— Ja minä muka suostuisin olemaan apuna nukkuvien ihmisten tappamisessa!
— Oletteko katolilainen ja tunnustatteko Kaarle IX kuninkaaksenne? Tunnetteko marsalkka de Retz'n, jonka käskyjä teidän täytyy totella, nimikirjoituksen? Ja hän ojensi tälle paperin, joka hänellä oli vyössään.
Mergy viittasi luo yhden ratsumiehistään, ja palavasta sytyttimestä sytytetyn soihdun valossa hän luki täsmälliseen muotoon laaditun määräyksen, jossa kuninkaan nimessä käskettiin kapteeni de Mergy'tä tehokkaasti avustamaan kansalliskaartia ja tottelemaan herra de Maurevelia tehtävässä, jonka tämä hänelle selittäisi. Tähän määräykseen oli liitetty nimiluettelo, jonka otsikkona oli: Luettelo kerettiläisistä, jotka Saint-Antoinen kaupunginosassa on surmattava. Ratsumiehen kädessään pitämän palavan olkitukon loimussa kaikki kevytaseiset ratsumiehet saattoivat nähdä syvän liikutuksen, jonka heidän päällikössään herätti tämä määräys, minkä sisällystä hän ei vielä ollut tuntenut.
— Minun mieheni eivät koskaan tahdo ruveta ilkityöntekijöiksi, sanoi
George heittäen paperin vasten Maurevelin kasvoja.
— Ei olekaan kysymys mistään ilkitöistä, sanoi pappi, kerettiläisistä nyt on kysymys ja heille tapahtuu vain oikeus.
— Hei uljaat miehet! Maurevel huusi koroittaen ääntään ja kääntyen ratsumiesten puoleen, hugenotit aikovat tappaa kuninkaan ja katolilaiset, täytyy ennättää ennen heitä, tänä yönä me tapamme heidät kaikki kun he ovat uneen vaipuneina … ja kuningas sallii teidän ryöstää heidän talonsa!
Hurja riemuhuuto kajahti kaikista riveistä.
— Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!
— Hiljaa rivissä! kapteeni karjasi jyrisevällä äänellä. Minulla yksin on oikeus komentaa näitä miehiä. Toverit, se mitä tuo kurja tuossa sanoo, ei voi olla totta, ja vaikkapa kuningas niin olisi käskenytkin, niin minun ratsumieheni eivät koskaan tahtone surmata ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan.
Sotamiehet pysyivät äänettöminä.
— Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille! huusivat yhtaikaa Maurevel ja hänen toverinsa. Ja ratsumiehet toistivat hetkistä myöhemmin: Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!
— No! kapteeni, aiotteko te totella? sanoi Maurevel.
— En tahdo enää olla mikään kapteeni, kiljaisi George. Ja hän riisti päältään kehäkauluksensa ja olkavyönsä, arvonsa merkit.
— Ottakaa kiinni tuo petturi! huusi Maurevel paljastaen miekkansa; tappakaa tuo kapinoitsija, joka ei tottele kuningastaan.
Mutta sotilaista ei yksikään uskaltanut kohottaa kättään päällikköään vastaan… Kapteeni löi miekan Maurevel'in kädestä, mutta sen sijaan että olisi lävistänyt hänet omallaan, hän tyytyi antamaan tälle sen lappeella niin kovan läimäyksen vasten naamaa, että hän horjahti hevosenselästä maahan.
— Hyvästi, senkin pelkuri raukat! hän sanoi joukolleen; luulin että minulla oli sotilaita, mutta olikin vain pelkkiä murhamiehiä. Sitten hän kääntyi kornettiinsa päin. Alphonse, jos tahdotte päästä kapteeniksi, niin nyt teillä on siihen hyvä tilaisuus. Asettukaa näitten maantierosvojen etunenään.
Näin sanoen hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja ratsasti pois täyttä laukkaa, suunnaten kulkunsa kaupungin keskiosiin päin. Kornetti teki ensin samoin, ikäänkuin hän olisi aikonut seurata entistä päällikköään; mutta pian hän pidätti hevostaan ja antoi sen ruveta astumaan käymäjalkaa; sitten hän pysähtyi, käänsi sen ympäri ja palasi takaisin komppaniansa luo, harkiten varmaankin mielessään, että niin vihanpuuskassa annettu kuin hänen kapteeninsa neuvo olikin, niin se silti ei ollut sen huonompi noudatettavaksi.
Maurevel nousi puolipyörryksissä saamastaan iskusta sadatellen satulaan ja munkki kehoitti ristiinnaulitun kuvaansa kohottaen sotilaita olemaan säästämättä ainoatakaan hugenottia ja hukuttamaan kerettiläisyyden verivirtoihin.
Sotilaita olivat heidän kapteeninsa moitteet aluksi vähän aikaa pidättäneet asemillaan, mutta kun he näkivät tämän poistuneen heidän paristaan, ja kun heidän silmissään kauniina kangasteli houkuttelevana paremmanpuoleisen ryöstön mahdollisuus, niin he heiluttivat sapeliaan päänsä yläpuolella ja ja vannoivat tekevänsä kaikki mitä Maurevel vaan käski heitä tekemään.
XXI.
Viimeinen yritys.
Soothsayer.
Beware the Ides of March![64]
Shakespeare, Julius Caesar.
Samana iltana Mergy lähti tavanmukaiseen aikaan kotoaan, ja kääriytyneenä huolellisesti muurinväriseen vaippaansa, hattu syvään silmille painettuna hän tavallista varovaisuuttaan noudattaen suuntasi kulkunsa kreivittären taloa kohti. Tuskin oli hän ottanut montakaan askelta kun hän tapasi kirurgi Ambrosius Parén, jonka hän oli tullut tuntemaan siten että tämä oli hoitanut häntä kun hän oli ollut haavoitettuna. Paré oli varmaankin tulossa Châtillon-palatsista, ja ilmaistuaan hänelle itsensä Mergy kysyi kuinka amiraali voi.
— Hän voi hyvin, sanoi kirurgi. Haava on sangen hyvän näköinen, ja potilas muutenkin hyvissä voimissa. Jumalan avulla hän paranee. Toivon että hänelle määräämäni lääkejuoma tekee hänelle hyvää ja että hän saa nukkua hyvästi ensi yönä.
Muudan ohi kulkeva alhaisoon kuuluva mies oli kuullut heidän puhuvan amiraalista. Kun hän oli päässyt heistä siksi pitkän matkan päähän että arveli voivansa olla hävytön tarvitsematta pelätä mitään ojennusta, hän huusi:
— Kyllä hän pian saa tanssia sarabandea[65] Montfaucon'illa,[66] teidän paholaisen amiraalinne! Ja sitten hän hän lähti livistämään minkä käpälistä lähti.
— Kurja roisto! huusi Mergy. Minua ihan harmittaa kun suuren amiraalimme täytyy asua sellaisessa kaupungissa, jossa niin monet ihmiset ovat hänen vihollisiaan.
— On sentään onni että hänen palatsinsa on niin hyvin vartioitu, vastasi kirurgi. Kun läksin hänen luotaan, niin rappuset olivat täynnä sotilaita, ja he jo sytyttelivät sytyttimiään. — Voi! herra Mergy, tämän kaupungin asukkaat eivät rakasta meitä. Mutta on jo myöhä, ja minun täytyy palata Louvreen takaisin.
He erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä, ja Mergy jatkoi matkaansa vaipuneena ruuusunpunaisiin unelmiin, jotka saivat hänet hyvin pian unohtamaan sekä amiraalin että ranskalaisten vihan. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta tavatonta liikettä, joka vallitsi Parisin muuten heti pimeän tultua hyvin hiljaisilla kaduilla. Milloin häntä vastaan tuli kantajia omituisen muotoiset taakat hartioillaan, joita hänen pimeässä teki mieli pitää keihäskimppuina; milloin tuli sotaväen osasto, joka marssi äänetönnä aseet koholla ja palavin sytyttimin; toisaalla taas avautui ikkuna, joku Ilmestyi siihen kynttilä kädessä ja hävisi taas samassa.
— Hoi! huusi hän eräälle kantajalle, kuulkaa naapuri, minne viette tuota kantamustanne näin myöhään?
— Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
— Toveri, sanoi Mergy kersantille, joka johti patrullia, minne menette noin aseistettuina?
— Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
— Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne kera?
— Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.
— Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole utelias näkemään hänen huvituksiaan.
Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin liidulla valkean ristin.
— Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette taloja?
Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.
Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle, jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.
— Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.
— Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti.
Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.
— Entäs teitä itseänne, herra Béville…? Näyttääpä siltä kuin aviomiehet olisivat teille suutuksissaan; sillä erehdynpä pahoin, jos se ei ole haarniska joka teillä on hartioillanne, ja se mikä teillä on kädessänne, muistuttaa niin vietävästi pistoolia.
— Täytyy olla varovainen, herra Bernard, hyvin varovainen. Näin sanoessaan hän asetti viittansa niin, että hän sai huolellisesti peittäneeksi kantamansa aseet.
— Olen tavattomasti pahoillani kun en voi tänä iltana tarjota teille palvelustani ja miekkaani vartioidakseni katua ja pitääkseni rakastettunne ovella vahtia. Tänään se on minulle mahdotonta, mutta muuten olen aina käytettävänänne.
— Tänä iltana te ette voi tulla minun kanssani, herra de Mergy. Hän säesti näitä muutamia sanojaan omituisella hymyllä.
— Siispä onnea vaan! Hyvästi!
— Toivotan teille myös onnea!
Jotain erikoista, jotain onttoa mahtipontisuutta oli siinä tavassa millä Béville lausui nämä jäähyväiset.
He erosivat, ja Mergy oli jo ottanut muutaman askeleen, kun hän kuuli Bévillen kutsuvan häntä. Hän kääntyi ympäri ja näki tämän palaavan luokseen.
— Onko veljenne kaupungissa?
— Ei, mutta odotan häntä joka päivä tulevaksi. — Mutta tosiaankin! sanokaa minulle otatteko osaa tämän yön huveihin?
— Huveihinko?
— Niin, kaikkialla puhutaan, että hovissa pannaan tänä iltana toimeen suuret huvit.
Béville mutisi aivan hiljaa muutamia sanoja hampaittensa välistä.
— Hyvästi vielä kerran, sanoi Mergy. Minulla on vähän kiire, ja…
Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
— Kuulkaa, kuulkaa! Vielä yksi sana. En voi päästää teitä menemään antamatta teille tosiystävän neuvoa.
— Mitä neuvoa?
— Älkää menkö hänen luokseen tänä iltana! Uskokaa minua, te tulette siitä minua vielä kiittämään.
— Sekö teidän neuvonne oli? Mutta en ymmärrä teitä. Kenen hänen?
— No, kyllähän me ymmärrämme toisemme. Mutta jos olette viisas, niin menkää yli Seinen jo nyt tänä iltana.
— Onko tässä jotain ilveilyä takana?
— Ei ollenkaan. En ole koskaan puhunut vakavammin. Sen sanon teille, menkää yli Seinen. Jos paholainen teitä ahdistaa liian kovasti, niin menkää Jakobiiniluostarin luo, Saint-Jacques-kadulle. Hurskasten isien ovella te näette ison puisen ristiinnaulitunkuvan, joka on kiinnitetty sangen kurjannäköisen talon seinään. Onhan se hupsunnäköinen kyltti, mutta mitäpä sillä väliä! Kolkuttakaa, niin tapaatte hyvin näppärän vanhan eukon, joka teidät, kunnioituksesta minua kohtaan, ottaa hyvin vastaan. Menkää Seinen toiselle puolelle jäähdyttämään intoanne; Brulard-vuorilla on viehättäviä ja kohteliaita sisarentyttäriä. Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
— Olette liian hyvä. Suutelen käsiänne.
— Ei, noudattakaa antamaani neuvoa. Aateliskunniani kautta! Sitä teidän ei tarvitse katua.
— Suuri kiitos, joskus toiste voin sitä käyttää hyväkseni. Tänään minua odotetaan. Ja Mergy otti askeleen eteenpäin.
— Menkää yli Seinen, hyvä ystävä; se on viimeinen sanani. Jos teille tapahtuu jokin onnettomuus, kun ette ole tahtonut minua kuunnella, niin minä pesen käteni.
Bévillen äänensävyssä oli jotain outoa vakavuutta, joka pisti Mergyn silmiin. Béville oli jo kääntynyt mennäkseen; tällä kertaa Mergy pysäytti hänet.
— Mitä pirua te oikein tarkoitatte? selittäkää sananne, älkääkä enää puhuko minulle arvoituksin ja ongelmin.
— Hyvä ystävä, minun ehkä ei pitäisi puhua niinkään selvään; mutta menkää yli virran ennen sydänyötä; ja nyt hyvästi.
— Mutta…
Béville oli jo pitkän matkan päässä. Mergy seurasi häntä hetkisen; mutta pian hän, häpeissään kun siten tuhlasi aikaa, jonka voi käyttää parempaankin, palasi entisille jäljilleen ja lähestyi puutarhaa, johon hänen oli määrä mennä. Hänen täytyi kävellä jonkin aikaa edes ja takaisin odottaessaan että useat ohikulkijat olisivat menneet kyllin kauvaksi. Hän pelkäsi että nämä vähän hämmästyisivät nähdessään hänen menevän sellaiseen aikaan puutarhan portista sisään. Yö oli kaunis, vieno tuulenleyhkä oli tuonut vilpoisuutta helteeseen; kuu tuli vuoroon näkyviin keveiden valkoisten pilvenhattarain takaa, vuoroin peittyi niiden taakse. Se yö oli kuin luotu lemmenkohtausta varten.
Hetkisen oli katu autiona; hän avasi heti puutarhan portin ja sulki sen äänettömästi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän ajatteli vain riemuja jotka häntä odottivat Dianan luona; ja synkät ajatukset, jotka Bévillen kummalliset sanat olivat hänen mielessään herättäneet, olivat sieltä karkonneet hyvin kauvas.
Hän lähestyi taloa varpaisillaan. Eräästä puoliavoimesta ikkunasta tuikki lamppu punaisten verhojen takaa; se oli sovittu merkki. Silmänräpäyksessä hän oli rakastajattarensa huoneessa.
Tämä oli puoleksi lepäävässä asennossa hyvin matalalla, tummansinisellä sametilla päällystetyllä leposohvalla. Hänen pitkät mustat, epäjärjestyksessä olevat hiuksensa peittivät kokonaan tyynyt, joihin hänen päänsä nojasi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän näytti ponnistelevan pitääkseen ne suljettuina. Yksi ainoa katosta riippuva hopealamppu valaisi huonetta ja loi kaiken valonsa Diana de Turgis'n kalpeille kasvoille ja hehkuvanpunaisille huulille. Hän ei nukkunut; mutta kun näki hänet noin, niin olisi luullut voivansa sanoa, että häntä vaivasi tuskallinen painajainen. Tuskin Mergyn ensi askeleet olivat ruvenneet kuulumaan huoneen matolla, kun hän kohotti päätään, avasi silmänsä ja suunsa, vavahti ja sai vaivoin tukahduttaneeksi kauhun huudahduksen.
— Pelästytinkö sinut, enkelini? kysyi Mergy polvillaan ja kumartuneena tyynyn yli, jolle kaunis kreivitär oli taas antanut päänsä vaipua.
— Siinähän viimeinkin olet! Luojan kiitos!
— Olenko antanut odottaa itseäni? On vielä pitkä aika keskiyöhön.
— Ah! antakaa minun olla! antakaa… Eihän vaan kukaan lie nähnyt teidän tulleen tänne?
— Ei kukaan… Mutta mikä sinun on, armaani? Miksi nuo kauniit pikku huulesi väistävät minun huuliani?
— Oi Bernard, jos tietäisit! oi älä kiusaa minua minä pyydän! Minä kärsin kauheasti, minulla on hirveä päänsärky … pääparkani on kuin tulessa.
— Ystävä raukka!
— Istu lähelleni, ole ystävällinen, äläkä kysy minulta mitään tänään… Olen kovin sairas. Hän painoi kauniit kasvonsa yhteen leposohvan tyynyistä ja valitti tuskallisesti. Sitten hän äkkiä kohottautui kyynärpäittensä varaan, pudisti paksun, koko hänen kasvonsa peittäneen tukkansa syrjään ja tarttuen Mergyn käteen, hän painoi sen ohimoilleen. Bernard tunsi hänen valtimonsa sykkivän kiivaasti.
— Kätesi on kylmä, se tekee minulle hyvää.
— Rakas Dianani, kuinka soisinkaan että päänsärkysi vaivaisi minua sinun asemestasi! hän sanoi suudellen tätä polttavan kuumalle otsalle.
— Niin! ja minä tahtoisin … aseta sormiesi päät kulmakarvojeni päälle, se tuottaa minulle lievitystä. Minusta tuntuu että jos itkisin, niin kärsisin vähemmän… Mutta en voi itkeä.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jota häiritsi vain kreivittären epätasainen ja vaivaloinen hengitys. Mergy, ollen polvillaan leposohvan ääressä, hieroi hellävaroen ja väliin suuteli kauniin Dianansa raukeita kulmakarvoja. Hänen vasen käsivartensa nojasi päänaluseen, ja hänen rakastettunsa sormet, joita hän piti kädessään, puristivat sitä silloin tällöin kouristuksen tapaisin liikkein. Dianan hengitys hyväili samalla kertaa lauhkeana ja polttavana hekumallisesti hänen huuliaan.
— Rakas ystävä, Bernard sanoi viimein, minun nähdäkseni sinua vaivaa jokin muukin kuin päänsärky. Onko sinulla jotain erikoista surun syytä? Ja mikset sitä sano minulle, minulle? Etkö tiedä, että jos kerran rakastamme toisiamme, niin meidän on jaettava niinhyvin surut kuin ilotkin?
Kreivitär pudisti päätään avaamatta silmiään. Hänen huulensa liikkuivat, mutta niiltä ei kuulunut yhtään selvää ääntä, sitten hän ikäänkuin sen ponnistuksen uuvuttamana antoi päänsä vaipua Mergyn olkapäätä vasten. Samassa kello löi puoli kaksitoista. Diana säpsähti ja nousi istualleen väristen kiireestä kantapäähän.
— Mutta rakas ystävä, te todella pelästytätte minut!
— Ei mitään … ei vielä mitään, hän sanoi soinnuttomalla äänellä… Tuon kellon ääni on kamala! Joka lyönnillä on minusta kuin tunkeutuisi tulikuuma rauta pääni läpi.
Mergy ei keksinyt parempaa lääkettä eikä parempaa vastausta kuin suudella hänen otsaansa, jota kreivitär nojasi häneen päin. Yhtäkkiä tämä ojensi kätensä, ja laskien ne rakastettunsa olkapäille ja kiinnittäen häneen säihkyvän katseensa, joka tuntui tunkeutuvan aivan hänen lävitseen, hän sanoi:
— Bernard, milloin sinä käännyt katolilaiseksi?
— Rakas enkelini, ei puhuta siitä nyt, se tekee sinut vaan entistä sairaammaksi.
— Sinun itsepintaisuutesi se tekee minut sairaaksi … mutta siitähän sinä niin vähän välität. Mutta aika kiiruhtaa; ja vaikka olisin kuolemankielissä, niin tahtoisin sen käyttää viimeiseen hengenvetooni saakka kehoittamalla sinua…
Mergy tahtoi suudella hänen suunsa suudelmalla. Se on oivallinen todistuskeino ja kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin, mitä rakastaja voi lemmittynsä suusta kuulla. Mutta Diana, joka tavallisesti sellaisessa tapauksessa ei tyytynyt yksin vain sitä odottamaan, työnsi hänet tällä kertaa päättävästi ja melkeinpä vihastuneena luotaan.
— Kuulkaa minua, herra de Mergy, joka päivä minä vuodatan verikyyneliä, ajatellessani teitä harhauskossanne. Te tiedätte kuinka teitä rakastan! Voitte arvata minkälaisia niiden tuskien täytyy olla, joita kärsin ajatellessani, että hän, joka minulle on paljon kalliimpi kuin elämäni, saattaa, ja ehkäpä aivan kohta, kadottaa sekä ruumiinsa että sielunsa.
— Diana, tiedättehän sopineemme siltä, ettemme enää puhuisi keskenämme tuonkaltaisista asioista.
— Meidän täytyy, onneton! Kuka sen on sanonut että sinulla on enää tuntiakaan katumis- ja parannusaikaa?
Hänen äänensä outo sointu ja hänen kummalliset sanansa johdattivat vaistomaisesti Mergyn mieleen hänen Bévilleltä saamansa omituisen neuvon. Ne liikuttivat hänen mieltään väkisinkin, vaan hän pysyi kuitenkin lujana, mutta hän luulikin tämän kahta kiivaammaksi käyneen käännyttämisinnon johtuvan vain Dianan kiintymyksestä häneen.
— Mitä tarkoitattekaan, rakas ystävä? Uskotteko että tämän huoneen katto, tappaakseen hugenotin, putoaa yhtäkkiä hänen päälleen niinkuin viime yönä vuoteenne katos? Onneksi siinä ei tapahtunut meille sen pahempaa kuin että saimme vähän tomua päällemme.
— Teidän itsepintaisuutenne saattaa minut epätoivoon! — … Kuulkaapas, näin unta että vihollisenne olivat aikeissa surmata teidät … ja näin teidät, viruen verissänne heidän käsiensä raatelemana, heittävän henkenne ennenkuin ennätin tuoda rippi-isän luoksenne.
— Viholliseniko? En luullut itselläni olevan sellaisia.
— Mieletön! Eivätkö kaikki ne ole vihollisianne, jotka teitä kammovat kerettiläisyytenne vuoksi? Eikö sitä ole koko Ranska? Varmasti on; ja kaikkien ranskalaisten täytyy olla vihollisianne niinkauvan kuin pysytte Jumalan ja pyhän kirkon vihollisena.
— Jätetään tuo, kuningattareni. Mitä uniinne tulee niin pyytäkää vanhalta Camillalta niihin selitystä, minä niistä en ymmärrä mitään. Mutta puhutaan muuta. — Te olitte eilen hovissa, minusta tuntuu siltä; sieltä te varmaan, niin arvelen, olette saanut päänkivistyksenne, joka teille tuottaa kärsimyksiä ja tekee minut hulluksi.
— Niin, minä tulen hovista, Bernard. Olen nähnyt kuningattaren, ja läksin hänen luotaan … lujasti päättäen tehdä viimeisen yrityksen saadakseni teidät vaihtamaan… Teidän täytyy tehdä se, se on ehdottomasti välttämätöntä.
— Minun mielestäni me, rakas ystävä, sanoi Mergy keskeyttäen, voisimme, luvalla sanoen, käyttää aikamme vieläkin paremmin, kun kerran olette siksi voimissanne, että jaksatte pitää noin voimallisia saarnoja.
Kreivitär vastasi tähän vain katseella, jossa oli sekä ylenkatsetta että vihaa.
— Voi kirottua kuitenkin! hän sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen puhuen, miksi minun pitääkin olla niin heikko! Sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä: Näen aivan selvään, ettette minua rakasta, te pidätte minusta niinkuin hevosesta: kunhan vaan täytän oikkunne, niin mitä sillä väliä vaikka saankin tuhannet tuskat! Juuri teidän ja yksin teidän vuoksenne olen taipunut kärsimään omantunnontuskia, joiden rinnalla kaikki kidutukset, mitä ihmisten raivo ja viha voivat keksiä, eivät ole mitään. Yksi ainoa sana huuliltanne toisi rauhan sieluuni, mutta sitä sanaa te ette koskaan tule sanomaan. Yhtä ainoata ennakkoluuloanne ette tahdo uhrata minun vuokseni.
— Rakas Diana, kuinka te minua ahdistatte! Olkaa oikeudenmukainen älkääkä antako uskonkiihkonne sokaista itseänne. Vastatkaahan minulle, voisitteko mistään muualta saada orjan, joka nöyremmin kuin minä tekisi kaiken minkä käsivarteni tai ymmärrykseni voi? Mutta, jos se täytyy vielä kerran sanoa, niin sanon sen sitten: voisin kuolla puolestanne, mutta en uskoa eräisiin seikkoihin.
Diana kohautti olkapäitään ja katsoi häneen suorastaan vihaisesti.
— Minä en voisi, Mergy jatkoi, muuttaa teidän vuoksenne tumman ruskeaa tukkaani vaaleaksi. En voisi muuttaa jäsenteni muotoa teidän mieliksenne. Uskontoni, rakas, on yksi jäsenistäni, ja vielä sellainen jäsen, ettei sitä voi minulta riistää ottamatta samalla henkeäni. Huoletta saa minulle saarnata kaksikymmentä vuotta, mutta ei koskaan minua saada uskomaan, että palanen happamatonta leipää…
— Vaikene! hän sanoi käskevällä äänellä, älä rupea herjaamaan! Olen koettanut kaikkea, mutta mikään ei olen tepsinyt. Kaikki te, jotka olette kerettiläisyyden myrkyn saastuttamia, olette uppiniskaista väkeä, ja te suljette silmänne ja korvanne, te pelkäätte nähdä ja kuulla. No niin, aika on tullut, jolloin silmänne eivät enää näe eivätkä korvanne kuule. Oli ainoastaan yksi keino hävittää tämä kasvannainen kirkosta, ja se keino pannaan nyt täytäntöön.
Hän otti muutaman askeleen huoneessa ja jatkoi sitten kiihoittuneen näköisenä:
— Ennenkuin tunti on kulunut, hakataan kerettiläisyyden lohikäärmeen seitsemän päätä poikki. Miekat ovat hiotut ja uskolliset valmiina. Jumalanpilkkaajat häviävät maan päältä.
Osoittaen sitten sormellaan huoneen nurkkaan asetettua kelloa hän sanoi:
— Katso, sinulla on vielä neljännestuntia parannusaikaa. Kun tuo osoitin on tullut tuolle paikalle, niin kohtalosi on ratkaistu.
Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun alkoi kuulua ensin epäselvästi, kumeata kohua, sen tapaista kuin suuren tulipalon ympärillä liikehtivä ihmisjoukko synnyttää; sitten se tuntui nopeasti käyvän kovemmaksi; muutaman minuutin kuluttua saattoi jo eroittaa kaukaa kuuluvaa kellojen soittoa ja tuliaseitten paukahduksia.
— Mitä kauheuksia te minulle ilmoitattekaan? huudahti Mergy.
Kreivitär oli syöksynyt avaamansa ikkunan ääreen.
Silloin kohina, jota ikkunalasit ja -verhot eivät enää olleet estämässä, tunkeusi selvempänä huoneeseen. Tuntui kuin olisi siihen sekaantunut tuskanhuutoja ja ilonulvontaa. Taivasta kohti kohosi punertava savu, ja sitä nousi kaupungin kaikista osista niin kauas kuin silmä kantoi. Olisi luullut suunnattoman tulipalon päässeen valloilleen, jos ei huone olisi heti tullut täyteen pihkanhajua, joka ei voinut lähteä muusta kuin tuhansista palavista olkitukoista. Samalla aikaa valaisi, nähtävästikin kadulta ammutun pyssynlaukauksen leimaus erään silmänräpäyksen ajaksi lähitalon ikkunaruudut.
— Verilöyly on alkanut! kreivitär huudahti painaen kauhistuneena kätensä ohimoilleen.
— Mikä verilöyly! Mitä tarkoitatte?
— Tänä yönä kaikki hugenotit surmataan, kuningas on niin määrännyt. Kaikki katolilaiset ovat aseistautuneet, eikä yhtään ainoata kerettiläistä pidä säästettämän. Pyhä kirkko ja Ranska ovat pelastetut; mutta sinä olet tuhon oma, ellet luovu väärästä uskostasi.
Mergy tunsi kylmän hien kihoavan kaikista jäsenistään. Hän katsoa tuijotti Diana de Turgis'ta, jonka kasvoilla oli omituinen kauhun ja riemunsekainen ilme. Kauhea melu, joka kaikui hänen korvissaan ja jota koko kaupunki oli täynnään, osoittivat Mergy'lle liiankin selvästi, että hänen kreivittäreltä juuri kuulemansa hirveä uutinen oli totta. Muutaman hetken Diana pysyi liikkumatonna ja sanatonna, silmät häneen kiintyneinä; mutta osoittaen sormellaan ikkunaan päin hän näytti tahtovan vedota Bernardin mielikuvitukseen, jotta tämä paremmin voisi luoda mielikuvituksessaan kuvan niistä veristä näytelmistä, mitä tuon metelin ja raakamaisen valaistuksen saattoi aavistaa merkitsevän. Hänen kasvojensa ilme lauhtui asteettain, hurja ilo katosi ja pelko vaan jäi jälelle. Vihdoin hän polvilleen vaipuen, sanoi rukoilevalla äänellä:
— Bernard, minä vannotan sinua, pelasta henkesi, käänny katolilaiseksi! Pelasta henkesi, pelasta minun henkeni, joka riippuu siitä!
Mergy loi kreivittäreen tuiman katseen tämän seuratessa häntä polvillaan kulkien ja käsivarret ojennettuina. Vastaamatta hänelle sanaakaan Mergy juoksi huoneen perälle, jossa hän tempasi miekkansa minkä tullessaan oli asettanut nojatuolille.
— Onneton! mitä aiot tehdä? kreivitär huusi juosten hänen luokseen.
— Puolustautua! Ei minua vaan surmata niin kuin lammasta.
— Ei tuhatkaan miekkaa voisi sinua pelastaa, sinä mieletön! Koko kaupunki on aseissa. Kuninkaan kaarti, sveitsiläiset, porvaristo ja rahvas, kaikki ovat mukana verilöylyä toimeenpanemassa, eikä ole tällä hetkellä sitä hugenottia, jolla ei olisi kymmenen tikaria rinnassaan. On vain yksi keino temmata sinut pois kuoleman kidasta: rupea katolilaiseksi.
Mergy oli urhoollinen; mutta ajatellessaan vaaroja, joita se yö tuntui tuovan mukanaan, hän tunsi raukkamaisen pelon hetkiseksi hiipivän sydämeensä; vieläpä hänen mieleensä juolahti salaman nopeana ajatus pelastautua luopumalla uskostaan.
— Vastaan hengestäsi, jos rupeat katolilaiseksi, sanoi Diana liittäen kätensä ristiin.
— Jos luopuisin uskostani, tuumi Mergy, niin halveksisin itseäni koko elinaikani. Se ajatus riitti palauttamaan takaisin hänen rohkeutensa, jonka sai kahta lujemmaksi häpeäntunne siitä, että hän oli hetkisen horjunut. Hän painoi hatun päähänsä, pani vyönsä solkeen, ja käärittyään vaippansa vasemman käsivartensa ympärille ikäänkuin kilveksi, hän otti päättäväisen näköisenä askeleen ovea kohti.
— Minne menet, onneton?
— Kadulle. En tahdo tuottaa teille sitä surua, että teidän täytyisi nähdä minut surmattavan silmienne edessä ja omassa talossanne.
Hänen äänessään oli jotain niin syvästi halveksivaa, että kreivitär siitä aivan masentui. Hän oli asettunut Mergyn eteen. Tämä sysäsi hänet tuimasti syrjään. Mutta Diana tarttui rakastettunsa takin liepeeseen ja hiihätteli polvillaan hänen luokseen.
— Päästäkää minut! Mergy huudahti! Tahdotteko te itse luovuttaa minut murhamiesten tikareille? Hugenotin lemmitty voi ostaa syntinsä anteeksi uhraamalla jumalalleen rakastajansa veren.
— Pysähdy, Bernard, minä rukoilen sinua! Minähän tahdon vain parastasi. Sinun täytyy elää, minun vuokseni, enkelini! Rakkautemme nimessä, pelasta itsesi. Suostu lausumaan vain yksi ainoa sana, ja sinä olet pelastettu, sen vannon.
— Kuinka? Minäkö ottaisin itselleni murhamiesten ja roistojen uskon!
Pyhät evankeliumin marttyyrit, minä tulen luoksenne!
Ja hän tempautui irti niin rajusti, että kreivitär kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli juuri avaamassa ovea lähteäkseen ulos, kun Diana, hypähtäen pystyyn notkeasti kuin nuori naarastiikeri, syöksyi hänen luokseen ja puristi hänet syleilyynsä lujemmin kuin mitä roteva mies olisi jaksanut.
— Bernard! hän huusi poissa suunniltaan ja kyyneleet silmissä, tuollaisena rakastan sinua enemmän kuin jos rupeisit katolilaiseksi. Ja vetäen hänet mukanaan leposohvalle hän vaipui sille hänen kanssaan, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja kyynelillään.
— Jää tänne, ainoani, armaani, pysy luonani, urhea Bernard'ini, hän sanoi puristaen tätä rintaansa vasten ja peittäen hänet ruumiillaan kuin saaliinsa ympäri kietoutuva käärme. Eivät he tule sinua täältä asti, minun sylistäni, hakemaan; ja sinun rintaasi pääsee iskemään vain minut surmaamalla. Anna minulle anteeksi, rakkaimpani, kalleimpani; en voinut ennemmin ilmaista sinua uhkaavaa vaaraa. Kauhea vala sitoi kieleni. Mutta minä pelastan sinut tahi kuolen sinun kanssasi.
Silloin kuului portilta kova kolkutus. Kreivittären huulilta pääsi läpitunkeva huuto, ja Mergy irroittauduttuaan hänen syleilystään mutta jättämättä pois vasemman käsivartensa ympäri käärimäänsä viittaansa, tunsi itsensä nyt niin voimakkaaksi ja päättäväiseksi, että hän olisi epäröimättä heittäytynyt suinpäin sadan murhaajan keskeen, jos heitä olisi tullut hänen luokseen.
Melkein kaikissa Parisin taloissa oli ulko-ovessa pieni neliskulmainen, hyvin tiheällä rautaristikolla varustettu aukko, niin että talon asukkaat saattoivat ennakolta tutkia, voivatko he turvallisesti avata oven. Usein eivät edes jykevät, suurilla nauloilla ja raudoituksella varustetut tammiovet olleet vielä kylliksi varovaisten ihmisten mielestä, jotka eivät tahtoneet antautua ilman oikeata piiritystä. Niinpä olikin sitten oven kahden puolen laitettu kapeita ampuma-aukkoja, ja niistä saattoi, pysyen itse näkymättömissä, mielinmäärin väijyä hyökkääjiä ja ampua heidät kuoliaaksi.
Kreivittären vanha uskottu palvelija, joka oli mainitunlaisen ristikon läpi tarkastellut tulijaa ja kuulustellut kohteliaasti hänen asiaansa, palasi ilmoittamaan emännälleen, että kapteeni George de Mergy pyysi välttämättä päästä sisään. Pelko katosi ja ovi aukeni.
XXII.
Elokuun 24 päivä.
"Saignez! Saignez!"
Mot du Marechal de Tavannes.[67]
Jätettyään komppaniansa kapteeni George juoksi kotiinsa toivoen tapaavansa veljensä siellä; mutta tämä oli jo lähtenyt sieltä sanottuaan palvelijoille että hän viipyisi koko yön poissa. Siitä Georgen oli helppo päättää että veljensä oli kreivittären luona, ja hän läksi kiireen kaupalla tavoittamaan tätä sieltä. Mutta verilöyly oli jo alkanut; yleinen sekasorto, kaikkialla tungeskelevat murhamiehet ja katujen poikki pingoitetut köydet pakoittivat hänet pysähtymään joka askeleella. Hänen täytyi kulkea Louvren läheltä, ja siellä juuri uskonvimma riehui kaikkein hillittömimmin. Erään senaikaisen kirjailijan[68] voimallisen kuvauksen mukaan siellä veri vuosi joka taholla virtanaan, pyrkien jokea kohti, ja kaduilla kulkiessa oli joka silmänräpäys vaarassa musertua ikkunoista heitettyjen murhattujen ruumiiden alle.
Pirullisella tarkkuudella oli pidetty huolta siitä, että suurin osa veneistä, jotka tavallisesti olivat Louvrenpuoleisella rannalla, oli viety joen toiselle puolen; siten monet pakolaiset, jotka juoksivat Seinen rantaan toivoen pääsevänsä veneeseen ja siten vihollistensa iskuja pakoon, huomasivatkin että heillä oli vain valittavana aallot tai heitä vainoavien sotilaitten hilporit. Samalla aikaa saattoi nähdä Kaarle IX istuvan eräässä palatsinsa ikkunassa pitkä pyssy käsissään ja metsästävän onnettomia pakenevia.[69]
Hyppien yli kuolleiden ruumiiden ja ryvettäen itsensä vereen, kapteeni teki taivaltaan, ollen joka askeleella vaarassa joutua jonkun surmamiehen erehdyksen uhriksi. Hän oli huomannut, että sotilailla ja aseistetuilla porvareilla oli kaikilla valkea nauha käsivarressa ja valkea risti hatussa. Hän olisi helposti voinut ottaa hänkin nämä tuntomerkit, mutta murhaajien hänessä herättämä inho ja kauhu ulottui niihin merkkeihinkin, joista heidät tunsi.
Joen rannalla, Châtelet'n[70] lähistöllä hän kuuli nimeään huudettavan. Hän käänsi päätään ja näki hampaisiin saakka aseistetun miehen, joka kuitenkaan ei näyttänyt käyttävän aseitaan; muuten oli tälläkin valkea risti hatussaan, ja hän pyöritteli sormissaan paperipalasta aivan rauhallisen näköisenä. Se oli Béville. Hän katsoi kylmästi ruumiita sekä eläviä ihmisiä, joita Meunier-sillan yläpuolella heitettiin Seineen.
— Mitä pirua sinä teet täällä? Onko jokin ihme tai kuninkaan suosio antanut sinulle tuon uskonkiihkon, sillä minusta sinä näytät siltä kuin olisit menossa hugenotteja metsästämään?
— Entä sinä itse, mitä sinä teet täällä noiden kurjien parissa?
— Minäkö? hitto vie, minä katselen; ja kyllä tässä näkemistä onkin.
Ja tiedätkös miten hyvä onni minulla oli? Tunnethan vanhan Michel
Cornabon'in, sen koronkiskurin hugenotin, joka on minua niin nylkenyt?
— Sinä olet hänet tappanut, onneton!
— Tappanutko? hyi sentään! En minä sotkeudu ollenkaan uskonasioihin. Kaukana siitä että olisin hänet tappanut; ei, minä kätkin hänet kellariini, ja hän, hän antoi minulle kuitin kaikesta mitä olen hänelle velkaa. Niin olen tehnyt hyvän työn, ja olen saanut siitä palkinnonkin. Totta kyllä asetin pistoolini piipun kaksi kertaa hänen ohimolleen, jotta hän olisi helpommin allekirjoittanut kuitin, mutta piru minut periköön jos olisin ampunut. — Mutta katsohan tuotakin naista, joka on tarttunut vaatteistaan siltapalkkiin. Nyt hän putoaa… ei, ei hän putoakaan. Saakeli! tuopa on mukavata, sitä kannattaa mennä lähempääkin katsomaan.
George erosi hänestä, ja sanoi itsekseen, lyöden otsaansa:
— Ja siinä sitten oli yksi kunniallisimpia aatelismiehiä mitä tässä kaupungissa tunnen!
Hän tuli Saint-Josse-kadulle, joka oli autio ja pimeä: varmastikaan siellä ei asunut ainoatakaan reformeerattua. Kuitenkin kuului sinne selvään lähikaduilta lainehtiva melu. Yhtäkkiä valaisee valkeita seiniä olkitukkojen punertava loimu. Hän kuulee läpitunkevia huutoja ja näkee puolipukeissaan olevan naisen hajalla hapsin, lapsi käsivarrellaan pakenevan yliluonnollisen nopeasti. Häntä ajoi takaa kaksi miestä, kiihoittaen toisiaan rajuin huudoin kuin ainakin villiä elukkaa ahdistavat metsästäjät. Nainen oli juuri pääsemässä avoimeen puistokäytävään, kun toinen takaa-ajajista ampui häntä pyssyllään joka hänellä oli aseena. Luoti sattui tämän selkään kaataen hänet maahan. Nainen nousi heti taas pystyyn, astui askeleen Georgea kohti ja vaipui sitten taas polvilleen; sitten hän, viimeiset voimansa ponnistaen kohotti lastaan kapteenia kohti, kuin olisi hän luottanut tämän jalomielisyyteen. Sitten hän heitti henkensä sanaakaan sanomatta.
— Siinä on taas yksi kerettiläisnarttu maassa! huusi mies, joka oli ampunut. Minä en lepää ennenkuin olen saanut tusinan täyteen.
— Konna! karjaisi kapteeni ja ampui häntä pistoolillaan vasten naamaa.
Roiston pää retkahti viereistä seinää vasten. Hänen silmänsä pullistuivat kamalan näköisinä auki, ja sitten hän luisui luisumistaan kantapäillään kuin seinää vastaan liian viistoon asetettu laukku ja kaatui maahan kuolleena kuin kivi.
— Mitä? kuinka te tapatte katolilaisen? huusi kuolleen toveri, jolla oli toisessa kädessä tulisoihtu ja toisessa verinen miekka. Kuka te oikein olette? Mutta, kautta messun, tehän olette kuninkaan kevytaseisia ratsumiehiä? Lempo soikoon! teille sattui erehdys, herra upseeri!
Kapteeni otti vyöstään toisen pistoolinsa ja viritti sen. Tämän liikkeen ja vieterin pienen naksahduksen murhamies ymmärsi täydelleen, heitti soihtunsa maahan ja pötki pakoon minkä käpälistä kerkesi. George ei viitsinyt ampua häntä. Hän kumartui tarkastamaan maassa makaavaa naista ja huomasi tämän kuolleeksi. Luoti oli mennyt läpi; hänen lapsensa, kädet äidin kaulaan kietoutuneina, huusi ja itki, se oli yltyleensä veressä, mutta kuin ihmeen kautta se ei ollut haavoittunut. Kapteenin oli vähän vaikea irroittaa se äidistään, jota se puristi kaikin voimin; sitten hän kääri sen viittaansa ja käytyään varovaisemmaksi kokemastaan seikkailusta hän nosti maasta kuolleen hatun, otti siitä valkean ristin ja kiinnitti sen omaansa. Sillä tavoin hän pääsi kenenkään pysäyttämättä kreivittären asunnolle saakka.
Veljekset heittäytyivät toistensa syliin ja pysyttelivät jonkun aikaa syleilyssään voimatta lausua sanaakaan. Vihdoin kapteeni kuvaili muutamin sanoin tilannetta mikä kaupungissa vallitsi. Bernard sadatteli kuningasta, Guiseja ja katolilaisten pappeja, hän tahtoi lähteä kaupungille ja koettaa päästä yhteyteen uskonveljiensä kanssa, jos nämä jossain yrittäisivät asettua vastarintaan. Kreivitär itki ja koetti häntä pidätellä, ja lapsi parkui ja huusi äitiään.
Kun pitkä aika oli kulunut parkumiseen, voivotteluun ja itkuun, niin täytyi vihdoinkin tehdä joku päätös. Lapsen suhteen kreivittären tallimestari otti hommatakseen, että joku vaimo ottaisi sen hoiviinsa. Mitä Mergy'hin tuli, niin hän ei voinut sillä hetkellä ajatella pakoa. Ja muuten, minne mennä? tiesikö kukaan eikö verilöyly ulottunut yli koko Ranskan, sen toisesta laidasta toiseen? Vahvoilla kaartin osastoilla oli miehitetty sillat, joita pitkin reformeeratut olisivat voineet päästä Saint-Germainen etukaupunkiin, mistä he sitten olisivat helpommin saattaneet pujahtaa pois kaupungista ja pyrkiä Etelä-Ranskan maakuntiin, jotka kaikkina aikoina olivat pysyneet heidän asialleen uskollisina. Toiselta puolen taas tuntui siltä, että olisi ollut mahdotonta, vieläpä varomatontakin pyytää hallitsijalta armoa hetkellä, jolloin hän, verilöylyn kiihoittamana, himoitsi vain yhä uusia uhreja. Kreivittären talo ei ollut — hän kun oli kuuluisa hurskaudestaan — varsin alttiina murhamiesten toimeenpanemille ankarille tarkastuksille, ja Diana uskoi voivansa luottaa väkeensä. Niinollen Mergy ei voinut mistään löytää turvapaikkaa jossa hän olisi ollut vähemmin vaaralle alttiina. Päätettiin että hän pysyisi siellä piilossa odottaen asian kehittymistä.
Sen sijaan että joukkosurmaaminen seuraavana päivänä olisi loppunut, se tuntui pikemminkin kiihtyvän ja käyvän järjestelmällisemmäksi. Ei ollut katolilaista, joka ei olisi ottanut valkeata ristiä pelosta että häntä muuten olisi voinut epäillä kerettiläiseksi, ja joka ei olisi aseistautunut ja antanut ilmi hugenotteja, jotka vielä olivat elossa. Kuningas oli sillä välin palatsiinsa sulkeutuneena, eikä hänen luokseen päässyt kukaan muu kuin surmatyön tekijäin johtomiehet. Ryöstönhalun houkuttelemana roskaväki oli liittynyt porvarikaartiin ja sotilaihin, ja kirkossa kiihoittivat saarnamiehet uskovaisia yhä suurempaan julmuuteen.
— Musertakaamme yhdellä kertaa, he sanoivat, kaikki lohikäärmeen päät, ja lopettakaamme ainiaaksi kansalaissodat.
Ja uskotellakseen verta ja ihmeitä janoaville kansajoukoille, että taivas hyväksyi tuon raivon ja vimman ja että se oli tahtonut heitä vielä rohkaista loistavalla ihmeellä, nämä sananjulistajat huusivat:
— Menkää Innocent-hautuumaalle, menkää katsomaan orapihlajapensasta, joka on uudelleen ruvennut kukkimaan kuin nuortuneena ja vahvistuneena siitä että sitä on kerettiläisten veri kostuttanut!
Ja aseistetut murhamiehet menivät monina juhlakulkueina hyvin juhlallisin menoin ihailemaan pyhää orjantappurapensasta, ja hautuumaalta palatessaan heitä elähytti uusi entistä kovempi uskonvimma ja into saada käsiinsä ja syöstä surman suuhun ne, joille taivas niin silminnähtävän selvään oli tuomionsa julistanut. Eräs Katarina di Medicin lause oli kaikkien suussa, sitä toisteltiin miehestä mieheen lapsia ja naisia teurastettaessa: Che pietà lor ser crudele, che crudeltà lor ser pietoso; tänään on lempeä kun on julma, julma kun on lempeä.
Näissä protentanteissa oli vain harvoja, jotka eivät olleet sodassa ja mukana tulisissa taisteluissa, ja silloin he olivat koettaneet ja useinkin menestyksellisesti, korvata pienemmän lukumääränsä urhoollisuudellaan; ja kuitenkin yritti ainoastaan kaksi tämän teurastuksen aikana tehdä vastarintaa surmaajilleen, ja näistä kahdesta miehestä oli vain toinen ollut sodassa. Ehkäpä se seikka, että he olivat tottuneet taistelemaan kokonaisina joukkoina ja säännöllisissä taisteluissa, oli riistänyt heiltä sen yksilöllisen päättäväisyyden ja tarmokkuuden, joka olisi saattanut innostuttaa jokaista protestanttia puolustautumaan kotonaan kuin linnoituksissa. Saattoi nähdä vanhojen sotilaitten ojentavan nöyrien uhrieläinten tavoin kaulansa kurjien olentojen katkaistavaksi, jotka edellisenä päivänä vielä olisivat vapisseet heidän edessään. He pitivät kohtaloonsa alistumistaan urhoollisuutena ja marttyyriglooriaa soturin kuolemaa parempana.
Kun ensimäinen kostonjano oli sammutettu, niin saattoi murhamiehistä sääliväisimpien nähdä tarjoavan uhreilleen hengen ja elämän uskostaluopumisen hinnalla. Hyvin pieni joukko kalvinisteja käytti tätä tarjousta hyväkseen ja suostui lunastamaan itsensä kuolemasta ja kidutuksistakin valheella, joka ehkä oli anteeksiannettava. Naiset ja lapset taas lukivat uskontunnustuksensa heidän päänsä yläpuolella kohotettujen miekkojen keskessä ja kuolivat valitustakaan päästämättä.
Kahden päivän kuluttua kuningas koetti lopettaa teurastuksen; mutta kun joukon intohimot kerran on päästetty valloilleen, niin sitä on mahdoton enää pysähdyttää. Ei siinä kyllä, että tikarit eivät suinkaan lakanneet tekemästä työtään, vaan hallitsijan itsensäkin täytyi, jumalattomasta säälittelystä syytettynä, peruuttaa armahdusmääräyksensä ja koventaa ne vielä ankarammiksi kuin mitä hänenkään ilkeytensä olisi vaatinut, mikä ominaisuus sentään oli yksi hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Pärttylinyötä lähinnä seuraavina päivinä kävi kapteeni säännöllisesti veljeänsä katsomassa tämän piilopaikassa, ja joka kerta oli hänellä kerrottavana tälle uusia yksityiskohtia hirmutapauksista joiden silminnäkijänä hän oli ollut.
— Voi milloinka pääsenkään pois tästä murhien ja rikosten maasta? huudahti George. Mieluummin tahtoisin elää villien eläinten kuin ranskalaisten parissa.
— Tule mukaan La Rochelle'een, sanoi Mergy; toivon etteivät murhatöiden tekijät ole vielä saaneet sitä haltuunsa. Tule kuolemaan minun kanssani, ja saata uskostaluopumisesi unhoon puolustamalla uskomme viimeistä varustusta.
— Entä mihin minä sitten joudun? sanoi Diana.
— Lähtekäämme pikemminkin Saksaan tai Englantiin, vastasi George.
Siellä ei meitä ainakaan tapeta eikä meidän tarvitse tappaa.
Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. George pantiin vankeuteen, kun ei ollut totellut kuninkaan määräyksiä; ja kreivitär, peläten että rakastettunsa voitaisiin keksiä, ajatteli enää vain miten saada hänet toimitetuksi pois Parisista.
XXIII.
Kaksi munkkia.
Lui mettant un capuchon
Ils en firent en moine.
Kansanlaulu.[71]
Eräässä Loiren rannalla vähän matkan päässä Orleans'ista ja sieltä Beaugency'hin vievän tien varrella olevassa kapakassa istui pöydän ääressä, ruskea kaapu yllään, ja suuri huppukaulus puoleksi silmille vedettynä, nuori munkki, silmät hyvin tarkkaavaisina ja hartaina rukouskirjaan kiintyneinä, vaikkakin hän oli valinnut vähän pimeänpuoleisen nurkan lukupaikakseen. Hänen vyöstään riippui rukousnauha, jonka helmet olivat isommat kuin kyyhkysen muna, ja pyhäinkuvat, joita oli runsas valikoima samaan nauhaan kiinnitettynä, pitivät kilinää hänen joka liikahduksellaan. Kun hän kohotti päätään katsoakseen oveen päin, niin saattoi huomata hienopiirteisen suun, jota koristivat ylöspäin taivutetut ja niin muhkeat viikset, että jalkaväen kapteeni olisi voinut olla niistä ylpeä. Hänen kätensä olivat hyvin valkeat, kyntensä pitkät ja huolellisesti leikatut; eikä mikään osoittanut, että tämä nuori veli olisi, munkkikuntansa tapoja noudattaen, koskaan käsitellyt lapiota tai haravaa.
Lihava pulleaposkinen talonpoikaiseukko, joka toimitti tässä kapakassa palvelijan ja keittäjättären virkaa ja joka kaiken lisäksi oli vielä sen omistaja, lähestyi nuorta munkkia, ja tervehdittyään häntä sangen kömpelösti, sanoi hänelle:
— Mitä? arvoisa isä, ettekö tilaa mitään päivälliseksi? Tiedättekö että kello on jo yli puolenpäivän?
— Mahtaakohan Beaugency'n lautta viipyä vielä kauvankin?
— Kukapa tietää. Vesi on matalalla, eikä nyt pääse kulkemaan mielensä mukaan. Ja sitten toisekseen ei ole vielä sen tuloaikakaan. Kuulkaa, teidän sijassanne minä söisin tässä päivällistä.
— Olkoon menneeksi! minä syön tässä päivällistä; mutta eikö ole jotain muuta huonetta kuin tämä, jossa voisin syödä? Tunnen täällä katkua, joka ei ole miellyttävää.
— Olettepa te kovin arkatuntoinen, arvoisa isä. Minä puolestani en tunne mitään.
— Korvennetaanko tämän majatalon lähistöllä jossain sikoja?
— Sikojako? Voi kuinka te olette leikkisä! Että sikojako? Kyllä melkein; sikoja he todella ovat, sillä kuten sanotaan eläessään he olivat silkkiin puettuina, mutta niistä sioista ei ole syötäväksi. Ne ovat hugenotteja, luvalla sanoen, joita virran rannalla poltetaan, sadan askeleen päässä täältä; siitä se katku, jota täällä tunnette.
— Hugenotteja?
— Niin, hugenottejapa hyvinkin. Ei suinkaan se teille mitä? Ei sen pitäisi viedä teiltä ruokahalua. Mitä siihen tulee että tahtoisitte vaihtaa huonetta ruokaillaksenne, niin minulla ei ole kuin tämä yksi vaan; niin ollen teidän täytyy siihen tyytyä. Ja mitäs turhista, ei hugenotti haise niinkään pahalle. Muuten, jos heitä ei poltettaisikaan, niin kyllä he löyhkäisivät ilmankin. Tänä aamuna heitä oli koko läjä rantahiekalla, niin korkea kuin … mitä se oli, tuon uunin korkuinen!
— Ja te käytte katsomassa noita ruumiita?
— Ahaa! Te sanotte sen minulle siksi että ne olivat alasti. Mutta, arvoisa isä, eihän kuolleista mitä … ne nyt eivät minuun tehneet sen ihmeempää vaikutusta kuin jos olisin nähnyt joukon kuolleita sammakolta. Kyllä näkyy kaikesta että heillä on eilen ollut Orleansissa koko urakka, sillä Loire on kuljettanut sieltä meille niin tuhannesti noita kerettiläiskaloja, kun joessa on vesi matalalla, niin niitä löytää joka päivä vesijätöiltä. Eilenkin kun myllärin poika oli katsomassa oliko joku toutain käynyt hänen verkkoonsa, niin eikös löydäkin sieltä kuollutta naista joka oli saanut mahdottoman hilporin iskun vatsaansa. Ajatelkaas, siitä oli mennyt sisään ja tullut hartioiden välistä ulos. Kyllähän poika sentään mieluummin olisi ottanut hyvän karpin… Mutta mikäs teille tuli, arvoisa isä? Ihankohan rupeatte pyörtymään? Tahdotteko että tuon teille päivällistä odottaessanne ryypyn Beaegency'n viiniä, se teidät taas saattaa hyvälle tuulelle.
— Ei kiitoksia.
— No niin! Mitä te sitte tahdotte päivälliseksi?
— Mitä vaan … se on minulle yhdentekevää.
— Mutta sanokaahan sentään! Minulla onkin sellainen ruokasälliö jossa on vähän vaikka mitä, tietäkääs.
— No hyvä! Laittakaa minulle kananpoika, ja antakaa minun lukea rauhassa messukirjaani.
— Kananpoikako? kananpoika! mutta arvoisa isä, sehän nyt vasta olisi jotakin! No ei teidän ainakaan tarvitse panna hampaita naulaan paastoaikana. Teillä on siis paavilta erikoislupa syödä kananpoikia perjantaipäivänä?
— Kas miten olenkaan hajamielinen? Niin totta tosiaan, tänäänhän on perjantai. Ei sinun pidä perjantaina lihaa syömän. Antakaa minulle munia. Olen teille kovin kiitollinen kun huomautitte siitä minulle ajoissa, että sain niin suuren synnin välttäneeksi.
— Niin niin! sanoi kapakan emäntä puoliääneen, nuo herrat ne söisivät kananpoikia paastopäivänä, jos ei heitä siitä varoittaisi; mutta jos he huomaavat köyhän vaimon keitossa vaivaisen silavanmurusen, niin kyllä siltä nostetaan sellainen elämä että hirvittää.
Sen sanottuaan hän rupesi valmistamaan munaruokaansa, ja munkki alkoi taaskin lukea messukirjaansa.
— Ave Maria! tyttäreni, sanoi toinen munkki astuessaan huoneeseen juuri, kun Margareta — se oli emännän nimi — piteli paistinpannun vartta ja varustautui kääntämään isoa omelettia.
Vastatullut oli komea harmaapartainen vanhus, hän oli kookas, tanakka ja pyylevä; hänen kasvonsa olivat hyvin punoittavat. Mutta kaikkein ensimäisenä veti huomion puoleensa suunnaton laastarilappu, jonka taa hänen toinen silmänsä hävisi kokonaan ja joka peitti puoli poskea. Hän puhui ranskaa sujuvasti; mutta hänen lausumisessaan saattoi huomata keveän vieraan korostuksen.
Hänen tullessaan sisään nuori munkki painoi päähineensä vieläkin syvempään, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Mutta vielä enemmän ihmetytti Margareta-muoria kun myöhemmin tullut munkki, joka oli palavissaan työntänyt päähineensä riippumaan hartioilleen, veti sen kiireimmän kaupalla silmilleen heti kun oli nähnyt uskonveljensä.
— Totta tosiaan, arvoisa isä, tulette parhaiksi ruoka-aikaan; ette tarvitse ollenkaan odottaa, ja saatte olla kuin kotonanne. Kääntyen sitten nuoren munkin puoleen hän virkkoi; Eikö totta, arvoisa isä, olette varmaan ihastunut kun saatte syödä päivällisenne tämän kunnianarvoisan isän seurassa. Minun omelettini tuoksu on houkutellut hänet tänne. Mutta en peijakas vieköön minä olekaan voita säästellyt!
Nuori munkki vastasi arasti ja soperrellen.
— Pelkään häiritseväni teitä, hyvä herra.
Vanha munkki puolestaan virkkoi, painaen päänsä hyvin syvään:
— Olen vähäpätöinen elsassilainen munkki parka… Puhun huonosti ranskaa … ja pelkäänpä ettei seurani uskonveljestäni ole miellyttävä.
— No mutta johan nyt jotain, sanoi Margareta muori, ihanko te rupeatte kursailemaan? Munkkien, ja varsinkin samaan munkkikuntaan kuuluvien keskenhän pitää olla vain yksi vuode ja yksi pöytä. Ja ottaen jakkaran hän asetti sen pöydän ääreen, suoraan munkkia vastapäätä. Vanhus istuutui siihen syrjittäin ja tuntui olevan kovin hämillään.
Omeletti tuli pöydälle.
— No arvoisat isät, lukekaa hyvin sukkelaan ruokarukouksenne ja sanokaa sitten minulle onko omelettini hyvä.
Sana ruokarukous tuntui saattavan molemmatkin munkit yhä enemmän ymmälle. Nuorempi sanoi vanhemmalle:
— Teidän on se luettava, te olette vanhempi, teille se kunnia kuuluu.
— Ei ollenkaan. Te olitte täällä ennen minua, teidän se on luettava.
— Ei suinkaan, olkaa hyvä lukekaa te se.
— Minä sitä ainakaan en tee.
— Teidän täytyy ehdottomasti.
— No katsokaahan vaan, ettekö annakin omeletin jäähtyä. Onko koskaan nähty kahta niin kursailevaa harmaaveljestä! Lukekoon vanhempi rukouksen ja nuorempi kiitoksen ruoan jälkeen.
— Minä osaan rukouksen vain omalla kielelläni, sanoi vanha munkki.
Nuorempi näytti hämmästyvän ja loi salavihkaa silmäyksen kumppaniinsa. Sillävälin tämä viimeksimainittu pani kätensä hyvin hurskaan näköisenä ristiin ja alkoi höpistä huppukauluksensa sisässä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla. Sitten hän istuutui, ja kädenkäänteessä, sanaakaan virkkaamatta hän oli pistänyt poskeensa kolme-neljännestä omeletista ja tyhjentänyt pullon, joka oli asetettu hänen eteensä pöydälle. Hänen toverinsa, nenä melkein lautasessa kiinni, avasi suutaan vain pannakseen siihen ruokaa. Kun omeletti oli lopussa, niin hän nousi, risti kätensä ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi muutamia latinalaisia sanoja, joista viimeiset olivat: Et beata viscera virginis Mariae. Ne vain saattoi Margareta kuulla.
— Kuinka omituisen rukouksen, kaikella kunnioituksella sanoen, te luittekaan, arvoisa isä! Minusta se ei tunnu samanlaiselta kuin meidän pastorimme käyttämä.
— Se on meidän luostarimme rukous, sanoi nuori harmaaveli.
— Mahtaakohan lautta jo pian tulla? kysyi toinen munkki.
— Kärsivällisyyttä! Kyllä sen pitäisi jo kohta tulla, vastasi
Margaretamuori.
Nuorempi harmaaveli näytti olevan harmissaan, ainakin siitä tavasta päättäen millä hän heilautti päätään. Hän ei kuitenkaan huolinut lausua pienintäkään huomautusta; ja ottaen rukouskirjansa hän rupesi lukemaan kahta tarkkaavammin.
Elsassilainen puolestaan antoi, selin toveriinsa kääntyen, rukousnauhansa helmien solua etusormensa ja peukalonsa välitse liikuttaen tällöin huuliaan, joilta kuitenkaan ei kuulunut pienintäkään ääntä.
— Tuossapa on kaksi kummallisinta munkkia ja hiljaisinta mitä koskaan olen nähnyt, ajatteli Margareta asettuen rukkinsa ääreen, jonka hän pian pani liikkeeseen.
Neljännestuntiin ei hiljaisuutta ollut häirinnyt mikään muu kuin rukin hyrinä, kun neljä aseistettua ja hyvin roistomaisen näköistä miestä tuli kapakkaan. He hipaisivat hiukan hattunsa reunaa munkit nähdessään, ja yksi heistä pyysi, tervehtien Margaretaa tuttavallisella nimellä "pikku Reettaseni", tältä ensiksi viiniä ja sitten päivällistä hyvin nopeaan, "sillä" — hän sanoi — "ihan on minulle kasvanut sammalta kurkkuun, kun en ole saanut leukojani liikutella".
— Viiniä! viiniä! mutisi Margaretamuori, se on kyllä helposti sanottu, herra Pensas-Jaska. Mutta maksatteko te kanssa puolestanne? Te tiedätte että herra Luottonen on kuollut; ja ennestäänkin te jo olette minulle velkaa, yhteensä viinistä ja päivällisistä ja illallisista, enemmän kuin kuusi eky'tä, niin totta kuin minä olen kunniallinen nainen.
— Molemmatkin asiat yhtä totta! vastasi Pensas-Jaska nauraen; se tahtoo sanoa että olen teille velkaa vain kaksi eky'tä, Reettamuori, enkä äyriäkään enemmän. Ja hän käytti erästä vielä voimakkaampaa sanaa:
— Voi Jesus Maria siunatkoon! voiko sanoa?…
— No no, älkäähän nyt siinä ruvetko lörpöttelemään. Minä maksan ne sinulle samalla kuin senkin mitä nyt täällä kulutamme; sillä tänään minulla on heliseviä taskussa, vaikkakaan emme niitä saaneet siinä urakassa missä nyt viimeksi oltiin. En ymmärrä minne ne senkin kerjäläiset panevat rahansa.
— On hyvin mahdollista että he nielevät ne, kuten saksalaiset tekevät, sanoi yksi hänen tovereistaan.
— Saakeli sentään! kiljaisi Pensas-Jaska, niitä täytyy katsoa lähempää. Jos kerettiläisen raadossa on hyviä pistooleja, niin liian hyvä se on koirien ruoaksi heitettäväksi.
— Kuinka hän huusikaan tänä aamuna, se kerettiläisen papin tyttö! sanoi kolmas.
— Entä se lihava pappi sitten! lisäsi viimeinen. Hän oli niin paksu, ettei häntä saanut uppoamaan veteen.
— Teillä onkin sitten ollut koko urakka tänä aamuna? kysyi
Margareta, joka tuli kellarista täysiä pulloja tuoden.
— Onpa niinkin, sanoi Pensas-Jaska. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia, tusinan verran me heitä kaikkiaan heitimme virtaan tai tuleen. Mutta Reetta, se vaan oli onnetonta, kun heillä ei ollut ei niin pennin pyöreätä; lukuunottamatta naista, jolla oli muutamia helyjä, ei koko sakki ollut edes pyssynhanan veroinen. Niin, arvoisa isä, hän jatkoi kääntyen nuoren munkin puoleen: hyvin me olemmekin ansainneet aneita tänä aamuna tappamalla kerettiläisiä koiria, teidän vihollisianne.
Munkki katsoi häneen hetkisen ja rupesi sitten uudestaan lukemaan; mutta rukouskirjansa vapisi huomattavasti hänen vasemmassa kädessään ja oikean hän puristi nyrkkiin niinkuin kovan mielenliikutuksen vallassa oleva mies ainakin.
— Aneista puhuen, sanoi Pensas-Jaska kääntyen tovereittensa puoleen, tiedättekös että tahtoisin yhden sellaisen, jotta saisin syödä lihaa tänään. Näen tuolla Reettamuorin kanatarhassa kananpoikia, ja ne himoittavat minua niin vietävästi.
— Perhana vieköön! sanoi yksi roistoista, syödään vaan niitä, ei meitä siitä tuomita. Huomenna menemme ripityttämään itsemme, sillä hyvä.
— Kuulkaapas pojat, huusi toinen, nytpä keksin keinon. Pyydetäänpäs tuolta isomahaiselta munkilta lupa syödä lihaa.
— Niinkuin hän muka voisi sen antaa! vastasi toverinsa.
— Kautta Neitsyt Maarian! huusi Pensas-Jaska, minäpä tiedän paremman keinon kuin kaikki muut, ja sen sanon teille korvaan.
Kaikki neljä lurjusta panivat heti päänsä yhteen ja Pensas-Jaska selitti aivan hiljaa kuiskaten heille suunnitelmansa, joka suurella naurunrähäkällä hyväksyttiin. Yksi roisto vain näytti vähän epäilevän.
— Kuule, Pensas-Jaska. Tuo on huono tuuma, tuo sinun tuumasi, ei siitä meille kunnian kukko laula; minä en pistä siihen näppiäni.
— Suusi kiinni, Kapustakoura. Niinkuin se muka olisi suurikin synti, jos jotakuta vähän kutkuttaa tikarinterällä!
— Niin, mutta tuollaista kaljupäätä!…
He puhuivat hiljaa, ja molemmatkin munkit näyttivät yrittävän päästä heidän suunnitelmiensa perille muutamista sanoista, joita he saivat heidän puheistaan siepanneeksi.
— Hittoja kanssa, ei siinä ole mitään eroa, puuttui Pensas-Jaska taas äänekkäämmin puheeseen. Ja kaiken lisäksi joutuu siinä synnin tekemään hän enkä minä.
— Niin, Pensas-Jaska on oikeassa! huusi kaksi muuta.
Siinä samassa Pensas-Jaskaksi kutsuttu nousi ja meni ulos huoneesta. Hetkisen perästä rupesi kuulumaan kanojen huutoa ja kaakatusta, ja kohta lurjus tuli takaisin, kuollut kana kummassakin kädessä.
— Voi tuota kirottua! kiljaisi Margaretamuori. Vai menet sinä tappamaan minun kanojani ja vielä perjantaipäivänä! Mitä sinä niillä aiot tehdä, roisto?
— Hiljaa, hiljaa, Reetta, älkääkä kuumentako korviani; te tiedätte että minun kanssani ei leikitä. Laittakaa vaan paistinvartaat kuntoon ja antakaa minun pitää muusta huoli. Sitten hän sanoi, lähestyen elsassilaista harmaaveljeä. — Katsokaas, arvoisa isä, näettehän nämä elukat? No niin, tahtoisin että olisitte niin hyvä ja ristisitte ne.
Munkki hätkähti hämmästyneenä, toinen sulki kirjansa, ja Margareetta alkoi haukkua Pensas-Jaskaa.
— Ettäkö minä ristisin? sanoi munkki.
— Niin juuri, arvoisa isä. Minä rupean kummiksi, ja ruvetkoon tuo Reetta tuossa toiseksi. Ja kuulkaas mitkä nimet annan tyttötypyköilleni: tästä tehdään Karppi, tuosta taas Ahven. Eikös olekin siinä kaksi kaunista nimeä!
— Ristiä kanoja! huudahti munkki nauraen.
— Senkin haaska! huusi Margareta, luuletko todellakin että minä sallin teidän pitää tuota ilvettänne omassa talossani? Luuletko olevasi juutalaisten parissa tai hornassa noitien luona kun rupeat elukoita kastattamaan?
— Laittakaa niin, ettei minun tarvitse kuulla tuon suunpieksijän räyhäämistä, sanoi Pensas-Jaska tovereilleen ja te, isäseni, tokko osaatte lukea tuosta terästä kuka seppä sen on tehnyt?
Niin sanoen hän toi paljastetun tikarinsa vanhan munkin nenän eteen. Nuorempi hyppäsi pystyyn; mutta melkein samassa hän, ikäänkuin varovasti asian harkittuaan istuutui jälleen, päättäen hillitä itsensä.
— Kuinka minun sitten pitää ristiä tätä siipikarjaa, poikani?
— Perhana vieköön, sehän on hyvin helppoa; ihan niinkuin te kastatte meitäkin, meitä vaimosta syntyneitä. Ripauttakaa Baptizo te Carpam et Percam;[72] mutta sanokaa se omalla siansaksallanne. No niin, Pikku-Jussi, tuopas tänne tuo vesilasi, ja te muut kaikki, hatut pois päästä, ja kuunnelkaa hartaasti, jumalauta!
Yleiseksi hämmästykseksi vanha harmaaveli otti hiukan vettä, ripautti sitä kanojen päähän ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi jotakin, joka muistutti rukousta. Hän lopetti lauseensa sanoilla Baptizo te Carpam et Percam. Sitten hän tarttui taaskin rukousnauhaansa hyvin tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi tehnyt mitään tavatonta.
Margaretamuori oli hämmästyksestä mykkänä. Pensas-Jaska riemuitsi. — No niin, Reetta, hän sanoi heittäen tälle kanat, valmistapas meille nyt tuo karppi ja tuo ahven; niistä tulee kovin hyvää paastoruokaa.
Mutta Margareta ei vieläkään suostunut pitämään niitä kristittyjen ruokana, niin kastetut kuin ne olivatkin. Roikaleiden täytyi uhkailla häntä, että he pitelisivät häntä pahoin, ennenkuin hän sai asettaneeksi nuo muunnetut kalat paistinvartaaseen.
Sillä välin Pensas-Jaska ja toverinsa joivat vahvasti; he esittivät maljoja ja pitivät suurta melua.
— Kuulkaahan! huusi Pensas-Jaska iskien nyrkkinsä kovasti pöytään vaatien hiljaisuutta. Minä ehdotan että juomme maljan pyhän isämme paavin terveydeksi ja kaikkien hugenottien kuolemaksi, ja noiden molempien kaljupäiden ja Reetan täytyy juoda meidän kanssamme.
Huutaen ilmaisivat kolme muuta suostuvansa ehdotukseen.
Hän nousi hieman horjuen, sillä hän oli jo enemmän kuin puoleksi humalassa ja pullosta, joka hänellä oli kädessään, hän täytti nuoren munkin lasin.
— No, hurskas isä, hän sanoi: hänen terveytensä pyhyydeksi! Mi—minä e… erehdyin. Hänen pyhyytensä terveydeksi ja hugenottien …
— Minä en milloinkaan juo aterioitteni välillä, sanoi nuori mies kylmästi.
— Ei, perhana! kyllä te juotte, tai piru minut periköön, jos ette sano miksi ette juo!
Näin sanoen hän laski pullon pöydälle, ja ottaen käteensä lasin hän rupesi tuomaan sitä munkin huulille, joka istui rukouskirjansa yli kumartuneena näköjään hyvin rauhallisena. Muutamia viinipisaroita tipahti kirjalle. Heti paikalla nuori munkki nousi ja sieppasi käteensä lasin; mutta sensijaan että olisi juonut sen sisällön, hän heittikin sen vasten Pensas-Jaskan naamaa. Kaikki räjähtivät nauramaan. Käsivarret ristissä ja selkä seinää vasten harmaaveli katsoi tiukasti roikaletta silmiin.
— Kuulkaapas, pikku munkki, tämä leikki ei minua ollenkaan huvita. Kirkas tuli ja leimaus! jos ette olisi munkki niin kyllä minä totisesti teille näyttäisin, kenen kanssa te olette tekemisissä.
Näin puhuen hän ojensi kätensä aivan nuoren miehen kasvojen kohdalle ja nykäsi sormenpäillään tätä viiksistä.
Munkin kasvot helähtivät purppuranpunaisiksi, toisella kädellä hän tarttui julkeata roistoa kaulukseen kiinni, toiseen hän tempasi pullon ja iski sen palasiksi tämän päähän niin rajusti, että Pensas-Jaska vaipui tunnotonna jakkaralle kasvot yhtaikaa sekä viinin että veren peitossa.
— Mainiota! reipas poikani! huudahti vanha munkki, tepä olette koko piru hengenmieheksi! Pensas-Jaska on kuollut! kirkuivat muut rosvot, nähdessään ettei toverinsa hievahtanutkaan, kyllä me teille annamme rökkiin niin että tuntuu. He tempasivat miekkansa; mutta nuori munkki kääräisi hämmästyttävän nopeasti kaapunsa leveät hihat ylös sai käteensä Pensas-Jaskan miekan ja asettui puolustusasentoon mitä päättäväisimmän näköisenä. Samassa silmänräpäyksessä hänen uskonveljensä tempasi viittansa alta tikarin, jonka terä oli vähintäin kahdeksantoista tuuman pituinen, ja asettui hänen rinnalleen aivan yhtä sotaisen näköisenä.
— Ahaa, lurjukset, kyllä me teille näytämme mistä Taavetti olutta osti.
Ja kädenkäänteessä oli kaikkien kolmen lurjuksen pakko, joko haavottuneena tai ainakin aseensa menettäneenä hypätä ikkunasta ulos.
— Jesus Maria siunaa ja varjele! minkälaisia tappelijoita te olettekaan, arvoisat isät! Te tuotatte kunniaa uskollenne. Kuitenkin kaikitenkin makaa tuossa yksi mies kuolleena, ja se on vahingoksi talon maineelle.
— Mitä vielä! ei hän ole kuollut sanoi vanha munkki, näkyyhän hän liikahtelevan; mutta menenpä antamaan hänelle viimeisen voitelun. Ja hän meni haavoittuneen luo ja tarttui tätä tukasta kiinni; ja asettaen terävän tikarinsa tämän kurkulle hän olisi ruvennut leikkaamaan hänen päätään poikki, jos eivät Margaretamuori ja nuorempi munkki olisi häntä pidättäneet.