IX.
Aamiainen vankilankatolla.
Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.
"Minua janottaa", sanoi hän, "olen ihan kuolemaisillani janoon".
"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?"
"Onko teillä kenties vettä?" kysyi norjalainen iloisena.
"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.
Mikään ei estä."
Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä kokonaan kuivuisi.
Vanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.
Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi hänelle.
Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin muodottomia esineitä, joissa oli vettä.
"Mitä nuo ovat?" kysyi hän.
"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä litraa vettä."
"Mistä maailmasta olette saanut veden?"
"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän vuodenaikaan."
Vanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.
"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että olisimme juoneet piipunhatusta."
"Ja mitä silloin teitte?"
"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja, olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."
Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.
"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."
"Kyyhkyset", mutisi Harald Vik, "oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?"
"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.
Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"
"Verannalla?"
Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"
Harald Vik nyökkäsi.
Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo, joka loi leveän varjon katolle.
"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana näköala."
"Mutta aamiainen?" kysyi norjalainen epävarmana. "Kyyhkyset — —"
Vanhus osoitti sormellaan.
"Voitteko nähdä tuota savupiippua?"
"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."
"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."
* * * * *
"Keitättekö siis savupiipun sisällä?" kysyi Vik.
"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."
Ja hän lisäsi ylpeänä:
"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee."
"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte halot?"
"Ei tuossa halot pala."
"No, mikä sitten?"
"Hiili."
"Kivihiili?"
"Ei vaan nokihiili."
"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi kasvaa.
Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä, kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät. Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi, ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.
"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.
Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.
"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."
"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"
"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes lämpöä syntyi."
"Hiilessäkö?"
"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten alle."
Harald Vik oli perin ihmeissään.
"Miten se on yksinkertaista", sanoi hän.
"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"
Norjalainen istuutui.
"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme parantaa asemaamme."
* * * * *
Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.
"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä täällä on saatavissa".
Sitten hän toi vadin — niin ikään ränninpalanen — jossa oli punaista taikinaa.
"Mitä se on?" kysyi norjalainen.
"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus, "joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen vihanneksia."
Norjalainen katsoi häntä kummissaan.
"Mutta sehän on punaista", sanoi hän.
"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein vihanneksia."
"Kasvavatko nekin savupiipussa?"
"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa, kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen todellisella nautinnolla."
"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."
"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön — myrkyllisimmästä yrtistä herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan valmiita."
Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.
Kuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:
"Vapauden malja!"
"Vapauden malja", toisti Harald Vik.
Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen yön sade oli sen puhdistanut.
"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."
"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."
Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua tulevaisuudesta.
"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?" kysyi hän.
"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa."
"Mutta vapaus", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.
"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa. Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."
Norjalainen nauroi ääneensä.
"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?" sanoi hän.
Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin vaikenemaan.
"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä laittaa sähköpatterin."
"Puhelimenko?"
"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute autettu."
Vanhus istui ajatuksiin vaipuneena.
"Saadaan nähdä", mutisi hän.
Äkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:
"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?"
"Niin oli."
"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."
Norjalainen tuijotti häntä ihmeissään.
"Kuinka te voitte sen tietää?"
"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne."
"Tekö?"
"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin voinut luottaa teihin."
"Mutta kuinka te nukutitte minut?"
Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun istuimme yhdessä yöllä rauniossa."
"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?"
"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä."
Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:
"Vai niin, vai siksi."
"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani."
"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi."
Tiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.
"En koskaan kurista ketään turhan tähden", sanoi hän.
Harald Vikiä puistatti.
Äkkiä vanhus kysyi:
"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne vankilaan?"
"Erään ystävän avustuksella."
"Kuinka se voi käydä päinsä?"
Harald Vik kertoi kohtauksesta ynnä "ylhäisestä matkustajasta".
Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:
"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli kotoisin?"
"Norjasta."
"Entä kaupunki?"
"Kristiania."
Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:
"Hänen nimensä?"
"Asbjörn Krag, salapoliisi."
Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin housuille.
Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.
X.
Kolmas.
Vanhuksen liikutus oli Harald Vikille mitä suurin yllätys.
"Tunnetteko Asbjörn Kragin?" kysyi hän.
"Olen tavannut hänet kaksi kertaa elämäni varrella", sanoi tiedemies.
"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin täällä käymässä."
"Ei hän luultavasti olekaan. Minulla oli kunnia tavata hänet
Kristianiassa."
Pikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti etäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista tapausta.
"Ei näytä siltä", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt, "ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan mainiosta maanmiehestäni".
"Henkilöä, jonka mainitsitte", vastasi vanhus, "olen usein ajatellut. Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen pelännyt."
Harald Vik katsoi häntä kummastuksissaan.
"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä", sanoi hän, "sillä vain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia".
Vanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai tämän heti nousemaan seisoalleen.
"Minulla on aina ollut aavistus", jatkoi vanhus, "että vielä kerran tapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet kolmannen kerran…!"
Norjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät ja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan takana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri hänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen ystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa katkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa? Mikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista nimeään.
Harald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
"Tahtoisin mielelläni tietää jotain", sanoi nuori norjalainen.
Ukko käänsi kasvonsa häntä kohti ja nyökkäsi.
"No mitä sitten?" kysyi hän.
"Tahtoisin mielelläni tietää teidän nimenne."
"Sitä ette saa tietää."
"Miksi en?"
"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille mitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä maanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä vihaan häntä."
"Hän on ystäväni", vastasi norjalainen vakavana. "Sitä paitsi hän on tehnyt minulle suuria palveluksia."
Vanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän ojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä kivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.
"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?" kysyi hän. "Tahtoisitteko mielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista — merelle, toisiin maihin, kotiinne?"
"Vapaus", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa, "mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä katolta pois joutumatta kiinni."
"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi tiedemies. "Luulen että Asbjörn Krag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja jos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai vähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät että itseni?"
Harald Vik pudisti päätään. "En tiedä, miten se kävisi päinsä", sanoi hän.
"Sen voitte jättää minun huolekseni", vastasi vanhus.
Äkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein rikkinäisiä glacé-hansikkaita.
"Olipa onni", mutisi hän, "että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat hansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma, että pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat tuottamaan meille vapauden."
Norjalainen tuijotti häntä ällistyneenä.
"Pari vanhoja hansikkaita!" huudahti hän. "Mitä kummaa me niillä teemme?"
"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme järjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten, ehkä ainaiseksi."
Norjalaista puistatti.
"Ainaiseksi", sanoi hän, "se on mahdotonta, sitä en kestä."
Vanhus näytti vakavalta.
"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa matkoihinne, tapan teidät heti paikalla."
Harald Vik loi epäluuloisen silmäyksen vanhukseen.
Tosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen sormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset jänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.
"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta", jatkoi vanhus tyynesti, "täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme."
"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta", pisti Harald Vik väliin.
"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut melkein kaikkien tieteiden aloilla", vastasi vanhus, "ei sellainen tilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä kaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä on. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä keräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika pitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten."
"Mutta mistä saatte peilejä?"
"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia", sanoi vanhus, "mutta nyt on meillä muuta ajattelemista", lisäsi hän. "Neuvon teitä keräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei minun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa varalta."
Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut — poran ja terässahan — ja poistui jonkun matkan päähän.
Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä. Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.
* * * * *
Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua, katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa piippuansa… Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa. Mutta mitä hän hommaili katolla?
Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi savupiipun kätkössä.
Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän paikoilleen seisomaan.
Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös. Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä. Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.
Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.
Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan ympäri — ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen riippumaan.
"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla pyydystämme vielä monta lintua."
"Mutta mistä saitte langan?" kysyi Harald Vik.
Tiedemies osoitti kenkiään.
"Kengännauhat", sanoi hän, "minä sain uhrata kengännauhani."
Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.
Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin tavallinen kivihiili.
Vanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.
"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".
Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.
Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti Harald Vikin silmiä.
Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.
Nyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi seisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään sivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään syrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi nähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä alas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti niistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika johtui.
Norjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin hän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi takaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea suorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine kädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:
"Mitä kummaa te olette hommannut? Oletteko repinyt puhelinjohdot rikki?"
"En, onko teillä päivällinen valmiina?"
Norjalainen näytti hänelle vartaassa paistettua lintua.
"Hyvä on, syökäämme siis, onpa jo aikakin."
Päivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen, tahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus keskeytti hänet hymyillen.
"Se on asia, joka ei liikuta teitä."
Tai hän sanoi:
"Sitä te ette ymmärrä."
Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen — parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän, kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.
Vanhus sanoi äkisti:
"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen."
"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta."
"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä."
"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?"
"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan alas asti."
"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti muuratut umpeen alhaalta."
"Ei ainakaan se, josta savu nousee."
"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."
"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte ottaa selvän, minne se johtaa."
Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta, kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua hän nukkui.
Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.
Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.
Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.
"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne, että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"
"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni."
"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?"
"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas on asukkaita."
"Todellakin. Se ilahduttaa minua."
Harald Vik kulki lähemmäksi.
"Siellä on nainen", sanoi hän, "nuori, mustatukkainen nainen".
"Te olette siis istunut ja katsellut häntä?"
"Niin, yli tunnin."
"Onko hän nähnyt teidät?"
"Ei."
"Sepä hyvä. Silloin hän ei huvita minua."
"Meidän täytyy koettaa pelastaa hänet", sanoi Harald Vik.
Vanhus hymyili kylmästi ja tylysti.
"Älkää lörpötelkö järjettömiä", sanoi hän, "tahdotteko saattaa meidät molemmat turmioon?"
"Meidän täytyy pelastaa hänet", toisti Harald Vik.
"Se on mahdotonta."
Norjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.
"Minä sanon teille jotain, ukko", sanoi hän, "olen rakastunut häneen".
XI.
Palava laiva.
Pikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti käsivarteen.
"Tuollaiset lapsellisuudet", sanoi hän, "pilaavat meiltä kaiken."
Norjalainen katsoi häntä pilkallisesti. "Minua ei ole tuomittu kuolemaan", vastasi hän, "minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te voitte päästä siitä."
"Mitä te uskallatte?"
"Koetan pelastaa hänet."
"Se on teille vallan mahdotonta."
"Ohoh", mutisi norjalainen ylimielisesti, "kun olen onnistunut saamaan teidät katolle, saan kyllä hänetkin".
Vanha mies ihan värisi raivosta.
"Mikä oli minulle mahdollista", huusi hän, "ei ole mahdollista kenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä tulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän olisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte hetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta."
Vanhuksen ankara totisuus taltutti Vikin kiivautta.
"Te ette ole nähnyt häntä", sanoi norjalainen.
"En, enkä välitäkään."
"Hän istuu teidän kopissanne."
"Siis hän on tuomittu kuolemaan."
"Ja hän on aivan nuori, kuuletteko — tuskin kahdenkymmenen."
"Se ei vaikuta asiaan. En tahdo kuulla puhuttavan hänestä enää."
"Silloin minä vannon teille", sanoi nuori mies korostaen jokaista sanaa, "etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa hänet."
Vanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan siltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun, mutta lopuksi hän hillitsi itsensä.
"Tarkoitatteko täyttä totta?" kysyi hän.
"En koskaan elämässäni ole tarkoittanut niin totta", vastasi norjalainen.
"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon kuluessa — tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?"
"Silloin minä kiitän teitä."
"Lupaatteko siis minulle, ettette enää välitä siitä kuolemaantuomitusta?"
"En."
"No hitto vieköön. Mikä on tarkoituksenne. Mihin aiotte ryhtyä?"
"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin teihinkin."
"Hetikö?"
"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta huomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut."
Vanhus läimäytti kätensä yhteen. "Sehän on ihastuttavaa", huusi hän. "Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette oikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?"
"Kyllä, hänellä on sysimusta tukka."
"Ja kummalliset silmät, jotka viittaavat slaavilaiseen syntyperään?"
"Te siis tunnette hänet?"
"Tiedättekö", jatkoi vanhus, "että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden ajan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi presidentti Mac Kinleyn murhaan."
"Tiedän ainoastaan", vastasi norjalainen, "etten koskaan ole ristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen".
"Ei siis hyödytä ollenkaan koettaa saada teitä järkiinne?"
"Ei."
"Tahdotteko siis kuulla hyvän neuvon?"
"Kyllä."
"Ja seurata sitä?"
"Kyllä, yhdellä ehdolla."
"Millä sitten?"
"Että te autatte minua pelastamaan tämän nuoren naisen."
Vanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle.
Harald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.
"Suostun teidän ehtoonne."
"Ja minä puolestani olen halukas seuraamaan neuvojanne."
"Minun käskyjäni?" kysyi hän korostaen sanaa.
"Olkoon menneeksi — teidän käskyjänne."
"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin kuluttua."
"Edellyttäen, ettemme poistu katolta ennemmin."
"Se on itsestään selvää."
"Hyvä, silloin lupaan sen."
"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä savupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa."
"Siihen suostun kaikissa tapauksissa."
"Hyvä on", sanoi vanhus ja istuutui katolle, "silloin voimme täällä aikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään tehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen on lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan, kuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa."
Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.
Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:
"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen pahantekijä."
Norjalainen sai varmuutta.
"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen ystävänne".
Norjalainen ei voinut olla huomauttamatta:
"Teidän kunniasananne?"
Vanhus kääntyi poispäin.
"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain, jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa teille, näytän teille tämän."
Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen, johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.
Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni posliininappi — sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.
"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"
Vanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.
"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä.
Siitä on tuleva puhelimemme."
"Puhelin?"
* * * * *
"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni. Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt, kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa valmistaa primitiivinen kone — vallankin kun omaa sekä langat että sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua — muuten kyllä olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."
Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle. Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.
Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.
"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen' piippuun".
Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten, rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana. Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle…
"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen ollut valmis jo aikoja sitten".
Harald Vik hätkähti. "Tuo piippu", osoitti tiedemies.
Hetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.
Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja jaloin kiinni ja kuunteli.
Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta. Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina — aivan kuin joku suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki siellä piipun aukon päällä.
Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, kuolleessa piipussa. Kun hän oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.
Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä, kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi taas alemmaksi.
Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä. Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni.
Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se oli kuiskaava ääni, joka sanoi:
"Kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria."
Toinen ääni vastasi:
"Satakolmekymmentäyhdeksän kirvestä."
Ensimmäinen ääni jatkoi, mutta tällä kertaa kuului se hiukan heikommalta:
"Viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa."
Harald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että kaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta savupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä, mutta sitten loitonneet hiukkasen.
Harald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet vanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi viisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin äänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni aukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Ja samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa kiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Kuulitteko?" kysyi hän, "kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta rakennuksen?"
"Kuulin", vastasi norjalainen, "kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat kammottavia."
"Se johtuu siitä", sanoi tiedemies, "ettette ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Mutta minä ymmärsin sen heti."
Norjalainen mainitsi nyt ne kaksi ihmisääntä, jotka hän oli kuullut.
Vanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja mutisi hajamielisesti:
"Oliko niitä kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria?"
"Kyllä."
"Ja viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa?"
"Niin."
Äkkiä vanhus säpsähti.
"Ajatelkaamme sitä myöhemmin", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta punainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.
"Näettekö tuota valoa?"
"Kyllä."
"Se on palava laiva."
"Vai niin."
"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta ruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan."
"En oikein ymmärrä…"
"Tulkaa mukaan!"
Vanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa. He tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo, jossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.
"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis", sanoi pikku mies. "Se on hieman alkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa. Mutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun."
Harald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli puhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen jälkeen kuiskasi ihastuksissaan:
"Keskusasemalta vastataan."
Sitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun edessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:
"Herald'in toimitukseen!"
XII.
Puhuvat muurit.
Harald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka vanhus suorastaan värisi jännityksestä.
"Onko Heraldissa?" kysyi hän jälleen.
"Kuulen puhelimessa suhinaa", kuiskasi hän norjalaiselle.
Ukko istui pari sekuntia hiljaa ja kuunteli. Äkkiä hän säpsähti.
Kaukainen ääni vastasi puhelimessa:
"Herald'in yötoimitus!"
"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta", sanoi tiedemies. "Tahdotteko saada uutisen?"
Ääni vastasi:
"Onko joku taas paennut?"
"Ei, ei vielä."
"Mistä sitten on kysymys?"
"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri höyrylaiva."
"Mitä kummia?"
"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa merelle päin, jos näemme oikein."
"Kiitos, otamme lähemmin selkoa asiasta."
"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa maailmassa?" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.
Nyt kuului toinen ääni puhelimessa. Se vastasi:
"Ranskan presidenttiä vastaan on tehty murhayritys."
"Murhayritys Ranskan presidenttiä vastaan", toisti vanhus.
"Mutta se on epäonnistunut", sanoi ääni jälleen.
"Onko jotain muuta tapahtunut tänä yönä?"
"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia tuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään erikoista… Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa teitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten, on kuulemma saatu kiinni."
"Se ei ole mahdollista, missä?"
"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän on saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne."
"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa pääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies."
"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki."
"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?"
Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen kuuli selvästi äänen vastaavan:
"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!"
Viime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.
Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.
Vanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä arvelette?" huudahti hän voitonriemuisesti.
"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka olette saanut sen järjestetyksi."
"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain alkua."
"No, mitä sitten seuraa?" kysyi norjalainen.
Vanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle mustansinistä yötaivasta vasten.
"Näettekö tuota?" kysyi hän.
"Totta mar, ukkosenjohdatin, siitä olette puhunut ennen."
"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä." Hänen äänensä kuulosti kovin ylimieliseltä. "Nämä tavalliset puhelinyhteydet tuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain uudenaikaisempaa."
"Mitähän se olisi?"
"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin", vastasi tiedemies ja osoitti ukkosenjohdatinta. "Kun saan sähköpatterini kuntoon…"
Keskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald Vikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää mahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:
"Kunhan ei vaan teidän kokeilunne veisi meitä lopuksi perikatoon."
Vanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein sydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä ihan puistatti.
"Miksi nauratte sillä lailla?" kysyi hän.
"Tiedättekö", vastasi ukko, "että minut on vangittu Buffalossa?"
"Mitä hullua?"
"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa ja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!"
"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta, ettei hän enää karkaa."
"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla kylmä."
Vanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt loisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.
Hän kuuli vanhuksen sanovan takanaan:
"Näettekö tuota valkoista valojuovaa satamassa?"
"Kyllä, se liikkuu."
"Sen tunnen hyvin", sanoi vanhus, "se on Herald'in alus. Sillä on valonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on Amerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille nopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin ajatelleeksi jotain."
"Mitä sitten?" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin kontin sinkkikatolla.
"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari ja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä noin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona."
Harald Vik ei vastannut mitään tähän.
Kun he olivat tulleet toiselle katolle ja raunion lähettyville, kysyi hän:
"Luuletteko, että tulemme viipymään niin kauan?"
"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme jäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa."
He olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti kömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.
"Odottakaa hetkinen", sanoi hän.
Norjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta hän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.
Ja — kratsh! Samassa loisti liekki tiedemiehen kädessä.
"Tulitikkuja!" huudahti norjalainen. "Onko teillä tulitikkuja?"
"On, kaksi kokonaista laatikkoa."
"Oletteko valmistanut nekin?"
"En, ne olen varastanut. Tulkaa tänne, niin näette."
Hän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen aukosta sisään.
Harald Vik katsoi sisään.
"Mitä kummia!" huudahti hän ja pisti paikalla päänsä aukosta sisään.
"Sepä hittoa, täällähän on oikea onnen sopukka."
Majan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää, voita ja pullo viiniä.
Norjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi jäljessä.
"Olkaa hyvä", sanoi vanhus, "ja syökää kunnolla. Meillä on ollut rasittava yö."
Hän raapaisi tulta ja sytytti kynttilän — oikean steariinikynttilän.
* * * * *
Harald Vik istui äänettömänä ja tuijotti ihanuuksiin.
"Pullo oikeata viiniä", mutisi hän, "ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka se maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?"
"Olen."
"Keneltä?"
"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas asti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut vielä paremmin."
"Ettekö luule, että varkaus keksitään?".
"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei tämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon."
Harald Vik istui jo ja söi oikein ahmien.
"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme", sanoi vanhus. "Tahdon heti sanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta ymmärsin heti, mistä se johtui."
Norjalainen katsoi häntä kysyvästi.
"Ettekö tehnyt huomiota", jatkoi vanhus, "ettei melu ollut tilapäistä?
Se kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen."
"Aivan niin."
"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka elämöivät näissä muureissa."
"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova johtuakseen siitä."
"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on muistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa rakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja."
"Se on totta, mutta mistä siis luulette äänen johtuneen?"
"Siitä ei voi olla epäilystä. Ihmiset, vangit aiheuttivat sen."
"Mutta missä tarkoituksessa?"
"Ette varmaankaan ole istunut ennen vankilassa", sanoi vanhus suopeasti.
"Ei, en ole. Olen ensi kertaa. Entä te?"
"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan tuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta. Kysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää miksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten vangit keskustelevat toistensa kanssa."
"Ai, koputtamalla seinään. Minäkin olen kuullut."
"Sekä koputtamalla että raapimalla", jatkoi vanhus. "Heillä on nyt uusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden keskuudessa."
"Toisin sanoen, me kuulimme vankien keskustelua?"
"Aivan niin."
"Mutta minusta tuntuu, kuin olisi ääni kulkenut poikki koko rakennuksen."
"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi ollut mitään huomiota ansaitsevaa."
"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille.
Milläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?"
"Erehdytte", sanoi vanhus. "Yksi kysyi, ja kaikki vastasivat."
"Sangen merkillistä!"
"Muistatteko, missä olitte, kuullessanne koputukset ensi kertaa?"
Harald Vik mietti hetken.
"Luullakseni kuudennessa kerroksessa", sanoi hän.
"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui mieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui mieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran kuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija kertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja Crowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi. Kuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville, että koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten ne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi antanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen. Vastaukset tulivat hänelle takaisin."
"Tarkoitatteko —?" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli makkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.
"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa. Ei hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan yhtä mieltä."
"Hän on konna", puuttui norjalainen puheeseen, "joka tahtoi myydä meidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa".
"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään meille suuren palveluksen."
"Saitteko yhtään selvää, mitä hän sähkötti?"
"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat olivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä."
"Mitä ne sisälsivät?"
"Lause kuului näin:
"'Ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä?'"
"Käsistä? Sepä hassua. Mitä hänelle vastattiin?"
"Vastauksesta en saanut selkoa."
"Ja tuo yksityinen sana. Mikä se oli?"
"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää sähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:
"'Museo'."
"Museo! Tästä tulee yhä hullumpaa. Mitä kummaa hän sillä tarkoittanee?"
"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan
Kansallismuseon vuosinäyttely."
"Presidentti tulee sinne", tokaisi Harald Vik.
"Niin, tiedän kyllä", vastasi vanhus. "Nämä ihmisethän ovat terroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa? Heillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin? En tiedä vielä… Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa", keskeytti vanhus äkkiä puheensa. "Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään, nuori mies. Te mahdatte olla väsynyt."
"Niin, olen hirveän väsynyt", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui jo nyökyttäen päätään edestakaisin.
Mutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä mieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.
Norjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään herätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.
"Mitä on tekeillä?" kysyi norjalainen unisena.
"Nyt olen urkkinut asian", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin kiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.