"Mitä te olette urkkinut?"
"'Museo' sanan merkityksen. Mutta oikeastaan olette te auttanut minua siinä."
"Kuinka niin?"
"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan alapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?"
"Kyllä, kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria", sanoivat he.
"Ja tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa?"
"Aivan."
"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin tietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto käsistä'."
"Kuinka aiotte urkkia sen?"
"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille."
He ryömivät molemmat ulos rauniosta. Nyt oli tullut ihan valoisa.
Kun he olivat tulleet ulos, sanoi vanhus, osoittaen muuatta sivukattoa.
"Meidän täytyy laskeutua tuolle katolle."
He kulkivat eteenpäin.
Äkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi kertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.
Ja kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi hänkin veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.
Tuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri kädessä.
XIII.
Kädet.
Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän kuuli vanhuksen kuiskaavan:
"Revolveri, revolveri — se on majassa."
Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.
Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän päittensä tasalla.
"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".
"Jumalan kiitos", mutisi vanhus.
"Sanotteko te Jumalan kiitos?"
"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä."
"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua."
"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme."
"Niin, hän tietysti näki meidän tulevan ulos sieltä."
"Siis hänen täytyy kuolla", kuiskasi vanhus käheällä äänellä.
Hänen katseessaan leimusi tuli, joka sai Harald Vikin vapisemaan.
"Antautukaa, karkulaiset!" huusi muukalainen äkkiä ja jännitti revolverin.
Molemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli tuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.
"Kuka te olette?" kysyi tiedemies.
Muukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän pysähtyi ja vastasi viivytellen:
"Minä olen vanginvartija."
"Mitä te täällä katolla teette?" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä äänellä.
"Puhelinjohdot", tuli vanginvartija lausuneeksi.
"Vai niin, hitto vieköön", mutisi vanhus. "En ole ollut kylliksi varovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys."
Harald Vik oli nyt heittänyt kaiken pelastuksen toivon.
Vanginvartija nauroi ivallisesti ja sanoi tiedemiehen puoleen kääntyneenä:
"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra insinööri. Tunnen vallan hyvin molemmat."
Huolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen sanat. Hän oli sanonut vanhusta "insinööriksi".
"Huomatkaa, että minä olen asestettu", jatkoi vanginvartija vakavasti, "ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!"
Vanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja suopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen mielenmalttiaan.
"Meitä on kaksi", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, "ja te olette yksin".
"Nyt minä ammun silmänräpäyksessä, ellette antaudu. Ammun teidät ensin."
"Näen, että teillä on ase mukana", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä, "mutta onko teillä myöskin käsiraudat?"
Vanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen likaisiin ranteisiin.
"Aina meillä ne on matkassa", sanoi hän, "mutta harvoin meillä on enempää kuin yksi pari." Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.
"Pidän siis edelleen revolverin valmiina", lisäsi hän vakavana. "Menkää oikealle", käski hän, "kulkekaa viisi askelta edelläni!"
Molemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri oikeassa kädessä.
"Kulkekaa edellä", käski hän.
"Millä puolella?" kysyi vanhus nöyrästi.
Vanginvartija osoitti.
"Tuolla", sanoi hän. "Tahdon, että te kuljette sillä puolen vankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle."
"Mutta tehän sanoitte, että joku seuraa teitä."
"Ei nyt aivan heti."
He lähenivät nyt vastakkaisella puolella olevaa räystäskourua.
Tiedemiehen onnistui kuiskata Harald Vikille:
"Tehkää jotain, jokin liike, kaatukaa!"
"Suu kiinni", huusi vanginvartija. "Mitä te sanoitte norjalaiselle?"
"Jotain, josta olisi hyötyä teille", vastasi vanhus lempeästi. "Kysyin ystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille, mistä johtui vika puhelinjohdoissa."
Harald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja tarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.
"Se on oikein", sanoi vanginvartija. "Teille on edullista, että olette sävyisiä. Näyttäkää minulle vika!"
Vanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti puhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.
"Tuolla se on", sanoi hän, "tehän näette, että yksi posliininapeista on poissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!"
Samassa vanhus huusi norjalaiselle:
"Nyt!"
Harald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon vankilankatolle.
Vanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin liukua käsistään.
Juuri niin vanhus oli laskenut.
Nopeasti kuin tiikeri hän hyökkäsi vartijan kimppuun.
Harald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi tukahdutetun, kamalan huudon.
Hän nousi seisoalleen.
Vanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin pituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.
Norjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas suunnattomaan kuiluun.
Syvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine, joka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa; muiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.
"Se on varmaankin hänen vaimonsa", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.
Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.
* * * * *
Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan kaikesta, mitä oli nähnyt.
"Kauheata, kuinka te olette kalpea", sanoi vanhus halveksivasti.
"Minusta tämä oli kamalaa", sanoi Harald Vik. "Oliko se ainoa keino?"
"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että helposti. Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani", lisäsi hän nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja ytimiin.
"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet. Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen täytyi kuolla."
Äkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.
"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".
"Ei minulla olekaan", vastasi vanhus. "Katsokaas nyt?"
Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret renkaat.
"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette", huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa teidät on saatu kiinni?"
"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä. Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa vieraita katolle."
Norjalainen säpsähti.
"Vieläkö enemmän murhia?"
"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja, jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin on saatava kuntoon."
"Ja silloin meidät taas keksitään", huomautti Vik.
"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."
"Mutta puhelinjohto?"
"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut johtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain eduksi meille."
"Eduksi?"
"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti tule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole löytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt menen puhelinjohtojen luo", lopetti vanhus puheensa, "ja te voitte sillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella ja kerätä kokoon kiviä."
Tiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja lähestyi puhelinlankoja.
Puolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet heidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan aivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.
Heti sen jälkeen tuli itse vanhuskin.
Harald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti, tiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi hiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.
Vanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden kiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon kokonaisuudessaan.
Puoli tuntia kului.
"He antavat odotella itseään", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä tuijottaessaan aukosta.
Vihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin korjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.
"Ahaa, tuolla on luukku", kuiskasi tiedemies itsekseen. "Sehän on täysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi ja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko… Mutta katsokaa, kuinka huolimattomia ihmiset voivat olla… He eivät edes ole asestettuja… Ensimmäinen oli edes… Mutta hänpä saikin surmansa… Nyt he menevät puhelinjohtojen luo… Mutta tuo pitkä mies, jolla on valkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?… Näyttää aivan siltä, kuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa… Hän kumartuu lankojen ylitse ja kutsuu muutkin sinne…"
Siihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen löpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.
"Mitä he nyt tuumivat… Niin, enkö sitä arvannut", jatkoi vanhus, "nyt he ovat rauhoitetut… He nyökkäävät toisilleen… Kyllä sen täytyy olla myrskyn työtä, haha… No, nyt he alkavat korjata… Se on itse asiassa aivan mitätön vika…. Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan… No, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä… Nyt he ovat valmiit… He menevät takaisin luukulle… He seisovat ja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa… No, nyt he menevät alas… He ovat kadonneet."
Pakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin ryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää kaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.
"Yhdeksän", sanoo hän, "silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme sille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän."
He lähtevät heti sinne.
Suunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he sadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa. He liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit liittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita, joilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit puhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka kivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.
Vanhus katselee korkeuksista harjoitusta kuumeisella jännityksellä.
"Huomaatteko", kysyi hän norjalaiselta, "huomaatteko niitä miehiä, jotka seisovat korokkeilla?"
"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan huomioon."
"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan järjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua niille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet erikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin apulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona esimerkiksi — se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen vanginpukunsa keltaisiin raitoihin."
"Kyllä, kyllä näen", vastasi Harald Vik.
"Katsokaapa häntä tarkoin!"
"Tarkastan häntä oikein."
"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä lähetettiin muurien läpi: 'ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä?'"
Harald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa pientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.
"En", sanoi hän, "sitä en ymmärrä".
"Ettekö huomaa mitään omituista hänessä?"
"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin muut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä apulaisvartija."
"Aivan oikein… hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän tekee?"
"Käsillään?"
"No?"
Vanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat liikkuneet.
"Sepä hyvä", mutisi tiedemies, "se on mainiota".
Kääntyen Harald Vikiin päin hän jatkoi:
"Hän lyö siis tahtia käsillään."
"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa", sanoi norjalainen, "se on ohjesäännöissä".
"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin käsillään."
"Mitä sitten?"
"Hän puhuu", vastasi tiedemies, "hiljaa, nyt hän taas sanoo jotain".
XIV.
Kapinan kynnyksellä.
"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin näemme hänet."
"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!"
"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."
"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa, laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti käsivarteen.
Ja vanhus laski itse:
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."
Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.
"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi! Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne paremmin", komensi hän Harald Vikiä.
Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja kaksikymmentäyksi, katolle.
Mutta vanhus laski taas innoissaan.
"Yksitoista", huudahti hän, "tällä kertaa on yksitoista".
Norjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.
"Nyt on yksi."
Norjalainen kirjoitti.
Siten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.
"Lopussa!" huudahti vanhus. "Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on sanonut."
Katolle oli norjalainen merkinnyt:
"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24."
"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.
K on yhdestoista kirjain."
"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.
"Ja k yhdestoista."
Hetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:
11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24 K u k a a n e i p e t ä
Tiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.
"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "Kukaan ei petä. Se on kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'. Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan uskoa, että tänä yönä räjähtää."
"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".
"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."
"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut ymmärtää merkit."
"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."
"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi."
"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä. Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä. Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla kysymyksessä silloin."
Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta, niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita taakkoja.
Harald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.
"Siellä on varmaankin monta tuhatta", mutisi hän.
"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."
"Kahlehdittu voima."
"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä kapinasta."
"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?"
"He hankkivat itselleen aseita."
Vanhus viittasi.
"Näettekö tuota vanhaa kattoa?"
"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä."
"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat."
Norjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
"Se on museo", jatkoi tiedemies.
"Vai niin, museo, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi norjalainen, "kriminaalimuseo siis."
"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita. Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet, he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta. Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."
"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen.
"Tapahtuu joukko murhia."
"Epäilemättä!"
"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa näytelmässä?"
Vanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.
"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."
"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."
Tiedemies loi häneen suopean katseen.
"Kapinan täytyy epäonnistua", sanoi hän.
"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?"
"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.
Sillä hetkellä minä esiinnyn."
"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?"
"Niin."
* * * * *
"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä revolverissanne?"
"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani."
"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?"
"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen onnistumisesta."
"Te siis epäilette."
"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi norjalainen.
"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?" kysyi vanhus.
"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että vanhus mahtoi olla hullu.
Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle, josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.
Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta, joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen sininen ja kirkas posliinikupoli.
Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.
"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin keskustelun."
"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?"
"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu tänä yönä."
Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä. He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.
He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä hulluna.
Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:
"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa, haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki, mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista. Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan vaivalloinen, mutta —"
"Tehän voitte laittaa hissin", sanoi Harald Vik hymyillen.
"Olette oikeassa", vastasi vanhus, "minähän voisin laittaa hissin".
Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen yht'äkkiä vaikeni.
"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen aikaan — —. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.
Äkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:
"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?"
"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa, viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."
Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli parasta jatkaa pilantekoa.
"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."
"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee varmasti matka, josta me kaikki kolme suunnattomasti iloitsemme."
Hän pani painoa viimeisiin sanoihin.
Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.
"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?" sähisi vanhus.
"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin teille."
"Pahinta se on oleva itsellenne."
"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman sähkövaloa ja puhelinta."
"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Harald Vik.
"Ehdottomasti."
"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin, jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."
Vanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.
"Onko tämä luja päätöksenne?" kysyi hän.
"On."
Vanhus tarkasti häntä.
"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista, että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden vankilankatolta."
Tästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.
Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen revolverin.
Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi. Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan kääntynyt selin häneen.
Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.
XV.
Kapinalliset.
Norjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten suuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä, mutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana, surmaisi hänet ehdoin tahdoin.
Vanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi viekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase jossakin viittansa taskussa.
Äkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus jäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.
Norjalainen viittasi hänelle.
"Minun täytyy puhua kanssanne", sanoi hän, "tällainen vihamielisyys ei saa enää jatkua".
Vanhus lähestyi. Tuokion kuluttua oli hänkin rauniossa.
"Olette siis muuttanut mieltänne", sanoi hän, "se ilahduttaa minua todella".
Hän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.
"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu tyttö?" kysyi hän.
"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja sitä en tahdo panna alttiiksi."
"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne toteuttamisessa, mitä sitten?"
"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät."
"Ja teette tahallanne uuden murhan?"
Vanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.
"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."
"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne nimi?"
"Asbjörn Krag."
Vanhus päästi kirosanan.
"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille joka tapauksessa tämän palveluksen".
"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"
Vanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.
"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi alhaalle".
Harald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.
Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi ilmiliekissä.
Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut sammuttaa.
Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan, mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.
"Riisukaa viitta yltänne", huusi hän, "ja tukahduttakaa tuli sillä!"
Vanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan yltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä sammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.
Kun vaara oli ohitse, sanoi norjalainen ryömiessään kiireesti ulos:
"Täällä me pian kuolisimme ilman puutteessa."
Savu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle.
Hänellä oli mukanaan viitan jäännökset.
"Viitta on tietysti pilalla?" kysyi Harald Vik.
"Likipitäen", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat polttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.
"Mutta se ei ole niin pilalla", jatkoi hän, "etten vallan hyvin voisi käyttää sitä".
Ja hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin ennen.
Harald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus huomaisi jotain.
Tiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:
"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän…!"
Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.
Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin vanhuksen revolverilla.
"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".
"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa minulle takaisin revolveri!"
"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan viittanne taskuja… No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne. Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."
Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta, mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.
Alhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.
Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään. Molemmat kuuntelivat jännityksissään.
Sitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.
Samassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.
Kello oli yksi.
"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä vaipua alas.
"En ole koskaan kuullut tuollaista", jatkoi hän.
"En ole koskaan kuullut pöllönhuutoa tässä vankilassa", vastasi vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut revolverikohtauksen.
"Se on siis pöllönhuuto."
"Niin, se on tietenkin merkinanto."
"Tai myöskin varoitushuuto."
"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä ratkaisun arvoitukseen."
He seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald Vikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan kuuluvasti.
Suuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi hiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän vaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, "mustan tähden", yllä.
Mutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui lähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen vastattiin lännestä.
"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta", kuiskasi vanhus.
"Kuulkaa… kuulkaa!"
Merkillistä kolinaa kuului alhaalta vankilanpihalta.
Vanhus juoksi räystäskourun luokse ja viittasi norjalaiselle.
Hän osoitti alas.
Kaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät edestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin ovia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä paljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului pari revolverinlaukausta.
Vanhus hätkähti.
"Vielä sellainen laukaus ja kaikki on hukassa", sanoi hän.
Mutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin seutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä rikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli näytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma voitosta.
"Aivan oikein", puheli hän, "nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa.
Näettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?"
"Ovatko ne kapinallisia vai sotilaita?"
"Sitä en tiedä vielä. Kolmen minuutin kuluttua voin sen sanoa teille."
He odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet erottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.
"Kolme minuuttia on kulunut", sanoi vanhus, "ja minä olen nyt varma asiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet vartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi."
"Tai murhattu?"
"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät hänet panttivankina."
"Mitä nyt tapahtuu?" kysyi Harald Vik äärimmäisessä jännityksessä.
"Se tulee yhä selvemmäksi", vastasi tiedemies. "Ja minä pääsen vähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta kriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain yksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä käsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti joutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta kaikki tietenkin toivovat kuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon."
"Ja tämän kauhean kapinan te aiotte hillitä?"
"Niin, me kolme ehkäisemme sen."
Norjalainen säpsähti.
"Vihdoinkin", mutisi hän, "te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren, kuolemaantuomitun tytön?"
Vanhus vastasi soinnuttomalla, matalalla äänellä:
"Rakkaani, teillähän on revolveri."
Hän kääntyi ympäri ja meni katolle. Harald Vik seurasi.
He ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät kuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.
Päästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli aivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.
"Vangit pääsevät ulos", kuiskasi vanhus. "Kiiruhtakaa, meillä ei ole sekuntiakaan hukattavissa."
He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja astui koppiin.
"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".
"En tunne teitä", kuiskasi nais-anarkisti.
"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat surmatut."
"Yhdymmekö me kapinallisiin?"
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu. Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa kanssamme!"
"Luotan teihin", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.
Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.
Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti, mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan. Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.
"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme. Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on kiiruhdettava."
Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.
Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.
"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt… Nyt koittaa pelastus ja vapaus minulle!"
Norjalainen tarttui hänen käteensä.
"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän. "Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se onnistuu."
Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.
Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti, että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta vaarasta, jossa se oli.
"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa kuulokojeen korvalleen.
Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta, koska vanhuksen täytyi toistaa liike.
Kuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik voi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.
"Onko jokin hullusti?" kysyi hän huolestuneena.
Tiedemies vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Keskusasemalta ei vastata."
XVI.
Viimeiset laukaukset.
Sillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta kävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.
"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi rauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin — —."
"Halloo", huusi hän samassa puhelimeen, "onko keskusasemalla?"
Hän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi kiivaasti:
"Yhdistäkää linnoituksen päävahtiin!"
Odottaessaan vastausta hän sanoi norjalaiselle:
"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme kaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New Carlton'issa."
"Mainiota", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran nuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin tarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.
Nyt hän taas puhuu puhelimessa:
"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan", sanoo hän. "Vangit ovat tehneet kapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat ottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja ovat nyt isäntiä vankilassa — —."
"Ei", jatkoi hän, "en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain aikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se".
Vanhus poistui nyt puhelinjohtojen luota.
"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä", sanoi hän. "Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan, että neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse, noudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien täytyy taas lähteä savupiippua myöten alas."
Harald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui siitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.
Tyttö ratkaisi kuitenkin asian sanoen:
"Jään tänne. Luotan vanhukseen."
Tiedemies nyökkäsi kiitollisena hänelle:
"Hyvä on", sanoi hän, "siis me menemme".
"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?" kysyi Harald Vik.
"Edelleenkö jonkun kuolleista?"
"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja josta muuten tavallisesti nousee sauhu."
"Minne se johtaa?"
"Johtajan keittiöön!"
Pari minuuttia myöhemmin olivat molemmat kömpineet alas savupiippuun.
Hälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja kirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja auki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut suunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.
Tähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia kuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta putoeli, teki heille paljon kiusaa.
Vihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt edellä, äkkiä pysähtyi:
Silloin he kuulivat allaan ihmisäänen huutavan:
"Armoa! Armoa!"
Huutoa seurasi isku ja karkea mörinä. Sitten ääni jälleen huusi:
"Armoa! Säästäkää henkeni!"
"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme", kuiskasi Harald Vik.
"Kiiruhtakaa, vanhus!"
Tiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa rukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten kaikki kävi hiljaiseksi.
Molemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat turvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.
He olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat suljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon avulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa huoneessa olevista monista esineistä.
Lyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä päästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.
Muuten ei ristinsielua ollut koko keittiössä.
Vanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se näytti olevan mies.
Vanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla oli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä peräytyi taaksepäin.
Norjalainen kiiruhti sitten myöskin olennon luo.
"Kuinka ovat asiat?" kysyi hän.
Vanhus osoitti ihmisolentoa.
"Ettekö tunne häntä?" kysyi hän.
Harald Vik kumartui katsomaan.
"Hyvä jumala", huudahti nuori mies, "sehän on johtaja itse! Onko hän surmattu?"
Vanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen huokaus pääsi tämän huulilta.
"Vettä", mutisi onneton.
"Enkö minä sitä arvannut", kuiskasi vanhus. "Senkin veijarit, he ovat olleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet."
Hän hääri hetken keittiössä ja sai käsiinsä tilkan vettä.
Sillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne olivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.
Johtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään vedellä voi hän sentään seistä pystyssä.
Alijohtaja oli melkein heti ennallaan.
Näiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät, ketkä heidän pelastajansa olivat.
Johtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää selälleen kauhusta.
"Te!" huudahti hän. "Oletteko kummitus vai ihminen?"
"Ihminen", vastasi vanhus hymyillen.
"Mutta tehän olette molemmat karanneet?"
"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin myöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme ylläköltä. Missä vartijanne ovat?"
"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin", puuttui alijohtaja puheeseen. "Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat, että ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan."
Vanhus osoitti ovea.
"Suljettu ulkoapäin", mutisi johtaja. "Emme pääse pois."
"Se ei liioin ole välttämätöntä", sanoi tiedemies, "mutta me voimme puolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?"
"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on sisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?" jatkoi johtaja.
"Voimme minä hetkenä tahansa odottaa sotaväkeä".
"Mutta sehän on mahdotonta. Kuka on kutsunut vahtikomennuskunnan?"
"Minä olen sen tehnyt."
"Ja millä tavoin?"
"Puhelimitse."
"Mutta kapinallisethan ensi töikseen katkaisivat puhelinjohdot."
Vanhus kohautti olkapäitään.
"Olemme käyttäneet omaa puhelintamme", sanoi hän.
"Ja siten te siis pelastatte vankilan", sanoi johtaja ihaillen.
"En ainoastaan vankilaa", vastasi vanhus, "vaan myöskin kaupungin. Kapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä se on?"
Kamala melu tunkeutui heidän korviinsa. Vanhus nauroi.
"Se ääni pitäisi minun tuntea", sanoi hän. "Ne ovat tykinlaukauksia. Sotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä laukauksella on kapina tukahdutettu."
Nyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä nyrkeillä.
"Päästäkää sisään meidät", kuului huuto.
Sitten kuului ääni sanovan: "Kurjat naudat, joiden piti vartioida heitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa niitä, toverit!"
Väki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita pistolinlaukauksia kuului.
Vihdoin kaikki huudot yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, jymiseväksi:
"Lyökää ovet sisään!"
Mutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka, laukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.
Tykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät väliin melun kuulemattomiin.
Vihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että henkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan syrjään.
Pieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi hänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.
Kapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen.
Hän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.
"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa", huudahti johtaja kalveten, "muutoin olemme hukassa".
Silloin tarttui tiedemies Harald Vikiä käsivarteen ja sanoi:
"Nyt tahdotte kai?"
"Mitä minä tahdon?"
"Revolveri! Ase, jossa on neljä panosta. Antakaa se minulle takaisin."
Norjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä koetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta heittääkseen syrjään salvan.
Vanhuksen ei kuitenkaan tarvinnut mennä ampumalinjaan estääkseen sitä.
Hän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija kaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan raivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään huoneeseen — mutta osumatta.
"Kummallinen laukaus", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. "Te osasitte suoraan päähän."
"Aivan oikean silmän yläpuolelle", vastasi vanhus levollisesti, "— tai aivan niinkuin toivoin".
Raaka ääni kuului äkkiä oven ulkopuolelta.
"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen henkensä voi pelastaa meidänkin henkemme."
Uusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet silmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.
"Nyt menee viimeinen panokseni", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen kätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.
"Osui", mutisi hän ja heitti revolverin välinpitämättömänä lattialle.
Nyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja, sapelinkalinaa ja laukauksia.
"Jumalan kiitos", huudahti johtaja, "sotajoukot ovat saapuneet".
Silmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja univormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.
Johtaja vaipui päällikön syliin.
* * * * *
Vanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen saapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi, oliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi kaiken voitavansa täyttääkseen sen.
Vanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: "Minulla on vain yksi toivomus, ja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse."
"Sanokaa, mikä se on."
"Haluaisin lähteä täältä vihreässä automobiilissa."
Ja vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät vankilasta vihreässä automobiilissa.
Omituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä auto, jota Asbjörn Krag käytti "ylhäisenä matkustajana" tehdessään vierailun vankilassa.
* * * * *
Harald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa, jonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.
Vanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä itsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen toveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.
Harald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin lähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan pitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta rauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa vallan hyvin "vanhuksen" — yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt paljon rikoksia, mutta joka myöskin — nerokas kun oli — on saanut suuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri Barra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen kansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä. Asbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.