Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in" yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa käytävässä. Hän ei kuullut mitään.
Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.
Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.
Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.
Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.
Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi portaita myöten.
Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä portaat olivat siksi kaitaiset.
Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen. Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina oli kerros heidän välillään.
Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten voin taas jatkaa matkaani alaspäin.
Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että vanginvartija kulkisi ohitse.
Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja nyt hän tulee käytävää pitkin.
Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan. Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.
Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin. Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta kädessään.
Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat, joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa ja ryhtyvät juttusille.
"Mitä kuuluu?"
Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:
"Kaikki selvää."
Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".
Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee, että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä. Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa. Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä, etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan. Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.
Toinen kysyy:
"Oliko se jotain?"
Toinen vastaa unisena:
"Ei mitään."
"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.
V.
Robinson vankilan katolla.
Harald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes raskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli vaiennut käytävissä.
"Vielä ei ole liian myöhäistä", ajatteli pakolainen, "vielä ei kello ole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja yli muurin."
Hän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän huomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua oli mahdoton aukaista sisältäpäin.
Hän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä satimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta. Senhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.
Hän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko vankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli nähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.
Hän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti ruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja äänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas hiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli taasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros oli nähtävästi tehty.
Hän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään toista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin alaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty piipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin korkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui kylmää kuin kuilusta.
Äkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi suurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut tuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita läppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa kuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän käsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi — pako oli huomattu.
Harald Vik ajatteli:
Nyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he miehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he ovat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on täydellisesti epäonnistunut.
Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä minä olen, hyvät herrat."
Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.
Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista, hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.
Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.
Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista, puhdasta ilmaa.
Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle. Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä kaikesta mitä oli kokenut.
Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.
Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat tykkiportteja.
Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista. Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä pimeyteen.
Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.
Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?
Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä, ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi. Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.
Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä. Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä. Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?
Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.
Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin etsiä häntä vankilan katolta.
Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.
Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.
Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan, mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.
Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä, että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.
Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.
Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat kirkontornit.
Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle. Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.
Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua. Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes tulisi pimeä.
Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä, vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti, tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton, levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret virrassa.
Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee 3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna". Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.
Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.
Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan. Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri, mutta laskeutui taas vankilankatolle.
Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän ajatteli:
"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä, niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."
Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti nälissään.
VI.
Ristikon-takaiset kasvot.
Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta.
Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin helposti keksiä.
Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.
Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui, ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän aikonut nääntyä nälkään.
Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset ääriviivat.
Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn" jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen. Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan. Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin. Harald Vik laski kahdeksan — kymmenen — kaksitoista. Kun hän kurkotti hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.
Äkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.
Sieltä, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot, jotka tuijottivat häntä.
Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia, ilmeettömiä ja kovia kasvoja.
Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi. Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon. Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet hyvää.
Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa, oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.
Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.
Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli, lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva sivurakennus viides järjestyksessä, — ja viidennessä rakennuksessa piti hänen kuulemansa mukaan olla kuolemaantuomittujen kopit. Nyt hän ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän näki, olivat kuolemaantuomitun.
Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja — aivan oikein — siellä näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli mennyt koppiin.
Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.
Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan. Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa kuolemaantuomitulle.
Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.
Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää. Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.
Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan kautta.
Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.
* * * * *
Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle. Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.
Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin hyvin kuin pimeässä taisi:
"Minä näännyn nälkään."
Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.
Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla, joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen, joten siitä muodostui lingon tapainen.
Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi heiluttaa nauhaa edestakaisin.
Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan tuntuisi kopissa.
Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut herättää epäilystä.
Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä. Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin, ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin kovasti kolme kertaa.
"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa takaisin.
Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta oli saanut lisätaakankin.
Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.
Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä leipää. Se maistui ihanalta.
Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.
Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut sille:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle?"
Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:
"Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse rikkonut ruudun. Kuka te olette?"
Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.
Parin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus kuului:
"Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu."
Norjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.
Mahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.
Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.
Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.
Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi liuskakiveen:
"Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja?"
Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi sana:
"En."
Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu hiljeni vähitellen.
Harald Vik ajatteli:
"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla avuksi."
Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja jännityksissään.
Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.
"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin vanginvartija on mennyt — —"
Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.
Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä puhuttiin.
Ja nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:
"Minusta kopissa tuntuu kylmältä."
"Se on varmaan vanginvartija", ajatteli Vik.
Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni ääni:
"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki."
Vanginvartija vastasi:
"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."
"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".
"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"
"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin."
Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:
"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä törkein — —"
Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista kolinaa, sitten kaikki hiljeni.
Hetken kuluttua sanoi joku kopissa:
"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät."
Se oli kuolemaantuomitun ääni.
VII.
Tiedemies.
Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.
Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan. Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?
Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.
Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.
Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.
Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:
"Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua. Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa aivan levollinen, ei se ole vaarallista."
Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy, mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.
Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan, mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin — jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.
Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi kuulua kautta koko käytävän.
Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja kuiskaavalla äänellä kysyttiin:
"All right?"
"All right!" vastasi Harald Vik.
Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.
Ennenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:
"Tekö siis karkasitte viime yönä?"
"Niin, minä."
"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?"
"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn."
"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."
Sitten hän löi rautaoven lukkoon.
"Kiirehtikää ylös", kuiskasi hän, "minä tukehdun tässä pimeydessä".
Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella taidolla.
Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat kalpeina kuunvalossa.
Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa välttäisin mestauslavan."
Norjalainen katseli häntä kummissaan.
Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin kolmikymmenvuotias.
Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:
"Oli onni teille, että minä pelastuin."
Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.
"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään syötävää."
"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on vapaa, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Kun minä olen vapaa, ei mikään ole minulle mahdotonta."
"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."
"Siis on vältettävä sitä."
"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"
"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."
Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle itseluottamukselle.
"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"
"Mitä te tarkoitatte?"
"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"
"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"
"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" — kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa — "alkavat he tutkia asiaa. Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät liuskakivenpalaset."
Harald Vik keskeytti:
"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat katolle?" kysyi hän.
"Meidän täytyy etsiä piilopaikka."
"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan piilopaikkaa?"
"Ette siis luota minuun?"
"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?"
Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan
Harald Vikin luota:
"Minä olen tiedemies."
Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka hän huolellisesti pisti taskuunsa.
Tullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen ukkosenjohdatinta:
"Tuo kapine ratkaisi asian."
Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa hullun kanssa tekemisiin.
"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana, pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin, että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä, että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen. Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa. Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi asian."
"Kyyhkysiä", kysyi Harald Vik kummissaan, "aiotteko te syödä kyyhkysiä?"
"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen, etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."
Mutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi uudelleen:
"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?"
"Ei mikään ole sen helpompaa."
Pikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.
"Luulen, että pian saamme sadetta."
Norjalainen hymyili.
"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?"
"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla."
"Sitä en totta tosiaan ymmärrä."
"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan."
"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?"
"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."
Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti lentoon vanhalta katolta.
"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa", sanoi tiedemies.
Sitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:
"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"
"On."
"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?"
"Parhaat saatavissa olevat."
"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä, totisella äänellä.
Norjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.
"Tässä ne ovat", sanoi hän.
"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."
Raskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.
"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?" kysyi tiedemies.
"Kyllä, sehän on uusi palomuuri."
"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän käytävän."
"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu."
"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä. Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri asunnoksemme."
"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?"
"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme työhön heti!"
Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti kätensä sisään aukosta.
"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.
Äkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.
Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.
Hän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.
"Se on vanginvartijan revolveri", sanoi hän, "nyt se otetaan käytäntöön".
Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi pimeässä.
Harald Vik pidätti hänen kättään.
"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette toki, että laukaus kuullaan alas."
Pikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.
Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti ukkosenjylinään.
Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi hän, "se riittää aluksi".
Harald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.
"Se oli mainio laukaus", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.
"Minä en koskaan ammu harhaan", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.
Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin luona.
VIII.
Tuntematon huvilinna.
"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?" kysyi norjalainen.
"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa sitä huomenaamulla, kun herää."
Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik tarttui pelästyneenä hänen käteensä.
"Oletteko varma, että hän herää?" kysyi hän huolissaan.
"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä".
"Hän on siis vain nukutettu?"
"Hän n u k k u u."
Norjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.
"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän, "nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne matkoihinsa".
"Niin, noutakaa ne", mutisi kuolemaantuomittu.
Harald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.
Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.
Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta, että hänen täytyi nauraa ääneen.
Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä sisään aukosta.
Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.
Harald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:
"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."
Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen, mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:
"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."
"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin voimin.
Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.
Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.
Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.
"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".
"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.
"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."
"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.
"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea, sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen etsiskelyjä."
"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?" kysyi Harald Vik ihmeissään.
"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät johonkin vanhaan savupiippuun."
Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli kohdella miestä säälivästi.
Hän sanoi leikkisällä äänellä:
"Mutta minä olen sentään voimakkaampi."
"Te olette kookkaampi", vastasi vanhus, "mutta ette voimakkaampi".
"Senpä tahtoisin nähdä."
"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".
Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.
"Sitä paitsi teillähän on revolveri", sanoi hän.
"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö kyyhkyset?"
Harald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.
"Ne ovat herkullista tavaraa", sanoi hän, "hyvä, pieni paisti kummallekin".
"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme syödä ne raakoina."
"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin syömään raakaa lihaa?"
"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.
Siihenhän tarvitsemme tulta."
"Aivan oikein."
"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita."
Vanhus nyökkäsi.
Harald Vik jatkoi yhä iloisemmin:
"Ja me tarvitsemme, paistinpannun."
"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä."
"Ja hiukan voita paistamista varten."
"Ihan."
"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole."
"Mutta voimme hankkia."
"Kuinka aiotte hankkia sen?" kysyi Vik. "Täällä katollako?"
"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En aio pyytää mitään häneltä."
"Luulen, että te olette hullu", tuli Harald Vik sanoneeksi.
Toinen nauroi ääneensä.
"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla huomenaamulla varhain."
"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni."
"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."
Norjalainen hymyili.
"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"
"Mainiosti."
"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin."
* * * * *
Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven, niin että aukko oli melkoista suurempi.
"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?" kysyi hän.
Harald Vik epäröi hetken.
"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä, puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"
"Minä en pelkää!"
"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan varaa."
Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.
"Eteenpäin", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.
Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään aukosta.
"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt sisälle raunioon.
Vanhus hymyili.
"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään, joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta toistaiseksi saamme tyytyä siihen."
"Täällä vetää sietämättömästi", sanoi norjalainen.
"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?"
"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko", vastasi Vik.
"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."
Norjalainen ei vastannut tähän mitään.
"Nouskaa", käski vanhus.
Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.
Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.
"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville, kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan ettei asunto ole yhtä mukava teille."
Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.
"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."
Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.
"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."
"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä kyyhkyset olivat paenneet."
"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.
"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."
"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"
"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän täytyy nukkua."
Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti taistella unta vastaan, mutta turhaan.
Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän sanovan:
"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen tottunut toimimaan omin neuvoin."
Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.
Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen. Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.
Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi. Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.
Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa. Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty. Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru, joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.
Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta pysähtyi äkkiä.
Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.
"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."
Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:
"Onko joku ollut täällä?"
"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."
"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.
"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."
"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä voinut olla teille avuksi."
Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.
"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni. Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa mahdollinen ratkaisu — katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme. Tuntematon huvilinna!"