. Täällä en voinut olla; Chakan varjossa vaani vain kuolema.
Saavuin majoilleni ja kuulin, että Macropha oli synnyttänyt kaksoiset. Käskin kaikkien poistua paitsi toisen vaimoni Anadin, joka oli kahdeksan päivää sitten lahjoittanut minulle pojan. Kaksoisista oli toinen — poikalapsi — syntynyt kuolleena. Toinen oli tyttö, sama, jota sittemmin sanottiin Nada-kaunottareksi ja Nada Liljankukaksi. Eräs ajatus pälkähti päähäni. Olin keksinyt pelastuksen tien.
"Anna poika minulle", sanoin minä Anadille. "Hän ei ole kuollut. Vien hänet kaupungin ulkopuolelle ja herätän hänet keinoillani henkiin."
"Ei tarvitse — lapsi on kuollut", sanoi Anadi.
"Poika tänne, vaimo!" tiuskaisin minä, ja hän ojensi minulle ruumiin, jonka sovitin ruohosta palmikoituun mattoon käärittyyn lääkemyttyyni.
"Älä laske ketään sisään, ennenkuin olen palannut, äläkä puhu sanaakaan tästä kuolleelta näyttävästä lapsesta. Jos päästät jonkun sisään tahi lörpöttelet sanankaan, niin lääkkeeni eivät vaikuta ja lapsi jää todellakin hengettömäksi."
Lähdin jättäen naiset hämmästyksen valtaan, sillä meillä ei ole tapana pitää niin kovin tarkkaa lukua toisen kaksoisen hyvinvoinnista, kunhan toinen vain jää eloon. Juoksin nopeasti emposenin portille.
"Tuon lääkkeitä, kuninkaan miehet!" huusin vahdeille.
"Astu sisään", vastattiin.
Menin portista ja kiiruhdin Balekan majaan, jossa Unandi ja sisareni olivat kahdenkesken.
"Lapsi on syntynyt", sanoi kuninkaan äiti. "Katso, Mopo, Makedaman poika."
Kumarruin katsomaan ja näin kookkaan poikalapsen, jonka suuret mustat silmät olivat aivan Chaka-kuninkaan silmäin kaltaiset. Unandi katsoi minuun kuiskaten: "Missä se on?"
Avasin maton ja otin kuolleen lapsen lääkemytystä silmäillen koko ajan pelokkaasti ympärilleni.
"Antakaa nyt elävä lapsi minulle", kuiskasin minä vuorostani.
Lapsi ojennettiin minulle ja minä hieroin erästä huumaavaa rohtoa sen kieleen tarkoituksella, että se olisi hiljaa ja liikkumattomana. Tuolla rohdolla on nimittäin se ominaisuus, että henkilö, jonka kielelle sitä pannaan, menee joksikin ajaksi aivan tiedottomaksi. Sitten kätkin lapsen lääkemyttyyni ja kiedoin maton ympärille. Mutta kuolleena syntyneen kaulan ympärille minä vedin kireälle lujan kuitusilmukan ikäänkuin olisin kuristanut lapsen ja käärin ruumiin matonpalaseen. Sitten sanoin Balekalle:
"Vaimo ja sinä myös, Taivaiden äiti, olen täyttänyt pyyntönne, mutta tietäkää, että tämä teko koituu ennemmin tahi myöhemmin monen kuolemaksi. Vaietkaa kuin hauta, sillä kuoleman kita on auki teille molemmille!"
Poistuin jälleen kantaen oikeassa kädessäni kääröä, jossa kuollut lapsi oli. Mutta lääkemytyn, johon olin kätkenyt elävän lapsen, kiinnitin selkääni. Kun tulin portille, näytin sanaakaan sanomatta vahdille, mitä oikeassa kädessä kantamani käärö sisälsi.
"Hyvä on", sanoivat he päätään nyökäyttäen. Astuin ulos hyvilläni, että kaikki oli käynyt niin hyvin, mutta iloni loppui lyhyeen, sillä portin ulkopuolella kohtasin kolme kuninkaan lähettiä.
"Terve, Makedaman poika!" sanoivat he. "Kuningas käskee sinun heti saapua hänen luokseen."
"Hyvä on", vastasin minä. "Tulen heti, mutta ensin pistäydyn kotonani katsomassa, miten vaimoni Macrophan laita on. Tässä on se, jonka kuningas haluaa nähdä", ja minä näytin heille kuolleen lapsen. "Voittehan viedä ruumiin hänen nähtäväkseen, jos tahdotte."
"Kuninkaan käsky ei kuulu niin, Mopo", sanoivat he. "Hänen käskynsä on, että sinun on heti oltava hänen luonaan."
Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos olin tottelematon, olin mennyttä.
"Menkäämme", sanoin minä, ja me kiiruhdimme kuninkaan portille.
Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä. Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen tervehdyksen bayéte! "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.
"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."
"Missä se on?" kysyi hän.
Osoitin mattoa.
"Näytä tänne."
Minä avasin maton, ja hän katsoi lasta ja nauroi ääneen.
"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon, josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"
"Ei, oi Musta", vastasin minä. "Lapsi kuoli kuninkaan käskystä."
"Istu ja jutelkaamme hiukan", sanoi Chaka, sillä hän oli hyvällä päällä. "Huomenna saat viisi härkää palkaksesi; valitse ne kuninkaallisesta karjasta."
"Kuningas on hyvä; hän näkee, että vyöni on vedetty kireälle; hän tyydyttää nälkäni. Suvaitseeko kuningas minun poistua? Vaimoni on vaivassa, ja haluan mennä häntä katsomaan."
"Ei, viivy hetkinen; sano, miten Baleka-sisaremme voipi?"
"Hyvin."
"Itkikö hän, kun otit lapsen häneltä?"
"Ei, hän ei itkenyt. Hän sanoi: 'Herrani tahto on minunkin tahtoni.'"
"Hyvä on! Olisipa hän vain itkenyt, niin olisin tappanut hänetkin. Kuka oli hänen luonaan?"
"Taivaiden äiti.."
Chakan otsa synkistyi. "Unandiko, minun äitini? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Vannonpa totisesti, vaikka hän onkin äitini — jos aavistaisin" — ja hän vaikeni.
"Sano, mitä sinulla on tuossa?" kysyi hän osoittaen pienellä keihäällään selkääni kiinnitettyä myttyä.
"Lääketarpeita, kuningas."
"Siinähän on kylliksi vaikka koko rykmentille. Avaa matto ja anna minun katsella vehkeitäsi."
Sanon sinulle, isäni, että luitteni ydin suli kauhusta, sillä minä pelkäsin, ettei hän voisi olla näkemättä lasta; jos mytty aukaistaisiin ja silloin —
"Se on noiduttu, tagati, oi kuningas. Ei ole hyvä katsella sellaista."
"Avaa!" tiuskaisi hän. "Mitä! Enkö minä voisi katsella sellaista, jota minun täytyy nielläkin, minä, joka olen kaikkien lääkärein päämies?"
"Kuolema on kuninkaan lääke", vastasin minä irroittaen mytyn selästäni ja laskien sen maahan aitauksen varjoon niin kauas kuin suinkin tohdin. Sitten kumarruin ja irroitin siteet tuskan hien valuessa kasvoilleni ja sokaistessa silmäni kuin kyyneleet. Mitä tekisin, jos hän huomaisi lapsen? Entä, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua? Sieppaisin keihään hänen kädestään ja iskisin hänet kuoliaaksi! Niin, minä surmaisin kuninkaan ja sitten itseni! Matto oli avattu ja siinä olevat lääkelehdet ja -juuret näkyivät selvästi; tajuton lapsi oli niiden alla sammaliin peitettynä.
"Inhoittavaa törkyä", sanoi kuningas pistäen nuuskaa nenäänsä. "Katsohan, Mopo, miten tarkka käteni on! Kas tuossa sinun lääkkeillesi!" ja hän kohotti keihäänsä ja iski sen mytyn läpi. Mutta juuri kun hän iski, sai suojelushenkeni hänet aivastamaan, minkä vaikutuksesta keihäs sattui mytyn laitaan, koskematta lapseen.
"Taivas kuningasta siunatkoon!" sanoin minä tavan mukaan.
"Kiitos, Mopo, enne on hyvä", vastasi hän. "Ja nyt poistu! Noudata neuvoani: tapa lapsesi kuten minä, niin ne eivät tuota sinulle murhetta. On parasta hukuttaa leijonan penikat."
Käärin myttyni kokoon — lujasti, vaikka käteni vapisivatkin. Oh, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua. Olin valmis. Nousin ja tervehdin kuningasta. Sitten lähdin, mutta olin tuskin päässyt intukunlan — kuninkaan asunnon — porttien ulkopuolelle, kun lapsi alkoi vikistä mytyssä. Entä, jos se olisi sattunut minuuttia aikaisemmin!
"Mitä!" virkkoi eräs soturi ohi kulkiessani, "oletko kätkenyt koiranpenikan moochasi alle, Mopo?"
En vastannut mitään, vaan kiiruhdin juoksujalkaa kotiin. Majassani ei ollut muita kuin molemmat vaimoni.
"Olen virvoittanut lapsen henkiin, vaimot", sanoin minä avatessani myttyä.
Anadi otti pojan ja tarkasteli sitä.
"Hän näyttää suuremmalta kuin ennen", sanoi hän.
"Elämän henki on täyttänyt ja paisuttanut hänet", vastasin minä.
"Hänen silmänsä eivät ole sellaiset kuin ne olivat", sanoi Anadi. "Nyt ne ovat suuret ja mustat ja aivan kuninkaan silmäin näköiset."
"Henkeni katsoi häntä silmiin tehden ne kauniiksi", vastasin.
"Tällä lapsella on syntymämerkki reidessään", sanoi Anadi kolmannen kerran. "Pojalla, jonka annoin sinulle, ei ollut mitään merkkiä."
"Lääkkeeni poltti hiukan."
"Tämä ei ole sama lapsi", sanoi Anadi synkästi. "Tämä on vaihdokas, joka tuottaa vain onnettomuutta majaamme."
Silloin minä raivostuin ja laskettelin synkkiä kirouksia, sillä minä käsitin, että tuon naisen kieli saattaisi meidät kaikki surman suuhun, ellen saisi häntä vaikenemaan.
"Vaiti, haaska!" karjaisin minä. "Miten sinä rohkenet ilmaista tuommoisia valheellisen sydämesi julkeita ajatuksia? Tahdotko saattaa kirouksen päällemme? Tahdotko tehdä meidät kaikki kuninkaan keihään ruoaksi? Sanohan kerran vielä samoin, niin minä istutan sinut noitapiirin keskelle, ja silloin — silloin on ingomboco todistava, että olet noita!"
Niin riehuin ja uhkasin valmistaa hänelle hirveän kuoleman, kunnes hän vihdoin pelästyi ja heittäytyi jalkojeni juureen rukoillen armoa ja anteeksiantoa. Mutta minä olin suuresti peloissani tuon naisen kielen takia enkä syyttä.
VII.
UMSLOPOGAAS KUNINKAAN EDESSÄ.
Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä salaisuuden tiesi kaksi naista — Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni — Macropha ja Anadi — olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.
"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän.
"Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.
Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa, ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi henkilöä, joita hän rakasti — minä Mopo, jota sanottiin hänen isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.
Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni, vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat, tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi — melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan, perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies — eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä, ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan valkoinen mies.
Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou, heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas pelasti kahdesti Nadan hengen.
Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he. Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.
"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi muuten kuolemme viluun."
Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä, ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa vasten.
"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.
Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt! Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä metsän toisella puolella näkyy."
Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja, mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali, joka pakeni heti kun poika lähestyi.
Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo. Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä, mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.
Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.
Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja, sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.
Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada — lapsi kertoi minulle niin — kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti, vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.
Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä, pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.
Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun, joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.
Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään. Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin. Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää. Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.
Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.
"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"
"On, oi Musta", vastasi Umslopogaas. "Tapoin naisen puolustaessani henkeäni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"
"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta sanomista, niin sinun täytyy kuolla."
Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa, vaan vaatii oikeuttaan.
"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan, koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."
"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen, Umslopogaas?"
"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.
Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta purskahti sitten nauruun.
"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka, joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua ehkä tervehditään bayéte-huudolla. Mutta minun tielleni älä tule, sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"
Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia. He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.
VIII.
TAIKUREIDEN TAPPIO.
Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, ingomboco, jossa he vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän, isanusin, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.
Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt — niitä oli paljon — olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen. Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana, kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä oli pidetty ingomboco ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi minulle sydämensä.
"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika", sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat — liian mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo. Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."
"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas", vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin hurmettaan saa huppelehtimaan?"
Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin?"
"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä, jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"
"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten tämä asia olisi selvitettävä?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin nähnyt tietäjäin, isanusien, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä korva.
Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin, että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä. Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne aiheutti.
"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle onnettomuuksia?"
Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä lukien pidettäköön neuvottelu, ingomboco, ja tästä on tuleva sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista ennen nähty."
Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan ylimyksiltä, indunoilta, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet, ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli kerran antanut hänelle.
Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset, kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä, häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla. He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon intunkulun, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat tervehdyslaulunsa kuninkaalle:
"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä
Tapettujen veressä kylpemään.
Olemme koonneet joukkomme
Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.
Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,
Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.
Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia
Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.
Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä
laskee länteen.
Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,
Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa
Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"
He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan. Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni, päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.
Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!
Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys bayéte! Mutta Chaka ei ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren piirin pohjoispuolelle.
Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:
"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!
Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!
Hyvä — hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"
He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää. Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma — miehet oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha! Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä tapettaisiin ennen auringon laskua!
He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:
"Terve, isä!"
"Terve, lapset!" vastasi Chaka.
"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"
"Syyllisten verta!"
He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:
"Zulu-leijona halajaa verta."
"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.
"Zulu-leijona vainuaa verta."
"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.
"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."
"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.
"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa, sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon laskua. Nyt alkakaa!"
"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.
Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin naistaikuri — eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku puiden oksille istahtanut korppikotka.
Vihdoin virkkoi Nobela:
"Vainuatteko hänet, sisareni?"
"Vainuamme", vastattiin.
"Istuuko hän idässä, sisareni?"
"Hän istuu idässä".
"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"
"Hän on muukalaisen poika."
Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten, kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua taikureita vastaan.
Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat, jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja pysähtyivät.
"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.
"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.
"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.
He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan. Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.
"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä. Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään muita nimiä!"
Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään. Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:
"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle. Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"
Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut kitalakeeni — enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"
Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin lumouksen jäykistämät.
"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi, jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"
Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet, viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.
Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.
"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa, yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan olla, että kaikki ovat syylliset."
Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.
Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä. Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan, kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen muinaisten kuningasten nimiä.
Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies, pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.
"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"
"Käsken", sanoi kuningas.
Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on Yläpuolellani Kaartuva Taivas!"
Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.
"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki! Minä itse sen tein! Minä sivelin veren porttini pieliin; omin käsin minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi, joka puhuu totta — tämä nuorukainen tässä — ja valehtelijoita, katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi — viattomia kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion he ovat ansainneet?"
Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi kuningas!"
"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"
Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli — kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.
"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni, tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki — pyyhkäiskää heidät olemattomiin — kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"
Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron taakasta.
Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli hiljaa — ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa. Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi vielä häilyi.
"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo, mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela, velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha, jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan ja häviää."
Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt kuolleista minua kiroamaan.
Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.
"Terve kuningas!" kirahti hän.
"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"
"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut verellä, Chaka — hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran! Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.
"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman — kas siinä taikurin palkka", sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.