MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA
(Aihe Quo Vadis'esta.)
Petroniuksen kuolo
Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin.
Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine.
Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa.
Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan."
Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran."
Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno.
Silmäluomet ummistuu,
hälveneepi mielen sumu.
Sielun silmiin kuvastuu
hovin loisto, valta, humu. —
Petronius ylimys
päätti nautinnoissa kuolla.
Mietti: "ehk' on tyhjyyttä
kuolon portin tuolla puolla."
Taitavasti valtimon
avas kirkas veitsen terä.
Sydämestä virtas pois
kuuman veren viime erä.
Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen.
Galeri-orjat
He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään!
Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska.
Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii.
He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.
Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —
On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.
* * *
Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —
Nero
Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.
Kaiken, mikä irstainta,
ympärilleen keisar' keräs.
Susihimot, käärmemiel'
yhä uusi siellä heräs.
Nero hirmutyranni
ylimpänä irstaili.
Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.
1908.
KULLAN VALTA, MULLAN VALTA
Rahan kosto
"Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin.
Raha, 'kuollut metalli',
sitä halveksien syysit.
Viisautta palvella
silloin muka yksin pyysit.
Rahan valtaa ivasit.
Hyve tunnustukses niitti,
kuljit siten pystypäin,
ylpeyttä sulla riitti.
Mua, mua halveksit,
sepä oli syntis paha,
sit' et anteeks' saada voi,
armoa ei tunne raha.
Niinpä silloin vannoinkin
kostavani verisesti.
Kostoni se koski kai —
harvat sitä jaksaa kesti.
Kostan, köyhyydellä lyön. —
Viisaus ei kelpaa syödä,
eikä hyve elätä. —
Enkö osaakin mä lyödä?
Nuorna ilkuit, nytpä sun
sydäntäsi kipu viiltää.
Silmäs sumennehet on,
niissä tuskan kyynel kiiltää".
Rahan sielu haastoi näin. —
Uhri kalveten sen kuuli.
Tietään kulki. Tulkinnut
mietteitään ei mykkä huuli.
1908.
Tasaisen kehityksen miehille
"Kansan lapsi", nuori mies. —
Tuhat hänen laistaan näin.
Hänpä tarkoin keinot ties,
kiivetessään ylöspäin.
Kyky keskinkertaisin,
näkö, käytös, moitteeton.
Sopeutuva oloihin.
Hänen — leipäpaikat on.
Järjestyksen, kulttuurin
nimessä hän puoltelee
rahavaltaa. — Varsinkin
kun se hyvin palkitsee.
Kannakseen hän omaksuu
"kehityksen tasaisen".
Kumousta kauhistuu,
kammoo ääntä joukkojen.
— Köyhän miehen majasta
näin vie kulku loistohon.
Kilpajuoksu matkalla
kovanpuoleinenkin on. —
Miehet nuoret, nousukkaat,
mihin hukkui henkenne?
— Kalman löyhkä täyttää maat,
tappoikohan teidät se?
1907.
Yksinäinen kullanhuuhtoja
"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.
Ilot, murheet,
vastukset ja onni
lue kasvoilta jos osannet.
Itse tiukkaan
puristan mä huulet.
Kädet kuokkaan isken rautaiset.
Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.
Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.
Ja mä muistan,
kuinka kytö syttyi,
poveheni tulen oudon loi.
Kauas, kauas
seikkailuun se veti.
Tulta sit' en hallita mä voi.
Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.
Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.
Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.
Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."
Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.
Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan.
1909.
Mefisto
Erään ruotsalaisen runon mukaan.
Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan.
Kuin mielipuolet kiistataan
vuoks' kurjain kultakolikkain.
Kun köyhät kantaa rääsyjään,
niin rikkaat liehuu silkeissään.
— Ei kenkään sääli armahtain,
kun heikot tomuun tallataan.
Kuin sokot onnen utuisen
käy inehmoiset etsintään.
Mut' koskaan, koskaan onnelaan
ei ihmisjalka astukaan.
— Ja laulun, leikin, lemmen nään
katoovan vyöryyn melskehen.
Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön?
Häädä ahmarit
Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot.
Nouse, voimasi jo havaa,
valtaa osuutes'.
Onnen uksesi sä avaa,
katko kahlehes'!
Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ!
AJAN LAULU
Sairas aika
Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.
On aika heikko ja tarmoton,
sen kulkua kalveten seuraan, —
Jumal' mammona ihmisen verta juo
kuin kuolevan uhriteuraan.
Ja suuri, ihana ihmisyys
miten pilkattu häväisty, lyöty,
kun miljoonat pani kahleisiin
vain harvojen herruus, hyöty!
Paha aika on. — Pääsi jos kohotat,
sudet nahkahas' iskee hampaan.
Jos nöyränä vaikenet, säästy et,
väkevämpi sun kettävi — lampaan.
Pahansuova on aika ja toiveihin
heti iskevi katse kade.
Mikä suurt' on totta ja oikeaa,
siihen tähtää jo kivisade.
Ja ihmiset sokkona kompuroi.
Käy loisto ja kurjuus rinnan. —
Noin ihmiskunta se maksaa saa
oman hulluutensa hinnan!
Takatalvi
Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.
Idän irnu metsiin uhoo
häijyt vihat.
Puita juuriin asti tuhoo,
pilloo pihat.
Lentää tupiin, ihmispoviin.
Kuolon merkit piirtää oviin.
Kalskahtaa jo kaakon kalpa,
noitain luoma.
Kätkee hyvä, säilyy halpa,
hiitten suoma.
Sydämihin kyitä ahtaa.
Korppikatse haaskaa vahtaa.
Sudet, karhut tunkee kyliin
kynsinensä.
"Mistä peitsi petoin syliin?
Elkeillensä
miten loppu langetella?" —
Sietää tuota tuumiskella.
Riehuu ilmass' syksyn ilvi,
touon jäätää.
"Miten hyinen lumipilvi
poies häätää,
miten myrsky asetella?"
Sietää tuota tuumiskella.
Tuumat toimeksi nyt pian.
Ihmisvoima
kovimmankin korjaa vian.
Sortuu soima,
tuhat sydäntä kun yössä
ponnistavi kevättyössä.
Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.
28/3 1910.
Ajatarten kosto
Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.
Kumaraan jo painui selät,
hapset hopeoitsi huoli,
himmeni pois silmän tuike,
suru uursi posken kalvaan. —
Hymy, ilo, rauha kuoli.
Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.
Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.
Astuu, astuu ajattaret
povessansa kähyt käärmeen.
Ajattaret, kostottaret
ihmisuhrin huolten huntuun
loitsee synkän surun päärmeen.
Ajatarten kostovalta
korpehen luo kirojansa.
— Vitkaan vierii ajan ratas,
valon pilkettä ei paista. —
Koston uhrina on kansa.
Mistä apu, mistä hoiva
sekasortoon yössä korven?
— Nousee joukko, jok' ei usko
sokeaan vain kohtalohon,
nousee, tempaa taistotorven.
Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.
Ääni kaikaa, kohta havaa
kohluistansa korven väki.
Ajattaret hämmästyy, ja
elpyy elo uusi, nuori. —
Puussakin soi kevätkäki.
Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!
Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!
Laulu sumussa
Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.
Tien telkivät auringolta
ja valavat harmajan hyyn.
Ne sulkevat näköpiirin
ja ilmaan nostetun viirin
hämyn synkkähän syleilyyn.
Ne kasvavat sumujen vuoret
yli laajan lakeuden.
Matalalle jo pilvet putoo,
ne päittemme ympäri kutoo
sumuhunnun hallaisen.
Sumun suurien vuorten alle
jo peittyvi pienonen maa.
Ja ihminen kuihtuu, jäytyy,
yhen kuulevi käskyn: "täytyy".
— Valo, vapaus unhoon saa.
Ne kiertyvät sumujen pilvet
ylt'ympäri ihmispään.
Ne hiipii äitiin ja isään
ja nousevan nuorison sisään.
— Valo tuskin pilkkiikään.
Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.
Oi ihminen, ihminen, vielä
hiven toivetta kipinöi.
— Toki aurinko radallansa
lie, vaikkakin piilossansa,
kai maata se ikävöi.
Kai kerta se jälleen palaa,
sumut harmajat hälventää.
Se uijahan ratansa uurtaa
yli maan, miss' ihmiset puurtaa
side silmillä, tylsänä pää.
Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!
Herätyshetkinä
Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.
Oli valtava herätyshetki.
Ihanainen hurmaus sen,
ja eessä kaunoinen retki
vapauden ja veljeyden. —
Mut yhäti yöhyen voimat
ne ilkkui hornastaan,
työns' kironsa inhat soimat
sitä joukkoa kaatamaan.
Nous' horna ja ritareikseen
maan mustat voimat pyys',
papit, piispat sotureikseen
ja santarmilaumat se syys'.
Se valmisti joukkojen piinaa
ja riisti ne paljahaks'.
Se juotteli myrkkyviinaa,
älyt himmensi sumeaks'.
Ja vastaan jos kuka empi,
se tyrmähän teljettiin.
"Olo orjana herttaisempi
kuin hirressä, eikö niin?
Sull' oisko orjana olo
niin kauhean katkeraa?
Jos herrat on siivoja, nolo
on etsiä parempaa."
Näin kuiskutti hornan kielet
ja pistivät pilkkojaan.
Oli mustana lyötyjen mielet,
kun kärsi he kohlujaan.
Mut rinnoissa liekki piili,
tulen polttava kaihoinen.
Se kyti kuin ahjossa hiili,
mi syttyvi jällehen.
— Ja taas kun horna se kerta
on väsyvä riehussaan,
niin loimuvi kahtavertaa
tuli-into joukkojen vaan.
Ja silloin ukkoisna jälleen
käy kansan voima tuo,
toteuttavi tahtonsa tälleen
ja oikeutta se luo.
Niin silloin taas kevättuulet
yli Suomeni soittelee.
Ja kiurun laulavan kuulet.
— Kesä kansalle valkenee.
Tervehdys
21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle
Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.
Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.
Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi.
Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!
Kaakon valta
Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.
Kaakon verikalpaa tummaa
inhat voimat liikuttaa.
Kuulkaa, idän tuuli kantaa
huuhkaimien kirkunaa.
Kaakon pimennoista pursuu
kauhistava turman kyy.
Sudet piiloistansa hiipii
ihmishaahmoon kätkeyy.
Kuulkaa, ilman ääret täyttyy
valituksin vaikeoin,
kun ne riehuu hornan voimat
hävitystä luoden noin,
hävitystä yli kaiken
minkä vaatii oikeus.
Mielivalta, vääryys sijaan,
siinä kansan "rauhoitus".
Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.
Kurja Europa
Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita.
Mutta kaakon rautalaivat
Europaan kun kulkee,
tuskin silloin valtaherrat
niiltä tietä sulkee.
Ei, vaan vallat kunniaksi
tulokkaalle juhlii.
Byrokratialle herrat
ylistystä tuhlii.
Sillä tavoin sivistynyt
Europa se keikkuu,
juhlii konsa käynnissä on
kansain kaulan leikkuu.
Mutta tietkää, liikahtavi
myöskin kansan mahti,
nousee joukot Europassa,
oikeuttaan vahtii.
Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.
Niin kauan…!
Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.
Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.
Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.
Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset.
Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.
Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!
VAPAUTTA KOHTI
Augiaan tallissa
Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin.
Missä viivyt, Herkules,
sadun jätti verraton?
Etkö muista kuullehes'
kutsumusta Olympon?
Tulis' murtaa lukot nuo,
rikki lyödä umpiukset,
tarvittaisi virtain vuo,
kevätmyrskyn tuulahdukset.
Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken.
Esiripun edessä
Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri.
Monella tuskan kyynel silmään kieri.
Mut tietkää, halki tuskien
siintävi tuike toivehen!
Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen.
Niin monet täällä sulki korvat lumpeen
valitushuudoilta. Ja nyt
on tuska heidät yltänyt.
He kultaan käärittyinä tyhjin povin
vapisee esiripun eessä kovin,
kun nousee se, niin jokohan
tuo heille viestit kuoleman?
Maailman mahtavat, ne tilin tekoon
vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon
he ole tuoneet korttakaan,
siks' nyt he kauhuissaan.
Hitaasti vastaisuuden aukee ovi.
Vapisee ruhtinasten, piispain povi,
heit' yhä tunti tuomion
lähenee armoton.
1910.
Taistosta — sopusointuun
Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee.
Ryskyen petäjät kätkee,
virta ne kantaa pois.
Elämän sitehet ratkee,
mistähän apua ois?
Uusien voimien vyörre
elämää valtoaa.
Tuskien tuima pyörre
uhreja ahnastaa.
Korpien usko se murtuu,
taiat uudet jo soi.
Ken ei kuule, se turtuu,
tylsänä kompuroi.
Vait! Toki joukko se tuolla
ratkovi ongelmaa.
Mieli ei sill' ole kuolla,
päivään se ponnistaa.
Elolle etsii se pohjan
uuden ja oikean,
ottaa onnensa ohjan,
luo olon paremman — —
Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie.
Marraskuulla 1908.
Niinkuin Simson
Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku.
Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää.
Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat.
Sun orjana raataa pitää
ja mykkänä käydä
noin keskellä piston ja pilkan.
— Mut vaiti, jo itää
kiron siemen.
Kiron siemen juurtuvi kumma
jo pohjahan poves'. —
Joit katkeran kalkin tilkan
ja vereesi tumma
iti kosto.
Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'.
Kuin Simsonin vihlovi sulla
sydänjuuria haavat,
ne viilteli orjuus-okas
Ne arvelle tulla
ei ehdi.
Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.
Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.
Vallankumouksen uhrit
Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.
Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.
Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.
Monet kelmenivät posket,
puhkes äitein kyynelkosket. —
Hepä yhä tuleen sous!
Kymmenen jos sortui veriin,
väkivallan miekan teriin,
sata taistoon heti nous'.
Miten kauniita ne sielut! —
Ammottavat, ahtaat nielut
uhkaavana iski päin.
Muserrus ja: "lisää tuokaa
hornan henkein himoruokaa",
sorron peikko huusi näin. —
"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.
Kelmeni niin monet posket,
tulvi äitein kyynelkosket.
Tuhat heitä tuleen sous'.
Vaimotkin ja vanhuksetki
Nosti kumouksen hetki,
kansa näännytetty nous'. —
Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko?
1906.
Vapauden viesti
Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton!
Leipä ja vapaus, onni ja rauha
köyhiltä kaikki ne riistettiin.
Kuollut on rinnasta sopu se lauha,
toivekin lyöty on uuvuksiin.
Vapauden viestiä riemastavaa,
tuota, tuota me kaipaamme,
viestiä suurta mi väylät avaa,
väylät köyhälle kansalle.
Väylät auki ja muurit alas,
murskaksi kahleet kurjat nuo! —
Nouskosi kansani, vanno valas!
Tulevaisuutesi vapaaks' luo. —
Vapauden viestiä kuulla mä mielin
oi, sitä surren mä kaipailin!
Miksi? Ah, kerronko haikein kielin
kivuista kansani kallihin.
Kerronko orjista kuinka ne raataa,
iskujen viuhke ilmassa soi. —
Harmaja halla toukoja kaataa,
harvat loistossa hekkumoi.
Taistelu leivästä uhreja niittää,
riutuvi ihminen kahleisiin.
Mistäpä köyhälle iloa riittää.
Taakan alle hän painuu niin.
Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa,
muureja, salpoja vastassa ain. —
"Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa.
— Heikkona meille se soipi vain.
Vapauden viestiä nostattavaa,
tuota, tuota me kaipaamme. — —
Köyhäin luokka hetkesi havaa.
Vapahaks' itsesi taistele!
Syksyllä 1907.
KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA
LEOPOLD JACOBY.
Vapaus
Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus.
Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää.
Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun!
Edespäin käy kunniakas matka, aatoksesi määrän suuren tapaa, olet vapaa.
Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa.
ARVID MÖRNE.
Tää aika
Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.
Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.
Tiilitehtaan työmiehet
Työnnämme tiilikuormia,
on kova kuumuus, käry.
Ja vaimomme käy saven sotkentaan.
Nääntyvät nuoret poikamme,
on päivät pitkään täry,
kun laituriin he raataa kuormiaan.
Ja toverimme raastaa taakkoja.
He raatain pölyssä
noin nostaa uljaan talon,
miss' sohvain samettiin
luo hohtolamppu valon,
ja jonk' on pääty ylen upea.
Mut tiilet seisoo päällekkäin,
ja talven valtaa murtaa
kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden.
Mut meitä vihmoo vihurit,
ja rajutuiskut turtaa
talvesta asti koittoon keväimen.
Rautatehtaan työmiehet
He huviloissaan asuvat,
miss' tammenoksain lomiin
valelee aurinkoinen säteitään.
Tääll' orjantyössä raadetaan.
He siellä uniin somiin
hukuttaa huomenensa yhtenään.
Tääll' alahalla tupruten
lyö ihoon höyry kuuma,
ja kättä hanan polte kirvelee.
Mut ylähällä kevyttä
on päivän hupi, huuma,
kun leikkipallojaan he viskelee.
Ja ylähällä ihmiset
käy valkopurjeillansa
meritse siintävähän saarelmaan.
Mut meihin rautakatto tuo
valavi hehkuansa
ja valuu-uunit työntää lieskojaan.
He joutilaina venheissään
iloiten kisaa, laulaa,
kun vilpoiset käy merituuloset.
He kylpee meren aalloissa,
lyö laine rintaa, kaulaa.
— Mut noessapa kylpee tuhannet.
Herrastalon rengit
Ruokimme heille hevoset,
nuo uljaat kaarikaulat.
Ja kun he ratsastaa, me katsomme.
Helossa kesäauringon
he iskee ilon taulat
ja kiitää vihannoille kentille,
kentille, jossa odottaa
meit' orjuus-ikeet, paulat,
hitaasti vierii raskas päivämme.
Korkeelta satulastaan he
tähyää pellon tekoon,
joss' uuras joukko työssä hikoilee.
He siihen pilkka-katsehen
luo, kuni lantakekoon
mi paikallansa makaa, mätänee.
He satulassa istuen
ajavat, roiskaa likaa
jaloille paljallille kulkijain.
Mut miehet, jotka uskaltaa
miettiä, katseen pikaa
kuin säilän iskun heihin heittää vain.
Latojat
Me heidän valtiotaan
saatoimme käsin kantaa,
vaan kuolon itu asui mielissä.
Me heitä palvelimme
ja maailmojen rantaa
kiers' maine mahtavien äänestä.
Olimme mustaa kansaa,
mi nääntyvi yössä vitkaan.
Se melkein heimomme ol' kukistus.
Rikkaita palvelimme. —
Nyt taistoon käymme sitkaan.
Kun emme taivu, koittaa oikeus.
Kaikki
Me peltosarat viljellään,
he niistä korjaa sadot.
Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa
he kyllin. Meillä majoina
kosteat, ahtaat ladot,
siks' elomme on tukahduttavaa.
He isänmaasta haastavat,
mi antejansa peroo,
noit' tulilimalla jakamiaan ain'.
Meit' ei se koskaan lempinyt.
Ja konsa henki eroo,
kalmiston turve isänmaamme vain.
Vapaus isäin perintö
ajoilta muinaisilta.
Sen perinnön he riisti meiltä vaan.
Me korvet pelloiks' raadettiin
hallojen seutuvilta,
sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.
Elomme murtaa työ,
meill' eessä leipäkiista
ja leppymätön sota ainiaan.
Päin sortajia! Kunnes on
yhteistä elon riista,
ja lapsemme saa kodin onnekkaan.
Kysymys
Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.
Punarusetit ostimme sitten
ja ruususet punaiset.
Ne keväisten tuntehitten
oli kaunihit airuet.
Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.
KARL ERIK FORSLUND.
Torppari
Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji.
Puute oli leipänäin
raataissani hikipäin,
ett' ois herkukkaita kemus,
juhlaremus.
Kenpä raatoi saroillas,
perkaeli peltojas,
kylvi, kynti, helteen koki?
— Mieti toki.
Heilui vinhaan viikate,
haasiolle heinät ne
ajoin. — Puinpa viljasatoa.
— Täyttyi latos.
Rukiis myllyhyn mä vein,
jauhot toin mä yksin tein.
Keuhkoni sun säkkeis alla
nääntyi vallan.
Uunihisi pilkoin puut.
— Kaupastasi ostin muut
tarpeet — nurkumatta maksoin,
minkä jaksoin.
Jauhot, luonnon antimet,
leipä — työni tulokset
kuuluis mulle. — Niistä tarkat
kiskot markat.
Häädätkö? — Oh, vuoksi sen
että lausuin totuuden:
missä vääryys elon ohja
— hauras pohja!
Hyvästi! — Jo riittää saa.
Hakkaa metsä, hoida maa.
Mökkiini voit ottaa orjan
seljän norjan.
ALFONS PETZOLD.
Nuori konepajalainen
Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota.
Nuo harkkolevyt
mua polttelee.
Miel' nuori, kevyt
pois pakenee.
Niin kovaa rauta
on sulattaa.
Vain tuskan hauta
mull' aukeaa.
He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään.
Raatajapojan tervehdys
Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa.
Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet.
Kadulla
Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa.
Laihat kätöset ja jalat,
väritön ja harmaa poski.
Niukat elon antipalat,
sopen ilma pienoon koski.
Siinä katuliikenteessä
ajelehtaa pienokainen
hevosten ja vaunuin eessä
sysittynä — säilyy vainen.
"Missä isäsi on, pieno?" —
"Isä — työssä raatamassa."
— "Missä äityesi vieno?" —
"Äiti — hän on tehtahassa."
Aurinkoiset säteet täyttää
kadun. — Minä itken hiljaa.
Yötä elämä tää näyttää,
tuho täällä kylvää viljaa.
Vapautettu
Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies.
Olit raihnas, ja kuolon kalpa
elos langan katkaisi.
Jo laukesi surujen salpa,
ovi vankilas ponnahti.
Lepopaikkasi ruumisvaja
ja paarit synkeät
ja sitten kalmiston maja,
johon kohta sun heittävät.
Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet.
OTTO GIBALE.
Talviyönä
Kattoa vailla olevan puhelu
Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka
täytyy? — Painava on uupumuksen taakka.
Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää.
Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää.
Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään
ihmispedot, joihin kosketa ei mikään.
Hornankaan ei kaameampi liene latu
kuin tää talviöinen, loppumaton katu.
Horjun katuviertä elottomin povin.
— Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. —
Ovet suljettiin. Myös elämähän uksi
mulle ainiaaks' lie tullut suljetuksi.