E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MUSTA TÄHTI

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

       Prologi.
    I. Vangitseminen.
   II. Ylhäinen matkustaja.
  III. "Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen."
   IV. Mitä norjalaiselle tapahtui.
    V. Robinson vankilan katolla.
   VI. Ristikon-takaiset kasvot.
  VII. Tiedemies.
 VIII. Tuntematon huvilinna.
   IX. Aamiainen vankilankatolla.
    X. Kolmas.
   XI. Palava laiva.
  XII. Puhuvat muurit.
 XIII. Kädet.
  XIV. Kapinan kynnyksellä.
   XV. Kapinalliset.
  XVI. Viimeiset laukaukset.

Prologi.

Eräänä kesänä viisi vuotta sitten matkailijatulvan ollessa suurimmillaan Asbjörn Kragilla oli varsin rasittava juttu selvitettävänään. Erään suuren matkailijalaivan viipyessä Kristianiassa tapahtui laivalla joukko varkauksia. Varastettiin usean tuhannen kruunun arvosta kaikenlaisia esineitä. Laivassa oli vain arvossapidettyjä henkilöitä, enimmäkseen saksalaisia. Etsiskelyt täytyi siitä syystä tehdä erikoisen varoen ja arkaluontoisesti. Asbjörn Krag sai tehtävän suorittaakseen. Hän nousi laivaan Kristianiassa ja matkusti aina Bergeniin asti. Siellä varas — saksalainen valeparooni — otettiin kiinni. Kragin onnistui sitä paitsi pelastaa suuri osa arvoesineitäkin. Mutta hänen työnsä oli ollut siinä määrin rasittavaa, etenkin levon puutteen takia, että hän palatessaan Kristianiaan tunsi itsensä perin murtuneeksi ja oli pakotettu kääntymään lääkärin puoleen.

Lääkäri huomasi heti, että hänen hermonsa olivat huonossa kunnossa, ja neuvoi häntä lähtemään merimatkalle. Asbjörn Krag päätti heti noudattaa lääkärin neuvoa. Ja sattui vielä niin onnellisesti, että salapoliisilla oli muudan hyvä ystävä kapteenina isossa vehnäaluksessa, joka juuri oli lähdössä Kristianiasta Mustallemerelle. Alus oli englantilainen, mutta kapteeni oli norjalainen — kotoisin samasta pienestä itäisestä kaupungista kuin Asbjörn Krag. Miehistöön kuului samoin useita norjalaisia. Ja tuossa tuokiossa asia oli järjestetty. Kapteeni oikein loisti ilosta saadessaan lapsuudenystävänsä mukaan, ja Asbjörn Krag puolestaan iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää ikävää matkustajalaivaa. Salapoliisille laitettiin kuntoon pieni hytti kapteenin hytin viereen. Hän nousi laivaan matkakirstuineen, ja samana yönä alus lähti vuonosta. Matka muodostui oikein hauskaksi. Purjehtiessaan yli Pohjanmeren, läpi kanaalin ja Biskajanlahden heillä oli mitä ihanin sää; ja kun alus saapui Välimerelle, oli Asbjörn Krag melkein tullut entiselleen. Mustanmeren rantakaupungista, johon he olivat tulleet, Asbjörn Krag aikoikin jo palata maitse Kristianiaan, sillä hän kaipasi työtänsä. Mutta alus otti kuljettaakseen rahtitavaraa Amerikkaan, ja kapteenin onnistui houkutella Krag mukaan matkalle. Tosin tähän päätökseen lähinnä sentään vaikutti halu saada tutustua Amerikan poliisioloihin. Elokuussa alus saapui määräpaikkaansa, Yhdysvaltojen suureen maailmankaupunkiin. Ja täällä Asbjörn Krag tapasi vanhan norjalaisen tuttavan ja auttoi häntä pulassa, jossa hänen henkensä olisi voinut olla vaarassa. Asia oli yhteydessä suuren Crowbury-salaliiton kanssa, joka juuri siihen aikaan järkytti mieliä Amerikassa.

Höyrylaivan, jossa Asbjörn Krag matkusti, piti lähteä paluumatkalle kahdeksantenakolmatta päivänä elokuuta. Mutta juuri samana iltana Asbjörn Krag pelasi uhkapeliään pelastaakseen norjalaisen ystävänsä häpeällisestä kohtalosta. Sen vuoksi Krag pyysi kapteenia viivyttämään laivan lähtöä kaksitoista tuntia. Kun nämä kaksitoista tuntia olivat loppuun kulumaisillaan, odotti hän kovin jännityksissään tietoa norjalaisen kohtalosta. Mutta aika kului, eikä mitään ilmoitusta tullut. Laiva odotti vielä kaksi tuntia, mutta sitten sen oli pakko lähteä, ja Asbjörn Krag matkusti takaisin Norjaan, voimatta ajatella muuta kuin tätä arvoituksellista tapausta. Vasta puolen vuoden kuluttua hän sai kirjeen, joka selitti hänelle tapahtumat. Samalla hän sai kuulla tapauksesta, joka oli merkillisimpiä ja vaarallisimpia, mitä nykyaikaan on kenellekään sattunut. Tämä kertomus perustuu Asbjörn Kragin omiin suullisiin ja kirjallisiin tiedonantoihin ynnä Yhdysvaltojen ylipoliisipäällikön raporttiin.

I.

Vangitseminen.

Asbjörn Krag oli nähnyt melkein kaiken, mikä suurkaupungissa häntä huvitti. Heti sinne saavuttuaan hän oli tavannut Norjan pääkonsulinviraston jäseniä, jotka olisivat tahtoneet kuljetella häntä taidekokoelmissa ja taulugallerioissa. Mutta se ei häntä huvittanut. Sitävastoin hän tutki suurella innolla kaikkea, joka kosketteli poliisi- ja vankilalaitosta. Hän teki tuttavuutta salapoliisien kanssa ja sai paljon hyviä ystäviä heidän keskuudestaan. Monta yötä hän vietti poliisiasemalla, oli mukana vangitsemisissa, näki kahakoitakin kaupungin valonaroissa pahantekijöitten kapakoissa, kävi vartiomatkoilla poliisikonstaapelien mukana mitä pimeimmissä ja viheliäisimmissä kaupunginosissa ja kolusi vankilat ristiin rastiin.

Etenkin vankilat kiinnittivät hänen huomiotansa. Kaupungissa oli maailman suurin vankila. Kansan kesken sitä nimitettiin "Mustaksi tähdeksi". Alkuperäinen rakennus oli likemmä sata vuotta vanha, muodoltaan kahdeksankulmainen torni, jonka kaupungin viisaat isät olivat rakennuttaneet kalliolle eli kukkulalle silloisen, ei varsin suuren kaupungin läheisyyteen. Siellä sen tuli seistä uhkaavana, peloittavana ja varoittavana. Sitä mukaa kuin kaupunki nopeasti kasvoi, oli tornia laajennettava ja rakennettava lisää, joten torni lopulta tuli aika korkeaksi. Mutta kaupunki kasvoi yhä, ja siksi oli rakennettava uusia vankilarakennuksia. Nämä kulkivat säteittäin alkuperäisestä rakennuksesta, lopulta rakennus muodosti jonkunlaisen tähden, jota korkea, ylitsepääsemätön muuri ympäröi. Ryhmä näytti yksinpä kirkkaimmassa päivänvalossakin kaamealta ja uhkaavalta, ja näin ollen oli varsin luonnollista, että se on saanut kuvaavan nimensä "Musta tähti". Asbjörn Kragille kerrottiin, että siellä paraikaa oli kokonainen vankiarmeija — kahdeksantuhatta henkeä. Vankilan ympärysmuurin sisällä oli teloituspaikka, jossa ennen muinoin mestattiin ihmisiä pyövelin kirveellä, sittemmin hirttämällä ja nyt vihdoin sähköä käyttäen.

Asbjörn Krag näki kaiken tämän. Ja vielä paljon muutakin. Hän tutki ahneesti ylempää poliisihallintoa, penkoi arkistot, katseli rikollistilastoa. Ja kun hän sitten oli nähnyt ja kuullut mitä halusi, ylpeili hän sillä, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan taulua eikä käynyt ainoassakaan museossa.

Viime päivät hän kumminkin tahtoi käyttää kansanelämän katselemiseen, hän tahtoi tutkia tyyppejä ja kasvoja katujen miljoona-tungoksessa ja kahviloiden savunsakeassa ilmapiirissä. Se oli aina ollut hänen vapaahetkiensä hupia.

Hän kuljeskeli paljon ystävänsä, kapteenin, kanssa. Eräänä iltana he istuivat miettien maailman menoa pienessä satamakahvilassa, jossa kävi monenkarvaista väkeä, pikkuporvareita, kaupanvälittäjien apulaisia ja merimiehiä.

He olivat vasta hiukan maistelleet laseistaan, kun Asbjörn Krag yht'äkkiä nykäisi kapteenia takinhihasta.

"Näetkö tuota nuorta miestä, joka tuli juuri sisään ja seisoo tuolla tarjoilupöydän luona?"

"Tuoko, jonka lakki on vedetty otsalle, ja joka muutenkin on jokseenkin rappiolle joutuneen näköinen?"

"Niin. Voin vaikka lyödä vetoa, että hän on norjalainen."

"Ehkä tunnetkin hänet?"

"Luulenpa melkein."

Asbjörn Krag nousi ja meni tarjoilupöydän luo, jossa mies parhaillaan vapisevin käsin vei konjakkilasia huulilleen.

Krag löi häntä olkapäähän.

"Hei!"

Vieras mies hätkähti niin kovasti, ettei edes Asbjörn Krag voinut peittää hämmästystään.

"No, vanha ystävä", sanoi salapoliisi, "etkö tunne minua enää?"

Kesti hetkisen, ennenkuin puhuteltu sai puhekykynsä takaisin. Sitten hän tarttui lämpimästi Asbjörn Kragin käteen ja sanoi:

"Totta tosiaan, sinäpä se oletkin. Pelästyin niin kauheasti."

Krag katsoi häntä tutkivasti.

"Tule mukaani pöytäämme istumaan", sanoi hän. "Istun laivani kapteenin seurassa."

Nuori mies vastusteli aluksi, mutta vihdoin Asbjörn Krag sai hänet suostumaan. Krag esitteli hänet kapteenille. Hänen nimensä oli Harald Vik.

Vik istahti pöytään sanaakaan virkkamatta. Krag pani merkille, että hän painoi lakkinsa vielä syvempään otsalle. Salapoliisista tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvojansa. Krag kertoi hänelle kodista ja hänen vanhemmistaan, jotka Krag tunsi ja jotka hän oli tavannut ennen lähtöänsä. Hänen puheensa näytti liikuttavan Vikiä.

"Mitä sinä hommailet nykyään?"

"En mitään."

"Oletko kokonaan heittänyt opintosi?"

"Olen, kokonaan."

"Mutta sinähän matkustit tänne toivorikkaana insinöörinä kehittyäksesi edelleen."

Vik pudisti alakuloisena päätään.

"Huomasin, ettei se soveltunut minulle", vastasi hän.

"Niin, sinähän olet aina ollut melko runollinen ja haaveellinen. Missä asut?"

Vastaamatta kysymykseen puhuteltu kysyi äkkiä:

"Sinähän olet salapoliisina Kristianiassa, mitä sinä nyt täällä teet?"

"Olen huvimatkalla."

"Yksinomaan huvimatkalla? Tarkoitan, eikö sinulla ole mitään virkatehtäviä."

"Ei."

Asbjörn Krag katsoi jälleen tutkivasti miestä ja sanoi:

"Sinä käyttäydyit niin merkillisesti hetki sitten tarjoilupöydän luona, kun tervehdin sinua."

"Olihan tapaamisemme kovin odottamaton."

"Niinpä kyllä, mutta sanoithan itse, että pelästyit kauheasti. Mitä sinä sillä tarkoitit?"

Puhuteltu alkoi käydä silmiinpistävän rauhattomaksi.

"Sitä paitsi hätkähdit kovasti", jatkoi Krag. "Eihän se ole tavallista, kun joku laskee kätensä olkapäällemme, ellei…"

* * * * *

"Mitä sitten?"

"Niin, ellei hän samalla sano esimerkiksi: Lain nimessä vangitsen teidät."

Asbjörn Krag melkein pelästyi nähdessään, kuinka nuori mies äkkiä kalpeni. Hänen suunsa vääntyi tuskalliseen virnistykseen, ja hänen kasvoilleen levisi kamala, tuhkanvärinen kalpeus. Kristianialainen salapoliisi älysi heti, että jotain vakavaa oli kysymyksessä. Hän antoi ystävälleen, kapteenille, viittauksen, jonka tämä heti ymmärsi. Kapteeni tyhjensi lasinsa nopeasti ja poistui. Harald Vik aikoi myöskin lähteä, mutta Krag pidätti hänet.

"Tahdon jutella vakavasti kanssasi", hän sanoi. "Mitä maailmassa sinä oikein olet toimitellut sitten kuin viisi vuotta takaperin tulit tänne? Oletko tehnyt joitakin tyhmyyksiä? Oletko tehnyt jonkun rikoksen?"

Puhuteltu pudisti päätänsä.

"Voi, ollapa vain kotona taas", kuiskasi hän.

"Vai niin ovat asiat."

"En ole tehnyt mitään rikosta", huomautti Vik kiivaasti, "mutta kumminkin minua ajetaan takaa".

"Poliisiko?"

"Niin."

"Usko asiasi minulle. Voin ehkä auttaa sinua."

Vik tarttui kauhistuneena Asbjörn Kragin käteen.

"Ei, ei, Jumalan tähden. Sinä et vielä voi mitään tehdä. Yhtä minä pyydän sinulta: Kun ratkaiseva hetki on käsissä — itse kyllä ymmärrät, milloin se on käsissä — tee silloin kaikki mitä voit pelastaaksesi minut. Tiedän että siihen pystyt, että olet nerokas…"

Hän nousi seisoalleen. Krag tahtoi jälleen painaa hänet tuolille, mutta onneton työnsi hänet syrjään.

"Jos suot hyvää minulle", sanoi hän rukoileva ilme silmissä, "älä seuraa minua. Se voi silmänräpäyksessä viedä minut perikatoon."

Odottamatta vastausta hän nyökkäsi hajamielisenä Kragille ja hiipi pois kapakasta.

Asbjörn Krag istui yksin paikallaan jotenkin hämmästyneenä kaikesta mitä oli kuullut ja nähnyt. Hänellä oli varma aavistus, että jotain vakavaa oli odotettavissa, ja hän meni laivaan jokseenkin alakuloisella mielellä. Hän puhui asiasta kapteenin kanssa, ja he päättivät mennä seuraavana päivänä kaupungille ja jos mahdollista koettaa päästä nuoren Vikin jäljille.

Asbjörn Krag nukkui huonosti sinä yönä ja nousi sen vuoksi jo kuuden aikaan aamulla. Suurilla rantakaduilla oli jo täysi työ ja touhu. Korviahuumaavan melun läpi hän saattoi kuulla sanomalehtienmyyjäin kimeät huudot. Hän osti kasan aamulehtiä saadakseen aikansa kulumaan aamiaiseen asti ja antoi katseensa välinpitämättömänä liukua sivuja pitkin. Äkkiä pieni uutinen veti hänen huomionsa puoleensa. Uutisessa mainittiin, että tunnettu poliitikko ja valtiomies X… oli saapunut kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri. Asbjörn Krag oli tutustunut tähän kuuluisaan mieheen muutamana kesänä Norjassa, missä Kragilla oli ollut tilaisuus tehdä hänelle pieni palvelus, varsin vähäpätöinen palvelus muuten — ainoastaan varastettu kirje, joka hankittiin takaisin. Asbjörn Krag käänsi mietteissään lehteä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat heti päivän suureen tapaukseen, joka loisti siinä jättiläismäisin otsakkein:

Vaarallinen salaliitto paljastettu. Useita vangitsemisia.

Asbjörn Krag luki artikkelin kuumeisella innolla. Poliisi oli kauan epäillyt, että anarkistinen, vallankumouksellinen järjestö oli tekeillä — — sivistyneitä proselyyttejä — — enimmäkseen kokemattomia, haaveellisia nuorukaisia — — myöskin naisia — — johtaja tunnettu anarkisti Crowbury, tuttu Mc Kinley-jutun ajoilta — — vaarallinen salaliitto tehty — — pommeja, aseita joukoittain — — tarmokkaitten poliisiemme on onnistunut päästä jäljille j.n.e. — — erityisesti kunnostautui salapoliisi Hawkins — — tähän mennessä viisi henkilöä vangittu. Asbjörn Krag luki yhä jännittyneemmällä innolla:

— — Vangittujen joukossa myös johtaja — — hyvä saalis — —

Hän silmäili nopeasti muut kolme, neljä nimeä ja luki lopuksi:

"Sitä paitsi on vangittu muudan nuori mies, Harold Wigh, joka kuuluu olevan syntyisin Skandinaaviasta ja muuttaneen Amerikkaan viisi vuotta sitten. Tämä henkilö ei tosin ole aktiivisesti ottanut osaa salaliittosuunnitelmiin, mutta hän esiintyy kuitenkin sangen huonossa valossa. Kaikki vangitut ovat sijoitetut 'Mustan tähden' vankilaan."

Asbjörn Krag taittoi sanomalehden hitaasti kokoon. Hän ymmärsi heti, että Harold Wigh oli amerikkalainen väännös Harald Vikin, hänen norjalaisen ystävänsä, nimestä.

"Poika parka", mutisi hän, "vai sellaisille teille hän on joutunut".

Samassa ilmestyi laivan kapteeni kannelle, ja Krag kertoi asian hänelle.

Kapteeniinkin uutinen teki syvän vaikutuksen.

"Enkö sitä arvannut", sanoi hän, "että poliisi ajoi häntä takaa. Siitä koituu kyllä vakava juttu nuorelle norjalaiselle."

"Äärimmäisen vakava. — Näin heti Mc Kinleyn murhan jälkeen ei amerikkalaisten kanssa käy leikkiminen tällaisissa jutuissa. Sanalla sanoen, hän on hukassa — mennyttä miestä."

Kapteeni huokaisi ja katsahti kaupunkia kohti, jossa "Musta tähti" kohosi yli suunnattomien kivitalojen kuin synkkä, uhkaava pilvenpatsas.

"Olen varma siitä", sanoi Asbjörn Krag tyynesti, "että vain nuorekas maltittomuus ja kiihkoilu ovat saattaneet hänet sinne, missä hän nyt on".

Kapteeni kohautti olkapäitään.

"Niin, mutta amerikkalaiset eivät sellaista ymmärrä. Hän on joka tapauksessa hukassa."

"Ellei kukaan auta häntä."

Kapteeni katsoi kummissaan salapoliisia.

"Hän on norjalainen", jatkoi Krag.

"Se ei häntä paljonkaan auta."

"Ja sitä paitsi on minulla hänelle hyvitettävänä vanha vääryys."

"Mitä ihmettä, Krag!" huudahti kapteeni. "Voitko todella kuvitella voivasi pelastaa hänet?"

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi salapoliisi. "Voin päästää miehen vahvimmastakin vankilasta, kun minulla vain on kylliksi aikaa käytettävissäni. Milloin laiva lähtee?"

"Kello kuusi iltapäivällä."

"Aivan liian aikaisin. Saat odottaa vielä lisäksi kaksitoista tuntia.
Pakoa 'Mustasta tähdestä' ei saadakaan toimeen puolessa päivässä."

"Aiotko todellakin ryhtyä tällaiseen laittomaan tekoon?"

"Aion."

"Mutta siitä voi koitua vakavia seurauksia."

"En minä ole mikään tomppeli. Minulla on omat varokeinoni. Tahdotko siis odottaa kaksitoista tuntia?"

"Jos nyt vastaan kieltävästi."

"Silloin menen heti maihin. Olen päättänyt tehdä kokeen."

Kapteeni katsoi ystäväänsä. Hän tunsi Asbjörn Kragin.

"No niin", sanoi hän. "Minä odotan nuo kaksitoista tuntia."

"Kiitos", vastasi kristianialainen salapoliisi.

Hän tarttui kapteenia käsipuolesta ja poistui hänen kanssaan laivankantta pitkin.

"Menkäämme syömään aamiaista", jatkoi hän. "Meillä on raskas päivätyö edessämme."

Kapteenista näytti siltä, kuin Krag olisi tullut ihan toiseksi ihmiseksi. Hän oli iloisempi. Hänen kasvonsa loistivat rohkeutta ja tarmoa.

Nyt oli Asbjörn Krag taas toimessa.

II.

Ylhäinen matkustaja.

Aamiaista syötäessä kapteeni otti asian heti puheeksi.

"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?" kysyi hän.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", vastasi Asbjörn Krag. "Konsulin pieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta herättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin sopimattomana."

"Mutta miten sitten aiot saada hänet pois 'Mustasta tähdestä'?"

"Kuten olen sinulle sanonut: autan häntä pakenemaan."

"Se ei ikinä onnistu."

"Sen pitää onnistua. Pelkäätkö?"

"En", vastasi norjalainen kapteeni, "en silloin kun sinä olet johdossa.
Onko sinulla jokin suunnitelma?"

"On, mutta yksin en voi sitä toteuttaa."

"Voit luottaa minuun."

"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden miehen."

Kapteeni mietti hetkisen.

"Minulla on miehistössäni kahdeksan norjalaista."

"Tunnen heidät kaikki järjestään", vastasi Krag, "ja olen varma siitä, että jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa. Etenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka osaa maan kieltä."

"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen", sanoi kapteeni ja soitti, "hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut miljoonamiesten jahtialuksilla."

Parin minuutin kuluttua seisoi toinen perämies kajuutassa.

"Istu", sanoi kapteeni, "ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on vähän puhuttavaa."

John suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että sai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.

"Sepä helkkarinmoinen kepponen", mutisi hän itsekseen — "helkkarin kepponen".

Kuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut kysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He luottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.

Aamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili hetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni, musta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen: "Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti joutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän lippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin Asbjörn Krag on toimessa."

Äänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja perämies katsahtivat siihen uteliaina.

"Voisipa melkein luulla", sanoi perämies ihmeissään, "voisi luulla, että te olette murtovaras ettekä salapoliisi".

Asbjörn Krag nauroi ääneen.

Lipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti, oli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko kiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta aina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita ja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja, sorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa timanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista ainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä synny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.

Krag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja pitkähampaisen sahan.

"Nämä", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, "ovat valmistetut kovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada aikaan".

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Nämä esineet", sanoi kristianialainen salapoliisi, "ovat ennen iltaa vangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa."

"Miten se käy päinsä?"

"Se on varsin helppoa."

Kapteeni hymyili.

"Mitä sinä naurat?" kysyi Krag.

"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies järjestää tämän kaiken."

Mutta nyt oli Krag käynyt totiseksi.

"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian poliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin ole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut salapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen vuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut ihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen 'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että Harald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon onnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka kohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi", lopetti Krag puheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, "minä etsin jännitystä ja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta, kun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime aikoina."

Salapoliisi katsoi kelloa.

"Kello on jo kymmenen", sanoi hän. "Jos meillä on hiukankaan toiveita pelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti käytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana."

"Anna määräyksesi", sanoi kapteeni.

"No niin", sanoi Krag, "sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.
Kapteeni tulee mukaan."

Krag katsoi kapteenia.

"Pukusi ei kelpaa", sanoi hän, "saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun, redingotiin".

Kapteeni nyökkäsi.

"Teen sen ilolla", sanoi hän.

Pukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään, hätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan enää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies valtiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja napinreiässä oli ritarikunnan nauha.

"Varjelkoon", huudahti kapteeni, "tänään me mahdamme esittää hienoa väkeä".

Krag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla oli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun eurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri.

"Kuuluisa valtiomies", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen siis minä".

Kapteeni tuijotti ihmeissään häntä. "Ja mitä osaa minä sitten näyttelen?" kysyi hän.

"Sinä olet sihteerini."

"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä käyvät katsomassa vankilaa."

"Aivan niin."

* * * * *

"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten silloin käy?"

"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen korvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt hänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen tärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?"

"Kyllä, se on hienoa tekoa."

"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä puolellani."

Kapteeni oli nyt täysin selvillä komediasta.

"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan hotelliin", sanoi hän.

"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin. Sillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa huoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat tulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista."

"Entä automobiili?"

"Sen voimme vuokrata mistä hyvänsä."

Puoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen. Asbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin nyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka puolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen huoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.

"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla", sanoi Krag ovenvartijalle antaen hänelle viidensadan dollarin setelin, "hankkikaa meille liput!" Sitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia lippuja olisi otettava.

Herrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli eurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?

"On kyllä", vastasi tarjoilija, "hän on noussut aikoja sitten. Hänen ylhäisyytensä on nyt lähettilään luona."'

"Entä hänen sihteerinsä?"

"On samoin lähettilään luona."

"Meillä on hyvä onni", mutisi Krag, kun tarjoilija oli poistunut.

Kapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista kuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain Kragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag ei enää kummastuttanut häntä.

Neljännestunnin kuluttua salapoliisi palasi.

"Nyt se on tehty", sanoi hän.

"Mikä on tehty?"

"Vankilanjohtaja on saanut tiedon tulostamme."

"Tavallisella kirjeelläkö?"

"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle kirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa."

"Mistä ihmeestä olet saanut ne käsiisi?"

"Sinähän kuulit, että hänen ylhäisyytensä oli mennyt ulos."

"Niinpä kyllä, mutta —"

"Silloin oli luonnollista, että kävin hänen asunnossaan."

"Sinä pelaat korkeata peliä."

"Niin", vastasi Krag rauhallisesti, "mutta silloin myös saadaan suuret voitot."

Hän katsoi kelloa.

"Yksitoista", mutisi hän, "kello kaksitoista on meidän oltava vankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme musiikista!"

Molemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin auringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi taitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi, jonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä vakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman vankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät ilman ympärillään.

Ahdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä valmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan sisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä, tervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.

Kristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili alentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli tilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän loistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän ylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot "ylhäiselle matkailijalle". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat heitä kunnioittavan välimatkan päässä.

Siitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa Asbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta "ylhäinen matkustaja" näytti kovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli vakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun raamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa käytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei molemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.

Kapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta kattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.

"Pyövelinkirveitä", sanoi johtaja, "meillä on sellaisia kaiken kaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä teloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten. Tämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä teloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja." Johtaja kertoi kaikkien teloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin innostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.

Seuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui hirsipuita ja köysiä.

Seurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset murtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria tuhansittain.

Viereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli oma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä verta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen tarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: "Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn pään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa n:o 11." Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista tuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.

Suunnattomat kokoelmat tekivät valtavan vaikutuksen norjalaiseen kapteeniin.

Asbjörn Krag kysyi:

"Montako vankia sanoittekaan olevan vankilassa, herra tirehtööri?"

"Kahdeksantuhatta kaksisataa kaksikymmentäviisi, teidän ylhäisyytenne."

"Ylhäinen matkustaja" mietti hetkisen.

"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta", sanoi hän, "että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan, murtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän kauhistuttavan asekokoelman?"

Johtaja hymyili suopeasti. "'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia kopeistaan", sanoi hän.

"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle kaupungille."

Johtaja hymyili jälleen.

"Teidän ylhäisyytenne voi nukkua rauhassa", sanoi hän.

Seurue läheni satavuotista tornia, alkuperäistä vankilaa.

"Täällä ovat tutkintovangit", selitti johtaja, "menkäämme nyt katsomaan hiljakkoin keksityn salaliiton sankareita."

"Ylhäinen matkustaja" säpsähti.

"Salaliiton?"

"Vai niin. Ettekö ole lukenut tämän päivän aamulehtiä?"

"En, ikävä kyllä", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, "sen olen todellakin lyönyt laimin".

Johtaja kertoi salaliitosta.

"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään osalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa."

Krag näytti olevan suuresti ihmeissään.

"Minua huvittaisi kovasti käydä näissä kopeissa", sanoi hän.

Seurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista lähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.

"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona", sanoi johtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. "Hänen nimensä on Harold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää."

Asbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri avatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei sisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:

"Aivan oikein, teidän ylhäisyytenne."

Asbjörn Krag astui sisään,

Kapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu oli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.

Lavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi seisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli Harald Vik.

III.

"Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen."

Kapteeni loi pikaisen, kysyvän silmäyksen salapoliisiin.

"Mitä nyt tapahtuu?" ajatteli hän. "Jos tuo raukka tuntee Asbjörn Kragin, onko hänellä tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä ollakseen ilmaisematta itseään. Ellei hän tunne Kragia, joka on uskottavinta, miten Asbjörn Krag siinä tapauksessa voi jättää hänelle ne kapineet, jotka auttavat häntä pakenemaan?"

Harald Vik tuijotti tylsänä ja välinpitämättömänä tulijoita. Asbjörn
Krag näki, että kärsimys oli jo lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa.

"Tämä on yksi niistä viidestä vangitusta", selitti vankilanjohtaja.

Kristianialainen salapoliisi nyökkäsi ja katsoi kelloaan.

Kapteeni huomasi, että Krag piti kelloa kauan kädessään. Se oli iso kaksikuorinen kultakello, jossa oli joitakin merkillisiä kaiverruksia. Kapteenia kummastuttivat suuresti Kragin kellolla tekemät liikkeet, mutta kun hänen silmänsä sattuivat Harald Vikiin, ymmärsi hän heti kaiken. Onneton tuijotti kuin noiduttuna kelloon muutamia sekunteja, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä suurinta kummastusta. Mutta kummastelua kesti vain muutaman sekunnin. Sitten hän oli taas yhtä tylsä ja välinpitämätön. Kapteeni ymmärsi, että salapoliisi ilmaisi vangille kellon avulla keitä he olivat. Johtaja ei ollut huomannut tätä välinäytöstä. Hän arveli nähtävästi, että "ylhäinen matkustaja" ottaessaan kellonsa esille ainoastaan tahtoi osoittaa, ettei hän enää voinut uhrata kallista aikaansa "Mustan tähden" tarkastelulle. Kapteeni siunasi mielessään Harald Vikiä siitä, että hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä oli osoittanut itsensähillitsemiskykyä.

"Ylhäinen matkustaja" lausui sitten muutamia lohduttavia sanoja salaliittolaiselle. Hän johtui siten pian puhumaan uskonnosta, ja sekä johtaja että kapteeni kuuntelivat hartaina. Krag oli ylipäänsä koko keskustelun aikana vankien kanssa puhunut Raamatusta ja uskonnosta — mikä sangen suuresti ihmetytti kapteenia — mutta nyt hän ymmärsi, että tämä kaikki sisältyi Kragin suunnitelmaan. Jokaisella vangilla oli Raamattu kopissaan, siis myöskin Harald Vikillä.

Krag meni vankilakopin pöydän luo ja nosti kirjaa, joka oli sangen suuri.

"Teille, nuori, harhaanjoutunut ihminen", sanoi "ylhäinen matkustaja" sydämellisellä äänellä, "on minulla raamatunlause, joka luullakseni on lohduttava teitä yksinäisessä, hyljätyssä, epätoivoisessa tilassanne".

Asbjörn Krag tunnusteli taskujaan ja mutisi puoliääneen:

"Mihinkä ihmeeseen olen hukannut silmälasini." Vihdoin hän löysi silmälasinsa, jotka hän asetti silmilleen varsin arvokkaasti, alkaen sitten lukea raamatunlausetta. Kapteeni ymmärsi, että nyt oli hetki käsissä, jolloin hänkin voisi olla hyödyksi.

Krag seisoi ristikkoikkunan luona selkä valoa vasten ja suuri kirja nostettuna silmien kohdalle, joten oli miltei mahdotonta, että muut läsnäolijat voisivat nähdä hänen kasvonsa. Hän luki heikolla, värisevällä äänellä.

Raamatunlause oli hyvin pitkä. Kapteeni ei voinut olla huomaamatta, että johtaja tukahdutti melkein huomaamattoman haukotuksen.

Kapteeni, joka tahtoi kääntää hänen huomionsa Kragista, kumartui hänen puoleensa sanoen:

"Tässä kopissa on kovin valoisaa."

Johtaja vastasi kohteliaasti hymyillen:

"Se johtuu siitä, että tämä koppi on niin korkealla. Täältä voi katsella kaupungin kattoja."

"Minäpä luulen", väitti kapteeni, "että vangit mieluummin tahtoisivat nähdä vilauksen sinisestä taivaasta".

Johtaja viittasi ulos.

"Voitte nähdä myöskin taivaan täältä", huomautti hän. "Tutkintovangeilla onkin itse asiassa enemmän mukavuuksia kuin tuomituilla."

Nyt oli Krag lopettanut lukemisen ja hitaasti sulkenut kirjan. Hän ojensi sen vangille ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Ota tämä kirja, harhaanjoutunut nuori mies, tutki sitä, pidä siitä lujasti kiinni. Vain tästä kirjasta voit löytää pelastuksen."

Harald Vik otti kirjan, ja saattoi huomata kuinka hän suorastaan puristi sitä, niin että hänen sormensa kävivät valkoisiksi.

Sitten Asbjörn Krag kääntyi äkkiä johtajan puoleen.

"Toivon", sanoi hän, "etten väsytä teitä pitkillä puheillani, joita pidän vangeille?"

"Ette ollenkaan", vastasi johtaja, "minua ilahduttaa, että teidän ylhäisyytenne huolehtii onnettomien henkisestäkin tilasta."

"Niin, sillä sehän on tärkeintä", sanoi "ylhäinen matkustaja" ja pisti silmälasinsa takaisin takintaskuun.

"Ei mikään ole sen tärkeämpää", vastasi johtaja vakavasti vieden vieraat käytävään ja edelleen seuraavaan koppiin.

Se oli johtajan, Crowburyn, koppi.

Tämä oli suurikasvuinen, raaka mies, joka vastaanotti sekä johtajan että "ylhäisen matkustajan" halveksumista osoittaen.

Kun Krag aikoi aloittaa tavanmukaiset saarnansa, keskeytti anarkisti hänet karkein haukkumasanoin. Krag hämmästyi tästä niin, että pudotti silmälasinsa ja loi sangen loukkaantuneen silmäyksen johtajaan, joka valitti tapausta, antaen Crowburylle vakavan ojennuksen. Hän huomautti vangille, että hänen vieraansa oli maailman tunnetuimpia henkilöitä.

Crowbury tuijotti "ylhäistä matkustajaa" uteliaana ja mutisi itsekseen, että juuri sellainen mies sopi mainiosti tikarin kärkeen.

"Ylhäinen matkustaja" peräytyi silmänräpäyksessä ovea kohti eikä rauhoittunut, ennenkuin kopin ovi oli suljettu hänen ja anarkistin välillä. Hän siveli harmaantuneita, aristokraattisia hiussuortuviaan ja sanoi:

"Sepä oli epämiellyttävä mies — — kauhea."

Johtaja pahoitteli tapausta ja tahtoi kuljettaa Kragia edelleen. Mutta nyt oli "ylhäinen matkustaja" tullut epävarmaksi.

"Ovatko nuo salaliittolaiset kaikki sellaisia — — Tarkoitan niin raakoja", änkytti hän, "niin vastaanottamattomia uskonnon lohdutukselle?"

"Ovat", vastasi johtaja, "he ovat jokseenkin paatuneita".

"Siinä tapauksessa", sanoi "ylhäinen matkustaja", "luulen että jätän koppivierailut tähän. Sentapaiset näyt vaikuttavat — kuinka sanoisinkaan — ne vaikuttavat suorastaan hämmentävästi minuun. Hepä ovat todella ikäviä ihmisiä — — Sitä paitsi on kello jo puoli viisi."

"Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa", sanoi johtaja ja kumarsi.

"Niin, minä luulen todellakin", änkytti Krag viivytellen.

Johtaja oli itsekin puolittain iloinen siitä, että pitkä vaellus suunnattomassa vankilassa vihdoinkin oli loppunut. Hän saattoi Kragin vankilanportille, jossa auto yhä odotti. Siellä seisoi joukko virkamiehiä kuin paraatia varten asettuneina.

"Ylhäinen matkustaja" kiitti huomaavaisuudesta ja valitti, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä tervehtimässä herra johtajan perhettä. Krag ja kapteeni nousivat autoon, joka nopeasti suhahti liikkeelle. Johtaja seisoi paikallaan ja kumarsi vielä pölypilven keskellä. Sepä oli rakastettava mies.

"Museoon", huusi Krag. Auto kulki alaspäin muuatta sivukatua. Asbjörn Krag ei virkkanut sanaakaan matkalla, mutta hän pyyhkäisi monta kertaa hikeä otsaltaan nenäliinalla ja käsi vapisi hieman. Kapteeni ymmärsi, että nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman jännityksen jälkeen. Krag tarvitsi muutaman minuutin levon. Mutta mitä hän aikoi tehdä museossa?

Neljännestunnin ajon jälkeen auto pysähtyi kauniin marmoripalatsin, valtion suuren kansallismuseon eteen, jonne oli kerätty suunnattomia aarteita. Krag kiiruhti ensimmäisenä ulos. Nyt hän oli taas joustava ja pirteä.

"En tarvitse teitä enää", sanoi hän kuljettajalle ja antoi hänelle setelin. "Menemme kotiin käytyämme museossa."

Kuljettaja kiitti runsaasta maksusta, ja hetken kuluttua oli suuri, vihreä auto kadonnut katuvilinään.

"Pitäisikö meidän nyt katsella museota?" kysyi kapteeni ihmeissään.

"Seuraa", vastasi Krag.

He kulkivat nopeasti usean suuren salin läpi. Tähän aikaan ei ollut paljoa väkeä. Tuskin ristinsielua. Siellä täällä seisoskeli uninen vahtimestari, ja joskus he tapasivat naismaalarin, joka kopioi vanhoja mestareita.

He saapuivat puolipimeään, autioon käytävään. Siellä Krag pysähtyi ja riisui peruukin ja harmahtavan poskiparran, hieraisi muutaman kerran kasvojaan nenäliinalla ja oli taas oma itsensä.

"Se vain oli tarkoitukseni", sanoi hän.

He tulivat jälleen kadulle takatietä. Taivas oli mennyt pilveen, ja näytti siltä, kuin rajuilma olisi tulossa. He ottivat ensimmäisen ajurin minkä käsiinsä saivat ja pyysivät nostamaan suojakatoksen pystyyn.

"Alabama-satamaan", huusi Krag.

Vaunuissa katoksen alla he saattoivat istua kenenkään näkemättä heitä. Kello kuusi he olivat laivalla jälleen. Siellä he tapasivat toisen perämiehen, joka odotti heitä kärsimättömänä.

Ennenkuin Asbjörn Krag aamupäivällä lähti laivasta, oli hän kapteenin pukeutuessa antanut määräyksen toiselle perämiehelle.

Salapoliisi kysyi nyt, oliko käskyä noudatettu.

"All right", vastasi toinen perämies.

Alhaalla kajuutassa hän näytti Kragille köysiportaat, jotka hän oli laittanut kuntoon sillä aikaa kuin he olivat poissa. Ne olivat tehdyt ohuista köysistä, mutta olivat erittäin vahvat.

"Kuinka pitkät?" kysyi Krag.

"Kuten sanoitte — kahdeksan metriä."

"Hyvä on."

Asbjörn Krag selitti nyt suunnitelmansa.

"Kuten kyllä ymmärrät", sanoi hän kapteenille, "on onneton maanmiehemme nyt saanut tiedon aikeesta. Kello kaksi yöllä hän on murtautunut vankikoppinsa ovesta."

"Jätitkö hänelle sorkkaraudat?"

"Annoin hänelle poran ja terässahan. Enempää ei hän tarvitse. Nämä esineet vedin taskustani silloin kun otin esille silmälasini, kuten kai muistat. Panin ne Raamatun lehtien väliin ja pyysin häntä pitämään kiinni kirjasta."

Kapteeni hymyili ja nyökkäsi.

"Mutta kun hän on tullut ulos kopista, mitä sitten?"

"Sitten hän tietää tarkalleen miten hänen on toimittava. Pistin kirjeenkin kirjan lehtien väliin. Tästä kirjeestä hän löytää vankilan pohjapiirustuksen, ja punainen viiva osoittaa tietä, jota myöten hänen on hiivittävä eteenpäin pimeydessä. Hänen on tultava määrätylle kohdalle ympärysmuurin luo, ja sieltä hän löytää sitten muurin yli heitetyt köysiportaat. Ne ovat nämä mainiot köysiportaat, jotka toinen perämies on laittanut kuntoon. Kuten näet, on niissä molemmissa päissä hakaset, joista ne voidaan kiinnittää. Ne voi helposti kiinnittää muuriin, joka sillä kohtaa on kovin epätasainen."

"Mutta kuinka saat köysitikkaat heitetyksi muurin ylitse?"

"Siitä pitää toinen perämies huolen. Tässä, katsos, on 'Mustan tähden' ja sen lähimmän ympäristön kartta. Juuri tällä kohtaa Winston Streetillä on Harald Vikin tultava muurin yli. Kadulla ei liiku öisin ollenkaan väkeä. Kammottavan naapurin takia on kadun varrella vain makasiineja ja kauppapuutarhoja eikä mitään asuinrakennuksia eikä kauppapuoteja. Ja sitä paitsi on pimeys meidän puolellamme. Onni suosii meitä, tänään on ilta pimeä, kuuletko, kuinka sade jo rapisee kattoikkunoita vasten. Kello puoli kaksi sammutetaan lyhdyt sillä kadulla. Kello kaksi kulkee toinen perämies ohitse ja heittää köysitikkaat muurin ylitse. Sillä aikaa me odottelemme 'New Holborn'issa, yöravintolassa, joka on noin viiden, kuuden minuutin matkan päässä Winston Streetiltä. Kaikki on ilmaistu Harald Vikille siinä kirjeessä. 'New Holborn'in edustalla odottelee todennäköisesti useita vaunuja. Pakolaisen on noustava kolmanteen vaunuun. Järjestän niin, että meidän vaunumme aina on kolmas".

"Se on erinomainen suunnitelma", sanoi kapteeni, "ja olisi synti, ellei se onnistuisi".

"Sen pitää onnistua", sanoi salapoliisi.

Kello puoli yksi yöllä olivat Asbjörn Krag ja kapteeni jälleen kaupungilla. Se oli merkillinen yö. Se oli pimeämpi kuin tavallisesti. Kaikki valot taistelivat tätä pimeyttä vastaan, joka vyöryi eteenpäin yhä paksumpina ja paksumpina möhkäleinä ja koetti tukahduttaa valon mustaan vaippaansa. Ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla. Suunnattomat sumujoukot mahtoivat leijua kaupungin yllä, sillä tiheä sade virtasi maahan.

"New Holborn'in" yöravintolassa vietettiin iloista elämää. Mutta sekä Asbjörn Kragia että kapteenia kiinnitti vain ajatus siitä, mitä tapahtuva oli, niin ettei melu, loisto eikä musiikki ollenkaan tunkenut heidän tietoisuuteensa.

Kello kaksi tuli toinen perämies ilmoittamaan, että kaikki oli käynyt suunnitelmien mukaisesti. Ei elävää sielua ollut näkynyt kadulla silloin, kun hän oli heittänyt köysitikkaat muurin ylitse.

Kello puoli kolme herrat lähtivät ravintolasta ja istuutuivat vaunuihin. Silloin piti norjalaisen olla vapaa, jos kaikki oli käynyt hyvin.

He odottivat ylen jännittyneinä. Minuutit vierivät pitkinä kuin tunnit. Kello tuli kolme, vaunu toisensa jälkeen ajoi tiehensä. Kun kello läheni puolta neljää, alkoi Krag aavistaa pahaa.

Toinen perämies teki retken pitkin katua.

Neljänneksen kuluttua hän syöksyi takaisin. Hän hyppäsi nopeasti vaunuihin.

"Köysiportaat", kuiskasi hän, "köysiportaat ovat poissa!"

Kapteeni istui kuin kivettyneenä. Mutta Asbjörn Krag huusi rauhallisesti ajajalle:

"Alabama-satamaan!"

Tiellä hän virkkoi vain yhden sanan: "Epäonnistunut!" Ja hänen äänessään oli niin surullinen väre, että se viilsi kapteenin sydäntä.

Laivaan päästyä kapteeni valmistautui lähtöön. Koneissa oli jo täysi höyry. Kapteeni oli käynyt kovin hermostuneeksi.

"Luuletko", kysyi hän Kragilta, "että vankilanjohtaja on keksinyt näiden asiain olevan yhteydessä keskenään?"

"Ei", vastasi Krag, "ei vielä, mutta hän keksii sen kyllä. Pyysin Vikiä hävittämään kirjeen."

Kun laiva oli lähdössä satamasta, oli elämä juuri alkanut rantakaduilla. Pieni sanomalehtipoika toi juoksujalkaa aamulehtiä.

Asbjörn Krag huusi häntä laivarivin luo.

"Parasta lienee saada mukaan viimeiset uutiset, ennenkuin jätämme
Amerikan", mutisi hän.

Hän oli tuskin ehtinyt aukaista ensimmäisen lehden, kun hän jo kiivaasti huusi kapteenille:

"Pysähdytä! Jumalan tähden seisata laiva!"

Kone pysähdytettiin.

Kapteeni ryntäsi Kragin luo, joka liikutuksesta kalpeana ojensi lehden hänelle.

Keskellä etusivua oli paksuin kirjaimin painettuna:

"Yksi salaliittolaisista paennut!

"Juuri kun lehti on painoon menossa, kuulemme, että yksi salaliittolaisista, Harold Whigh, on tänä yönä karannut 'Mustasta tähdestä'. Hän on paennut muurin ylitse köysiportaitten avulla. Paon on täytynyt tapahtua kello kahdelta. Kello puoli kolme, vahdin tehdessä yökierrosta, oli hänen koppinsa ovi murrettu auki ja koppi tyhjä. Tarkempia tietoja puuttuu."

Kapteeni tuijotti ihmetyksen vallassa salapoliisia.

"Siis sittenkin", mutisi hän.

Krag nyökkäsi. Hän oli taasen täysin levollinen.

"On selvää", sanoi hän, "että pako on onnistunut! Mutta se on todella arvoitus, ettei pakolainen jo ole laivalla. Hän tietää tapaavansa meidät. Odottakaamme vielä tunti!"

He odottivat kello kuuteen asti.

Kello puoli seitsemän saapui uusia lehtiä laivalle. Se oli toinen painos. Siinä oli koko pako kuvattuna. Se oli selvästi päivän huomattavin tapaus. Muutamat otsikot kuuluivat tähän tapaan:

"Pako 'Mustasta tähdestä'. Vale-eksellenssi ja hänen sihteerinsä. Johtajaa vedetty nenästä."

Kapteeni alkoi jälleen käydä levottomaksi. Kello seitsemän aamulla laiva vihdoin lähti laiturista ja jätti sataman. Harald Vik ei ollut saapunut laivaan.

Asbjörn Krag seisoo laivan perässä ja tuijottaa kohti suurta kaupunkia, jossa aamuinen elämä nyt on herännyt. Suunnattomista kivikasarmeista tunkee kova hälinä taivasta kohti. Eteenpäin syöksyvät rautatiejunat käyvät ristiin silloilla, ja kadut kaikuvat satojen tuhansien raskaitten vaununpyörien alla. Aamu-usvassa kaupunki muistuttaa suunnatonta palorauniota, josta savu vielä nousee.

Asbjörn Krag jättää paikkansa ja menee kapteenin luo komentosillalle.

"Tänään", sanoo kristianialainen salapoliisi, "on elämäni tullut yhtä arvoitusta rikkaammaksi".

Ja tähän jätämme toistaiseksi Asbjörn Kragin, jonka tapaamme jälleen vasta Norjassa.

Palaamme norjalaisen Harald Vikin luo, jolla oli onni olla mukana merkillisimmässä seikkailussa mitä uudella ajalla on sattunut.

IV.

Mitä norjalaiselle tapahtui.

Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma tarinansa Harald Vikin suvussa.

Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.

Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.

Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet oikein kiinni toisissaan.

Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.

Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä uteliaana kädessään.

Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla, tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.

Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan" käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.

Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa, vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä puuveitsi leivän paloittelua varten.

Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.

Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen pienempiä yksityiskohtia myöten.

Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.

Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne
Raamattunsa kannen alle.

Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista. Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.

Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei mitään epäiltävää ollut huomattavissa.

Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.

"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.
Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."

Norjalainen ei vastannut.

"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury oli lurjus?"

Vikin mielenkiinto heräsi.

"Kuinka niin?" kysyi hän.

"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa."

"Te valehtelette."

"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet kiinni."

Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin hänen eteensä olisi auennut kuilu.

"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.

"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen miehestä eroon — kello oli jo paljon yli kahdentoista — "sanokaa minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"

"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."

Vik heittäytyi makuulavalle.

"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen, antakaa minun olla rauhassa".

"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti poistuessaan ystävällisellä äänellä:

"Hyvää yötä, sir!"

Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän. Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.

Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä. Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.

Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä, tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle. Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut, ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään, ennenkuin löysi lukon.

Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.

Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.

Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.

Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua, sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.

Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta. Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?

Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas. Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.

Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa. Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka saha oli jo tehnyt siihen.

Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ edistyi hitaammin.

Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli puhkisahatuksi.

Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu. Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei hervottomat.

Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään. Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän peräytyi samassa.