— Olette siis rakastunut häneen? nainen kysyi vilkkaasti.
— Ehkäpä; mutta olkaa niin ystävällinen ja ottakaa pois naamionne ja näyttäkää minulle kauniimpi nainen kuin Turgis.
— Kun olen tullut siitä vakuutetuksi, että te rakastatte minua … niin silloin te saatte nähdä kasvoni paljaina.
— Kunko rakastan teitä… Mutta kuinka helkkarissa minä voisin rakastua teihin näkemättä kasvojanne?
— Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat sopusoinnussa sen kanssa.
— Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä tunsin sen, siitä olen varma.
— Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.
— Niin juuri.
— Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona Maria, dona Maria de… Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli leskeksi!
— Minulle on siitä vähin kerrottu.
— No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?
— Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.
— Ja se teko … se kai tuntuu teistä hirveältä.
— Minun täytyy tunnustaa, etten voi häntä tuomita. Sanotaan hänen rakastaneen miestään, ja minä ymmärrän mustasukkaista.
— Te puhutte niin, koska luulette nyt seisovanne Turgis'n edessä; mutta tiedän että halveksitte häntä sisimmässänne.
Tuntemattoman äänessä oli jotain alakuloista ja surunvoittoista; mutta kreivitär de Turgis'n ääni se ei ollut. Mergy ei tiennyt mitä ajatella.
— Mitä! te olette espanjatar ettekä ymmärrä mustasukkaisuutta?
— Jätetään tuo. Mikä musta nauha teillä on kaulassanne?
— Se on pyhäinjäännös.
— Luulin teitä protestantiksi.
— Se on totta. Mutta tämän pyhäinjäännöksen on antanut minulle eräs nainen, ja pidän sitä muistona häneltä.
— Kuulkaahan, jos tahdotte, olla minulle mieliksi, niin älkää enää ajatelko muita naisia. Tahdon olla teille enemmän kuin kaikki muut naiset. Kuka teille on antanut tuon pyhäinjäännösrasian? Taasko sama kreivitär de Turgis?
— Ei, todenperään aivan.
— Valehtelette!
— Te siis olette rouva de Turgis?
— Nyt petyitte, herra Bernardo!
— Kuinka niin?
— Kun näen kreivitär de Turgis'n, niin kysyn häneltä, kuinka hän tekee sellaisen pyhyydenloukkauksen että antaa pyhän esineen kerettiläiselle?
Mergy tunsi käyvänsä hetki hetkeltä epävarmemmaksi.
— Mutta minä haluan saada tuon pyhäinjäännösrasian, antakaa se minulle.
— Ei, en voi sitä antaa.
— Minä tahdon sen. Rohkenetteko kieltää minulta sitä?
— Olen luvannut antaa sen takaisin sille, jolta sen sainkin.
— Hui hai, sellaiset lupaukset ovat pelkkää lapsellisuutta vain. Kavalalle naiselle annettu lupaus ei velvoita mihinkään. Muuten, varokaa sitä, ehkäpä se on taikakalu, vaarallinen talismani, tuo joka teillä on kaulassanne. Turgis on, niin sanotaan, suuri velho.
— En usko taikuuteen.
— Ettekö taikureihinkaan?
— _Nais_taikureihin uskon kyllä vähän. Hän korosti ensimäistä tavua.
— Kuulkaapas, antakaa minulle tuo pyhäinjäännösrasia, ja ehkäpä minä sitten riisun naamioni.
— Tuo oli taas rouva de Turgis'n ääni!
— Viimeisen kerran, tahdotteko antaa minulle tuon pyhän esineen?
— Annan sen teille takaisin, jos riisutte naamionne.
— Voi! te ihan kiusaatte minua vatvomalla aina tuota Turgis'tanne.
Rakastakaa häntä jos teitä niin haluttaa, mitäpä se minua liikuttaa?
Hän käännähti nojatuolissaan kuin nyrpeilä mielin. Hänen kaulaansa peittävä atlas kohosi ja laski nopeasti.
Muutaman minuutin hän oli vaiti, sitten, käännähtäen äkkiä, hän sanoi pilkallisesti: Vala me dios! V. M. non es caballero, es un monge![59]
Yhdellä sysäyksellä hän kaasi kumoon molemmat pöydällä olevat kynttilät, ja puolet pulloista ja laseista. Kynttilät sammuivat silmänräpäyksessä. Samassa hän tempasi naamion kasvoiltaan. Mitä täydellisimmässä pimeydessä Mergy tunsi polttavien huulien tapailevan hänen suutaan ja kahden käsivarren sulkevan hänet kiihkeään syleilyyn.
XV.
Pimeässä.
"Kaikki kissat ovat yöllä harmaita."
Läheisen kirkon kello kajahutti neljä lyöntiä.
— Jesus Maria! Kello on jo neljä! Nipin napin ehdin kotia ennen päivänkoittoa.
— Mitä! te kovasydäminen, jätättekö minut niin pian?
— Minun täytyy! mutta me näemme ennen pitkää taas toisemme.
— Ettäkö näemme jälleen toisemme! ajatelkaa toki, rakas kreivitär, etten ole teitä kunnolla nähnytkään.
— Mutta heretkää jo hokemasta tuota kreivitärtänne. Minä olen dôna Maria; ja kun saamme valoa, niin saatte kyllä nähdä etten ole se joksi minua luulette.
— Missä päin ovi on? Minä menen käskemään tuomaan valoa.
— Ei, antakaa minun mennä, Bernardo; minä tunnen tämän huoneen, ja minä tiedän mistä tapaan tulukset.
— Varokaa vaan ettette tallaa lasien sirpaleihin jalkojanne; rikoitte niitä eilen useampiakin.
— Antakaa minun vaan toimia.
— Löydättekö?
— Kyllä; niin, tässä on viittani. Pyhä neitsyt! tulukset ovat poissa! Mitä minä nyt teen?
— Pitää kysyä niitä eukolta.
— Älkää liikahtako, antakaa minun toimia. Adios, querido
Bernando![60]
Ovi aukeni ja paukahti samassa kiinni. Ulkopuolelta kuului pitkä raikuva nauru. Mergy ymmärsi että hänen lemmityisensä oli livahtanut hänen käsistään. Hän koetti syöksyä tämän jälkeen, mutta pimeässä hän töytäili huonekaluja vasten ja sotkeutui vaatekappaleihin ja verhoihin voimatta löytää ovea. Yhtäkkiä ovi avautui ja joku tuli sisään salalyhty kädessä. Mergy sulki heti syliinsä sen kantajan.
— Ah! nyt minä sain teidät kiinni, nyt ette pääse enää pois! hän huudahti syleillen tätä hellästi.
— No mutta laskekaa minut toki irti, herra de Mergy; tuollako tavalla sitä ihmisiä likistellään?
Bernard tunsi hänet vanhaksi eukoksi.
— Vieköön paholainen teidät hornan tuuttiin! hän karjasi.
Mergy puki ääneti päälleen, otti aseensa ja lähti talosta samanlaisessa mielentilassa kuin mies, joka juotuaan erinomaista malagaa kaataa kurkkuunsa huolimattoman palvelijan hänelle tarjoamaa keripukkia parantavaa lääkettä, joka vuosikausiksi on unohtunut seisomaan kellarissa.
Mergy oli jotenkin vaitelias veljelleen; hän kertoi tälle mitä kauneimmasta espanjattaresta, sikäli kuin hän tätä nim. oli pimeässä voinut arvostella, mutta ei virkkanut halaistua sanaa epäilyksistä, joita hänessä oli herännyt tuntematonta kohtaan.
XVI.
Lupaus.
Amphitryon.
Ah! de grâce, cessons, Alcmène, je vous prie,
Et parlons serieusement.
Molière, Amphitryon.
Kului kaksi päivää ilman että vale-espanjatar antoi mitään tietoja itsestään. Kolmantena päivänä veljekset kuulivat, että rouva de Turgis oli saapunut edellisenä iltana Parisiin ja että hän samana päivänä tulisi varmasti tervehdyskäynnille leskikuningattaren luo. Heti he läksivät Louvre'en ja tapasivat hänet eräässä salissa, joukko hovinaisia ympärillään, joiden kanssa hän jutteli. Mergyn näkeminen ei tuntunut herättävän hänessä pienintäkään mielenliikutusta. Ei keveinkään punerrus luonut väriä hänen tavattoman kalpeille poskilleen. Heti Mergyn nähtyään hän nyykäytti tälle päätään kuin vanhalle tutulle, ja ensimäiset kohteliaisuudet vaihdettua hän sanoi Bernardille, kumartuen kuiskaamaan tämän korvaan:
— Nyt varmaankin, niin toivon, teidän hugenottinen itsepäisyytenne on ruvennut hiukan horjumaan? Tarvittiin todellakin ihmeitä teidän käännyttämiseksenne.
— Kuinka niin?
— Mitä? ettekö ole saanut tuntea omassa itsessänne pyhäinjäännösten voiman ihmeellisiä vaikutuksia?
Mergy hymyili epäuskoisen näköisenä.
— Sen kauniin käden muisto, joka minulle antoi tuon pienen rasian, ja se rakkaus, jonka se minussa herätti henkiin, tekivät voimani ja taitavuuteni kaksinkertaisiksi.
Nauraen kreivitär uhkasi häntä sormellaan.
— Te rupeette nenäkkääksi, herra kornetti. Tiedättekö oikein kelle puhutte?
Puhuessaan rouva de Turgis riisui hansikkaan kädestään järjestääkseen hiuksiaan ja Mergy katsoi tarkkaan hänen kättään, ja kädestä hän siirsi katseensa kauniin kreivittären niin eloisiin ja melkein ilkeihin silmiin. Nuorukaisen hämmästys sai tämän purskahtamaan nauruun.
— Mikä teitä naurattaa?
— Entä te, mitä te minua noin katsotte hämmästyneen näköisenä?
— Suokaa anteeksi, mutta muutaman päivän olen tavannut pelkkiä kummastuksen aiheita.
— Todellakin! Sepä on varmaan mukavaa. Kertokaa meille sitten heti jokin niistä ihmeellisistä seikoista, joita teille sattuu joka hetki.
— En voi puhua teille niistä nyt enkä tässä paikassa. Olen muuten säilyttänyt mielessäni erään espanjalaisen mietelauselman, joka minulle opetettiin kolme päivää sitten.
— Minkä mietelauseen?
— Yhden ainoan sanan: Callad.
— Mitä se merkitsee?
— Mitä! ettekö osaa espanjaa? Mergy kysyi, tarkaten häntä mitä tarkimmin.
Mutta kreivitär kesti koetuksen osoittamatta millään tavoin ymmärtävänsä Mergyn sanoihin kätkettyä ajatusta; vieläpä nuoren miehen katsekin, jonka hän ensin oli kiinnittänyt rouva de Turgis'n silmiin, painui kohta alas, ja hänen täytyi itselleen myöntää, etteivät hänen silmänsä kyenneet kestämään sen silmäparin katsetta, jota hän oli uskaltanut uhmata.
— Lapsuusaikanani, kreivitär vastasi täydelleen välinpitämättömällä äänellä, minä osasin muutamia sanoja espanjaa, mutta luulen ne nyt jo unohtaneeni. Siispä puhukaa minulle ranskaa jos tahdotte että ymmärtäisin teitä. No niin, mitä mietelauselmanne merkitsee?
— Se käskee olemaan vaitelias, arvoisa rouva.
— Totta tosiaan! nuorten hovimiestemme pitäisi omaksua se tunnuslauseekseen, etenkin jos he pystyisivät toteuttamaan sen käytännössä. Mutta tehän olette hyvin oppinut! herra de Mergy. Kuka teille on opettanut espanjaa? Voinpa lyödä vetoa siitä että se on ollut nainen.
Mergy katsoi häntä hellästi ja hymyillen. — Osaan espanjaa vain muutamia sanoja hän sanoi hiljaa, ja ne on rakkaus syövyttänyt sydämeeni.
— Rakkaus! kreivitär matki häntä ivallisesti.
Kun rouva de Turgis puhui hyvin kuuluvalla äänellä, niin useat hovinaiset tämän sanan kuullessaan käänsivät päätään ikäänkuin kysyäkseen mistä oli puhe. Vähän harmissaan kreivittären pilkkailusta ja tyytymätönnä siitä, että näki itseään sillä tavoin kohdeltavan Mergy otti taskustaan espanjankielisen kirjeen, jonka vanha eukko oli hänelle antanut, ja sanoi, ojentaen sen kreivittärelle:
— Aivan varmaan te olette yhtä oppinut kuin minäkin, ja te ymmärrätte vaivatta tämän espanjalaisen kirjoituksen.
Diana de Turgis otti lippusen, luki sen tai oli lukevinaan, ja täyttä kurkkua nauraen hän antoi sen lähinnä seuraavalle hovinaiselle.
— Kuulkaa, rouva de Châteauvieux, lukekaapas tämä rakkauskirje, jonka herra de Mergy on vasta saanut rakastajattareltaan ja jonka hän mielellään tahtoisi uhrata minulle, sikäli nim. kuin hän itse sanoo. Mutta se on parasta koko jutussa, että tunnen sen käden, joka tämän on kirjoittanut.
— Sitä minä en ollenkaan epäile, Mergy sanoi vähän äreästi mutta yhä hiljaa.
Rouva de Châteauvieux luki kirjelipun, rupesi nauramaan ja antoi sen eräälle herrasmiehelle, tämä taas toiselle, eikä hetkisen kuluttua koko salissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tiennyt kuinka hyvissä väleissä Mergy oli erään espanjattaren kanssa.
Kun naurunpurskahdukset olivat hiukan vaimenneet, niin kreivitär kysyi Mergyltä ivallisen näköisenä, tokko hän piti kauniina naista, joka tuon kirjelipun oli kirjoittanut.
— Kautta kunniani, jalo rouva, minusta hän ei ollut vähemmän kaunis kuin te itse.
— Taivas varjelkoon! mitä te puhutte? Hyvänen aika sentään. Mutta teidän on täytynyt nähdä hänet ainoastaan yöllä; sillä tunnen hänet hyvin, ja … totisesti! saan onnitella hyvän onnenne johdosta!
Ja hän rupesi nauramaan yhä äännekkäämmin.
— Parahin kreivitär, virkkoi rouva de Châteauvieux, sanokaa toki meille tämän espanjattaren nimi, jolla on onni omistaa hra de Mergyn sydän.
— Ennenkuin mainitsette rakastajattarenne nimen, niin pyydän teitä, herra de Mergy, sanomaan näitten naisten kuullen, oletteko nähneet rakastettuanne päivänvalossa?
Mergy oli todellakin pahemmassa kuin pulassa, ja hänen hermostuneisuutensa ja harminsa kuvastuivat sangen hullunkurisen näköisinä hänen kasvoillaan. Hän ei vastannut mitään.
— Asiaa enempää selailematta, kreivitär sanoi, tämän kirjeen on lähettänyt senora dona Maria Rodriguez; tunnen hänen kirjoituksensa yhtä hyvin kuin oman isäni käsialan.
— Maria Rodriguoz! huusivat kaikki naiset nauraen.
Maria Rodriguez oli yli viidenkymmenen vanha nainen. Hän oli ollut siveydenvartijana Madridissa. Millä tavalla hän oikein oli joutunut Ranskaan, sitä ei kukaan tarkkaan tiennyt yhtä vähän kuin sitäkään, mitä ansioita hänen oli siitä kiittäminen että Margareta de Valois oli ottanut hänet taloonsa. Ehkäpä Margareta tahtoi pitää moista hirviötä lähellään, jotta hänen sulonsa vielä, tuohon toiseen verrattuna, pääsivät esiintymään edukseen, niinkuin maalaritkin ovat usein piirtäneet samalle kankaalle jonkin aikansa kaunottaren muotokuvan ja tämän kääpiön irvikuvan. Kun dona Rodriguez näyttäytyi Louvressa, niin hän huvitti kaikkia hovinaisia mahtipontisella olemuksellaan ja iänikuisen vanhanaikaisilla puvuillaan.
Mergy tunsi selkäpiitään karmivan. Hän oli nähnyt tämän samaisen siveydenvartian, ja hän muisti kauhukseen että naamioitu nainen oli sanonut itseään dona Mariaksi; hänen päänsä alkoi mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan ymmällä, ja kaikki nauroivat kahta kovemmin.
— Hän on kovin hienotunteinen nainen, ettekä te voisi tehdä parempaa valintaa. Hän on todellakin aika hauskan näköinen, kun hän on ottanut suuhunsa irtohampaansa ja pannut päähänsä mustan tekotukkansa. Sitäpaitsi hän varmastikaan ei ole yli kuudenkymmenen.
— Hän on varmaankin noitunut herra Mergyn! huudahti rouva
Châteauvieux.
— Te pidätte siis muinaismuistoista? sanoi joku toinen hovinainen.
— Mikä vahinko, että miehillä on niin hullunkurisia oikkuja! sanoi aivan hiljaa ja huoahtaen eräs kuningattaren hovineidoista.
Mergy koetti pitää puoliaan paraimpansa mukaan. Ivallisia kohteliaisuuksia sateli satamalla hänen niskaansa, ja hän näytti kovin tyhmän naaman, kun kuningas ilmestyessään äkkiä salin toiseen päähän, sai heti naurun ja leikkipuheet vaikenemaan. Jokainen kiirehti väistymään hänen tieltään, ja hälinää seurasi hiljaisuus.
Kuningas tuli saliin amiraalin kera, jonka kanssa hän oli keskustellut kauvan työhuoneessaan. Hän nojasi tuttavallisesti kättään Colignyn olkapäähän, jonka harmaa parta ja musta puku olivat jyrkkänä vastakohtana Kaarlen nuorekkaalle olemukselle ja koruompeleista välkkyvälle vaatetukselle. Kun heidät näki, niin olisi tehnyt mieli sanoa, että nuori kuningas oli, valtaistuimella harvoin tavattavalla terävänäköisyydellä, valinnut suosikikseen alamaisistaan arvokkaimman ja viisaimman.
Kun he kulkivat salin halki ja kaikkien katseet olivat kiintyneet heihin, niin Mergy kuuli korvassaan kreivittären äänen, joka kuiskasi aivan hiljaa:
— Älkää olko vihoissanne! Ottakaa tämä älkääkä katsoko sitä ennenkuin vasta ulkona.
Samassa putosi jotain hänen hattuunsa, jota hän piti kädessään. Se oli sinetöity paperi, jossa oli sisässä jokin kova esine. Hän pisti sen taskuunsa ja neljännestuntia myöhemmin, niinpian kun hän oli poissa Louvresta, hän avasi sen ja löysi siitä pienen avaimen sekä seuraavat sanat: "Tällä avaimella aukenee puutarhani portti. Tänä yönä kymmenen aikaan. Rakastan teitä. En pidä enää tällä kertaa naamiota kasvoillani, ja te saatte nähdä dona Marian ja — Dianan."
Kuningas vei amiraalin salin toiseen päähän asti.
— Hyvästi isäni, hän virkkoi puristaen tämän molempia käsiä, te tiedätte, että minä rakastan teitä, ja minä taas tiedän, että te olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, luinenne ja nahkoinenne.
Tätä lausettaan hän säesti äänekkäällä naurunpurskahduksella.
Palatessaan sitten takaisin työhuoneeseensa hän pysähtyi kapteeni
Georgen eteen.
— Huomenna, hän sanoi, te tulette messun jälkeen puheilleni työhuoneeseeni.
Hän käännähti ympäri ja loi melkein huolestuneen katseen ovelle, josta Coligny oli poistunut, sitten hän läksi pois salista sulkeutuakseen marsalkka de Retz'in kanssa työhuoneeseensa.
XVII.
Yksityinen vastaanotto.
Macbeth.
Olettenko
Niin kärsiväiset luonnostanne, että
Tuon siedätten?
Shakespeare. Macbeth.
Kapteeni George tuli määrätyllä kellonlyönnillä Louvreen. Heti kun hän oli sanonut nimensä, vei hänet ovenvartija, vetäen koruompeleiset oviverhot syrjään, kuninkaan työhuoneeseen. Hallitsija, joka istui pienen pöydän ääressä kirjoittamassa, käski häntä, kädellään viittaamalla, odottamaan äänetönnä, ikäänkuin hän olisi pelännyt voivansa puhuessaan kadottaa niiden ajatusten johtolangan, jotka hänen mieltään silloin askarruttivat. Kapteeni jäi kunnioittavassa odotusasennossa seisomaan kuuden askeleen päähän pöydästä, ja hänellä oli hyvää aikaa katsella huoneessa ympärilleen ja tarkata sen koristuksia yksityiskohtia myöten.
Huone oli hyvin yksinkertainen, sillä muita koristuksia siinä ei ollut ollenkaan kuin seinälle hujan hajan ripustettuja metsästyskapineita. Sangen hyvin maalattu pyhän neitsyen kuva, sen yläpuolella iso puksipuun oksa oli kiinnitetty pitkän kiväärin ja metsästystorven välille. Pöytä, jonka ääressä kuningas kirjoitti, oli paperien ja kirjojen peitossa. Lattialla lojui rukousnauha ja pieni almanakka yhdessä sekamelskassa ansojen ja haukan kulkusten kanssa. Iso vinttikoira nukkui aivan pöydän lähellä patjalla.
Yhtäkkiä kuningas paiskasi kynän vihaisesti lattiaan ja mutisi karkean kirouksen hampaittensa välistä. Pää kumarassa hän kulki pari kolme kertaa epäsäännöllisin askelin huoneen päästä päähän, sitten hän, pysähtyen äkkiä kapteenin eteen, loi tähän pelästyneen silmäyksen kuin olisi hän nähnyt tämän ensi kertaa.
— Niin, tehän se olettekin, hän sanoi, ottaen askeleen taapäin.
Kapteeni kumarsi maahan saakka.
— Olen kovin hyvilläni kun näen teidät. Minulla oli teille puhuttavaa … mutta… Hän pysähtyi.
Suu puoli avoinna, kaula ojossa, vasen jalka kuusi tuumaa oikean edellä, sanalla sanoen asennossa, jommoiseen maalari asettaisi odottamista esittävän henkilön, siten George odotti aloitetun lauseen loppua. Mutta kuningas oli antanut luisua päänsä rinnalle, ja hän tuntui vaipuneen ajatuksiin, jotka olivat kymmenentuhannen peninkulman päässä niistä, joita hän juuri äsken oli hautonut mielessään.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Kuningas istuutui ja nosti käden otsalleen väsyneen miehen tavoin.
— Paholaisen loppusoinnut! hän kiljasi yhtäkkiä polkien jalkaansa ja kilisyttäen saappaisiinsa kiinnitettyjä pitkiä kannuksiaan.
Iso vinttikoira heräsi säpsähtäen ja piti kuninkaan jalanpolkaisua sille itselleen tarkoitettuna merkkinä; se nousi, tuli kuninkaan nojatuolin luo ja asetti etukäpälänsä hänen polvilleen, ja kohottaen päätään, joka ulottui korkealle Kaarlen pään yläpuolelle se aukaisi laajan kitansa ja haukoitteli vähääkään kursailematta, sillä koirillehan on niin kovin vaikea opettaa hovitapoja.
Kuningas tyrkkäsi pois koiran, joka paneusi jälleen maata huokaisten. Ja kun Kaarlen silmät taas sattumalta osuivat kapteeniin, niin hän sanoi tälle.
— Suo anteeksi, George, tuo…[61] loppusointu se saa minut ihan hikoilemaan verta ja vettä.
— Ehkä minä häiritsen teidän majesteettianne, sanoi kapteeni hyvin kunnioittavasti.
— Et ollenkaan, et ollenkaan, sanoi kuningas. Hän nousi ja laski tuttavallisen näköisenä kätensä George'n olalle. Samalla hän hymyili, mutta ainoastaan huulillaan, hänen hajamieliset silmänsä eivät ollenkaan hymyilleet mukana.
— Vieläkö olette väsyksissä toissa päivän metsästysretkestä? kuningas kysyi ilmeisestikin neuvotonna siitä miten päästä asiaan käsiksi. Hirvi ajatti kauvan itseään.
— Sire, enpä ansaitsisi olla komppanian päällikkönä teidän majesteettinne keveässä ratsuväessä, jos sen vertainen matka kuin toissapäiväinen väsyttäisi minua. Sitten viime sodan on herra de Guise, nähtyään minut ihan aina satulassa, sanonut minua albanialaiseksi.
— Niin, minulle on todellakin sanottu että olet hyvä ratsastaja.
Mutta sanoppas, osaatko sinä hyvästi ampua pyssyllä.
— Kyllä, sire, kyllähän minä sitä käyttelen koko hyvin; kuitenkaan en ole läheskään niin taitava kuin teidän majesteettinne. Mutta sitä taitoa ei ole kaikille suotu.
— Katsopas, näetkö tuon pitkän pyssyn? Lataa se kahdellatoista hirvikuulalla. Piru minut periköön, jos yksikään niistä menee ohi sen juuttaan rinnan, jota tähtäät kuudenkymmenen askeleen päästä!
— Kuusikymmentä askelta, se on tosiaan koko pitkä matka; mutta enpä ollenkaan välittäisi ruveta koettamaan kilpaa sellaisen mestariampujan kuin teidän majesteettinne kanssa.
— Ja kahdensadan askeleen päästä se ajaisi luodin miehen ruumiiseen, sillä edellytyksellä että luoti on piipun mukainen.
Kuningas antoi pyssyn kapteenin käsiin.
— Se näyttää olevan yhtä hyvä kuin kauniisti koristeltu, sanoi
George tutkittuaan sitä tarkkaan ja naksautettuaan liipasinta.
— Näen että sinä ymmärrät aseita, ystäväni. Nostahan tämä poskellesi, että saan nähdä miten sitä pitelet.
Kapteeni totteli.
— Kivääri on ihana kapine, jatkoi Kaarle hitaasti puhellen. Sadan askeleen päästä ja yhdellä sormen liikahduksella voi varmasti raivata tieltään vihollisen, eivätkä panssaripaidat eikä haarniskat voi pidättää hyvää luotia.
Kuten ennen jo on mainittu, ei Kaarle IX juuri koskaan — johtuipa se sitten lapsuudesta saakka hänellä olleesta tavasta tai luontaisesta ujoudesta — katsonut puhuteltavaansa silmiin; Tällä kertaa hän kuitenkin tuijotti kapteeniin kiinteästi ja omituisin ilmein.
Vaistomaisesti George painoi silmänsä alas, ja kuningas teki melkein heti samoin. Sitten oli taas hetkisen hiljaisuus; George keskeytti sen ensimäisenä.
— Käsittelipä tuliaseita kuinka taitavasti tahansa, niin miekka ja keihäs ovat sittenkin varmemmat…
— Niin kyllä, mutta pyssy… Kaarle hymyili omituisesti. Hän puuttui taas heti puheeseen: — Kerrotaan, George, että amiraali olisi kovasti loukannut sinua?
— Sire…
— Tiedän sen, olen siitä varma. Mutta tahtoisin hyvin mielelläni … tahdon että te itse kerrotte minulle sen.
— Se on totta, sire; puhuin hänelle eräästä kovanonnen jutusta, jota seurasin mitä suurimmalla mielenkiinnolla…
— Veljesi kaksintaistelusta. Hitto vieköön, on se koko poika kun pistää miehen vartaaseen noin vaan, sellaista miestä pidän arvossa; Comminges oli itserakas narri; hän sai vaan sen palkan, minkä ansaitsikin. Mutta saakeli soikoon, kuinka hiidessä tuo vanha harmaaparta voi saada siitä syytä ruveta sinua haukkumaan?
— Luulen, että onnettomat uskonnolliset eroavaisuudet, ja katolilaiseksi kääntymiseni, jonka luulin jo unohdetuksi…
— Unohdetuksi?
— Kun teidän majesteettinne on antanut esimerkin uskonnollisten erimielisyyksien unohtamisesta … ja harvinainen ja puolueeton oikeudentuntonne…
— Mutta ymmärrä, toveri hyvä, ettei amiraali unohda mitään.
— Sen olen kyllä huomannut, Sire. — Ja Georgen ilme synkkeni.
— Sano minulle, George, mitä aijot tehdä?
— Minäkö, sire?
— Niin, puhu suoraan.
— Sire, olen liian halpa aatelismies, ja amiraali on liian vanhakin voidakseni hänelle antaa kaksintaisteluhaasteen; ja muuten, sire, hän sanoi kumartaen, kuin olisi hän tahtonut hovimiehen lauseella parantaa sen vaikutuksen minkä se, jota hän piti liikana rohkeutena, oli tehnyt kuninkaaseen, jos voisinkin sen tehdä, niin pelkäisin menettäväni teidän majesteettinne luottamuksen.
— Mitä vielä! kuningas huudahti. Ja hän nojasi kättään Georgen olkapäähän.
— Kaikeksi onneksi ei kunniani, kapteeni jatkoi, ole amiraalin käsissä, ja jos joku vertaiseni uskaltaisi kajota kunniaani, niin minä rukoilisin teidän majesteettianne että sallisitte minun…
— Etkö siis aiokaan kostaa amiraalille? Kuitenkin se senkin … alkaa käydä pahuksen kopeaksi!
Georgen silmät revähtivät selkosen selälleen.
— Hän on kuitenkin loukannut sinua, jatkoi kuningas. Ei, lempo vieköön! hän on loukannut sinua kovasti, niin on minulle kerrottu. Aatelismies ei ole mikään lakeija, ja on seikkoja joita ei voi kärsiä, ei edes kuninkaaltakaan.
— Kuinka minä voisin kostaa hänelle? Ei olisi hänen mielestään hänen syntyperänsä arvolle sopivaa taistella minun kanssani.
— Ehkäpä niinkin. Mutta … kuningas otti taas pyssyn ja vei sen poskelleen.
— Ymmärrätkö minua?
Kapteeni horjahti pari askelta taaksepäin. Kuninkaan liike oli liiankin selvä, ja hänen kasvojensa saatanallinen ilme vielä selitti sitä enemmän kuin tarpeeksi.
— Mitä! sire, te neuvoisitte minua…?
Kuningas iski pyssynperän lattiaan ja kiljaisi, luoden kapteeniin raivoisat silmänsä:
— Vai neuvoisin sinua! Perhana vieköön, minä en sinua neuvo mihinkään.
Kapteeni ei tiennyt mitä vastata; hän teki niinkuin moni muukin hänen asemassaan olisi tehnyt: hän kumarsi ja loi katseensa maahan.
Kaarle puuttui taas pian puheeseen lempeämmällä äänellä.
— Sinähän vaan ampuisit yhden hyvän laukauksen kostaaksesi kunniasi loukkaajalle … eihän minulla olisi sen kanssa mitään tekemistä. Paavin parran kautta? Aatelismiehellä ei ole mitään arvokkaampaa kuin kunniansa, eikä ole olemassa mitään sellaista, jota hän ei voisi tehdä saattaakseen sen entiselleen taas. Ja sitten nuo Châtillon'it ovat ylpeitä ja koppavia kuin pyövelinrengit, ne lurjukset kääntäisivät mielellään minulta niskat nurin ja, sen tiedän, asettuisivat minun sijalleni… Kun näen amiraalin, niin minut väliin valtaa halu repiä häneltä kaikki partahaivenet leukapielistä.
Tähän sanatulvaan, mikä tuli miehen suusta, joka niitä ei tavallisesti liiaksi tuhlaillut, ei kapteeni vastannut halaistua sanaa.
— No! kirous ja kuolema! mitä sinä aiot tehdä? Kuulehan, sinun asemassasi minä odottaisin häntä, kun hän tulee saarnaa kuulemasta, ja jostain ikkunasta ampua pamauttaisin häntä kelpolailla kintuille. Hitto soikoon! serkkuni Guise olisi sinulle siitä kiitollinen, ja sinä olisit tehnyt paljon kuningaskunnan rauhan hyväksi. Tiedätkö että tuo parpaillot on enemmän Ranskan kuningas kuin minä? Alan siihen lopulta kyllästyä. Sanon sinulle aivan suoraan mitä ajattelen; pitää näyttää tuolle senkin … ettei pidä kajota aatelismiehen kunniaan. Haukusta laukku, silloinhan on velat vastakkain!
— Aatelismiehen kunnia ei parane, vaan pikemminkin pahenee salamurhasta.
Tämä vastaus vaikutti kuninkaaseen kuin salaman isku. Hievahtamatta, kädet kapteenia kohti ojennettuina, hän piteli vielä pyssyä, jota hän tuntui tarjoavan tälle kostonsa välineeksi. Hänen huulensa olivat verettömät ja suu puoleksi auki, ja olisi saattanut sanoa, että kuninkaan hurjista, kapteenin silmiin tuijottavista silmistä virtasi niihin ja samalla heijastui niistä takaisin jotain kamalaa hurmaa ja lumousta.
Vihdoin pyssy kirposi kuninkaan tutisevista käsistä ja putosi rämähtäen lattialle; kapteeni syöksyi heti nostamaan maasta, ja kuningas istuutui silloin nojatuolinsa ja painoi synkkänä päänsä riipuksiin. Hänen huuliensa ja kulmakarvojensa nytkähtelevät liikkeet ilmaisivat taistelun riehuvan hänen sisimmässään.
— Kapteeni, hän sanoi pitkän vaitiolon perästä, missä sinun kevytaseinen ratsuväenkomppaniasi on?
— Meax'ssa, sire.
— Saat lähipäivinä mennä sinne, ja sinun pitää itsesi tuoda se
Parisiin. Saat … muutaman päivän sisällä määräyksen. Hyvästi.
Kuninkaan äänessä oli kova ja vihainen sävy. Kapteeni kumarsi hänelle syvään, ja Kaarle osoitti hänelle työhuoneensa oveen, viitaten, että vastaanotto oli lopussa.
Kapteeni poistui huoneesta takaperin tavanmukaisin kunnianosoituksin, kun kuningas, hypähtäen rajusti tuoliltaan, tarrautui hänen käsivarteensa.
— Suu poikki! Ymmärräthän!
George kumarsi ja painoi käden rinnalleen. Kun hän poistui huoneesta, niin hän kuuli kuninkaan kutsuvan korkealla äänellä vinttikoiraansa ja läimäyttelevän metsästyspiiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut purkaa pahantuulensa viattomaan elukkaan.
Hänen luotaan palattuaan George kirjoitti seuraavan kirjelipun ja toimitti sen amiraalin käsiin:
"Eräs, joka ei ole teidän ystävänne, mutta joka pitää kunniasta kiinni, kehoittaa teitä kavahtamaan Guiseja sekä ehkä jotain vieläkin korkeampaa. Henkeänne uhkaillaan."
Tällä kirjeellä ei amiraalin järkähtämättömän tyyneen mieleen ollut mitään vaikutusta. Tiedetäänhän, että vähän myöhemmin, elokuun 22 p. 1572 häntä haavoitti ampumalla Maurevel-niminen roisto, joka siltä syystä sai kuninkaan tappajan nimen.
XVIII.
Katekumeeni.
'This pleasing to be schoal'd in a strange tongue
By female lips and eyes.
Lord Byron, Don Juan, canto II.
Kun kaksi rakastavaista ovat vaiteliaita ja varovaisia, niin saattaa väliin mennä enemmän kuin viikko ennenkuin heidän suhteensa tulee yleisön tietoon. Sen ajan kuluttua he eivät välitä olla niin varovaisia, kaikki varokeinot rupeavat tuntumaan naurettavilta. Joku huomaa helposti jonkun silmäyksen, vielä helpommin se on selitetty, ja kaikki on silloin tiedossa.
Myöskin kreivitär de Turgis'n ja nuoren Mergyn suhde oli hyvin pian lakannut olemasta mikään salaisuus Katariinan hovissa. Monet silminnähtävät todisteet olivat avanneet sokeitten silmät. Niinpä käytti rouva de Turgis tavallisesti sinipunervia nauhoja ja Bernardin miekan käsivarus, hänen takkinsa lieve, sekä kenkänsä olivat koristetut sinipunervilla nauharuusukkeilla. Kreivitär oli sangen julkisesti tunnustanut inhoavansa leukapartaa mutta sensijaan pitävänsä sirosti ylöspäin taivutetuista viiksistä, ja vähän aikaa vaan, niin Mergyn leuka oli huolellisesti ajeltu, ja hänen huolellisesti käherretyt, hiusvoitein voidellut ja lyijysaippualla pestyt viiksensä muodostivat ikäänkuin puolikuun, jonka kärjet kohosivat hyvinkin hänen nenänsä yläpuolelle. Sanottiinpa vielä erään aatelismiehen, joka oli lähtenyt varhain aamulla asunnostaan ja kulkenut Assiskadun kautta, nähneen kreivittären puutarhaportin avautuvan ja siitä tulevan ulos miehen, jonka hän, huolimatta siitä, että tämä oli huolellisesti kääriytynyt vaippaansa aivan silmiään myöten, oli helposti tuntenut herra de Mergyksi.
Mutta mikä oli vielä enemmän omiaan saamaan kaikki asiasta vakuutetuiksi ja mikä kaikkia ihmetytti, oli nähdä tuon nuoren hugenotin, tuon kaikkien katolisten jumalanpalvelusmenojen ja tapojen leppymättömän pilkkaajan nyt käyvän tuhka tiheään katolisissa kirkoissa, olevan mukana kaikissa juhlakulkueissa, vieläpä kostuttavan sormensa vihkiveteenkin, mitä hän vielä joku päivä sitä ennen oli pitänyt kauheana pyhyyden häväistyksenä. Kuiskailtiin, että Diana oli pelastamaisillaan Herralle yhden sielun, ja nuoret reformeeratut aatelismiehet puhuivat julkisesti, että he mene tiedä rupeaisivat ihan vakavasti ajattelemaan katolilaisuteen kääntymistä, jos heille lähetettäisiin kapusiini- ja fransiskaanimunkkien asemesta niin nuoria ja kauniita hengenpalvelijoita kuin rouva de Turgis.
Ei Bernardia sentään niin vaan käännytetty. Tosin kyllä hän seurasi kreivitärtä kirkkoon; mutta hän asettui tämän viereen, ja niinkauvan kuin messua kesti hän puhui yhtämittaa tämän korvaan, suureksi pahennukseksi uskovaisille. Siten hän ei ainoastaan itse ollut messua kuuntelematta, mutta esti vielä uskollisiakin sitä tarkkaamasta. Juhlakulkueen tiedetään niinä aikoina olleen yhtä hauskan huvituksen kuin naamiaiset. No niin, Mergy ei tuntenut enää mitään omantunnonsoimauksia siitä, että hän kostutti sormeaan vihkiveteen, koska hän siten sai oikeuden julkisesti puristaa kaunista kättä, joka aina värähti hänen kätensä tavatessaan. Muuten hänellä oli, vaikka hän säilyttikin uskonsa, kestettävänä ankaroita kamppailuja, ja Diana esitti hänelle syitä ja perusteluita sitäkin tehokkaammin, kun hän Mergyn jumaluusopillisten päätösten kimppuun käydäkseen tavallisesti valitsi juuri ne hetket, jolloin tämän oli kaikkein vaikeinta kieltää häneltä mitään.
— Rakas Bernard, hän sanoi eräänä iltana, nojaten päätään rakastettunsa olkapäätä vastaan, kietoen samalla mustia suortuviaan hänen kaulansa ympärille. Rakas Bernard, olet ollut tänään kirkossa minun kanssani. Kuule, eivätkö niin monet kauniit sanat ole tehneet mitään vaikutusta sydämeesi? Eikö sinun mieltäsi saa koskaan heltymään?
— Voi, rakas, pitäisikö jonkun kapusiinimunkin honotuksen saada aikaan se, mihin ei pysty sinun niin suloinen äänesi eivätkä rakkautta säihkyvien katseittesi niin voimakkaasti tukevat uskonnolliset todistukset, rakas Dianani?
— Paha poika! Minä kuristan sinut! Ja kiristäen vähän yhtä palmikkoaan hän veti Mergyn vielä lähemmäksi itseään.
— Tiedätkös millä kulutin aikani jumalanpalveluksen aikana? Luin kaikki helmet, jotka sinulla oli hiuksissasi. Katsos miten olet heittänyt ne hujan hajan pitkin huonetta.
— Sen arvasin. Et kuunnellut, sama juttu aina vaan. Niin, hän sanoi hiukan surumielisesti, huomaan kyllä, ettet rakasta minua niinkuin minä sinua; siinä tapauksessa sinä jo kauvan sitten olisit kääntynyt.
— Mutta Diana rakkahin, miksi näitä alituisia väittelyitä? Jätetään ne Sorbonnen professorien ja meidän reformeerattujen pappiemme huoleksi; mutta me, me käyttäkäämme aikamme parempaan.
— Päästä minut… Jospa voisin sinut pelastaa! Usko minua, Bernardo, mielelläni olisin toista vertaa kauemmin kiirastulessa, jos sillä saisin sinut pelastaneeksi.
Mergy sulki kreivittären syliinsä hymyillen, mutta tämä työnsi hänet luotaan sanomattoman surullisen näköisenä.
— Kuule, Bernard, sinä sitä et tekisi minun vuokseni; et välitä ollenkaan siitä vaarasta, jossa minun sieluni on, kun näin antaudun sinulle… Ja hänen kauniit silmänsä olivat kyynelissä.
— Rakas ystävä, etkö tiedä, että rakkaus sovittaa paljon, ja…
— Kyllä, kyllä sen tiedän. Mutta jos voisin pelastaa sielusi, niin kaikki syntini olisivat anteeksi annetut, kaikki mitä olemme yhdessä rikkoneet, kaikki mitä vielä voimme rikkoa … kaikki se olisi meille anteeksi annettu. Kuinka sanoisinkaan, meidän syntimme olisivat olleet pelastuksemme välikappaleena.
— Odotetaanhan vielä vähän, ennenkuin rupeamme tekemään kääntymystä, Dianani! Kun molemmatkin olemme käyneet vanhoiksi, kun olemme liian vanhoja voidaksemme rakastaa…
— Sinä saatat minut epätoivoon, paha poika; minkävuoksi sinulla on tuo pirullinen hymy huulillasi? Luuletko että minun nyt tekee mieli niitä suudella?
— Näetkös etten enää hymyile.
— No niin, ole rauhassa. Sano, querido Bernardo, oletko lukenut sen kirjan, jonka sinulle annoin?
— Kyllä, eilen sain sen loppuun.
— Ja mitä pidit siitä? Siinä todellakin on järkeä, ja uskottomat jäävät sanattomiksi.
— Sinun kirjasi, Diana rakas, on yhtä ainoata valheitten ja mielettömyyksien kudosta. Se on typerintä mitä tähän päivään saakka on mistään paavilaisesta kirjapainosta ilmestynyt. Lyödään vaikka vetoa, mutta sinä itse et ole sitä lukenut, sinä joka puhut minulle siitä niin vakuuttavasti.
— Niin, enpä ole sitä todellakaan lukenut vielä, kreivitär vastasi hiukan punastuen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on täynnä järkeä ja totuutta. Minulle riittää jo se todistukseksi, että kaikki hugenotit ovat siitä niin vimmoissaan.
— Tahdotko, että minä, raamattu kädessä osoitan…
— Ei! Älä huoli tehdä sitä! Kiitoksia vaan, mutta minä en lue raamattua niinkuin kerettiläiset. En tahdo että heikentäisit minun uskoani. Muuten se olisi turhaa ajanhukkaa. Te hugenotit, teillä on aina aseena tieto, joka tekee epätoivoiseksi. Sen te aina singahutatte meille vasten kasvoja väittelyissä, eivätkä katolilaisparat, jotka eivät teidän laillanne ole lukeneet Aristotelesta eikä raamattua, tiedä mitä teille vastata.
— Siinäpä se nyt on! te katolilaiset tahdotte uskoa hinnalla millä tahansa, viitsimättä vaivautua edes tutkimaan, onko se järjen mukaista vai ei. Mutta me ainakin syvennymme uskontoomme ennenkuin rupeamme sitä puolustamaan, ja ennen kaikkea, ennenkuin rupeamme sitä toisille tyrkyttämään.
— Oi ollapa minulla arvoisan isä Giron'in, harmaaveljen, kaunopuheisuuden lahja!
— Hän on pöllö ja kerskuri. Mutta niinkuin hän kirkuikin, niin kuusi vuotta sitten eräässä julkisessa väittely- ja keskustelukokouksessa meikäläinen pappi Horidart sai häneltä suun tuppeen.
— Valheita! kerettiläisten valheita!
— Mitä? Etkö ole kuullut kuinka keskustelun aikana saattoi nähdä suurten hikikarpaleiden tipahtelevan arvoisan paterin otsalta Crysostomus-nimiselle kirjalle, joka hänellä oli kädessään? Siitähän joku koiranhammas teki laulunkin…
— En tahdo sitä kuulla! Älä myrkytä korviani kerettiläisyyksilläsi. Bernard, rakkaimpani, minä vannotan sinua, älä kuule kaikkia noita saatanan apulaisia, jotka pettävät sinua ja syöksevät sielusi helvettiin! Rukoilen sinua, pelasta sielusi ja palaa pyhän kirkkomme helmaan!
Ja kun kreivitär saattoi nähdä, kaikista näistä kiihkeistä pyynnöistään huolimatta, rakastettunsa huulilla leikkivän epäuskon hymyn, niin hän huudahti:
— Jos rakastat minua, niin luovu minun tähteni, rakkaudesta minua kohtaan, kirotuista mielipiteistäsi!
— Rakkahin Dianani, sinun vuoksesi minun olisi paljon helpompi luopua hengestäni kuin siitä, minkä järkeni on osoittanut minulle todeksi. Tahdotko, että rakkauden pitäisi estää minua uskomasta sitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä?
— Kuinka sinä olet julma!
Mergy'llä oli pettämätön keino lopettaa tällaiset keskustelut, ja hän käytti sitä nytkin.
— Voi rakas Bernardo! kreivitär sanoi riutuvalla äänellä, kun koittava päivä pakoitti Mergyn lähtemään pois, minä syöksen itseni perikatoon sinun tähtesi, eikä minulle ole suotu edes sitä lohdutusta että saisin sinut pelastaneeksi.
— Älä sure, enkelini! pater Gison kyllä antaa meille täyden synninpäästön in articulo mortis.
XIX.
Harmaaveli.
Monachus in claustra
Non valet ova duo;
Sed quando est extra,
Bene valet triginto.[62]
Margareetta de Valois'n ja Navarran kuninkaan hääpäivän aattona lähti kapteeni, saamansa määräyksen mukaan Parisista ottaakseen johtoonsa Meax'han majoitetun kevytaseisen ratsuväenkomppaniansa. Bernard jätti hänelle hyvästit sangen iloisella mielellä, ja odottaen saavansa nähdä veljensä juhlien loppupuolella, hän taipui mielellään asumaan yksin muutamia päiviä. Rouva de Turgis vei siinä määrin hänen aikansa, ettei hänen ollenkaan tarvinnut pelätä liikoja yksinäisiä hetkiä. Öisin hän ei koskaan ollut kotona, ja päivisin hän nukkui.
Perjantaina elokuun 22 päivänä 1572 haavoitti amiraalia ampumalla vaarallisesti muudan Maurevel-niminen roisto. Kun yleinen huhu oli lykännyt tämän halpamaisen murhayrityksen Guisen herttuan niskoille, niin tämä ylimys lähti Parisista seuraavana päivänä ikäänkuin paetakseen syytöksiä ja reformeerattujen kostoa. Kuningas näytti aluksi aikovan ahdistaa häntä mitä ankarimmin, mutta hän ei ollenkaan vastustanut hänen paluutaan, josta elokuun 24 päivän kauhea verilöyly tuli olemaan merkkinä.
Sangen suuri joukko nuoria protestanttisia aatelismiehiä, kaikki hyvien ratsujen selässä, oli ollut tervehtimässä amiraalia, ja he hajausivat sitten pitkin katuja aikeissa hakea käsiinsä Guisen herttua tai hänen ystävänsä, ja ruveta heidän kanssaan riitaan, jos he näitä tapaisivat. Yhtäkaikki sujui sentään kaikki alussa rauhallisesti. Kansanjoukko pysyi, ehkä heidän suuren lukumääränsä peloittamina, tahi säästäen kaikki toista tilaisuutta varten, äänetönnä heidän kulkiessa ohi ja osoittamatta millään tavoin mieltään kuullessaan heidän huutavan: Kuolema herra amiraalin murhaajille! Alas guiselaiset!
Erään kadun kulmauksessa sattui kymmenkunta nuorta katolista aatelismiestä, heidän joukossaan useita Guisen suvun vasalleja, odottamatta tulemaan protestanttien joukon kanssa vastakkain. Jokainen odotti vakavaa yhteenottoa, mutta siitä ei tullutkaan mitään. Katolilaiset eivät — tapahtuipa se sitten varovaisuudesta tai sen vuoksi että he toimivat tarkkojen määräysten mukaan — vastanneet protestanttien solvaiseviin huutoihin, ja muudan hauskan näköinen nuori mies, joka oli heidän etunenässään, tuli Mergy'tä kohti ja sanoi, tervehtien häntä kohteliaasti, tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä:
— Hyvää päivää, herra de Mergy. Olette varmaankin olleet katsomassa herra de Châtillon'ia? Kuinka hän voi? Onko murhaaja saatu kiinni?
Molemmatkin joukot pysähtyivät. Mergy tunsi parooni de Vaudreuil'n, tervehti häntä ja vastasi hänen kysymyksiinsä. Useammatkin joutuivat puheisiin toistensa kanssa, ja kun ne kestivät vain vähän aikaa, niin erottiin ilman riitaa. Katolilaiset väistyivät seinäviereltä, ja jokainen jatkoi matkaansa.
Parooni de Vaudreuil oli pidättänyt Mergy'tä jonkin aikaa, niin että hän oli jäänyt vähän jälkeen joukostaan. Hänet jättäessään Vaudreuil sanoi hänelle, katsoen hänen hevosensa satulaa:
— Kuulkaas! Erehdyn suuresti, jos ei ratsunne ole huonosti satuloitu. Katsokaahan vaan.
Mergy laskeutui maahan ja satuloi hevosensa uudestaan. Tuskin oli hän taas päässyt sen selkään, kun kuuli jonkun laskettavan perässään täyttä laukkaa. Hän käänsi päätään ja näki nuoren miehen, jonka kasvot olivat hänelle oudot, mutta joka oli ollut mukana heistä juuri eronneessa joukossa.
— Piru minut periköön! tämä sanoi syöksyen hänen luokseen; mutta olisinpa totisesti iloinen jos tapaisin yksinään jonkun niistä, jotka juuri vastikään huusivat alas guiselaiset?
— Ei teidän tarvitse mennä pitkälle tavataksenne yhden sellaisen,
Mergy vastasi hänelle. Miten voin teitä palvella?
— Olisitteko te sattumalta yksi niistä lurjuksista?
Silmänräpäyksessä Mergy paljasti miekkansa ja lyödä läimäytti sen lappeella tätä Guisein ystävää vasten kasvoja. Tämä tempasi heti ratsupistoolinsa ja laukaisi sen Mergy'tä kohti. Onneksi vain sankkiruuti syttyi. Dianan rakastaja sivalsi vihollistaan miekalla päähän ja pudotti hänet satulasta yltä päältä verissä. Kansanjoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt välinpitämättömänä katselijana, asettui heti puolustamaan haavoittunutta. Nuoren hugenotin niskaan sateli kiviä ja kepiniskuja, ja kun kaikki vastarinta oli mahdotonta, niin Mergy päätti kannustaa kovasti hevostaan ja lähteä tiehensä täyttä laukkaa. Kun hän yritti liian jyrkästi kääntyä kadunkulmauksessa, niin hevosensa kaatui ja hän sen mukana; tosin hän ei siinä loukannut itseään, mutta ennenkuin hän taas pääsi ratsunsa selkään, oli raivoisa joukko jo ympäröinyt hänet. Silloin hän asettui selin seinää vasten ja piti jonkun aikaa päälletunkevat loitolla miekallaan. Mutta kun kova kepin isku oli katkaissut sen terän, niin hänet kaadettiin kumoon ja olisi kai revitty palasiksi, jos ei eräs fransiskaanimunkki olisi suojellut häntä ruumiillaan syöksyen hänen ahdistajiensa eteen.
— Mitä te teette, lapseni! hän huusi. Jättäkää tämä mies rauhaan, ei hän ole tehnyt mitään pahaa.
— Hän on hugenotti! kajahti sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.
— Vaikka! Antakaa hänelle aikaa parantaa itsensä. Hän voi sen tehdä vielä.
Mergy'tä pidelleet kädet heltisivät heti paikalla. Hän nousi ylös, tempasi maasta miekkansa tyngän ja päätti myydä henkensä kalliisti, jos hänen kimppuunsa vielä hyökättäisiin.
— Antakaa tämän miehen elää, jatkoi munkki, ja olkaa kärsivällisiä.
Ennen pitkää protestantit taas rupeavat käymään messussa.
— Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä, toistivat useat äänet kiivaasti. Jo pitkän aikaa meille on saarnattu kärsivällisyyttä, ja sillä välin he kirkonmenoissaan joka sunnuntai lauluillaan pahentavat kaikki kunnon kristityt.
— Kuulkaapas! Ettekö tunne sananlaskua: Kyllä routa porsaan kotiin ajaa? Antaa heidän huutaa vielä vähän aikaa; aivan pian saatte, Elokuun Pyhän Neitsyen armosta, kuulla heidän laulavan messuja latinaksi. Mitä tähän nuoreen parpaillot'hon tulee, niin jättäkää hänet minun huostaani, tahdon tehdä hänestä kristityn. Menkää nyt kukin kotiinne, älkääkä nuolaisko ennenkuin tipahtaa.
Kansanjoukko hajaantui mukisten, mutta loukkaamatta Mergy'tä millään tavoin. Hevosensakin tuotiin hänelle takaisin.
— Ensi kerran eläissäni on minun ilo nähdä teidän kaapunne, arvoisa isä, hän sanoi. Olkaa vakuutettu kiitollisuudestani, ja suvaitkaa ottaa tämä kukkaro.
— Jos sen määräätte annettavaksi köyhille, poikani, niin otan sen. Tietäkää että tunnen myötätuntoa teitä kohtaan. Tunnen veljenne ja tahdon teidän parastanne. Kääntykää jo tänä hetkenä katolilaiseksi, lähtekää minun mukaani, ja se on tehty tuossa tuokiossa.
— Siitä minä kiitän, mutta kieltäydyn. Minua ei ollenkaan haluta muuttaa uskoa. Mutta kuinka te minut tunnette? Mikä on nimenne?
— Minua sanotaan veli Lubin'iksi … ja … pikku veitikka, olen nähnyt teidän hyvin usein kiertelevän erään tietyn talon tienoilla… Hiljaa vaan! Sanokaapa minulle, herra de Mergy, uskotteko nyt, että munkki saattaa tehdä hyvää?
— Joka paikassa tunnustan julkisesti jalomielisyytenne, isä Lubin.
— Ettekö tahdo luopua protestanttisista jumalanpalveluksista messun vuoksi?
— En, kerta kaikkiaan; enkä tule koskaan kirkkoon muuta vasten kuin teidän saarnaanne kuuntelemaan.
— Teillä tuntuu olevan hyvä maku.
— Ja ihailen vielä teitä suuresti.
— Totta tosiaan, olenpa pahoillani kun tahdotte pysyä kerettiläisyydessänne. Olen teitä varoittanut, olen tehnyt voitavani; tulkoon sitten mitä tahansa, minä puolestani pesen käteni. Hyvästi poikani.
— Hyvästi, arvoisa isä.
Mergy nousi taas satulaan ja palasi asuntoonsa, tosin aika lailla uuvuksissa, mutta muuten kovin tyytyväisenä kun oli siksi onnellisesti suoriutunut niin pahasta pälkähästä.
XX.
Kevytaseinen ratsuväki.
Jaffiev. He amongst us That spares his father, brother, or his friend is damned.
Otway, Venice preserved.[63]
Elokuun 24 päivän iltana saapui Parisiin Saint-Antoine-portin kautta osasto kevytaseista ratsuväkeä. Miesten paksun tomukerroksen peittämät saappaat ja puvut osoittivat heidän tehneen pitkän taipaleen. Laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat sotilaiden ahavoituneita kasvoja; niillä saattoi huomata kuvastuvan sen epämääräisen levottomuuden mitä tuntee tapahtumain lähestyessä, joita ei vielä toistaiseksi ollenkaan tunne, mutta joiden otaksuu muodostuvan onnettomuutta tuottaviksi.
Joukko suuntasi kulkunsa ajaen käymäjalkaa laajalle talottomalle aukiolle, joka levisi muinaisen Tournelles-palatsin luona. Kapteeni komensi seis, lähetti sitten kymmenkunta miestä kornetin johdolla tiedustelemaan ja asetti itse lähikatujen päähän vartiostot, joiden hän antoi ottaa tulensytyttimet, aivan kuin vihollisen ollessa lähellä. Suoritettuaan nämä erikoiset varovaisuustoimenpiteet, hän palasi joukkonsa rintaman eteen.
— Kersantti! hän sanoi tavallista kovemmalla ja käskevämmällä äänellä.
Vanha ratsumies, jonka hattua koristi kultanauhus, ja jolla oli kirjailtu olkavyö, lähestyi kunnioittavasti päällikköään.
— Onko kaikilla miehillä sytyttimet?
— On, kapteeni.
— Onko luoteja riittävästi?
— On, kapteeni.
— Hyvä. Hän antoi tammansa kulkea käymäjalkaa pienen joukkonsa rintaman editse. Kersantti seurasi häntä hevosen pituuden verran jäljempänä. Tämä oli huomannut kapteenin mielentilan ja siksi hän epäröi uskaltaisiko ruveta tätä puhuttelemaan.
Viimein hän rohkaisihe.
— Kapteeni, saanko käskeä miehiä antamaan hevosilleen syömistä?
Tiedättehän, etteivät ne ole saaneet mitään suuhunsa sitten aamun.
— Ei.
— Edes kourallinen kauroja? Se kävisi hyvin sukkelaan.
— Ei saa ottaa yhdeltäkään hevoselta päitsiä päästä.
— Tuota, jos niitä vielä tänä yönä … niinkuin kerrotaan … että jos…
Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.
— Menkää paikoillenne, hän sanoi kuivasti. Ja hän jatkoi hiljaista ratsastustaan. Kersantti palasi sotamiesten keskeen.
— No, kersantti, onko se totta? Mitä tästä nyt oikein tulee? Mitä nyt on oikein tekeillä? Mitä kapteeni sanoi?
Parisenkymmentä kysymystä tekivät hänelle aivan yhtaikaa vanhat soturit, jotka yhteinen sotapalvelus ja pitkällinen tottumus oikeutti näin tuttavallisesti suhtautumaan ylempäänsä.
— Kyllä me saamme vielä nähdä kauniita asioita! kersantti sanoi sellaisella äänellä kuin ainakin mies, joka tietää jotain enemmän kuin mitä hän tahtoo sanoa.
— Mitä? mitä?
— Ei saa ottaa päitsiä hevosten päästä, ei siunaaman hetkeksikään… sillä, kuka tietää? Meitä voivat tarvita hetkenä minä tahansa.
— Ahaa! Se siis tietää, että saadaan tapella? kysyi torvensoittaja.
Ja ketä vastaan sitten, jos saan luvan kysyä?
— Ketäkö vastaan? sanoi kersantti, toistaen kysymyksen ikäänkuin saadakseen aikaa tuumia vastausta. Hitto vieköön, on sekin kysymys! Ketäs vastaan sitä sitten muka tapeltaisiin, jos ei kuninkaan vihollisia?
— Niin kyllä, mutta ketä ne kuninkaan viholliset sitten ovat? tiukkasi itsepintainen kyselijä.
— Kuninkaan vihollisetko? Hän ei edes tiedä ketä kuninkaan viholliset ovat! Ja sanoja kohautti säälivästi olkapäitään.
— Espanjalainenhan se on kuninkaan vihollinen; mutta ei hän ole voinut päästä tänne tulemaan niin salavihkaa kenenkään huomaamatta.
— Huihai! puuttui joku toinen puheeseen; tiedän paljon kuninkaan vihollisia, jotka eivät ole espanjalaisia!
— Bertrand on oikeassa, sanoi kersantti; ja tiedän hyvin kestä hän puhuu.
— No kestä sitten?
— Ka hugenoteista. Ei tarvitse olla mikään noita sen huomatakseen. Kaikki ihmiset tietävät, että hugenotit ovat saaneet uskonsa Saksasta, ja olenpa jotenkin varma siitä, että saksalaiset ovat vihollisiamme, sillä hyvin usein olen vaihtanut pistoolinlaukauksia heidän kanssaan, eritotenkin Saint-Quentin'in luona, jossa he tappelivat kuin paholaiset.
— Tuo on kyllä kaikki oikein puhuttu, sanoi torvensoittaja; mutta heidän kanssaan tehtiin rauha, ja paljon siinä torvia soitettiin, niin että kyllä minä sen muistan.
— Todistuksena siitä etteivät he ole meidän vihollisiamme, sanoi muudan muita paremmin puettu ratsumies, on se että La Rochefaucauld'in kreivi tulee kevytaseisen ratsuväen komentajaksi sodassa, jota tulemme käymään Flanderissa; sillä kukapa ei tietäisi että La Rochefaucauld kuuluu siihen uskoon. Piru vieköön jos ei hän ole hugenotti päästä jalkoihini Hänhän pitää Condé-kannuksia ja hugenotti-hattua.
— Rutto hänen kimppuunsa! huudahti kersantti. Sinä et sitä asiata ymmärrä, sinä Merlin, et ollut silloin vielä meidän mukana; La Rochefaucauld juuri meidät komensi väijyksiin, kun oltiin kaikki jäädä kentälle La Robraye'ssa Poitoussa. On siinä sellainen veitikka, joka on kaikki kosket läpi laskenut.
— Ja hän on sanonut, Bertrand lisäsi, että yksi komppania saksalaisia ratsumiehiä muka on parempi kuin kokonainen eskadroona kevytaseista ratsuväkeä. Olen siitä yhtä varma kuin että tämä hevonen on kimo; olen saanut sen eräältä kuningattaren hovipojalta.
Kuulijakunnasta kuului harmistuneita huudahduksia; mutta pian ne lakkasivat, kaikki kun olivat uteliaita tietämään ketä vastaan sotaiset valmistelut ja tavallisuudesta poikkeavat varovaisuustoimenpiteet, joihin he näkivät ryhdyttävän, olivat tähdätyt.
— Onko se totta, kersantti, kysäsi torvensoittaja, että eilen aikoivat tappaa kuninkaan?
— Lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne olivat ne senkin … hugenotit.
— Pyhän Andreaksen Ristinmajatalon isäntä, jonka luona söimme aamiaista, sen meille kertoi, samoin kuin senkin, että he tahtoivat hävittää messun.
— Siinä tapauksessa saamme syödä lihaa joka päivä, huomautti Merlin hyvin filosoofisesti; sianlihakimpale papuruoan asemesta! ei siinä ole mitään suremista.
— Ei kylläkään, mutta jos hugenotit pääsevät lakia säätämään, niin he ensi työkseen hajoittavat kaikki kevytaseiset ratsuväenkomppaniat kuin lasin vaan, asettaakseen tilalle saksalaisia ratsumieskoiriaan.
— Jos niin on asiat, niin kyllä totisesti minä heille näytän!
Perhana vieköön. Ihanhan tässähän tekevät minusta hyvän katolilaisen.
Sanokaas Bertrand, te joka olette ollut protestanttien joukoissa,
onko totta, että amiraali antoi vain seitsemän äyriä ratsumiehilleen?
— Ei ropoakaan enempää, se vanha kitupiikki! Niinpä jätinkin hänet ensi sotaretken päätyttyä.
— Kapteeni kun on tänään pahalla päällä, sanoi torvensoittaja. Hän, joka tavallisesti on niin pirun hyvänahkainen mies, joka mielellään puhuu sotamiehen kanssa, on ollut tuppisuuna koko matkan.
— Hänen mieltään kai painavat nuo uutiset, kersantti vastasi.
— Mitkä uutiset?
— Ka kaikesta päättäen se, mitä hugenotit aikovat tehdä.
— Kansalaissota alkaa taas, sanoi Bertrand.
— Sen parempi meille, virkkoi Merlin, joka aina näki asiat niiden paraalta puolelta; sittenhän saa taas tapella, polttaa kyliä ja mukiloida hugenotteja.
— Näyttää siltä kuin olisivat he tahtoneet tehdä uudelleen saman tempun kuin ennen Amboise'ssa, sanoi kersantti; sen vuoksi varmaan meidät tuotiin tänne. Kyllä me panemme kaikki asiat reilaan.
Tällä hetkellä kornetti palasi takaisin osastonsa kera; hän meni kapteenin luo ja sanoi hänelle hiljaa jotakin, kun taas häntä seuranneet sotilaat menivät toveriensa joukkoon.
— Partani kautta! sanoi yksi tiedusteluretkellä olleista, enpä tiedä mitä Parisissa on tänä yönä tekeillä. Emme nähneet kaduilla kissaakaan, mutta sensijaan oli Bastille täynnä joukkoja: näin siellä sveitsiläisten piikkejä, ja niitä oli linnan pihalla kuin tähkiä pellolla!
— Ei niitä ollut kuin viisisataa, tokaisi joku toinen.
— Se ainakin on varmaa, virkkoi ensimäinen, että hugenotit tahtoivat murhata kuninkaan, ja että amiraali sai mellakassa suuren haavan Guisen herttuan omasta kädestä.
— Se lurjus! se oli hyvin tehty! huudahti kersantti.
— Niin sanoivat sveitsiläiset pahuksen mongerruksellaan, että kerettiläisiä on suvaittu Ranskassa liian kauvan.
— Kyllä se on totta, että he jonkin aikaa ovat kulkeneet hyvin nokka pystyssä, sanoi Merlin.
— Eivätkö he sanokin rökittäneensä meidät Montcontour'in ja
Jarnac'in luona, kun he niin mahtailevat ja kerskailevat?
— He tahtoisivat syödä itse lihat ja jättää meille luut.
— Onkin jo aika hyvien katolilaisten heitä vähän höyhentää.
— Mitä minuun tulee, niin jos kuningas sanoisi minulle: tapa pois nuo lurjukset! niin saisipa ottaa minulta olkavyöni, jos antaisin sanoa sitä itselleni kahteen kertaan!
— Belle-Rose, kerro meille vähän siitä mitä kornettimme teki? Merlin pyysi.
— Hän puhui jonkinlaisen sveitsiläisten upseerin kanssa; mutta en voinut kuulla mitä tämä sanoi. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla jotain erikoista, sillä hän huudahti yhtä myötäänsä: Voi herranen aika, voi herranen aika!
— Katsopas, tuossa tulee meidän luoksemme ratsastajia täyttä laukkaa; epäilemättä meille siinä tuodaan määräys.
— Heitä on vain kaksi, niin minusta näyttää, ja kapteeni ja kornetti menevät heitä vastaan.
Kaksi ratsastajaa tuli kovaa vauhtia ratsuväkiosastoa kohti. Toinen, jolla oli yllään upea puku ja vihreä olkavyö, ja päässä sulkatöyhtö-hattu, istui sotaratsun selässä. Hänen toverinsa oli paksu, lyhyt ja tanakkavartaloinen mies, hänellä oli yllä musta kaapu ja kädessään iso puinen ristiinnaulitun kuva.
— Nyt saadaan tapella, se on varma. Tuossa on sotapappi, joka lähetetään meille haavoittuneita ripittämään.
— Ei ole ollenkaan hauska tapella, kun ei ole saanut päivällistä, mutisi Merlin aivan hiljaa.
Molemmatkin ratsastajat hiljensivät hevostensa vauhtia, niin että he voivat ne vaivatta pysähdyttää tullessaan kapteenin luo.
— Suutelen herra de Mergyn käsiä, sanoi vihreäolkavöinen. Tunteeko hän vielä palvelijaansa Thomas de Maurevel'ia?
Kapteeni ei vielä tiennyt Maurevel'in viimeistä rikosta; hän tiesi tämän vain urhean de Mouy'n murhaajaksi. Hän vastasi tälle hyvin kuivasti:
— En tunne ollenkaan herra de Maurevel'ia. — Otaksun että te tulette meille viimeinkin sanomaan miksi me olemme täällä.
— On kysymyksessä pelastaa hyvä kuninkaamme ja pyhä uskomme niitä uhkaavasta vaarasta.
— Mikä se vaara sitten on? George kysyi halveksuvalla äänellä.
— Hugenotit ovat tehneet salaliiton kuningasta vastaan, mutta heidän rikolliset salahankkeensa on saatu ajoissa ilmi, Jumalan kiitos, ja kaikkien hyvien kristittyjen pitää liittyä yhteen ja tuhota heidät heidän nukkuessaan.
— Kuten voimallinen Gideon löi midianilaiset, sanoi mustatakki.
— Mitä minä kuulenkaan? Mergy huudahti kauhusta vapisten.
— Porvarit ovat aseissa, jatkoi Maurevel; ranskalaiset kaartit ja kolmetuhatta sveitsiläistä on kaupungissa. Meillä on lähemmä 60,000 miestä käytettävissämme; kello 11 annetaan sovittu merkki, ja silloin tanssi alkaa.
— Kurja roisto, mitä inhoittavia valeita sinä koetat muille syöttää? Kuningas ei suinkaan käske panemaan toimeen ilkitöitä, ja vielä vähemmän hän niitä palkitsee.
Mutta niin sanoessaan hänen juolahti mieleensä, mikä omituinen keskustelu hänellä oli ollut pari päivää sitä ennen kuninkaan kanssa.
— Älkää kiivastuko herra kapteeni; jos minun ei tarvitse kiinnittää huomiotani niin kokonaan kuninkaan palvelukseen, niin vastaisin solvauksiinne. Kuunnelkaa minua, minä tulen hänen majesteettinsa puolesta vaatimaan teitä seuraamaan minua joukkoinenne. Meidän osaksemme on määrätty Saint-Antoine katu ja viereinen kaupunginkortteli. Tuon teille tarkan luettelon niistä henkilöistä, jotka meidän tulee raivata pois. Arvoisa isä Malebouche jakaa miehillenne tarpeelliset neuvot ja kehoitukset sekä valkeat ristit, jommoiset kaikilla katolilaisilla tulee olla, ettei pimeässä uskollisia luultaisi kerettiläisiksi.