VI.
Puoluepäällikkö.
"Norfolkin Jukka, et korskastasi hyödy,
Herrasi Riku on ostettu ja myöty."
Shakespeare, Richard III.
Palatessaan vaatimattomaan majapaikkaansa Mergy silmäili surullisesti huoneen kulunutta ja nuhrautunutta kalustusta. Kun hän mielessään vertaili huoneensa muinoin kalkilla valkaistuja, nyt savuttuneita ja mustuneita seiniä juuri jättämänsä huoneuston loistaviin silkkisiin seinäverhoihin; kun hän muisteli kaunista maalattua madonnankuvaa ja näki edessään seinällä vain vanhan pyhimyskuvan, niin hänen päähänsä pisti sangen häijy aatos. Tuo ylellisyys, tuo hienous, naisten ja kuninkaan suosio, sanalla sanoen niin monet toivottavat seikat olivat maksaneet Georgelle yhden ainoan sanan vain, sanan joka oli hyvin helppo lausua, sillä riitti kun se vaan tuli huulilta, sydämiä ja munaskuita ei siinä tutkisteltu. Heti samassa hänen mieleensä muistuivat useitten protestanttien nimet, jotka uskostaan luopumalla olivat päässeet kunniasijoille; ja kun paholainen on valmis käyttämään kaikkea aseenaan, niin Mergyn mieleen juohtui vertaus tuhlaajapojasta, mutta myös se omituinen moraali, että kääntyneestä hugenotista iloittaisiin enemmän kuin hartaasta katolilaisesta.
Nämä ajatukset, jotka yhä uudestaan kaikenlaisissa erilaisissa muodoissa aivankuin vaistomaisesti tulivat hänen mieleensä, kiusasivat häntä ja herättivät hänessä inhoa. Hän otti geneveläisen raamatun, joka oli kuulunut hänen äidilleen, ja luki sitä jonkin aikaa. Rauhallisemmalla mielellä hän laski kirjan kädestään, ja ennenkuin hän sulki silmänsä, hän mielessään vannoi elävänsä ja kuolevansa isiensä uskossa.
Mutta huolimatta raamatun luvusta ja valasta Mergyn unet kuvastivat päivän tapahtumia. Hän uneksi purppuranpunaisista silkkiuutimista, kultaisesta pöytäkalustosta, sitten kuvat vaihtuivat, miekat välkkyivät ja veri vuoti yhteen viinin kanssa. Sitten madonnankuva alkoi hänen mieltään askarruttaa, se astui ulos kehyksestään ja tanssi hänen edessään. Hän koetti painaa mieleensä sen kasvonpiirteitä, ja silloin vasta hän huomasi että sillä oli kasvoillaan musta naamio. Mutta voi sen tummansinisiä silmiä ja valkeata ihoa, joka näkyi kahtena kapeana juovana naamion aukoista…! Naamion siteet laukesivat, ja näkyviin tulivat taivaallisen ihanat kasvot, mutta niiden hahmopiirteet olivat epämääräiset; ne olivat kuin nymfin kuvainen väreilevässä vedessä. Vaistomaisesti hän loi silmänsä alas, ja kun hän ne jälleen kohotti, niin hän näki enää vain kauhean Comminges'n, verinen miekka kädessä.
Mergy nousi varhain, kannatti veljensä luo keveät matkakapineensa, ja, kieltäytyen lähtemästä hänen mukanaan katsomaan kaupungin nähtävyyksiä, hän läksi yksin Châtillon-palatsiin ojentaakseen amiraalille isänsä hänelle antaman kirjeen.
Palatsin pihan hän tapasi ahdinkoon asti täynnä palvelijoita ja hevosia, joiden keskitse hänellä oli täysi työ raivata itselleen tie laajaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä asepalvelijoita ja hovipoikia, jotka, vaikkei heillä ollutkaan muita aseita kuin miekkansa, yhtäkaikki muodostivat amiraalin ympärille mahtavan suojelusvartion. Mustapukuinen ovenvartija vei, luodessaan silmäyksen Mergyn pitsikaulukseen ja kultaketjuihin, jotka kapteeni oli tälle lainannut, tämän mitään vastaväitteitä tekemättä heti saliin, jossa hänen herransa oli.
Ylimyksiä, aatelismiehiä, protestanttisia pappeja, kaikkiaan yli neljäkymmentä henkeä, kaikki paljain päin, seisoi kunnioittavassa odotuksessa amiraalin ympärillä. Tämä oli hyvin yksinkertaisesti puettu ja kokonaan mustissaan. Hän oli kookas varreltaan, mutta hiukan kumara, ja hänen kaljulle otsalleen olivat sodan rasitukset murtaneet useampia ryppyjä kuin vuodet. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle. Hänen poskensa, jotka jo luonnostaan olivat kuopallaan, näyttivät sitä olevan vielä enemmän haavan vuoksi, jonka syvää arpea hänen pitkät viiksensä eivät kyenneet kunnolla peittämään. Montcontourin tappelussa oli pistoolinluoti lävistänyt hänen poskensa ja murskannut useita hampaita. Hänen kasvojensa ilme oli pikemminkin surullinen kuin ankara, ja sanottiin ettei sitten uljaan Dandelot'n[43] kuoleman kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän. Hän seisoi nojaten kättään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja pohjapiirroksia, joiden keskestä kohosi näkyviin tavattoman iso nelitaitteinen raamattu. Hammastikut, joita oli hajallaan karttojen ja paperien joukossa, johdattivat mieleen tottumuksen, josta häntä usein pilkattiin. Pöydän päässä istuvalla kirjurilla näytti olevan täysi työ kirjoittaessaan kirjeitä, jotka hän heti antoi amiraalin allekirjoitettaviksi.
Nähdessään tämän suuren miehen, joka uskolaistensa silmissä oli enemmän kuin kuningas, sillä hänessä oli samaan henkilöön yhtyneenä sankari ja pyhimys, Mergy tunsi niin suuren kunnioituksen valtaavan mielensä, että hän Coligny'tä lähestyessään ehdottomasti notkisti toisen polvensa. Amiraali, hämmästyneenä ja harmissaan tästä tavattomasta kunnioituksen ilmaisusta, antoi hänelle merkin nousta ja otti hieman kiivaasti kirjeen, jonka nuori intomielinen mies hänelle ojensi. Hän silmäsi kirjeen sinetissä olevaa vaakunaa.
— Se on vanhalta ystävältäni parooni de Mergy'ltä, hän virkkoi, ja te, nuori mies, muistutatte häntä siinä määrin, että teidän täytyy olla hänen poikansa.
— Teidän ylhäisyytenne, minun isäni olisi toivonut, ettei hänen korkea ikänsä olisi estänyt häntä tulemasta itse julkilausumaan teille kunnioituksensa tunteet.
— Hyvät herrat, Coligny sanoi kirjeen luettuaan ja kääntyen häntä ympäröivien puoleen, saan esittää teille parooni de Mergyn pojan, joka on taivaltanut yli sadan lieun matkan yhtyäkseen meikäläisiin. Näyttää siltä, ettei meillä tule olemaan puutetta vapaaehtoisista Flanderin retkellä. Hyvät herrat, pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tätä nuorta miestä kohtaan, teillä kaikilla on mitä ylevin käsitys hänen isästään.
Heti paikalla Mergy sai ojakseen parikymmentä syleilyä, ja yhtä moni tarjosi hänelle palveluksiaan.
— Joko olette ollut mukana sodassa, Bernard ystäväni? amiraali kysyi. — Oletteko koskaan kuullut pyssyjen pauketta?
Mergy vastasi punastuen, ettei hänellä vielä ole ollut onnea saada taistella uskonsa puolesta.
— Sanokaa itseänne pikemminkin onnelliseksi, nuori mies, kun ei teidän ole ollut pakko vuodattaa omien kansalaistenne verta, sanoi Coligny vakavasti; Jumalan kiitos, hän lisäsi huoaten, kansallissota on lopussa, uskonto voi taas hengittää, ja, onnellisempana kuin me, te paljastatte miekkanne ainoastaan kuninkaanne ja isänmaanne vihollisia vastaan.
Sitten hän lausui, laskien kätensä nuoren miehen olalle:
— Olen varma siitä, että te ette kiellä sitä sukua josta te olette syntynyt. Isänne toivomuksen mukaan saatte ensin palvella aatelismiesten joukossa; ja kun kohtaamme espanjalaiset, niin vallatkaa heiltä sotalippu, ja heti teillä on kornetinpaikka rykmentissäni.
— Vannon teille, Mergy huudahti päättäväisellä äänellä, että ensi kahakassa minusta tulee kornetti, tai sitten minun isälläni ei ole enää poikaa.
— Hyvä, reipas poikani, puhut kuin isäsikin puhui. Sitten hän kutsui taloudenhoitajansa. — Tässä on taloudenhoitajani, Samuel-mestari; ja jos tarvitset rahaa, niin voit kääntyä hänen puoleensa.
Taloudenhoitaja kumarsi Mergylle, joka kiirehti kiittämään ja kieltäytymään.
— Isäni ja veljeni, hän virkkoi, varustavat kyllä minut runsaasti kaikella mitä tarvitsen.
— Veljenne…? kapteeni George Mergy, joka ensi sodan jälkeen luopui uskostaan?
Mergy painoi surullisena päänsä alas. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei voinut kuulla hänen vastaustaan.
— Hän on oivallinen sotilas, amiraali jatkoi, mutta mitä rohkeus on ilman jumalanpelkoa? Nuori mies, teillä on omaistenne keskuudessa seurattava esikuva ja varottava esimerkki.
— Koetan ottaa esimerkkiä veljeni mainehikkaista teoista … enkä hänen uskonmuutoksestaan.
— No niin, Bernard, tulkaa usein käymään luonani, ja pitäkää minua ystävänänne. Täällä te kylläkään ette ole missään hyvien tapojen oppimiselle otollisessa paikassa, mutta toivon voivani temmata teidät siitä pian pois viedäkseni teidät sinne, jossa voitte niittää kunniaa.
Mergy kumarsi kunnioittavasti ja vetäytyi takaisin amiraalia ympäröivään piiriin.
— Hyvät herrat, Coligny sanoi, ryhtyessään taas keskusteluun, jonka Mergyn tulo oli keskeyttänyt, kaikilta suunnilta minulle saapuu hyviä uutisia. Rouen'in murhamiehet ovat saaneet rangaistuksensa.
— Mutta Toulouse'n eivät, sanoi vanha, synkän ja kiihkoisen näköinen pappi.
— Te erehdytte, hyvä herra. Olen juuri saanut siitä tiedon. Ja vielä lisäksi, tasajakoinen[44] tuomioistuin on jo asetettu Toulouse'en. Joka päivä hänen majesteettinsa soittaa meille, että oikeus on sama kaikille.
Pappi pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.
Valkopartainen, mustaan samettiin puettu vanhus huudahti:
— Hänen oikeutensa on yhä sama, niin kylläkin! Châtillon'it, Montmorency't ja Guise't Kaarle ja hänen arvoisa äitinsä tahtoisivat tuhota yhdellä iskulla.
— Puhukaa kunnioittavammin kuninkaasta; herra de Bonisson, Coligny sanoi ankarasti. Unohtakaamme, unohtakaamme vihdoinkin viimein nuo vanhat vihat. Älköön voitako sanoa, että katolilaiset noudattavat paremmin kuin me jumalallista käskyä unohtaa kärsityt loukkaukset.
— Isäni luiden kautta! se on heille helpompaa kuin meille, Bonisson mutisi. Kaksikymmentäkolme marttyyrikuoleman kärsinyttä omaistani eivät niin helposti häivy muististani.
Näin hän puhui katkerasti, kun kovin raihnainen ja vastenmielisen näköinen ukko perin kulunut harmaa vaippa yllään astui saliin, pujottelihe läpi tungoksen ja antoi Colignylle sinetillä suljetun paperin.
— Kuka te olette? tämä virkkoi murtamatta sinettiä.
— Eräs ystävänne, vanhus vastasi käheällä äänellä. Ja hän meni samassa tiehensä.
— Näin tämän ukon tänä aamuna tulevan Guisein palatsista, sanoi yksi aatelismiehistä.
— Hän on taikuri, sanoi toinen.
— Myrkyttäjä, virkkoi kolmas.
— Guisen herttua on hänet lähettänyt myrkyttämään herra Amiraalin.
— Minut myrkyttämään, virkkoi Amiraali olkapäitään kohauttaen, minut myrkyttämään kirjeellä!
— Muistakaa Navarran kuningattaren hansikkaita![45] Bonisson huudahti.
— Uskon yhtä vähän hansikkaiden kuin kirjeenkään myrkkyyn; mutta uskon ettei Guisen herttua voi ryhtyä niin raukkamaiseen tekoon.
Hän aikoi avata kirjeen, kun Bonnisson heittäytyi hänen päälleen ja tarttui hänen käsiinsä huutaen:
— Älkää murtako sen sinettiä, taikka saatte hengittää kuolettavaa myrkkyä!
Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat amiraalin ympärille, joka koetti vapautua Bonissonin otteesta.
— Minä näen kirjeestä nousevan mustaa savua! huusi yksi ääni.
— Heittäkää se pois! heittäkää se pois! kaikki huusivat yhteen ääneen.
— Päästäkää minut irti, senkin hupsut! sanoi amiraali koettaen torjua heitä luotaan. Tässä voimankoetuksessa, joka hänellä oli kestettävänä, paperi putosi lattialle.
— Samuel, ystäväni! huudahti Bonisson, näyttäkää että olette hyvä palvelija. Avatkaa tuo kirje, älkääkä antako sitä herrallenne ennenkuin olette tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ole mitään epäilyttävää.
Se tehtävä ei ollut taloudenhoitajalle ollenkaan mieluisa. Mergy otti arvelematta kirjeen maasta ja mursi sinetin. Samassa hän huomasi seisovansa mukavasti tyhjän kehän keskessä, jokainen kun oli vetäytynyt taaksepäin ikäänkuin olisi odottanut pommin räjähtävän keskellä huonetta, mutta kirjeestä ei lähtenyt mitään tuomiota tuottavaa kaasua, kukaan ei edes aivastanut. Niin pelätyssä käärössä ei ollut mitään muuta kuin sangen likainen paperi, jossa oli muutamia rivejä kirjoitusta.
Samat henkilöt jotka olivat olleet ensimmäisinä vetäytymässä syrjään, lähestyivät nyt ensimmäisinä häntä nauraen, niinpian kuin kaikki vaaran mahdollisuus oli hävinnyt.
— Mitä tämä häikäilemättömyys merkitsee? Coligny huusi vihoissaan, tempautuen vihdoinkin irti Bonissonin puristuksesta, kuinka uskalletaan mennä minulle osoitettuja kirjeitä avaamaan.
— Herra amiraali, jos tässä kirjeessä olisi sattumalta ollut niin äkisti vaikuttavaa myrkkyä että se olisi tappanut teidät ja olisitte tulleet sitä vetäneeksi henkeenne, niin olisi ollut parempi että minunlaiseni nuori mies olisi joutunut sen uhriksi, kuin te, jonka olemassaolo on uskollemme niin suuriarvoinen.
Ihastuksen muminaa kuului hänen ympärillään. Coligny puristi hänen kättään liikutettuna ja sanoi hänelle suopeasti hetken hiljaisuuden perästä:
— Kun kerran teit sen että avasit tämän kirjeen, niin lue meille mitä siinä seisoo.
Mergy luki heti seuraavat sanat:
"Taivas on lännessä veristen ruskojen peitossa. Tähdet ovat taivaan vahvuudelta näkymättömiin hävinneet, ja tulisia miekkoja on ilmoissa nähty. Täytyy olla sokea, jos ei ymmärrä mitä nämät merkit ennustavat. Garpard! vyötä miekkasi kupeellesi, kiinnitä kannukset jalkaasi, taikka muutaman päivän perästä närhit nokkivat lihaasi."
— Hän tarkoittaa närhillä Guiseja, sanoi Bonisson; siinä on pantu sen nimen sijaan samalla kirjaimella alkava linnun nimi.[46]
Amiraali kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, eikä kukaan virkkanut mitään, mutta ennustus oli ilmeisestikin tehnyt vaikutuksen saapuvilla olijoihin.
— Kuinka paljon onkaan Parisissa sellaisia ihmisiä jotka uskovat kaikkia tyhmyyksiä! sanoi Coligny kylmästi. Eikös Parisissa sanota olevan lähes kymmenentuhatta lurjusta, joiden ainoana elinkeinona on ennustaminen?
— Varoitusta sellaisenaan ei pidä halveksua, sanoi muudan jalkaväen päällikkö. Guisen herttua on sanonut sangen julkisesti, ettei hän nuku rauhassa ennenkuin on pistänyt miekkansa vatsaanne.
— On niin helppo murhamiehen tunkeutua tänne asti, lisäsi Bonisson.
Teidän sijassanne menisin Louvreen ainoastaan haarniska ylläni.
— No no, toveri hyvä, amiraali vastasi, eivät salamurhaajat käy meidänlaistemme vanhojen sotilaiden kimppuun. He pelkäävät pahemmin meitä kuin me heitä.
Hän keskusteli jonkun aikaa Flanderin sodasta ja uskonasioista. Useat henkilöt jättivät hänelle anomuskirjoja kuninkaalle annettavaksi; hän otti ne nopeasti vastaan, lausuen jokaiselle anojalle ystävällisiä sanoja. Kello löi kymmenen, ja hän pyysi hattunsa ja hansikkaansa mennäkseen Louvreen. Muutamat läsnäolijoista ottivat häneltä silloin jäähyväiset, mutta suuri joukko seurasi häntä ollakseen hänen saattueenaan ja vartiostonaan samalla kertaa.
VII.
Puoluepäällikkö.
(Jatkoa).
Huomatessaan veljensä, kapteeni huusi hänelle jo kaukaa:
— No! Oletko nähnyt Gaspard I:n? Kuinka hän otti sinut vastaan?
— Niin ystävällisesti, etten sitä unohda milloinkaan!
— Sepä kovin hauskaa.
— Oi George! mikä mies!
— Mikä mies! Mies joka on melkein samanlainen kuin joku toinenkin; jolla on vähän enemmän kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä kuin palvelijallani, puhumattakaan syntyperän erilaisuudesta. Hra de Châtillon'in syntyperä on paljon tehnyt puolestaan hänen edukseen.
— Hänen syntyperänsäkö hänelle on opettanut sotataidon, ja sekö hänestä on tehnyt aikamme suurimman sotapäällikön?
— Ei, tietenkään ei, mutta hänen ansionsa eivät ole voineet estää häntä aina joutumasta häviölle. — Mutta mitäs tyhjistä, jätetään tuo. Tänään olet nähnyt amiraalin, se on oikein hyvä; kunnia sille jolle kunnia tulee, ja niin piti käydäkin, että kävit ensiksi osoittamassa kunnioitustasi herra de Châtillon'ille. Mutta nyt … tahdotko tulla huomenna metsästysretkelle? ja siellä minä esitän sinut jollekulle, joka kyllä ansaitsee näkemisen vaivan; tarkoitan Kaarlea, Ranskan kuningasta.
— Minäkö tulisin mukaan kuninkaan metsästysretkelle!
— Niinpä juuri, ja siellä sinä saat nähdä hovin kauneimmat naiset ja hevoset. Madridin linnaan kokoonnutaan, ja meidän pitää olla siellä hyvissä ajoin. Annan sinulle harmaantäplikkään hevoseni, ja takaan ettei sinun tarvitse sitä kannustaa pysyäksesi aina koirien kintereillä.
Palvelija antoi Mergylle kirjeen, jonka kuninkaan hovipoika oli juuri tuonut, ja hän oli yhtä hämmästynyt kuin veljensäkin, kun näki, että siinä oli kornetin valtakirja. Kuninkaan sinetti oli kiinnitetty tähän kirjeeseen, joka sitäpaitsi oli laadittu erittäin siroon huoliteltuun muotoon.
— No mutta helkkari sentään! George huudahti, sepä suosio tuli äkkiä! Mutta miten pirun tavalla Kaarle IX, joka ei tiedä sinunlaistasi miestä maailmassa olevankaan, lähettää sinulle kornetin valtakirjan?
— Luulen, että minun on siitä kiittäminen herra amiraalia, Mergy virkkoi. Ja hän kertoi silloin veljelleen salaperäisen kirjeen tarinan, jonka hän oli niin urhoollisesti avannut. Kapteeni nauroi makeasti seikkailun lopulle, ja pilkkasi häntä siitä säälimättä.
VIII.
Lukijan ja kirjan tekijän kaksinpuhelu.
Herra kirjailija, oi kuinka mainio tilaisuus teillä tässä onkaan luoda kuvia! Ja mitä kuvia! Te olette aikeissa mennä Madridrin linnaan hovin keskuuteen. Ja minkä hovin? Näytättehän sen meille, tuon ranskalais-italialaisen hovin? Tutustuttakaa meidät, toiseen toisensa perästä, kaikkiin niihin luonteisiin, jotka kohoavat yli muitten. Kuinka paljon saammekaan oppia! ja kuinka mielenkiintoinen täytyykään niin monen suuren henkilön keskuudessa vietetyn päivän olla!
— Voi arvoisa lukijani, mitä minulta pyydättekään? Toivoisin kovin kykeneväni kirjoittamaan Ranskan historian; en tahtoisi sepittää mitään taruja. Mutta sanokaapa minulle, miksi tahdotte minua tutustuttamaan teitä ihmisiin, joilla ei ole määrä olla ollenkaan mitään osaa romaanissani.
— Mutta siinä te teette aivan väärin, ettette anna heidän näytellä siinä mitään osaa. Mitä! Te muutatte minut vuoteen 1572, ja pyritte sivuuttamaan niin monen huomattavan miehen kuvat! No niin, ei mitään epäröimisiä eikä empimisiä. Alkakaa; minä annan teille ensimmäisen lauseen: Salongin ovi aukeni, ja näkyviin…
— Mutta, arvoisa lukija, Madridin linnassa ei ollut salonkia; salongit tuota…
— No niin! Suuri sali oli täynnä väkeä … j.n.e. jonka keskuudessa huomattiin … j.n.e.
— Mitä siellä sitten pitäisi huomata?
— No ensiksikin, Kaarle IX, hitto vieköön!
— Toiseksi?
— Seis nyt. Kuvatkaahan ensinnä hänen pukuaan, sitten saatte luoda minulle kuvan hän ruumiillisesta ja vihdoin henkisestä olemuksestaan. Kaikki romaanikirjoittajathan tekevät meidän päivinämme sillä tavalla.
— Hänen pukunsako? Hän oli puettu metsästyspukuun, suuri metsästystorvi kaulassa.
— Olettepa kovin niukkasanainen.
— Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee … odottakaapas… Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.
— Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?
— No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna. Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu Pärttylin yötä, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. — Aivan varmasti te olette nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut esiintymisenne aivan varmaksi.
— Entä Katariina di Medici?
— Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan, on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy on sama, sanoopa hän sitten Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta vihatusta bearnittaresta? tai Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa napolilaiselle koiralleni!
— Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja. Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.
— Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? — Tänä kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.
— Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille
Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies,
Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas
Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.
— Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten. Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä, etenkin jos — kuten toivon, — ette ole metsästäjä.
— Entä Margareetta?
— Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.
— Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de
Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld,
Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?
— Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä puhun teille ystävästäni Mergystä.
— Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.
— Pelkäänpä niin käyvän.
IX.
Hansikas.
Hovi oli Madridin linnassa. Leskikuningatar, odotti huoneessaan, hovinaisensa ympärillään, että kuningas tulisi syömään aamiaista hänen kanssaan ennen ratsaille nousemistaan; ja prinssien seuraamana kuningas kulki hitaasti poikki huoneen, jossa olivat koolla kaikki ne, joiden oli määrä seurata häntä metsästysretkelle. Hän kuunteli hajamielisenä hovimiesten hänelle omistamia lauseita, ja vastasi heille usein tylysti. Kun hän kulki ohi veljesparin, niin kapteeni notkisti polvensa ja esitti uuden kornetin. Syvään kumartaen Mergy kiitti hänen majesteettiaan kunniasta, jonka tämä juuri oli hänelle osoittanut ennenkuin hän sen oli ansainnutkaan.
— Ahaa, teistä siis isäni amiraali on puhunut minulle. Te olette kapteeni Georgen veli?
— Olen, sire.
— Oletteko katolilainen, vai hugenotti?
— Sire, olen protestantti.
— Mitä siitä puhuin, sen sanoin vain uteliaisuudessani, sillä piru minut periköön jos välitän niiden uskosta, jotka minua palvelevat hyvin.
Sanottuaan nämä muistettavat sanat kuningas meni kuningattaren luo.
Jonkin hetken kuluttua tuli saliin joukko naisia, jotka näyttivät panevan herrojen kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Puhun ainoastaan yhdestä tämän hovin kaunottaresta, jossa niitä muuten oli niin runsaasti — tarkoitan kreivitär de Turgis'ta, joka tässä kertomuksessa näyttelee suurta osaa. Hän oli puettu ratsastuspukuun, joka oli samalla kertaa kevyt ja komea, eikä hän ollut vielä ottanut naamiota kasvoilleen. Hänen loistavan valkean, mutta tasaisen kalpean hipiänsä sai vielä enemmän pistämään silmään hänen pikimusta tukkansa, hänen kauniisti kaareutuneitten kulmakarvainsa toiset päät melkein koskettivat toisiaan ja ne antoivat hänen kasvoilleen kovan, tai pikemminkin ylpeän ilmeen, silti vähintäkään vähentämättä hänen piirteittensä kokonaisvaikutuksen suloa. Hänen suurissa sinisissä silmissään saattoi aluksi huomata vain halveksuvan ylpeän ilmeen; mutta vilkkaassa keskustelussa saattoi nähdä hänen silmäteriensä suurenevan ja laajenevan kuin kissan silmien, hänen katseisiinsa tuli tulta ja itserakkaimman narrinkin oli vaikeata jonkinkaan aikaa vastustaa niiden taikamaista vaikutusta.
— Kreivitär de Turgis! Kuinka kaunis hän on tänään? mumisi hoviväki. Ja jokainen pyrki tunkeutumaan lähemmä nähdäkseen hänet paremmin. Mergyn, joka sattui hänen tielleen, sai hänen kauneutensa niin valtoihinsa, että hän jäi liikkumatonna paikoilleen, ja huomasi väistää, tehdäkseen hänelle tilaa, vasta sitten, kun kreivittären laajat silkkihihat hipaisivat hänen takkiaan.
Kreivitär huomasi hänen liikutuksensa, ehkäpä oli siitä mielissäänkin, ja suvaitsi hetkiseksi luoda kauniit silmänsä Mergyn silmiin, joka painoi ne heti alas polttavan punan kohotessa hänen poskilleen. Kreivitär hymyili, ja ohi kulkiessaan pudotti toisen hansikkaansa sankarimme jalkoihin, joka, seisten yhä vieläkin liikkumatonna ja päästään pyörällä, ei älynnyt edes ottaa sitä maasta. Heti kohta nuori, vaaleaverinen mies, (hän ei ollut kukaan muu kuin Comminges) joka seisoi Mergyn takana, tyrkkäsi häntä kovasti päästäkseen hänen eteensä, otti hansikkaan ja, suudeltuaan sitä kunnioittavasti, antoi sen rouva de Turgis'lle takaisin. Tämä, kiittämättä häntä siitä, kääntyi Mergy'hin, jota hän katseli hetkisen, mutta musertavan ivallisesti, sitten virkkoi aivan ääneen, huomatessaan hänen vieressään kapteeni Georgen:
— Kapteeni, sanokaa minulle mistä tuo tomppeli on tullut?
Varmastikin hän on hugenotti, ainakin kohteliaisuudesta päättäen.
Yleinen nauru sai onnettoman, joka oli sen esineenä, lopullisesti ymmälle.
— Hän on veljeni, arvoisa rouva, George vastasi hiukan hiljaisemmalla äänellä; hän on ollut Parisissa vasta kolme päivää, eikä hän, kunniani kautta, ole sen kömpelömpi kuin mitä Launoy oli ennenkuin te otitte huoleksenne hänen opettamisensa.
Kreivitär punastui hieman.
— Kapteeni, tuo on ilkeätä pilaa. Älkää puhuko pahaa kuolleista. No niin, antakaa minulle kätenne; minulla on teille jotain sanottavaa erään naisen puolesta, joka ei ole teihin ollenkaan tyytyväinen.
Kapteeni tarttui kunnioittavasti hänen käteensä ja vei hänet kaukaiseen ikkunakomeroon, mutta kävellessään kreivitär vielä kerran kääntyi katsomaan Mergy'tä.
Ollessaan vielä kokonaan kauniin kreivittären lumoissa, jota hän paloi halusta katsoa ja johon hän ei uskaltanut luoda silmiään, Mergy tunsi itseään keveästi lyötävän olalle. Hän kääntyi ympäri ja näki parooni de Vaudreuil'n joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet syrjään voidakseen hänelle puhua — kuten hän sanoi tarvitsematta pelätä kenenkään tulevan keskeyttämään.
— Hyvä ystäväni, parooni sanoi, olette vielä aivan outo täällä, ja ehkä ette tiedä kuinka tulee olla ja elää?
Mergy katsoi häntä kummastuneen näköisenä.
— Teidän veljenne ei ole nyt vapaana eikä voi antaa teille neuvoja; jos sallitte, niin minä teen sen hänen asemastaan.
— En tiedä, herra parooni, kuka…
— Teitä on kovasti loukattu, ja nähdessäni teidät tässä miettivässä asennossa luulen että epäilemättä ajattelette keinoja saadaksenne kostaa.
— Kostaa? Mergy kysyi, punastuen silmänvalkuaisiaan myöten.
— Eikö tuo pikku Comminges tyrkännyt teitä vastikään kovasti. Koko hovi on nähnyt tapauksen, ja se odottaa, että otatte sen hyvin pahaksenne.
— Mutta, Mergy virkkoi, eihän ole mitään tavatonta että salissa, joka on täynnä väkeä, joku vahingossa sattui minua tyrkkäämään.
— Herra de Mergy, minulla ei ole sitä kunniaa, että tuntisitte minut hyvin, mutta veljenne on hyvä ystäväni, ja hän saattaa teille sanoa, että koetan mikäli suinkin mahdollista täyttää sen jumalallisen määräyksen, että loukkaukset on unohdettava. En tahtoisi sotkea teitä ilkeään riitaan, mutta samalla uskon velvollisuuteni olevan sanoa teille, ettei Comminges tyrkännyt teitä erehdyksessä. Hän tyrkkäsi teitä, koska tahtoi teitä häväistä; ja vaikka hän ei olisi teitä nykäissytkään, niin hän kuitenkin on loukannut teitä; sillä ottaessaan maasta rouva de Turgis'n hansikkaan, hän anasti itselleen oikeuden, joka kuului teille. Hansikas oli teidän edessänne, ergo[47] teillä yksin oli oikeus ottaa se maasta ja antaa takaisin sen omistajalle. Mutta katsokaapas, kääntykääs, niin voitte nähdä salin perällä Comminges'n joka osoittaa teitä sormellaan ja pilkkaa teitä.
Käännyttyään Mergy huomasi Comminges'n, jolla oli viisi kuusi nuorta miestä ympärillään, ja joille hän kertoi nauraen jotain, mitä nämä näyttivät uteliaina kuuntelevan. Ei mikään osoittanut, että olisi siinä ryhmässä ollut hänestä kysymys, mutta Mergy tunsi rakastettavan neuvonantajansa sanojen johdosta kovasti sydäntyvänsä.
— Tahdonpa mennä häntä puhuttelemaan metsästysretken perästä, ja kyllä minä hänelle…
— Ei! älkää koskaan lykätkö moisen hyvän päätöksen täytäntöönpanoa; te muuten vihoitatte Jumalaakin paljon vähemmän, jos annatte vihamiehellenne haasteen heti loukkauksen tapahduttua, kuin jos tekisitte sen vasta sitten, kun teillä jo on ollut aikaa harkita asiaa. Kiivastuksissanne, joka on ainoastaan heikkouden synti, te määräätte, milloin ja missä kohtaatte vastustajanne taistellaksenne hänen kanssaan; ja jos te sitten taistelette, niin teette sen ainoastaan välttääksenne suurempaa, nimittäin sanassaanpysymättömyyden syntiä. Mutta minähän unohdan, että puhun protestantille. Oli miten oli, sopikaa heti kohtaamisesta hänen kanssaan; minä saatan teidät heti puheisiin hänen kanssaan.
— Toivon, ettei hän kieltäydy esittämästä minulle anteeksipyyntöään, jonka hän on velvollinen minulle tekemään.
— Mitä siihen tulee, niin älkää pettäkö itseänne, toveri hyvä. Comminges ei ole koskaan sanonut: olen ollut väärässä. Muuten hän on kovin hieno mies, joka antaa teille täyden hyvityksen.
Mergy ponnisti voimansa hillitäkseen mielenliikutuksensa ja saadakseen kasvonsa välinpitämättömän näköisiksi.
— Jos minua kerran on solvaistu, niin minun täytyy saada hyvitystä. Ja olipa se millaista tahansa, niin kyllä minä osaan sen vaatia itselleni.
— Oivallista, kelpo ystäväni; ilolla näen urhoollisuutenne, sillä teille ei ole tietymätöntä, että Comminges on meidän paraimpia miekankäyttäjiämme. Hitto soikoon! siinä on aatelismies, joka osaa käyttää aseita. Hän on Roomassa nauttinut Bromballan opetusta, eikä pirukaan enää tahtoisi taistella hänen kanssaan.
Näin puhuessaan hän katsoi tarkkaavasti Mergyn hieman kalpeita kasvoja; tämä kuitenkin näytti olevan enemmän kiihdyksissään kärsimästään loukkauksesta kuin peloissaan sen seurauksista.
— Olisin mielelläni todistajananne tässä jutussa, mutta paitsi sitä, että käyn tänään ehtoollisella, niin on herra de Rheincy'n ja minun väliseni asia vielä keskeneräinen, enkä voi taistella ketään muuta kuin häntä vastaan.[48]
— Olen teille kiitollinen, hyvä herra; pahimmassa tapauksessa voi veljeni ruveta todistajaksi.
— Kapteeni, jos kuka ymmärtää tämänlaatuiset asiat. Odotellessamme menen hakemaan Comminges'n luoksenne, jotta saatte selittää hänelle asianne.
Mergy kumarsi, ja seinään päin kääntyen hän rupesi mielessään sommittelemaan taisteluhaasteensa sanamuotoa ja koetti saada kasvoilleen senmukaisen ilmeen.
Kaksintaisteluvaatimuksen voi tehdä tavallaan sirosti ja hienosti, minkä taidon saattaa, kuten niin monen muunkin, saavuttaa tottumuksen kautta. Sankarillamme oli nyt ensimäinen juttunsa, ja niinpä hän tunsikin asemansa hieman tukalaksi; mutta tällä hetkellä häntä ei peloittanut niinkään paljon se, että voisi saada miekanpiston kuin että hän voisi sanoa jonkin sanan, joka ei ollut aatelismiehen arvon mukaista. Tuskin hän oli saanut päässään muovailluksi lujan, mutta kohteliaan lauseen, kun parooni de Vaudreuil hänen kainaloonsa tarttuessaan sai hänet unohtamaan sen samassa silmänräpäyksessä.
Comminges sanoi, hattu kädessään ja kumartaen nenäkkään kohteliaasti, ytelän imelällä äänellä:
— Tahdotte puhutella minua, herrani?
Suuttumus nostatti veret Mergyn poskille; hän vastasi oitis ja lujemmalla äänellä kuin mitä hän olisi osannut toivoakaan:
— Olette käyttäytynyt minua kohtaan sopimattomasti, ja minä toivon saavani teiltä hyvitystä.
Vaudreuil nyökkäsi hyväntahtoisesti päätään. Comminges oikaisihe, ja, pannen kätensä puuskaan, siihen aikaan hyvän maun tällaisissa tapauksissa ehdottomasti vaatimaan asentoon, sanoi hyvin verkkaan ja juhlallisesti:
— Te olette hyökkäävänä puolena, hyvä herra ja minulla on puolustajana oikeus valita aseet.
— Mainitkaa vaan mitä pidätte sopivana.
Comminges näytti miettivän hetkisen.
— Estoe[49] on hyvä ase, hän virkkoi, mutta haavat voivat rumentaa, ja meidän ijällämme, hän lisäsi hymyillen, ei ollenkaan huvita näyttäytyä rakastajattarelleen arpi keskellä naamaa. Pistomiekka tekee sitävastoin vain pienen reiän, mutta se on kyllä aivan riittävä (ja hän hymyili vieläkin). Valitsen siis pistomiekan ja tikarin.
— Hyvä on, Mergy sanoi. Ja hän otti askeleen lähteäkseen pois.
— Hetkinen vielä! Vaudreuil huudahti, te unohdatte sopia kohtauspaikasta ja ajasta.
— Pré-aux-Clercs'illä kaikkien hovimiesten on tapana tavata toisensa; ja jos teillä ei ole jotain muuta paikkaa, josta erikoisesti pidätte?…
— Pré-de-Clercs'illä, olkoon menneeksi.
— Mitä aikaan tulee, niin … en nouse ennen kahdeksaa, syistä joita minun ei tarvinne mainita … ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. En mene maata kotonani tänä iltana, voin olla Pré'llä vasta yhdeksän maissa.
— Kello yhdeksän siis.
Luodessaan silmänsä toisaalle Mergy huomasi sangen lähellä itseään kreivitär de Turgis'n, joka oli jättänyt kapteenin keskustelemaan erään toisen hovinaisen kanssa. Saattaa aavistaa, että sankarimme tämän pahan jutun aiheuttajan nähdessään pakoitti kasvonsa vieläkin arvokkaamman ja teeskennellyn huolimattoman näköisiksi.
— Jo jonkin aikaa on ollut tapana taistella punaisiin housuihin puettuna. Jos ei teillä satu olemaan sellaisia valmiina, niin lähetän teille parin niitä. Niissä ei veri näy, ja se on siistimpää.
— Minusta se on lapsellista, Comminges vastasi.
Mergy hymyili sangen väkinäisesti.
— No niin, hyvät ystävät, virkkoi silloin parooni de Vaudreuil, nyt ei enää muuta kuin sovitaan vaan sekundanteistanne ja kolmansista miehistänne.[50]
— Herra de Mergy on vasta tullut hoviin, Comminges virkkoi, ja ehkäpä hänelle tuottaisi vaikeuksia kolmannen miehen hankkiminen; siispä minä, auliudesta häntä kohtaan, tyydyn vain yhteen todistajaan.
Mergy veti, vaikka vähän vaivaloisesti, huulensa hymyntapaiseen.
— Eipä saattaisi olla kohteliaampi, parooni sanoi. Ja onpa todellakin hauska olla tekemisissä niin mukautuvaisen aatelismiehen kuin herra de Comminges'in kanssa.
— Kun tarvitsette pistomiekkaa, joka on saman pituinen kuin minunkin, Comminges taas puuttui puheeseen, niin suosittelen teille Laurentia, Kultaisen Auringon omistajaa Ferronnerle-kadulta; hän on kaupungin paras asekauppias. Sanokaa vaan hänelle että tulette minun lähettämänäni, niin kyllä hän varustaa teidät hyvin.
Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi aivan tyynenä takaisin nuorten miesten ryhmään, josta hän vastikään oli lähtenyt.
— Onnittelen teitä herra Bernard, Vaudreuil virkkoi; te suoriuduitte hyvin taisteluvaatimukseistanne. Toden perästä, oikein hyvin! Comminges ei ole tottunut kuulemaan sellaista puhetta. Häntä peljätään kuin kuolemaa, etenkin sen perästä kun hän surmasi suuren Canillacin; sillä mitä Saint-Michel'iin tulee, jonka hän tappoi kaksi kuukautta sitten, niin siitä hän ei saanut suurtakaan kunniaa. Saint-Michel ei kuulunut taitavimpiin, kun taas Canillac oli jo surmannut viisi kuusi aatelismiestä saamatta naarmuakaan. Hän oli opiskellut Napolissa Borellin johdolla, ja sanotaan Lansacin kuollessaan jättäneen hänelle perinnöksi salaisen piston, jolla hän teki niin paljon pahaa. Mutta totta puhuen Canillac oli, Vaudreuil jatkoi kuin itsekseen, ryöstänyt Auxenen kirkon ja heittänyt maahan pyhät rippileivät; ei olekaan kumma että hän siitä sai rangaistuksen.
Mergy, jota mokomat yksityiskohdat olivat omiaan kaikkea muuta kuin huvittamaan, arveli kuitenkin olevansa pakoitettu jatkamaan keskustelua pelosta ettei vaan Vaudreuil'in päähän voisi pälkähtää hänen rohkeuttaan loukkaava epäluulo.
— Kaikeksi onneksi, hän virkkoi, en ole ryöstänyt ainoatakaan kirkkoa enkä kuuna päivänä kajonnut pyhiin rippileipiin; minulla on siis yksi vaara vähemmän.
— Vielä minun pitää antaa teille yksi neuvo. Kun mittelette miekkojanne Comminges'n kanssa, niin varokaa visusti erästä hänen temppuaan, joka maksoi kapteeni Tomason hengen. Hän huudahti, että hänen miekkansa kärki oli poikki. Tomaso kohotti silloin miekkansa päänsä yläpuolelle, odottaen iskua; mutta Comminges'n miekka oli aivan ehyt, sillä se tunkeutui jalkaa vaille kädensuojusta myöten Tomason rintaan, jonka tämä tuli jättäneeksi suojattomaksi, kun ei osannut odottaa pistoa. Mutta tehän käytätte pistinmiekkoja, ja silloin on vähemmän vaaraa.
— Koetan tehdä parhaani.
— Ei, kuulkaapas vielä! Valitkaa tikari jossa on luja kädensuojus; se on kovin hyvä iskua väistäessä. Näettehän tämän arven vasemmassa kädessäni? sen sain kun eräänä päivänä läksin liikkeelle ilman tikaria. Nuori Tallard ja minä olimme joutuneet riitaan, ja kun ei minulla ollut tikaria, niin luulin jo menettäväni vasemman käteni.
— Entä haavoittuiko hän? Mergy kysyi hajamielisen näköisenä.
— Tapoin hänet, kiitos pyhälle Maurille, suojeluspyhimykselleni tekemäni lupauksen. Varatkaa myöskin liinavaatetta ja nukkaa mukaanne, se ei suinkaan ole pahemmaksi. Ei sitä aina kuole niin siihen paikkaan. Tekisitte myös viisaasti, jos asettaisitte miekkanne messun ajaksi alttarille. Mutta tehän olette protestantti. Vielä yksi sana. Älkää pitäkö sitä kunniallenne käypänä, vaikka peräytyisittekin jonkun askeleen; päinvastoin, pankaa hänet liikkumaan; kun hän ei pääse hengähtämään, niin koettakaa saada hänet hengästymään, ja kun saatte otollisen tilaisuuden, niin hyvä isku rintaan, ja mies on maassa.
Hän olisi vielä kauvankin antanut yhtä hyviä neuvoja, jos ei ilmoille kajahtava kova torventoitotus olisi ilmaissut että kuningas nousi ratsaille. Kuningattaren huoneuston ovi avautui, ja heidän majesteettinsa suuntasivat kulkunsa kohti rappusia.
Kapteeni George, joka juuri oli heittänyt hyvästi naiselleen, palasi veljensä luo, ja sanoi tälle iloisesti, lyöden häntä olalle:
— Kautta messun, sinä olet oikea onnenpoika! Katsoppas tätä sievää poikaa, jolla on viikset kuin kissalla! hän kun vaan näyttäytyy, niin kaikki naiset ihan hullaantuvat häneen. Tiedätkös kun kaunis kreivitär äsken juuri puhui kanssani sinusta kokonaisen neljännestunnin? No niin, rohkeutta vaan. Ratsasta metsästyksen aikana aina hänen rinnallaan, ja ole niin kohtelias ja huomaavainen kuin osaat. Mutta mikä piru sinua vaivaa? voisi sanoa että olet sairas, naamasi on venähtänyt pitemmäksi kuin roviolla poltettavan protestanttisen papin. Ei, perhana vieköön, iloinen sinun pitää olla!
— Minua ei suurestikaan haluta lähteä mukaan metsästykseen, ja tahtoisin…
— Jos ette tule mukaan, niin Comminges luulee teidän pelkäävän kohdata häntä.
— Olkoon sitten, Mergy sanoi vieden kätensä polttavalle otsalleen. Hän arveli että oli parempi odottaa metsästysretken päättymistä ennenkuin hän uskoisi seikkailunsa veljelleen. Mikä häpeä! hän ajatteli, jos rouva de Turgis luulisi minun pelkäävän … jos hän ajattelisi, että pian tapahtuvan kaksintaistelun ajatteleminen estää minua nauttimasta metsästyksestä!
X.
Metsästys.
Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet. Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit…
Shakespeare, Romeo ja Julia.
Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla. Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.
Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä, jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ, yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.
Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien leukavitjasia.
— Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen, mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä nähtyään teidät Louvressa.
— Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin tylysti. Mikä se olikaan?
— Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on samanvärinen kuin teidän nauhanne?
— Osaako hän ratsastaa?
— Sen saatte itse päättää.
Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.
— Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.
— Minäkö, rouva kreivitär…? hyvin vähän, Mergy sopersi vastaukseksi.
— Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!
— Se oli ensi kerta.
— Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.
Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä, tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.
Lähdettiin ulos linnasta. Hirvi ajettiin liikkeelle, ja se tunkeusi metsään; koko metsästysseurue seurasi perässä, ja, voimatta olla sitä jonkin verran ihmettelemättä, Mergy saattoi panna merkille kuinka taitavasti rouva de Turgis ohjaili hevostaan ja kuinka urheasti hän antoi sen hypätä yli kaikkien tielle sattuvien esteiden. Mergy sai kiittää berberiläisen hevosensa hyvyyttä siitä ettei hänen tarvinnut erota kreivittärestä; mutta hänen suureksi kiusakseen ja harmikseen seurasi tätä myöskin kreivi de Comminges, joka oli yhtä hyvä ratsastaja kuin hänkin; ja huolimatta vinhan nopeasta laukasta sekä erikoisesta tarkkaavaisuudesta jolla hän piti silmällä metsästyksen kulkua, kreivi puhutteli usein ratsastajatarta Mergyn hiljaisuudessa kadehtiessa hänen ketteryyttään ja huolettomuuttaan sekä varsinkin hänen kykyään puhua huvittavasti tyhjänpäiväisistä asioista, jotka varmaankin, päättäen vastenmielisyydestä, jota ne hänessä herättivät, huvittivat kreivitärtä. Muuten ei kumpikaan kilpailija pitänyt, jalon kilpailun kannustamana, yhtään aitaa kylläksi korkeana, ei yhtään ojaa kyllin leveänä heitä pysäyttämään, ja toisenkin kerran he olivat vähällä taittaa niskansa.
Yhtäkkiä kreivitär erosi metsästäjien parvesta ja kääntyi lehtokujaan, joka muodosti kulman sen kanssa mitä pitkin kuningas ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet.
— Mitä te teette? Comminges huudahti, tehän joudutte pois jäljiltä; ettekö kuule haukkua ja torvia tältä suunnalta?
— No niin! menkää te toista lehtokujaa pitkin; kuka teitä estää?
Comminges ei vastannut mitään, vaan seurasi kreivitärtä. Mergy teki samoin, ja kun he olivat painuneet metsään muutaman sadan askeleen verran, niin kreivitär hiljensi hevosensa käyntiä. Comminges hänen oikealla ja Mergy vasemmalla puolellaan tekivät myöskin heti samoin.
— Teillä on hyvä sotaratsu, herra de Mergy, Comminges sanoi; siinä ei näy hikipisaraakaan.
— Se on berberiläinen, jonka muuan espanjalainen möi veljelleni.
Tuossa on jälellä merkki miekaniskusta, jonka se sai Montcontourissa.
— Olette kai ollut mukana sodassa? kreivitär kysyi Mergyltä.
— En, arvoisa rouva.
— Ette siis ole kertaakaan saanut pyssynkuulaa?
— En, rouva.
— Ettekö miekaniskuakaan?
— En sitäkään.
Mergy luuli huomaavansa että kreivitär hymyili. Comminges kohotteli viiksiään kovin pilkallisen näköisenä.
— Ei mikään niin pue nuorta aatelismiestä kuin kaunis haava; vai mitä te siitä sanotte, rouva kreivitär?
— Kyllä, jos se on oikealla tavalla saatu.
— Mitä te oikealla tavalla saadulla tarkoitatte?
— Niin, haava on kunniaksi, jos se on saatu taistelutantereella; mutta kaksintaistelussa ei asianlaita ole enää sama; en tunne mitään halveksittavampaa.
— Herra de Mergy on, niin luulen, puhunut teille ennen ratsastusta.
— Ei ole, kreivitär virkkoi kuivasti.
Mergy ohjasi hevosensa Comminges'n viereen.
"Hyvä herra", hän virkkoi tälle aivan hiljaa, "niinpiankuin olemme jälleen tavanneet metsästysseurueen, niin voimme mennä korkeaan vesakkoon, ja siellä minä toivoakseni voin näyttää, etten suinkaan tahdo välttää kohtausta teidän kanssanne."
Comminges katsoi häntä ilmein, jossa kuvastui samalla kertaa sääliä ja hyväätuulta.
— Niinpä tietenkin, tahdon kyllä teitä uskoa, hän vastasi; mutta mitä minulle tekemäänne ehdotukseen tulee, niin en voi siihen suostua. Emmekä ole mitään moukkia, että tappelisimme aivan yksin; ja ystävämme, joiden on määrä olla siinä mukana, eivät antaisi milloinkaan anteeksi sitä, ellemme olisi odottaneet heitä.
— Kuten teitä haluttaa, herra kreivi, Mergy sanoi. Ja hän palasi taas rouva de Turgis'n rinnalle, jonka hevonen oli päässyt muutaman askeleen edelle. Kreivitär ratsasti pää rinnalle painuneena, ja hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. He tulivat kaikki kolme koko ajan vaiti ollen, tienristeykseen, jossa heidän kulkemansa lehtokuja päättyi.
— Eikö se ole metsästystorvi, joka nyt kuuluu? Comminges kysyi.
— Minusta se tuntuu tulevan vesakosta vasemmalta kupeeltamme.
— Kyllä, kyllä se on torvi, ja vielä bolognalainen. Hitto olkoon jos se ei ole ystäväni Pompignanin torvi. Ette voi uskoa, herra de Mergy, mikä ero on bolognalaisella ja sellaisella torvella, jommoisia viheliäiset Parisin käsityöläiset valmistavat.
— Tämä kuuluu kaukaa.
— Ja minkälainen kaiku siinä on! Kuinka se on täyteläinen! Sen kuullessaan koirat unohtavat juosseensa kymmenen peninkulmaa. Tietäkääs, totta puhuen ei missään muualla tehdä mitään kunnollista kuin Italiassa ja Flanderissa. Mitä arvelette tästä valloonilaisesta kauluksesta? Se sopii hyvästi metsästyspukuun; minulla on vaikka miten paljon kauluksia ja röyhelöitä; joita pidetään tanssiaisissa; mutta niin yksinkertainen kuin tämä kaulus onkin, niin luuletteko että sitä osattaisi kirjailla Parisissa? ei ensinkään. Olen tilannut sen Bredasta. Jos tahdotte, niin pyydän erään Flanderissa olevan ystäväni lähettämään niitä teille… Mutta… (Hän keskeytti lauseensa purskahtaen nauruun). Kuinka olenkaan hajamielinen! Herra Jumala! en enää ajatellutkaan sitä!
Kreivitär pysäytti hevosensa.
— Comminges, metsästäjät ovat edessänne, ja torventoitotuksesta päättäen on hirvi viimeisillään.
— Luulen teidän olevan oikeassa, kaunis rouva.
— Ettekö te tahdo olla mukana usuttamassa koiria sen kimppuun?
— Tietystikin; muutenhan meidän maineemme metsästäjinä ja ratsastajina on mennyttä.
— No niin! täytyy pitää kiirettä.
— Niin, hevoset ovat nyt saaneet jo hengähtää. Antakaa siis meille lähtömerkki.
— Minä, olen väsynyt, minä jään tänne. Herra de Mergy jää pitämään minulle seuraa. No, lähtekää.
— Mutta…
— Pitääkö se teille sanoa kahdesti? Kannustakaa hevostanne.
Comminges jäi liikkumatonna palkalleen; hänen kasvoilleen kohosi puna, ja hän katsoi vuoroin Mergy'tä vuoroin kreivitärtä raivostuneen näköisenä.
— Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi katkerasti hymyillen.
Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen. Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään kilpailijansa tieltä.
— Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?
— Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin … hän ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin! Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.
Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä, kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.
Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.
— Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette minulle suonut.
— Herra Bernard … osaatteko käyttää aseita?
— Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.
— Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi … oikein hyvästi.
— Aatelismieheksi sangen hyvin, ja miekkailunopettajaksi varmaankin huonosti.
— Mutta siinä maassa, jossa me asumme, käyttävät aatelismiehet paremmin aseitaan kuin vartonaiset opettajat.
— Tosiaankin, olen kuullut sanottavan, että heistä monet tuhlaavat asesaleissa aikaa, jonka he voisivat käyttää paremmin muuhun.
— Paremminko?
— Niin, epäilemättä. Eikö ole parempi jutella naisten kanssa, hän sanoi hymyillen, kuin hikoilla itsensä läpimäräksi miekkailusalissa.
— Sanokaapas minulle, oletteko jo useinkin taistelleet?
— En koskaan, Herrankiitos, arvoisa rouva. Mutta miksi nämä kysymykset?
— Painakaa kerta kaikkiaan mieleenne, ettei koskaan pidä kysyä naiselta, miksi hän tekee niin tai niin; ainakin se on hyvinkasvatettujen aatelismiesten tapaista.
— Koen noudattaa sitä, sanoi Mergy hienosti hymyillen ja kumartuen hevosensa kaulan puoleen.
— Siis … mitä te teette huomenna?
— Huomennako?
— Niin; älkää olko kummastuksissanne.
— Arvoisa rouva…
— Vastatkaa minulle, minä tiedän kaikki; vastatkaa minulle, hän huudahti ojentaen kätensä Mergy'tä kohti kuningatarmaisin liikkein. Kreivittären sormenpää hipaisi Mergyn hihaa ja sai hänet värähtämään.
— Teen parhaani, hän sanoi viimein.
— Pidän vastauksestanne, sen antaja ei ole pelkuri eikä tappelupukari. Mutta tiedätte varmaan, että ensi kokeessanne tulette tekemisiin hyvin pelättävän miehen kanssa.
— Minkäs sille voi? Olen silloin varmaankin kovin ymmällä, niinkuin olen nytkin, hän lisäsi hymyillen; en ole koskaan nähnyt muita kuin pelkkiä talonpoikaisnaisia, ja ensi kokeessani hovissa joudun olemaan kahden kesken Ranskan hovin kauneimman naisen kanssa.
— Puhukaamme vakavasti. Comminges on tämän hovin, jossa on niin runsaasti salamurhaajia, paras miekankäyttäjä. Hän on raffineerattujen kuningas.
— Niin sanotaan.
— No niin, ettekö te ole yhtään levoton?
— Sanon vielä kerran, että teen parhaani. Ei pidä koskaan vaipua epätoivoon, kun on hyvä miekka ja ennen kaikkea Jumalan apu mihin turvata.
— Jumalan apu! kreivitär keskeytti halveksuvan näköisenä; ettekö te ole hugenotti, herra de Mergy?
— Olen, tämä vastasi vakavasti, kuten hänen aina oli tapana tehdä kun häneltä sellaista kysyttiin.
— Te olette siis vielä suuremmassa vaarassa kuin joku muu.
— Ja miksi?
— Panna alttiiksi henkensä, se ei ole mitään, mutta te panette alttiiksi enemmän kuin henkenne — sielunne.
— Te päättelette, arvoisa rouva, oman uskontonne käsityskannan mukaan; minun käsityskantani on lohdullisempi.
— Te leikitte turmiollista leikkiä. Kokonainen ijäisyys kärsimyksiä yhdellä arpapelin heitolla; ja teillä on kaikki mahdollisuudet hävitä!
— Joka tapauksessa olisi asia sama; sillä jos kuolisin huomenna katolilaisena, niin kuolisin kuolemansynnissä.
— Nuo ovat kovia sanoja, ja ero on suuri, hän huudahti, hiukan kiihdyksissään siitä että Mergy esitti vastaväitteen, joka oli johdettu hänen omasta uskostaan; meidän opettajamme kyllä selittävät teille…
— Niin! epäilemättä, sillä hehän selittävät kaikki, arvoisa rouva; he ottavat itselleen vapauden, rohkenevat muutella evankeliumia omien houreittensa mukaan. Esimerkiksi…
— Jättäkäämme tuo. Ei voi hetkeäkään puhella hugenotin kanssa hänen rupeamatta heti toistamaan raamatun sanoja.
— Sen teemme siksi että me sitä luemme, kun taas teidän pappinnekaan eivät sitä tunne. Mutta vaihdetaan puheenaihetta. Luuletteko että hirvi tällä hetkellä on jo saavutettu?
— Olette siis kovin kiintynyt uskoonne?
— Tehän aloitatte, rouva.
— Te uskotte sen hyväksi?
— Paljon enemmänkin, uskon sen olevan parhaimman, ainoan hyvän; muuten muuttaisinkin uskoa.
— Teidän veljenne kyllä muutti.
— Hänellä oli erikoiset syynsä ruvetakseen katolilaiseksi; minulla on omani pysyäkseni protestanttina.
— Kaikki he ovat uppiniskaisia ja kuuroja järjen äänelle! kreivitär huudahti vihastuneena.
— Tänään vielä sataa, Mergy sanoi katsoen taivasta.
— Herra de Mergy, se ystävyys, jota tunnen veljeänne kohtaan, ja se vaara, johon antaudutte, herättävät mielenkiintoani teitä kohtaan.
Mergy kumarsi kunnioittavasti.
— Te kerettiläiset, te ette usko ollenkaan pyhäinjäännöksiin?
Mergy hymyili.
— Ja uskotteko saastuvanne niihin koskiessanne? kreivitär jatkoi… Te kieltäytyisitte niitä kantamasta niinkuin meidän roomalaiskatolilaisten on tapana tehdä.
— Se tapa meistä meikäläisistä tuntuu ainakin hyödyttömältä.
— Kuunnelkaahan. Muudan serkkuni sitoi kerran pyhäinjäännöksen metsäkoiran kaulaan, sitten hän ampui sitä kahdentoista askeleen päästä raehaulipanoksella.
— Ja koira kuoli?
— Siihen ei sattunut ainoatakaan haulia.
— Sepäs suuremmoista! soisinpa totisesti itselläni olevan moisen pyhäinjäännöksen.
— Todellakin! — — ja te pitäisitte sitä?
— Epäilemättä; — — kun kerran pyhäinjäännös varjeli koiran, niin sitä suuremmalla syyllä. Mutta vielä eräs seikka, onko sitten varma että kerettiläinen on koiran arvoinen … katolilaisen omistaman koiran, tietenkin.
Häntä kuuntelematta rouva de Turgis avasi ripeästi kiinteän pukunsa ylhäältä ja otti poveltaan esiin pienen hyvin litteän rasian, joka riippui mustassa nauhassa.
— Kas niin, hän virkkoi, te olette luvannut minulle kantavanne sitä.
Voitte antaa sen minulle takaisin jonakin päivänä.
— Jos vaan voin, niin varmasti.
— Mutta kuulkaa, pidättehän sitä huolellisesti? Ei mitään pyhyydenloukkausta! Pitäkää siitä oikein hyvä huoli!
— Sehän on teiltä, arvoisa rouva.
Kreivitär antoi pyhäinjäännöksen Mergylle, joka sen otti ja ripusti kaulaansa.
— Katolilainen olisi kiittänyt kättä, joka hänelle antaa tämän pyhän talismanin.
Mergy tarttui kreivittären käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.
— Ei, ei, nyt on liian myöhä jo.
— Ajatelkaahan sitä tarkoin; ehkei minulle suoda koskaan enää sellaista onnea!
— Ottakaa hansikkaani, rouva de Turgis sanoi ojentaen Mergylle kätensä.
Ottaessaan hansikkaan Mergy luuli tuntevansa kreivittären keveästi puristavan hänen kättään. Hän painoi tulisen suudelman tämän kauniille valkoiselle kädelle.
— Herra Bernard, kreivitär sanoi äänellä jossa ilmeni liikutusta, oletteko loppuun saakka itsepäinen, ja eikö ole olemassa mitään keinoa joka teihin tehoaisi? Käännyttehän lopulta katolilaiseksi, minun vuokseni?
— Mutta minä en sitä voi tietää, Mergy vastasi nauraen. Se nyt ainakin on varmaa, ettei ainakaan kukaan muu kuin te saa minua käännytetyksi.
— Sanokaa minulle suoraan … jos nainen … joku … joka olisi osannut … kreivitär pysähtyi.
— Joka olisi osannut?…
— Niin … eikö … rakkaus, esimerkiksi? Mutta olkaa suora puhukaa minulle vakavasti.
— Vakavastiko? Ja Mergy koetti tarttua taaskin hänen käteensä.
— Niin eikö rakkaus, jota tuntisitte toiseen uskontoon lukeutuvaa naista kohtaan, eikö se rakkaus saisi teitä kääntymään? Jumala käyttää kaikenlaisia välikappaleita.
— Ja te tahdotte että vastaan teille suoraan ja vakavasti?
— Vaadin sitä.
Mergy painoi päänsä kumaraan ja epäröi. Itse asiassa hän koetti keksiä karttelevaa vastausta. Rouva de Turgis ratsasti jonkin matkaa hänen edelleen, eikä hän huolinut pyrkiä taas hänen rinnalleen. Toiselta puolen taas hänen maatiaisomatuntonsa oli hirveän herkkä ja arka, hän kun oli ollut hovissa vasta muutamia tunteja.
— Nyt kuulen koiria usutettavan otuksen kimppuun, kreivitär äkkiä huudahti, odottamatta vastausta joka oli niin vaikea antaa. Hän sivalsi ratsuraipallaan hevostaan, ja lähti heti ratsastamaan täyttä laukkaa; Mergy seurasi häntä, mutta saamatta häneltä osakseen ainoatakaan katsetta tai sanaa.
Kädenkäänteessä he olivat saavuttaneet metsästysseurueen.
Hirvi oli ensin syöksynyt keskelle lammikkoa, josta sitä oli ollut vähän vaikea saada karkoitetuksi. Useat ratsastajat olivat hypänneet maahan, ja temmaten käteensä pitkät seipäät he olivat eläinparan pakoittaneet uudelleen alkamaan juoksunsa. Mutta veden viileys oli vienyt sen viimeisetkin voimat. Se nousi lammikosta läähättäen, kieli riipuksissa ja juosten epäsäännöllisin hyppäyksin. Koirat sitävastoin tuntuivat käyneen kahta kiihkeämmiksi. Vähän matkan päässä lammikosta hirvi näytti, tuntiessaan että sille kävi mahdottomaksi pelastautua pakenemalla, ponnistavan viimeiset voimansa, se asettui selin paksuun tammeen ja ryhtyi urhoollisesti tappelemaan koirien kanssa. Ensimmäiset, sen kimppuun käyneet singahtivat ilmaan vatsa auki repäistynä; yhden hevosen ja sen ratsastajan otus töytäisi nurinniskoin maahan. Käytyään varovaisemmiksi miehet, hevoset ja koirat asettuivat laajaan kehään hirven ympärille, uskaltamatta kuitenkaan mennä sen uhkaavan sarvikruunun ulottuville.
Kuningas hyppäsi reippaasti hevosen selästä, meni suoraan tammen taakse metsästyspuukko kädessään, ja löi kädenselällään hirven polvinivelen poikki. Hirvi päästi valittavan äänen ja kaatui heti kumoon. Samassa silmänräpäyksessä oli parikymmentä koiraa sen kimpussa. Niitä riippui kiinni sen kurkussa, turvassa ja kielessä, eikä se päässyt liikahtamaankaan. Suuret kyyneleet valuivat sen silmistä. — Naiset tänne! huusi kuningas.
Naiset tulivat lähemmä; melkein kaikki he olivat laskeutuneet alas ratsujensa selästä.
— Kas siinä saat, senkin parpaillot, kuningas sanoi pistäen upolleen puukkonsa hirven kupeeseen, ja hän käänsi terää haavassa saadakseen sen suuremmaksi. Veri pursui koskena esiin ja ryvetti kuninkaan kasvot, kädet ja vaatteet.
Parpaillot oli haukkumasana jota katolilaiset usein käyttivät merkitsemään kalvinisteja. Tämä sana sekä tapa millä se oli lausuttu herättivät useissa vastenmielisyyttä, kun toiset taas ottivat sen vastaan kättentaputuksin.