Musta virta

MUSTA VIRTA

Kirj.

Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]

Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Musta virta

TAKAPEROISESSA MAAILMASSA

Takaperoisessa maailmassa.
Yön hetki.
Luumylläri.
Mun on nälkä.
Rikkurien tuonti Helsinkiin.
Laitakaupungin uusi kirkko.
Muuttolinnut.

UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina.
Pelastusarmeijan yömajan ovella.
Saunamummo.
Vanha Leena.
Nuori raajarikko.
Imatran uhri.
Mummon kirje.
He ja sinä.
Köyhän joulu ennen ja nyt.
Kurjuus-siskoille.

LUONTOA

Työmies työhön mennessään.
Merikosken liepeillä.
Kesävirkistystä.
Aamuhetki Eteläsatamassa.
Ensi lumelle.
Syyskuutamossa.

ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla.
Iloton ilta.
Hymyjen lapsi.
Äänestys-uurnalla.
Kohtaus äitien kokouksessa.
Proletaarilapsen kehtolaulu.
Äiti.
Kaksi kalmaa.
Kellarikerrosten lapset.
Ovelta toiselle.
Onneton matkalainen (3 runoa).
Pienoisemme.

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Ystäviäni.
Huonossa seurassa.
Pahin vihollisesi.
Elon langan kehrääjä.
Yksin jätetty.
Totuuden ovella.
Helmen poimija.

MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA

Petroniuksen kuolo.
Galeri-orjat.
Nero.

KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

Rahan kosto.
Tasaisen kehityksen miehelle.
Yksinäinen kullanhuuhtoja.
Mefisto.
Häädä ahmarit.

AJAN RUNOJA

Sairas aika.
Takatalvi.
Ajatarten kosto.
Laulu sumussa.
Herätyshetkinä.
Tervehdys.
Kaakon valta.
Kurja Europa.
Niin kauan.

VAPAUTTA KOHTI

Augiaan tallissa.
Esiripun edessä.
Taistosta — sopusointuun.
Niinkuin Simson.
Vallankumouksen uhrit.
Vapauden viesti.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA

Leopold Jacoby:
  Vapaus.

Arvid Mörne:
  Tää aika.
  Tiilitehtaan työmiehet.
  Rautatehtaan työmiehet.
  Herrastalon rengit.
  Latojat.
  Kaikki.
  Kysymys.

Erik Forslund:
  Torppari.

Alfons Petzold:
  Nuori konepajalainen.
  Raatajapojan tervehdys.
  Kadulla.
  Vapautettu.
  Otto Gibale.
  Talviyönä.

MUSTA VIRTA

Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan.

Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin.

Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään.

Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan!

TAKAPEROISESSA MAAILMASSA

Takaperoisessa maailmassa

Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.

Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.

Yön hetki

Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.

Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.

Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.

    Mut yössäkin
    käy ryskehin
    liikkuva rautahepo.
    Ja aaveen lailla kidastaan
    tupruttaa tehdas sauhuaan.
    — Pois täält' on rauha, lepo.

Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.

Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —

Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.

Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.

Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.

Luumylläri

Itävaltalaisen tarun mukaan

    Luumylläri hurskas on pohatta,
    hänen luonaan nähdähän kauheita.

    Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
    luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.

    Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
    työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.

    Luumylläri ankarin silmineen
    tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,

    joka halki yön oli luona koneen,
    ei lepoa saanut päivähän moneen.

    Hän katsoo, virkkaen teräskielin:
    "Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.

    Saat sormuksen sä, väsynyt impi,
    punarenkaan, muita se kaunihimpi.

    Tule, katso mä välkkyvin pyörinein
    sinut tyttö kuljetan kullaksein."

    Ja tytön tempovi huumeinen
    nyt viuhke pyörien, hihnojen.

    Hätähuuto vihlova toivoton,
    punasormuksen sai morsion. —

    Ja neidot toiset ne koneillaan
    punakihloja jäävät kammomaan.

    — Luumylläri hurskas on pohatta,
    hänen luonaan nähdähän kauheita.

Mun on nälkä

Muinaissaksalaisen tarun mukaan

Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.

Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.

Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —

    Oli vilja puitu ja laareissa. —
    Yhä valitti lapsonen kalpea:
    oi äiti, äiti, sä leipää suo,
    mun tappaa kalvava nälkä tuo.
    — Rakas lapseni, vuota hetki toki,
    ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.

Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —

Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina.

Rikkurien tuonti Helsinkiin

    Kas alus rantaan
    jo hiljaa mataa,
    ja miestä siinä
    on kolmesataa.

    Puulaatikko ja reppu noilla
    on vierahilla kulkijoilla,
    Venäjän tapaan mekko yllä. —
    Ne miehet tunnetahan kyllä.

    Ne Suomen miesi
    toi takaa meren
    masennukseksi
    ylpeän veren.

    Puulaatikot ja reput kalkkaa,
    vihaisna katukilvet pilkkaa:
    "he haalii taasen 'rikkureita',
    se 'isänmaallisuutta' silkkaa".

    Mut katureunaa
    kurttuinen karja
    se tietään kulkee
    kuin juhtasarja. — —

    Vaan kevät-ilman tyvenessä
    on jotain synkän tukehtavan.
    Se painaa kuni ukkois-uhka
    edellä säätä raivoavaa.

Laitakaupungin uusi kirkko

    Järjestelmän tukipylväs,
    nöyryyttäjä selkäin norjain,
    temppeli tuo suuri, ylväs
    nostettihin työllä orjain.

    Raatoi työssä miesi, vaimo. —
    Väsyi yksi, jatkoi toinen.
    Saatihinpa tulos aimo,
    rakennus niin suurenmoinen.

    Pilviä sen torni piirtää,
    komeasti kellot kaikaa,
    orjain aatokset se siirtää
    kohti taivahista taikaa.

    Templin pyhätössä orjat
    sävelissä soivan urun
    taivaan unet näkee sorjat,
    unhottavat maisen surun.

    Unhottavat vatsan vaivan,
    suonten sairaloisen lyönnin.
    Mielet valtaa onni aivan
    kera rippikakun syönnin.

    Hartaina on kurttuposket,
    kädet ristittyinä vielä.
    Naisten valuu kyynelkosket
    papin saarnatessa siellä:

    "Ylen syönti, ylen juonti
    synnin himo tääll' on paha.
    Väärää myös on pahansuonti,
    rikkaille siis suokaa raha.

    Tyytykää ja taivahassa
    tasa-arvon nähdä saatte.
    Valhe asuu maailmassa,
    meiltä totuus ottakaatte.

    Teille jumalanne hyvyys
    puuttehen ja painon antaa.
    Herran aivoitusten syvyys
    teidän sallivi ne kantaa."

    Jatkaa pappi laverrustaan
    kumaraan käy köyhä kansa,
    siinä lukee rukoustaan,
    siunaa sorron, sortajansa.

    Vuosisadasta näin toiseen
    hyssytellään mielet uneen.
    Suostuu hallituskin moiseen,
    näkee kansan rauhoittuneen.

    Kohoo templi suuri, ylväs,
    nöyryyttäjä selkäin norjain.
    Järjestelmän tukipylväs,
    pystytetty työllä orjain.

Muuttolinnut

Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti.

    Yli rannan ja saaren
    he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
    niin kaunihin kaaren. —

    Kun täällä on lunta,
    ja huurre peittävi ikkunoita,
    on kuoleman unta,

    niin siellä he elää
    ja lempii, ja riemulaulelonsa
    niin herkkänä helää. —

    Ah noinpa jos oisi
    myös ihmispololle luotuna siipi,
    mi kantaa voisi

    pois alhosta vaivan.
    Ah oisipa meilläkin tiedossamme
    maa onnekas aivan. —

    Kun kurjuus ja puutos,
    kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä,
    olis ihanaa muutos,

olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.

UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina

Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.

    Hän nuorra joutui naimisiin,
    heimohon veri veti,
    siit' alkoi lapsisiunaus
    ja puuttehetkin heti.

    Puol' ilmaiseksi raatoi mies
    "Venäjän herrain" töitä.
    Ja Okuliina Suomehen
    läks' myymään pitsilöitä.

    Ol' kuorma raskas kulkijan,
    kun joka vuosi melkein
    uus' syntyi pieno. — Elämä
    se ruhjoi pahoin elkein.

    Hän usein pitsireppuineen
    kymmenet peninkulmat
    tallusti talvisäissäkin
    ja kesti mieron pulmat.

    Ol' Okuliinan rinnassa
    monasti kaihon suru,
    kun muistui koti kaukainen
    ja pienin, kullanmuru.

    Se kantajansa rinnoilta
    pois vierotettiin koito,
    kun kulki äidin askeleet
    ylitse rajan, loitos.

    Näin neljätoista lasta sai
    hän. Kuusi kuolo niitti.
    Ja vaivoin leipä, suolaves'
    se perehelle riitti.

    Näet maata heillä vähän vain:
    perunapelto niukka;
    ja pellavaista, ruista
    voi kasvatella hiukka.

    Josp' oisi edes lehmä yks'
    elättää voitu, tilkan
    ois' lapset saaneet herkukseen,
    nyt joi ne veden silkan. —

    Ne vielä verhon puutteessa
    talvella tupaan häätyi,
    vain ikkunasta pilkkien,
    sen ruutu kunnes jäätyi.

    Näit' Okuliina muistellen
    luo astui vieraan oven,
    myi pitsiään ja kaihonsa
    hautasi pohjaan poven.

    Kaks' kertaa Okuliina tuo
    vuosittain kotiin jälleen
    palajaa. — Joulukynttilän
    tuo kirkkaan pienimmälleen.

    Ja Okuliina onnekkain
    on kotonansa silloin,
    kun lapset rakkaat uinuu jo,
    hän yksin valvoo illoin.

    Ne permannolla, säkeillä
    ja ryysylöillä nukkuu.
    Myös Okuliinan aatokset
    ne kohta uneen hukkuu.

Pelastusarmeijan yömajan ovella

Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.

    Missään ei hälle ojenna
    omainen lämmintä kättä.
    Yksin on tuomittu kulkemaan
    ainootta ystävättä.

    Almu nälkähän hiukovaan
    suodaan ja neuvot ja nuhteet.
    — Yömajan kovalla penkillä
    pitkät on iltapuhteet.

    Laastaroiden ei tervehdy
    hän, kenet kohtalo mursi.
    Sortunut on hän matkamies.
    Karilla elonsa pursi.

1908.

Saunamummo

Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.

Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.

Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.

Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.

Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.

Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.

Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"

* * *

Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.

1911.

Vanha Leena

Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.

    Muistan Leenan nuorena,
    herrastaloloissa
    taisi taiten palvella. —
    Nyt ei kelpaa noissa.

    Silloin käynti ketterä,
    puku hienonlainen.
    Nyt on polo ryysyissä,
    kerjäten käy vainen.

    Mitä pahaa tehdäkään
    mahtoi Leena rukka,
    kun noin vanhuuspäivinään
    peri hänet hukka.

    Tiedän: Leena hikoillut
    ahkerast' on ylen,
    tuhatkertaa kantanut
    tupaan halkosylen,

tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.

    Tiedän: Leena uurasti,
    nousi puoliöiltä,
    illoin valvoi, ompeli,
    nukkunut ei töiltä.

    Auttoi vanhaa äitiään
    minkä jaksoi vähän.
    Koitti vielä pennejään
    saada "säästymähän".

    "Kaksisataa" kokoon sai,
    mutta vanhuus koitti. —
    Sairaus ja suru kai
    ruhjoi raukan, voitti.

    Tuli vanhuus, köyhyyskin.
    Leena turvaa vailla
    tietä kiertää kerjurin
    kylän pihamailla.

Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?

Nuori raajarikko

    Kivipainossa ruhjoi jalkansa
    viisitoista vuotias tyttönen.
    Hänet pois he kantoi paareilla.
    Kone pyörivi eellehen. —

    Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
    kuin palttina. Katsele kasvojaan,
    näet riutuvan, särkyvän katsehen
    kuin itkis' se nuoruuttaan.

    Niin nuorra, elämän aamussa,
    kun siinteli silmiin unten maan,
    kovan kohtalon maata uhrina,
    se ompihan kauheaa. —

    Jäi ruhjottu raajarikoksi.
    — Kivipainossa työ käy ennallaan,
    sijan tyhjän toinen täyttävi, —
    kuka tyttöä muistaakaan?

Imatran uhri

Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.

Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.

Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.

Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.

Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.

Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.

    Näin haastoi tyttönen kalpea
    ja silmä kostea maahan painui.
    Hän lähti. Viestinen kertoi sitten,
    "Imatra uhrin on saanut jälleen".

1908.

Mummon kirje

Eräälle savolaiselle vanhukselle

Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.

    Ystävän mä tunnen siinä,
    tunnen hellän sydämen.
    Tunnen toteen pyrkiväisen,
    ahertavan aatoksen.

    Tunnen raatajan mä vakaan,
    monta kovaa taistelleen.
    Näen elon murehissa
    hiuksensa valjenneen.

Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —

1909.

He ja sinä

Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.

    Sulla lapsia on suuri liuta,
    Kuni haamut nälässä ne horjuu.
    Harmaat posket, luusto kuivettunut.
    Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
    ihmisviljaa täällä niitetään.
    Onnetarta tuskin — kiitetään.

    Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
    rintahani surunvuoren nostaa.
    Kärsimäsi sorron mielisin mä
    yhteiskunnalle ja niille kostaa,
    jotka eduistansa kiistäen
    sokeoina sotii, riistäen.

— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!

1905.

Köyhän joulu ennen ja nyt

Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.

    Yhä vielä on köyhän illat
    niin mustat ja murheiset.
    On edessä surujen sillat,
    kivut, tuskat ja kyynelet.

    Mut sittenkin toinen on aika,
    ja toiset on tunnelmat.
    Nyt aatteen tenhova taika
    urat aukovi kaunoisat.

    Yli hetkisen murheen ja vaivan
    ihanteiden tähtivyö
    luo hohtoa. Ompi kuin aivan
    jo hälvenis kurjuusyö.

    Ja joskin tuskia yhä
    elon kantelo soinnuttaa,
    niin veljeyssoittelo pyhä
    ihanaisena puhkeaa.

    Uus' puhkee köyhän virsi
    yli maitten ja mannerten.
    Suli rinnoista talvinen kirsi,
    on orjakin ihminen!

    Ja vaikka on ulkona kylmä,
    sydän rinnassa lämmin lyö.
    Ja kirkasna loistaa silmä,
    kun kutsuvi aatteen työ.

    Tää joulu kaunis ja uusi
    proletaarein juhla on jo.
    Hymyhohdoin loistaa kuusi,
    soi viihtäen kantelo.

Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!

Kurjuus-siskoille

Joseph Luitpoldin mukaan

    Siskot, on elomme autio,
    astumme murhevaipoin.
    Hapsemme harmenee. Kohtalo
    iskee rautaisin raipoin.

    Kurjuus ja pilkka päivin, öin.
    Pistävä orjuus-oka.
    Ilo ei valkene toimin, töin,
    palkkamme kurjuus, loka.

    Henkemme turtuu. Aikaiseen
    vartalon kuihtumus koituu.
    Lapsemme sortuvat. Hiljalleen
    elomme raunioituu.

    Me mitä pahaa tehty lie,
    Kärsimme, synti se varmaan.
    Vaiti me oltiin, joskin tie
    raskas ol' elomme harmaan.

    Mutta nyt alkavi aika uus',
    heitämme pois unen sikeen.
    Meille kuulukoon vastaisuus,
    nouskaamme painosta ikeen!

    Siskot, orjina kuolla ei,
    voittoisa eessämme retki.
    Riistäjät joskin osamme vei,
    kerta lyö meidän hetki!

1911.

LUONTOA

Työmies työhön mennessään

Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen…

Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia…

Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.

Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.

Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.

Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.

1910.

Merikosken liepeillä

Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.

    Mut muistojen sarja tummuu,
    kuvat katkerat siintelee.
    Näen kansan mi taisteli, kärsi,
    mi puutteessa kalpenee.

    Merikoski, sun kuohujas kulki
    moni raataja venheineen,
    toi tervoja, pettua järsi,
    palas korpehen, kurjuuteen.

    Nous' kaupunki, rikkaus harvain
    tulos työst' oli raatajain.
    Huvisaaren liepeillä tehtaat
    kohos, kasvoi ja varttui vain.

    Merikoski, sun liepehilläs
    soi kärsimysvirret vaan,
    tukahtunehet huokaukset,
    kivut hallaisen nälkämaan.

Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.

1907.

Kesävirkistystä

Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.

    Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu
    ja aalloilla sorsa ja telkkä.
    Ja soisipa korvaan leivon suu
    ja luonnon laulelo pelkkä.

    Ah, ollapa mökki punainen
    ja sauna ja polku oma.
    Ja ollapa kulta herttainen
    ja venho aalloilla soma.

    Ja saadapa sinne kaikota
    pois keskeltä elämän kiistaa,
    elää hiljaa onnensa saarella;
    — meri, metsä antaisi riistaa.

Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.

1912.

Aamuhetki Eteläsatamassa

    Aamu kirkas, keväinen.
    Puiston kukat kastein helmii.
    Luona marmor'impyen
    kaivon suihkuvesi telmii.

    Kevätaamu aikainen.
    Torilla on touhu, täry.
    — Rannan rautaveturein
    tuprunnasta tunkee käry.

    Aava meri läikkyää,
    hopeinen on aallon pinta.
    Kaikki huokuu elämää,
    toiveikasta, kaunehinta.

    Mutta halki ilmojen
    kuuluvi kuin huokausta.
    — Tuolla lastaa hiiliä
    orjalauma, sysimusta.

    Mitä? Eikö eteenpäin
    kaikki ryntää ilakoiden!
    Kumma kaiku iskuilla
    satain kätten ahkeroiden.

    Mitä? Eikö toiveikas
    mieltä täytä elon taisto?
    Miksi otsaan kuvastuu
    huolestunut kivun vaisto?

    Miksi? Haa, se on kysymys
    — Kevät, valhetta sun hymy
    Ammoin orjan rinnasta
    kevät-ilo pakoon lymys!

Ensi lumelle

Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.

Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.

Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.

Syyskuutamossa

Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!

    Syysiltana astelen tarhaamme,
    kun keltalehdet karisten putoo.
    Elo toiveita karsivi. — Parhaamme
    se talven vaippahan kutoo.

    On puistossa paljon varjoa,
    paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. —
    Kesäpäiviä elo ei tarjoa,
    lakastuttaen huokuu se hallaa.

    Syyslehdet tallatut, maatuvat,
    oli elonne unelma lyhkäsenlainen.
    — Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat,
    ylös haudoista nousevat vainen!

    Soi lehdossa syksyn soitelmat. —
    Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu.
    Mepä nousemme, toivojen koitelmat
    on eessämme — usvat jo haipuu.

    Syyslehvät kalpeat huiskailee,
    paha jalka lehviä tallovi tälleen.
    Mut puiston keijut ne kuiskailee:
    kevät syksyä seuraa jälleen.

1907.

ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla

On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.

    Ja äiti hän astuvi polkua
    sulopienoset rinnallaan —
    nuor' äiti ja armahat lapsensa,
    — kevät näyttävi kauneintaan.

    Ah kuinka on somat ne poskuet
    ja jalat mi tepsuttaa. —
    Miten leikkivät virrat keväiset,
    ylen kaunis metsä ja maa.

Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.

1912.

Iloton ilta

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.

    Ja lattialla kehdossa
    lepäilee valju lapsi.
    Sen poski sinenharmaja,
    iloton valkohapsi.

    Kuol' isä tehtaan rattaisiin,
    nyt äiti raataa päivät,
    ja entisaikain muistelmiin
    sulommat hetket jäivät.

    Ei enää lieden ääressä
    hupaisna häivy ilta,
    vaan kolkkoa on elämä
    kuin murheen musta silta.

    Ja huokauksin katsahtaa
    taas nuori äiti kehtoon:
    "Pien' orpo osakseen se saa
    vain ilottoman ehtoon. —

    En sua koito kantanut
    mä keväisehen hymyyn.
    Sun huomenesi kiisi pois
    pahojen pilvein lymyyn.

    Mut pieno, äidin lemmellä
    aatoksen' sua muistaa.
    kun päivin ratas kiitävä
    koneessa lankaa suistaa.

    Ah, ryskehessä tehtahan
    niin pitkä, pitkä olo,
    ja tuhat kertaa palajan
    sun luokses lapsi-polo.

    Ja iltasella askeleet
    mun lennättävät sieltä.
    — Nyt lepää raajat väsyneet,
    mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."

Hymyjen lapsi

(Pikku Helmeä katsellessa)

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

* * *

Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

1911.

Äänestysuurnalla

Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.

    Hän muisti: lasta seitsemän
    kotona värjöttää.
    Työtönnä isä, kummakos
    jos käsi väräjää.

    Hän piirsi viivan. Uurnahan
    se lippu putosi.
    Ne kasvot, ah niin vaaleat
    vain yhä kalpeni.

Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!

1906.

Kohtaus äitien kokouksessa

Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.

    Se koski se povessa tulvehtii,
    tuhat aatosta mieleen koittaa.
    "Oi siskot, jospa me voisimme
    vapauden ja leipämme voittaa!"

    Hän nousee, noin sanat tulvehtii
    kuin ryöppy nyt huuliltansa.
    Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest'
    imee maitoa emoltansa.

"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.

1907.

Proletaarilapsen kehtolaulu

Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.

    Uinu, suurena taistelo
    ankara sua vuottaa.
    Sosialistiksi vartuthan,
    äitisi siihen luottaa.

    Uinuos, mekkohon punaiseen
    äiti lapsosen käärii.
    Jouda ei päivin vaalimaan,
    tehtahassa kun häärii.

    Proletaari-lapsosein,
    sairaasti silmäsi palaa.
    Katsehes viiltää sydäntäin,
    kyynel vierivi salaa.

Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!

1907.

Aiti

    Miksi sydän vapiset,
    rintaseni värjyt? —

    Vihloen lyö rakehet,
    rajumyrskyn ärjyt.

    Miksi hellin povella
    pulmujani noita? —

    Täynn' on elon ulappa
    turman aallokoita.

    Miks' ei käten herpoa,
    valvon kunnes kuolen? —

    Kuuluu petoin ulvonta
    korven tuolla puolen.

    Miksi sydäntulilla
    lämmitän mä armaat? —

    Kylmä, kov' on maailma,
    jäisiä sen parmaat.

    Miksi rintaan painalen
    ainiaaks' ne pienot? —

    Tempoo tuuli syksyinen
    puitten lehdet hienot.

    Pulmuseni puhtoiset
    teissä äidin mieli,

    teissä sadat aatokset,
    joit' ei kerro kieli.

1908.

Kaksi kalmaa

Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.

    Tuota katson, itse voimatonna,
    kuni syksykoivun hento lehti.
    Tuskaani en julki huutaa jaksa.

    Lapsi itseäni kallihimpi,
    hänet synnytinkö surman suuhun?
    — Veitsen lailla rinnassani viiltää.

* * *

Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?

1909.

Kellarikerroksen lapset

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.

    Siell' on katse riutuva,
    jot' ei helli päivän terä.
    Kiviluolan lapsella
    leikkitanner pihanperä.

    Kävyt, sammal, kukkaset,
    rannan hiekkapenkeret,
    aallot loiskivaiset varmaan
    soisi heille ilon armaan.

    Haa, jo riittää ruikutus
    parempi on kirous.
    Kun ei auta ihmisvoima,
    soikoon kirous ja soima.

Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.

Ovelta toiselle

I

Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."

Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.

"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.

Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.

Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —

On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —

On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.

Onneton matkalainen

Syntymä.

Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema.

Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.

Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.

Lapsuus.

Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.

Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.

Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.

Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —

Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!

Pakkokasvatuslaitoksessa.

    Haa!
    Nytkö vihdoinkin yhteiskunta
    muistaa onnetonta lastaan,
    poliisit ja tuomarinsa
    pojan kimppuun kiidättääpi.
    Haa!

Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!

Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!

Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —

Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —

Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!

1907.

Pienokaisemme

He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.

    He tulevat silmin hohtoisin
    ja huulin ja poskin puhtahin.
    Käsin hennoin he elämän portin avaa.

    He tulevat huulin lepertävin,
    hymyotsin ja tanssivin askelin,
    — mut naristen aukenee elämän portti.

    He tulevat luotolla lapsukaisen,
    ens' askelein vasta he astuu maisen.
    — Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?

* * *

Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.

Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —

He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!

1900.

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Ystäviäni

Kun hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin.

Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä…

Huonossa seurassa

Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.

Mut' se on onnetonta jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee,

ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty… —

Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko.

Pahin viholliseni

Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina.

Ei katehet voi ryöstää sulta onnesi tulta. Heit' ellös pelkää.

Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä itseäs, vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää!

Elon langan kehrääjä

    En elämän lankaa siloista vaan
    mä kehrätä tahdokaan.

    Mä nautin, kun entinen ratkee,
    mut solmin vain uuden, jos katkee.

    Moni tulkoon pulma ja vaikeus,
    moni mielen ankara haikeus.

    En elämän lankaa siloista vaan
    mä kehrätä tahdokaan.

Yksin jätetty

Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa.

    Olen löytänyt tuttavan,
    oma itseni unhosta nousi,
    tuhat muistoa mukana sousi. —
    Olen löytänyt tuttavan.

    Tuli tuttava tiliä pyytäin,
    tuhat mietettä eteeni syytäin.
    Tuli uusin, kaunein lupauksin
    ja katkerin katumuksin.

Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa.

Totuuden ovella

Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen.

Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko.

Helmen poimija

Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat.

Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — Toinen vie sun, omata en saa mä sua ikään…