— Mitä te teette, herra Jumala! sanoi Margareta; tapatteko ihmisen! ja vielä ihmisen joka on hyvien katolilaisten kirjoissa, vaikkei hän sitä olekaan ollenkaan, kuten kyllä saattaa nähdä!
— Minä otaksun, että kiireelliset asiat kutsuvat teitä niinkuin minuakin Beaugency'hin, sanoi nuori munkki kanssaveljelleen. Nyt on lautta täällä. Kiirehtikäämme.
— Te olette oikeassa, ja minä seuraan teitä. Hän pyyhki tikarinsa ja asetti sen taas vaippansa alle. Sitten molemmat urheat munkit läksivät, maksettuaan puolestaan, yhdessä taivaltamaan kohti Loirea, jättäen Pensas-Jaskan Margaretan käsiin, joka aluksi rupesi maksun saadakseen kopeloimaan tämän taskuja; sitten hän rupesi poimimaan pois lasisiruja, joita tämän naama oli täynnään, hoitaakseen häntä kaikkien niiden sääntöjen mukaan, joita kaikki eukot noudattavat samankaltaisissa tapauksissa.
— Erehdynpä suuresti, jos en ole teitä nähnyt jossain, sanoi nuori mies vanhalle harmaaveljelle.
— Piru minut periköön, mutta kyllä teidän naamanne ei ole minulle outo! Mutta…
— Kun teidät näin ensi kerran, niin eipä teillä silloin tainnut olla tuo kaapu päällänne.
— Entä te itse?
— Te olette kapteeni…
— Dietrich Hornstein, palvelukseksenne; ja te olette se nuori aatelismies, jonka kanssa söin päivällistä lähellä Etampes'ia.
— Sama juuri.
— Teidän nimenne on Mergy?
— Niin; mutta nyt se ei ole minun nimeni. Minä olen veli Ambrosius.
— Ja minä, veli Antonius Elsassilainen.
— Hyvä. Ja minne matka?
— La Rochelleen, jos vain voin.
— Niin minäkin.
— Olenpa kovin iloissani kun teidät tapasin… Mutta saakeli! kyllä te saatoitte minut niin vietävän pahaan pulaan ruokarukouksellanne; enhän minä siitä osannut sanaakaan; ja minä kun pidin teitä alussa niin hyvänä munkkina kuin pääseekin.
— Samat sanat.
— Mistä te olette paennut?
— Parisista. Entä te?
— Orleansista. Enemmän kuin viikko minun täytyi piilotella.
Miesparkani … kornettini … ovat Loiressa.
— Entä Mila?
— Hän kääntyi katolilaiseksi.
— Entä hevoseni, kapteeni?
— Ai! tosiaankin! niin että missäkö se on? Annatin raippoja sille torvensoittajaheittiölle joka sen teiltä varasti… Mutta kun en tiennyt missä te oleilitte, niin en voinut toimittaa sitä teille takaisin… Ja minä pidin sen itse odottaen että saisin kunnian tavata teitä. Nyt se on varmastikin jollakin paavilaisroikaleella.
— Hiljaa! älkää sanoko sitä sanaa niin kovasti. Kuulkaas kapteeni, olkaamme yksistä puolin ja auttakaamme toinen toistamme niinkuin vastikäänkin teimme.
— Olkoon niin; ja niinkauan kuin Dietrich Hornsteinilla on pisaraakaan verta suonissaan, on hän aina valmis tappelemaan teidän rinnallanne.
He puristivat iloisesti toistensa käsiä.
— Mutta kuulkaas, mikä pahuksen juttu se olikaan, jonka he kertoivat minulle, ja jossa oli sekä kanat että Carpam ja Percam ja kaikki? Kyllä täytyy sanoa että nuo paavilaiset ovat oikeita pässinpäitä.
— Hiljaa! kerran vielä: tuossa on lautta.
Niin jutellen he tulivat lautalle, jolle he nousivat. He tulivat Beaugency'hin, eikä mitään muuta erikoista tapahtunut kuin että he tapasivat useita uskolaistensa ruumiita jotka kelluivat Loiren pinnalla.
Eräs lauttureista huomautti että useimmat olivat vedessä selällään.
— He huutavat taivaan kostoa, sanoi Mergy aivan hiljaa saksalaisen ratsuväen kapteenille.
Dietrich puristi hänen kättään sanaakaan virkkaamatta.
XXIV.
La Rochellen piiritys.
Still hope and suffer all who can.
Moore, Fudge family.[73]
La Rochelle, jonka melkein kaikki asukkaat tunnustivat reformeerattua oppia, oli siihen aikaan tavallaan kuin Etelä-Ranskan pääkaupunki, ja se oli protestanttisen puolueen lujin tukikohta. Espanjan ja Englannin kanssa käyty vilkas kauppa oli sinne tuonut huomattavia rikkauksia, sekä sitä itsenäisyyden ja riippumattomuuden tuntoa, jonka nämä synnyttävät ja pitävät yllä. Porvaristossa, jotka olivat kalastajia tai merimiehiä, usein merirosvojakin, ja jotka pienestä pitäen olivat tottuneet seikkailurikkaan elämän vaaroihin, oli sitä työkykyä ja tarmoa, joka heillä korvasi puuttuvan sotakurin ja kokemuksen. Myöskin oli sanoma elokuun 24 päivän verilöylystä herättänyt rochellelaisissa — kaukana siitä että se olisi saanut heidät vaipumaan siihen typerään kohtaloonsa alistumiseen, joka oli vallannut suurimman osan protestanteista ja saanut heidät pitämään asiaansa epätoivoisena — sen toimintatarmoisen ja peljättävän rohkeuden, jonka väliin epätoivo tuo mukanaan. Yksimielisesti he päättivät ennen kestää aivan viimeiseen saakka, kuin avata porttinsa viholliselle, joka heille vast'ikään oli antanut niin loistavan todistuksen huonosta uskostaan ja raakalaisuudestaan. Pappien lietsoessa tätä uskonintoa kiihkoisilla puheillaan, uurastivat naiset, lapset ja vanhukset kilvan vanhoja varustuksia korjaillen ja uusia rakennellen. Elintarpeita ja aseita koottiin, veneitä ja laivoja varustettiin; sanalla sanoen, hetkeäkään hukkaamatta järjesteltiin ja valmisteltiin kaikkia puolustuskeinoja mitä kaupungilla vaan oli käytettävänään. Useat verilöylystä pakoon päässeet aatelismiehet liittyivät rochellelaisiin, ja heidän kuvauksensa Pärttylinyön hirmuista saivat pahimmatkin pelkurit rohkeiksi. Miehistä, jotka olivat pelastuneet varmalta näyttävästä kuolemasta, oli sota, sen kohtalot ja vaarat samaa kuin vieno tuulenhenki myrskyn käsistä suoriutuneista merimiehistä. Mergy ja hänen toverinsa kuuluivat niihin pakolaisiin, jotka tulivat La Rochellen puolustajien rivejä tihentämään.
Huolestuneena näistä valmistuksista alettiin Pariisin hovissa katua, ettei niitä oltu ennakolta ehkäisty. Marsalkka de Biron lähestyi La Rochellea sovitteluehdotusten tuojana. Kuninkaalla oli jonkunverran aihetta toivoa, että Bironin valitseminen olisi rochellelaisille mieleen; sillä tämä marsalkka, oli, kaukana siitä, että olisi ottanut osaa Pärttylinyön murhiin, pelastanut useita huomattavia protestantteja, olipa hän vielä kääntänyt komentamansa arsenaalin tykit kuninkaallisia tuntomerkkejä kantavia surmatyöntekijöitä vastaan. Hän vaati vain, että hänet otettaisiin kaupungissa vastaan kuninkaan käskynhaltijana ja tunnustettaisiin siksi, ja lupasi puolestaan pitää loukkaamattomina asukkaitten erikoisoikeudet ja vapaudet ja sallia heidän vapaasti harjoittaa uskontoaan. Mutta saattoiko kuudenkymmenentuhannen protestantin murhan jälkeen vielä luottaa Kaarle IX:n lupauksiin. Sitäpaitsi jatkuivat itse neuvottelujen aikana verilöylyt Bordeaux'ssa, Bironin sotilaat ryöstelivät La Rochellen alueita ja kuninkaallinen laivue kaappaili kauppalaivoja ja saarsi sataman.
Rochellelaiset kieltäytyivät ottamasta Biron'ia vastaan, ja he vastasivat, etteivät he voi ruveta kuninkaan kanssa sovinnon hierontaan, niinkauan kuin hän kulki Guise'in tunnussanassa, joko he sitten uskoivat, että näistä viimeksimainituista yksin olivat saaneet alkunsa kaikki onnettomuudet, mitä kalvinismi oli saanut kärsiä, tahi että he tällä jo useasti toistetulla olettamuksella koettivat rauhoittaa niiden omaatuntoa, jotka mahdollisesti arvelivat, että uskollisuus kuningasta kohtaan oli asetettava yläpuolelle heidän uskonnollisten harrastustensa. Siitä alkaen ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä sovintoon. Kuningas rupesi ajattelemaan jotain toista sovinnonhierojaa ja lähetti sinne La Noue'n. La Noue, jolla oli liikanimi Rautakäsi, sen tekokäden johdosta, joka hänellä oli eräässä tappelussa menettämänsä käsivarren sijalla, oli innokas kalvinisti, joka viimeisessä kansalaissodassa oli osoittanut suurta urhoollisuutta ja sotilaallista kykyä.
Amiraalilla, jonka ystävä hän oli ollut, ei ollut taitavampaa eikä uskollisempaa upseeria. Pärttylinyön aikana hän oli Alankomaissa johtamassa kapinoitsevien flaamilaisten kurittomia joukkoja espanjalaisia vastaan. Onnen käännyttyä vastaiseksi oli hänen ollut pakko antautua Alban herttualle, joka oli häntä kohdellut sangen hyvin. Myöhemmin Kaarle IX, kun niin paljo vuodatettu veri oli herättänyt hänessä vähän tunnonvaivoja, lunasti hänet vapaaksi ja otti hänet vastoin kaikkia odotuksia mitä ystävällisimmin vastaan. Tämä ruhtinas, joka kaikessa meni äärimmäisyyksiin, tuhlasi tuhlaamalla suosionosoituksiaan yhdelle protestantille, vaikka juuri oli surmauttanut heitä satatuhatta. Jonkinlainen sattuma näytti suosivan La Noue'ta kaikissa hänen kohtaloissaan; jo kolmannessa kansalaissodassa hänet oli kuninkaan veli[74] ottanut vangiksi ensin Jarnac'issa ja sitten Moncontourissa ja laskenut hänet kummallakin kerralla vapaaksi lunnaitta, huolimatta siitä, että osa upseeristosta esitti vastaväitteitä ja vaati häntä uhraamaan miehen, joka oli liian vaarallinen säästettäväksi ja liiaksi kunniastaan kiinni pitävä viekoteltavaksi heidän puolelleen. Kaarle ajatteli, että La Noue varmaankin muistaisi hänen armollisuuttaan, ja antoi hänelle tehtäväksi kehoittaa rochellelaisia alistumaan. La Noue suostui siihen, mutta sillä ehdolla, ettei kuningas vaatisi häneltä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa hänen kunniansa kanssa. Hän lähti matkaan, mukanaan italialainen katolinen pappi, jonka tuli pitää häntä silmällä.
Jo alussa hän sai masennuksekseen todeta, ettei häneen luotettu. Hän ei päässyt La Rochelleen, vaan kohtaamispaikaksi määrättiin pieni lähiseudun kylä. Tadon'issa hän kohtasi La Rochellen lähettiläät. Hän tunsi heidät kaikki niin kuin vanhat asetoverit tunnetaan; mutta hänet nähdessään ei ainoakaan ollut häntä tuntevinaan; hän sanoi nimensä ja esitti kuninkaan ehdotukset. Hänen puheensa pontena oli:
— Luottakaa kuninkaan lupauksiin; kansalaissota on kaikista onnettomuuksista suurin.
La Rochellen pormestari vastasi katkerasti hymyillen:
— Näemme kyllä miehen, joka muistuttaa La Noue'ta, mutta La Noue ei olisi ehdottanut veljilleen, että he alistuisivat murhamiesten alaisiksi. La Noue rakasti amiraalivainajaa, ja hän olisi pikemmin tahtonut kostaa hänen puolestaan kuin ruveta hänen murhamiestensä kanssa sovintoa hieromaan, Ei, te ette ole mikään La Noue!
Lähettiläs parka, johon nämä moitteet sattuivat aivan sielun sisimpään, muistutti mieliin palvelukset, mitkä hän oli tehnyt kalvinistien asialle, osoitti silvottua kättään ja vakuutti protestanttisuuttaan. Vähitellen rochellelaisten epäluuloisuus alkoi hälvetä; heidän porttinsa avautuivat La Noue'lle; he näyttivät hänelle apuneuvonsa ja varustuksensa, vieläpä pyytämällä pyysivät häntä asettumaan heidän etunenään. Tarjous oli vanhalle soturille kovin houkutteleva. Kaarlelle vannottu vala oli tehty ehdoilla, joita voi tulkita omantunnon mukaan. La Noue toivoi, että, kun hän asettui rochellelaisten etunenään, niin olisi helpompi saada heidät palaamaan rauhankannalle; hän luuli voivansa olla samalla kertaa uskollinen kuninkaalle vannomalleen uskollisuudenvalalle ja velvollisuuksilleen uskontoaan kohtaan. Hän erehtyi.
Kuninkaallinen armeija tuli La Rochellea ahdistamaan. La Noue johti kaikkia uloshyökkäyksiä ja tappoi suuren joukon katolilaisia. Sitten, kaupunkiin palattuaan, kehoitti hän asukkaita tekemään rauhan. Millä tuloksella? Katolilaiset huusivat, että hän muka oli syönyt kuninkaalle antamansa sanan; protestantit syyttivät häntä siitä että hän petti heitä.
Asiain näin ollen La Noue perin katkeroituneena etsimällä etsi kuolemaa, pannen henkensä joka päivä senkin seitsemän kertaa vaaralle alttiiksi.
XXV.
La Noue.
Foeneste: Cap de you cet homme ne se mouche pas du talon.[75]
D'Aubigné, Le baron de Foeneste.
Piiritetyt olivat juuri tehneet onnistuneen uloshyökkäyksen katolilaisten armeijan äärimmäisiä saartokaivantoja vastaan. He olivat täyttäneet juoksuhautoja monen sylen pituudelta, kaataneet kumoon monta vallikoria ja surmanneet satakunta sotilasta. Se osasto, joka oli saanut tämän voiton, palasi takaisin kaupunkiin Tadon-portin kautta. Etunenässä marssi kapteeni Dietrich ja komppania pyssymiehiä, kaikki palavissaan, huohottaen ja janoissaan, mikä oli varma merkki siitä, etteivät he olleet säästäneet itseään. Seurasi sitten iso joukko porvareita, joiden joukossa saattoi havaita useita naisia, jotka nähtävästi olivat olleet mukana ottelussa. Sitten tuli nelisenkymmentä vankia, useimmat pahasti haavoittuneina, kahden sotilasrivin välissä kulkien, joilla viimeksimainituilla oli täysi työ suojellessa heitä katsomaan keräytyneen kansanjoukon raivolta. Parisenkymmentä ratsastajaa muodosti jälkijoukon. La Noue, jolla Mergy oli adjutanttina, ratsasti viimeisenä. Hänen haarniskaansa oli pyssynluoti tehnyt loven, ja hevosensa oli haavoittunut kahdesta kohti. Vasemmassa kädessään hän piti vieläkin tyhjäksi ampumaansa pistoolia, ja oikeasta rautahihasta käsivarren asemesta esiin pistävällä koukuralla hän piteli hevosensa suitsia.
— Antakaa vankien olla, hyvät ystävät! huusi hän yhtämittaa. Olkaa sääliväisiä, hyvät rochellelaiset. He ovat haavoittuneita, he eivät enää voi puolustautua: he eivät ole enää vihollisia.
Mutta kansanjoukko vastasi hurjasti huutaen ja rähisten: hirteen paavilaiset! käpälälautaan kaikkityyni! Ja eläköön La Noue!
Mergy ja ratsumiehet tehostivat päällikkönsä ylevien kehoitusten vaikutusta huitomalla muutaman kerran sopivassa tilaisuudessa keihäänvarrella. Vangit vietiin lopulta kaupungin vankilaan ja sijoitettiin hyvästi vartioituina paikkaan, jossa heidän ei tarvinnut ollenkaan pelätä väestön raivoa. Joukko-osasto hajaantui, ja ainoastaan muutamia aatelismiehiä mukanaan astui La Noue ratsailta kaupungintalon edustalla, samalla hetkellä, jolloin sieltä tuli ulos kaupungin pormestari useiden porvarien ja Laplace-nimisen protestanttisen papin seuraamana.
— No niin, urhea La Noue, sanoi pormestari ojentaen hänelle kätensä, näytittepä taas noille murhamiehille, etteivät kaikki urhoolliset miehet ole kuolleet herra amiraalin mukana.
— Suoriuduttiinhan siitä sangen onnellisesti, herra pormestari, vastasi La Noue vaatimattomasti. Meiltä kaatui vain viisi ja haavoittui muutamia harvoja.
— Kun te kerran olitte uloshyökkäystä johtamassa, jatkoi pormestari äskeistä puhettaan, niin me jo ennakolta olimme varmat sen menestymisestä.
— Oi! Mitä voisi La Noue ilman Jumalan apua? huudahti katkerasti vanha pappi. Herra, väkevä Jumala, on sotinut puolestamme tänä päivänä, hän on kuullut rukouksemme.
— Herra antaa ja Herra ottaa pois voiton tahtonsa mukaan, sanoi Le Noue tyynesti, ja häntä ainoata on kiittäminen sodan menestyksistä. Sitten hän virkkoi pormestarin puoleen kääntyen: — Kuulkaas, herra pormestari, onko neuvosto tehnyt päätöksensä hänen majesteettinsa uusien ehdotusten suhteen?
— On! vastasi pormestari; vastikään lähetimme torvensoittajan takaisin Monsieur'n[76] luo pyytämään, ettei hän enää vaivaisi itseään lähettämällä meille uusia kehoituksia. Tästä lähin vastaamme niihin vain ruudilla ja lyijyllä.
— Teidän olisi pitänyt hirtättää torvensoittaja, huomautti pappi: sillä eikö ole kirjoitettu: Muutamia pahanilkisiä on noussut sinun keskuudestasi, jotka ovat pyytäneet houkutella heidän kaupunkinsa asukkaat. Vaan katso, sinun pitää heidät hukuttaman, ja sinun ja koko sinun sukukuntasi käsi pitää heidän päällensä pantaman.
La Noue huokasi ja kohotti silmänsä taivasta kohti vastaamatta mitään.
— Mitä! meidänkö pitäisi antautua! jatkoi pormestari, antautua, kun muurimme ovat vielä pystyssä, kun vihollinen ei tohdi edes läheltä käydä niiden kimppuun, kun taas me käymme häntä joka päivä hätyyttämässä hänen omissa juoksuhaudoissaan! Uskokaa minua, herra La Noue, jos La Rochellessa ei olisi sotamiehiä, niin jo pelkästään naisissa olisi kylläksi ajamaan pakoon nuo Parisin nylkyrit.
— Herra pormestari, kun on vahvempana puolena, niin pitää puhua varovaisesti vastustajastaan, ja kun on heikompana…
— No kuka teille sitten on sanonut, että me olemme heikompana puolena? keskeytti Laplace. Eikö Herra sodi rinnallamme? Ja eivätkö Gideon ynnä kolmesataa Israelin lasta olleet voimallisemmat kuin koko midianilaisten väen sotajoukko?
— Herra pormestari, te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, kuinka riittämättömästi ruokavaroja on. Ruutia on vähän, ja minun täytyi kieltää pyssymiehiä ampumasta pitkältä matkalta.
— Montgomery lähettää sitä meille Englannista, sanoi pormestari.
— Pitkäisen tuli lankeaa taivaasta paavilaisten päälle, sanoi pappi.
— Leipä kallistuu päivä päivältä, herra pormestari.
— Päivänä tai toisena saamme nähdä englantilaisen laivaston tulevan, ja silloin yltäkylläisyys vallitsee kaupungissa.
— Jumala antaa sataa mannaa taivaasta, jos niin tarvitaan! huudahti
Laplace kiivaasti.
— Mainitsemistanne apulaivoista puhuen, puuttui La Noue jälleen puheeseen, ei tarvitse kuin että tuuli pysyttelee muutaman päivän etelässä, niin ne eivät pääse satamaan. Ne voi muuten myöskin vihollinen kaapata.
— Tuuli puhaltaa varmasti pohjoisesta! Sen sanon sinulle ennakolta, sinä heikkouskoinen, virkkoi pappi. Sinä olet kadottanut oikean kätesi ja rohkeutesi samalla kertaa.
La Noue näytti päättäneen olla hänelle mitään vastaamatta. Hän jatkoi, koko ajan pormestarin puoleen kääntyneenä:
— Jos meiltä menee yksi mies, niin se on meille raskaampi tappio kuin viholliselle kymmenen miehen menetys. Pelkään, että meidän, jos katolilaiset jatkavat sitkeästi piiritystä, on vielä pakko taipua ankarampiin ehtoihin kuin niihin, jotka tänään halveksien hylkäsitte. Jos kuningas tahtoo — kuten toivon — tyytyä siihen, että näkee ylivaltansa jälleen tunnustetuksi tässä kaupungissa vaatimatta siltä sellaisia uhrauksia, joita se ei voi tehdä, niin luulen, että on velvollisuutemme avata hänelle porttimme, sillä hän on kuitenkin kaikitenkin meidän herramme.
— Meillä ei ole muuta herraa kuin Kristus; ja vain jumalanpilkkaaja voi kutsua herrakseen tuota julmaa Ahabia, Kaarlea, joka juo profeettain verta! Ja pappi kävi kahta kiukkuisemmaksi nähdessään La Nouen pysyvän järkähtämättömän kylmäverisenä.
— Minä puolestani, sanoi pormestari, muistan hyvin, kuinka amiraali viimeisen kerran kaupunkimme kautta matkatessaan sanoi meille: Kuningas on antanut minulle sanansa siitä, että hänen protestanttisia ja katolisia alamaisiaan tullaan kohtelemaan samalla tavoin. Kuutta kuukautta myöhemmin kuningas, joka oli antanut hänelle sanansa, murhautti hänet. Jos avaamme porttimme, niin Pärttylinyön näytelmä pannaan täälläkin toimeen.
— Kuningasta ovat Guiset vetäneet nenästä. Hän katuu tekoaan, ja mielellään hän lunastaisi vuodatetun veren. Jos itsepäisestä neuvotteluihin ryhtymisestä kieltäytymisellänne ärsytätte kaikki katolilaiset kimppuunne, niin saatte kaikki valtakunnan sotajoukot niskaanne, ja silloin hävitetään reformeeratun opin ainoa turvapaikka. Rauhaa! rauhaa! uskokaa minua, herra pormestari.
— Raukka! kirkui pappi, sinä toivot rauhaa, koska pelkäät henkeäsi.
— No no! herra Laplace…! sanoi pormestari.
— Sanalla sanoen, jatkoi La Noue kylmästi, viimeinen sanani on, jos kuningas suostuu olemaan majoittamatta kaupunkiin linnaväkeä ja sallii meidän vapaasti harjoittaa uskontoamme, niin meidän täytyy viedä hänelle avaimemme ja vakuuttaa hänelle alamaisuuttamme.
— Sinä olet petturi, kiljaisi Laplace; sinä olet antanut tyrannien lahjoa itsesi.
— Hyvä Jumala! mitä te sanotte, herra Laplace? sanoi pormestari.
La Noue veti suunsa hienoon ja halveksivaan hymyyn.
— Siinä nyt näette, herra pormestari, me elämme omituisia aikoja; sotilaat puhuvat rauhasta, ja papit saarnaavat sotaa. — Hyvä herra, hän jatkoi, lopuksi Laplaceen päin kääntyen, nyt on päivällisaika käsissä, ainakin minusta tuntuu siltä, ja vaimonne varmaankin odottaa teitä kotia.
Nämä viimeiset sanat saivat papin ihan kiukusta suunniltaan. Hän ei enää voinut keksiä mitään herjausta, minkä sinkauttaa La Nouelle vasten silmiä; ja kun korvapuustilla pääsee antamasta järkevää vastausta, niin hän lyödä läimäytti vanhaa sotapäällikköä poskelle.
— Siunaa ja varjele! mitä te teette? huusi pormestari. Lyöttekö te
La Noue'ta, La Rochellen parasta kansalaista ja urhoollisinta soturia!
Mergy, joka oli saapuvilla, aikoi antaa Laplacelle sellaisen ojennuksen, ettei tämä olisi sitä hevillä unohtanut; mutta La Noue pidätti häntä.
Kun tuon vanhan hupsun käsi kosketti La Nouen harmaata partaa, niin vanhan sotapäällikön silmistä leimahti ohikiitävän ajatuksen ajan suuttumuksen ja vihan salamoita. Mutta samassa hänen kasvoilleen tuli taaskin niiden järkähtämätön ilme: olisi tehnyt mieli sanoa, että pappi oli lyönyt roomalaisen senaattorin marmorista rintakuvaa tai että La Noue'ta olisi koskettanut sattumalta jokin eloton esine.
— Viekää tuo ukko vaimonsa luo, hän sanoi eräälle vanhaa pappia pitelevistä porvareista, ja käskekää hänen hoivailla miestään; hän ei varmaankaan ole oikein terve tänään. — Herra pormestari, pyydän teitä antamaan minulle sataviisikymmentä vapaaehtoista kaupungin asukkaista, sillä tahtoisin tehdä uloshyökkäyksen huomenna päivänkoittaessa, kun juoksuhaudoissa yönsä viettäneet miehet ovat vielä ihan kylmästä kangistuneina, niinkuin karhut, joita ahdistetaan pesässään. Olen huomannut, että katosalla nukkuneet miehet ovat aamulla paljon virkumpia kuin paljaan taivaan alla yönsä viettäneet.
— Herra de Mergy, jos teillä ei ole liian kiire päivälliselle, niin tahtoisitteko tehdä kanssani kierroksen Evangile-linnakkeessa? Tahtoisin nähdä, miten pitkälle vihollisen saartotyöt ovat edistyneet.
Hän tervehti pormestaria, ja nuoren miehen olkapäähän nojaten hän lähti kulkemaan varustusta kohti.
He tulivat sinne hetkistä myöhemmin kuin tykinkuula oli haavoittanut kahta miestä. Kivet olivat aivan veren peitossa, ja toinen onnettomista huusi tovereilleen pyytäen heitä hänet lopettamaan. La Noue katseli jonkun aikaa, kyynärpää rintasuojukseen nojaten, äänetönnä piirittäjien saartokaivantoja; sitten hän Mergy'n puoleen kääntyen virkkoi:
— Sota on jotain kauheaa yleensäkin, mutta kansalaissota! Tuo luoti oli pistetty ranskalaiseen tykkiin, ranskalainen sen on tähdännyt ja laukaissut, ja tuossa on kaksi ranskalaista, jotka se luoti on tappanut. Eikä vielä ole mitään tuottaa kuolema puolen peninkulman päästä; mutta herra Mergy, kun pitää upottaa miekkansa miehen ruumiiseen, joka huutaa armoa omalla kielellänne! Ja sitähän me tänä aamunakin äskenikään teimme.
— Oh, herra La Noue, jos olisitte nähnyt elokuun 24 päivän joukkoteurastuksen! Jos olisitte kulkenut yli Seinen silloin, kun se oli verestä punainen ja kun siinä kellui enemmän ruumiita kuin jäidenlähdön jälkeen jäälohkareita, niin kyllä te tuntisitte hyvin vähän sääliä niitä kohtaan, joita vastaan taistelemme. Minä näen jokikisessä paavilaisessa murhamiehen.
— Älkää parjatko omaa maatanne. Tuossa armeijassa, joka meitä piirittää, on hyvin vähän niitä hirviöitä, joista puhutte. Sotilaat ovat Ranskan talonpoikia, jotka ovat jättäneet aurankurkensa päästäkseen kuninkaan palkkoihin, ja aatelismiehet ja päälliköt taistelevat sen vuoksi, että he ovat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan. He ovat ehkä oikeassa ja me … me olemme kapinoitsijoita.
— Kapinoitsijoitako! Meidän asiamme on oikea, ja me taistelemme uskontomme ja henkemme puolesta.
— Mikäli huomaan, niin te ette juuri liiaksi tunne omantunnonvaivoja; te olette onnellinen, herra de Mergy. Ja vanha soturi huokasi syvään.
— Hitto olkoon! sanoi eräs sotilas, joka juuri oli laukaissut pyssynsä; ihan varmasti tuolla pahuksella on suojeleva talismani. Jo kolmena päivänä olen häntä tähtäillyt, mutta en vaan ole saanut sattumaan.
— Niin kellä sitten? Mergy kysyi.
— Katsokaas, näettekö tuon veitikan, jolla on valkea takki ja punainen olkavyö ja sulkatöyhtö? Joka päivä hän tulee tuohon ärsyttelemään ikäänkuin ilkkuakseen. Hän on yksi niitä hovikeikareita, joita on tullut Monsieurin matkassa.
— Matka on koko pitkä, mutta ei haittaa! Antakaas minulle pyssy.
Yksi sotilaista antoi pyssynsä hänen käsiinsä. Mergy asetti piipun pään rintasuojuksen nojaan ja tähtäsi tarkkaan.
— Jos hän olisi joku ystävistänne? sanoi La Noue. Miksi te tahdotte noin ruveta ihmisiä ampumaan?
Mergy oli juuri painamaisillaan liipasinta; hän pysäytti sormensa.
— Ei minulla ole ensinkään ystäviä katolilaisten joukossa, paitsi yksi ainoa, ja hän ei ole, — siitä olen ihan varma, meitä piirittämässä.
— Jospa hän olisi veljenne, joka Monsieurin mukana…
Laukaus pamahti, mutta Mergyn käsi oli vavahtanut, ja saattoi nähdä luodin pöläyttävän tomua ilmaan sangen kaukana kävelijästä. Mergy ei voinut uskoa, että veljensä olisi katolilaisten armeijan mukana; mutta kuitenkin hän oli hyvin hyvillään nähdessään ampuneensa ohi. Mies, jota hän oli ampunut, jatkoi verkkaista kävelyään ja hävisi sitten vastakaivettujen multakasojen taa, joita kohosi joka puolella kaupungin ympärillä.
XXVI.
Uloshyökkäys.
Hamlet: Dead, for a ducat! dead![77]
Shakespeare.
Kylmä tihkusade, jota oli kestänyt koko yön, oli vihdoinkin lakannut, kun kalpea sarastus idän taivaalla ennusti päivän koittoa. Valo pääsi vain vaivaloisesti tunkeutumaan läpi raskaan maatahipovan usvakerroksen, jota tuuli liikutteli siellä täällä repien siihen laajoja aukkoja; mutta harmaat sumuröykkiöt yhdistyivät taas pian, niinkuin laivan halkomat aallot yhtyvät jälleen sen vanavedessä ja täyttävät sen uurtaman uoman. Tasanko näytti tämän paksun hunnun peitossa, josta pisti esiin muutamia puunlatvoja, laajalta usvamereltä.
Kaupungissa valaisi aamun epämääräinen valo yhdessä soihtujen loimun keralla verrattain lukuisaa sotilas- ja vapaaehtoisjoukkoa, joka oli kerääntynyt Evangile-linnakkeeseen vievälle kadulle. He tömistivät jalkojaan katukivitykseen ja koettivat pitää jäseniään liikkeessä siirtymättä paikaltaan kuten ainakin talviaamuna auringonnousua seuraavan kostean ja läpitunkevan kylmyyden kontistamat ihmiset. Se mies, joka heidät oli komentanut aseisiin niin varhain aamulla, sai runsain määrin osakseen kiroskelua ja voimallisia sadatuksia; mutta huolimatta kaikesta haukuskelusta saattoi heidän puheissaan eroittaa reipasta hyväntuulisuutta ja toivehikkuutta joka elähdyttää arvossapidetyn päällikön johtamia sotilaita. He puhelivat puoleksi leikillään, puoleksi suutuksissaan:
— Tuo vietävän Rautakäsi, tuo Virkku-jaakko, se ei saisi sisultaan syödyksi aamiaista, jos ei olisi ensin antanut pientä aamuherätystä noille pientenlasten tappajille! — Rutto hänen kimppuunsa! Pahuksen mies! hänen kanssaan sitten ei ole koskaan varma siitä, saako yönsä olla rauhassa. — Amiraalivainajan parran kautta! jos en kohta kuule rautaputkien puhuvan, niin nukunpa tähän paikkaan kuin omaan vuoteeseeni. — Hei! eläköön! tuossa jo tuodaankin viinaa, joka tekee miehen rohkeaksi, ja se se estää meidät saamasta yskää ja köhää tuossa pahuksen usvassa.
Sillä aikaa kuin viinaa jaettiin sotilaille, olivat upseerit kerääntyneet La Nouen ympärille, joka seisoi erään myymälän katoksen edessä, ja kuuntelivat tarkkaavasti hyökkäyksen suunnitelmaa, jonka hän aikoi tehdä piiritysarmeijaa vastaan. Alkoi kuulua rummunpärinää; jokainen palasi paikalleen; pappi saapui paikalle, siunasi sotilaat ja kehoitti heitä täyttämään hyvin tehtävänsä, luvaten heille ijankaikkisen elämän, jos sattuisi, että he oikeasta syystä eivät voisi palata kaupunkiin takaisin ottamaan vastaan kaupunkilaistensa kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksia. Saarna oli lyhyt, mutta La Noue'sta se oli kuitenkin liian pitkä. Hän ei ollut enää sama mies, joka edellisenä päivänä oli surrut jokaista pisaraa ranskalaista verta, mikä tässä sodassa vuoti. Hän oli enää vain pelkkä soturi, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä taas näkemään verileikkiä. Niinpiankuin papin puhe oli loppunut ja sotilaat siihen vastanneet amen, huusi hän lujalla ja kovalla äänellä.
— Toverit! herra pastori puhui teille totta; jättäkäämme itsemme Herran huomaan ja tapelkaamme niin tuhannen vietävästi! Ensimäisen, joka ampuu ennenkuin saa panoksen tulpan ajaneeksi paavilaisen mahaan, sen minä tapan, jos vaan itse suoriudun hengissä leikistä.
— Herra kapteeni, kuiskasi Mergy hänelle aivan hiljaa, tuo oli toista puhetta kuin kaikki eiliset.
— Osaatteko latinaa? kysyi La Noue häneltä tuimalla äänellä.
— Osaan, herra kapteeni.
— No muistakaa sitten tuo kaunis lause: Age quod agis![78]
Hän antoi merkin; tykinlaukaus jymähti; ja koko joukko-osasto läksi pikamarssia tasangolle. Samaan aikaan lähti eri porttien kautta pieniä sotamiesryhmiä hälyyttämään vihollisen linjoja useissa eri kohdin, jotteivät katolilaiset, luullen, että heidän kimppuunsa oli käyty joka taholla, uskaltaisi tuoda apujoukkoja päähyökkäystä torjuakseen, pelosta, että he siten saattaisivat liiaksi heikontaa jostain kohden kaikkialta uhattujen varustuksiensa varusväkeä.
Evangile-linnakkeelle, jonka tuhotakseen katolilaisten insinöörit olivat ponnistaneet voimansa, oli pahana haittana varsinkin viisi tykkiä käsittävä patteri, joka oli sijoitettu pienelle kumpareelle. Sen huipulla oli raunioiksi sortunut rakennus, joka ennen piiritystä oli ollut mylly. Multavallilla suojattu kaivanto turvasi sen kaupungista päin tehdyiltä lähenemisyrityksiltä, ja kaivannon etureunaan oli asetettu vartioiksi useita pyssysotureita. Mutta niinkuin protestanttien päällikkö oli arvannut, niin näille viimemainituille ei varmaankaan voinut olla juuri mitään hyötyä pyssyistä, ne kun olivat monta tuntia olleet kosteudelle alttiina. Ja hyökkääjillä, jotka olivat kaikesta tarkasti perillä, ja jotka olivat valmistautuneet hyökkäykseen, oli tietenkin paljon suuremmat menestymismahdollisuudet kuin valvomisesta väsyneillä, sateesta läpimärillä ja kylmän kangistamilla puolustajilla, joille hyökkäys tuli aivan aavistamattomana äkkiyllätyksenä.
Ensimäiset vartiosotilaat on tuhottu. Kuin ihmeeksi laukeaa muutama pyssy ja pamaukset herättävät patterin varusväen paraiksi näkemään vihollisen olevan jo rintasuojuksen herrana ja paraikaa kiipeävän myllykukkulalle. Jotkut yrittävät ruveta vastarintaan, mutta aseet putoavat heidän kohmeisista käsistään. Ei juuri yksikään heidän pyssyistään laukea, kun taas hyökkääjien joka ainoa luoti sattuu. Voiton suhteen ei ole enää mitään epäilystä, ja patterin herroina kohottavat protestantit jo julman huutonsa: Ei mitään armoa? Muistakaa Pärttylinyötä!
Viitisenkymmentä sotilasta oli päällikkönsä kanssa majoitettuna myllyn torniin; yömyssy päässä ja ilman takkia, toisessa kädessä tyyny ja toisessa miekka, avaa kapteeni oven ja tulee ulos kysyen mistä meteli oikein johtuu. Osaamatta ajatellakaan vihollisen uloshyökkäystä hän kuvitteli melun johtuvan hänen omien sotilaittensa kesken syntyneestä riidankähäkästä. Hän selvisi julmalla tavalla erehdyksestään; hilporin isku kaasi hänet maahan veriinsä. Sotilaat ehtivät teljetä tornin oven, ja jonkin aikaa he saivat hyvästi pitäneeksi puoliaan ammuskelemalla ikkuna-aukoista; mutta aivan rakennuksen vieressä oli suuri kasa olkia ja heiniä, sekä myöskin risuja, joista oli määrä tehdä vallikoppia. Protestantit pistivät niihin tulen, ja silmänräpäyksessä nuoleskelivat liekit tornia joka puolelta ja loimusivat sen huipun tasalle saakka. Kohta sieltä alkoi kuulua surkeita hätähuutoja. Katto oli tulessa ja oli putoamaisillaan onnettomien niskaan. Ovi paloi, ja sulut, joita he olivat kasanneet sen eteen, estivät heitä pääsemästä ulos siitä aukosta. Jos he yrittivät hypätä ulos ikkunoista, niin he putosivat liekkeihin tai saivat keihäistä surmansa. Silloin nähtiin hirveä näytelmä. Eräs lipunkantaja, joka oli täysissä varustuksissa, koetti kuten muutkin hypätä ulos ahtaasta ikkuna-aukosta. Hänen rautapaitansa päättyi, siihen aikaan sangen yleisen tavan mukaan, eräänlaisiin lyhyen hameen tapaisiin liepeisiin,[79] jotka peittivät reidet ja vatsan, ja laajenivat alaspäin kuin suppilon yläosa, niin että niissä saattoi mukavasti kävellä. Ikkuna ei ollut niin leveä että se osa hänen varuksestaan olisi sopinut siitä läpi, ja lipunkantaja oli hätäpäissään syöksynyt siihen sellaisella vauhdilla, että hän huomasi olevansa kuin ruuvipenkissä, suurin osa ruumiistaan ulkona roikkuen, hänen voimatta sitä liikuttaa. Mutta liekit hipoivat jo häntä, kuumensivat hänen rautavaruksiaan ja korvensivat hänet niissä hitaasti, ikäänkuin sulatusuunissa tahi kuuluisassa Phalariin vaskisen härän sisässä.[80] Onneton päästi hirveitä hätähuutoja ja liikutteli turhaan käsivarsiaan ikäänkuin pyytäen apua. Hetkisen oli hyökkääjien kesken hiljaa, mutta sitten he kaikki yhdessä ja kuin yhteisestä sopimuksesta päästivät meluavan sotahuudon huumatakseen itseään ja päästäkseen kuulemasta palavan miehen vaikeroimista. Tämä peittyi näkyvistä, liekki- ja savutupruun, ja sitten saattoi nähdä tulikuuman ja höyryävän kypärän putoavan myllynraunioitten sekaan.
Taistelun telmeessä kestävät kauhun ja surun vaikutelmat vain vähän aikaa, itsesäilytysvaisto täyttää liiaksi sotilaan mielen, jotta siinä voisi olla tilaa muiden kärsimyksille. Toisten rochellelaisten ajaessa pakenevia takaa, naulasivat toiset tykit kiinni, särkivät niiden pyörät ja mättivät kaivantoon patterin vallikorit ja sen puolustajien ruumiit.
Mergy, joka ensimäisten joukossa oli syöksynyt kaivantoon ja rintavarustukselle, veti hetkisen henkeään kaivertaakseen tikarinsa terällä Dianan nimen erääseen patterin tykkiin; sitten hän auttoi toisia hävittämään piirittäjien saartokaivantoja.
Yksi sotilaista oli tarttunut päähän katolilaisten päällikköä, joka ei näyttänyt ainoatakaan elonmerkkiä; toinen kannatti häntä jaloista, ja molemmatkin varustautuivat, heilauttaen häntä sitä varten ensin ilmassa, viskaamaan hänet kaivantoon. Yhtäkkiä kuolleeksi luultu avasi silmänsä, tunsi Mergyn ja huusi:
— Herra de Mergy, armoa! olen vankinne; pelastakaa minut! Ettekö tunne ystäväänne Béville'ä? Tämän onnettoman kasvot olivat kokonaan veren peitossa, ja vaikea oli Mergyn tuntea tässä kuolevassa nuorta hovimiestä, joka hänestä oli eronnut niin täynnä iloa ja elämää. Hän antoi asettaa ystävänsä varovasti nurmikolle, sitoi itse hänen haavansa, ja asetettuaan hänet hevosenselkään, antoi kuljettaa hänet hellävaroen kaupunkiin.
Sanoessaan Béville'lle hyvästi ja auttaessaan hevosta patterilta pois, Mergy huomasi, kun sumu hetkeksi hälveni, ratsumiesparven, joka lennätti täyttälaukkaa kaupungin ja myllyn välille. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tämä joukko katolilaisten armeijasta eroitettu osasto, joka aikoi katkaista protestanteilta peräytymistien. Mergy juoksi siitä heti ilmoittamaan La Noue'lle.
— Jos annatte minulle vain neljäkinkymmentä pyssymiestä, niin minä menen tuon pensasaidan taa, tuon salatien viereen, josta he aikovat kulkea, ja jos he eivät lähde aivan vilkkaasti käpälämäkeen, niin saatte hirttää minut.
— Hyvä, oikein hyvin, poikani; sinusta tulee vielä hyvä sotapäällikkö. Hei kuulkaa, seuratkaa tätä aatelismiestä ja tehkää niinkuin hän käskee.
Tuokiossa Mergy oli asettanut pyssymiehensä pitkin pensasaitaa; hän antoi heidän laskea toisen polvensa maahan, pitää pyssynsä valmiina, ja hän kielsi heitä millään ehdolla ampumasta, ennenkuin hän antaisi merkin.
Vihollisen ratsumiehet lähestyivät nopeasti, ja saattoi jo kuulla selvään heidän hevostensa kavioiden töminää lokaisella salatiellä.
— Heidän päällikkönsä, sanoi Mergy hiljaa, on sama punatöyhtöinen hupsu, johon emme eilen saaneet sattumaan. Mutta tänään meidän pitää saada sattumaan.
Hänen oikealla puolellaan oleva soturi nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen että hän kyllä pitäisi siitä huolen. Ratsumiehet olivat enää vain parinkymmenen askeleen päässä, ja heidän päällikkönsä, joka kääntyi miehiinsä päin, näytti aikovansa antaa heille jonkin määräyksen, kun Mergy hypähtäen yhtäkkiä pystyyn, karjaisi:
— Laukaiskaa!
Punatöyhtöinen päällikkö käänsi päätään, ja Mergy tunsi veljensä. Hän ojensi kätensä viereisen miehen pyssyä kohti tyrkätäkseen sen syrjään; mutta ennenkuin hän ehti siihen koskeakaan, oli laukaus jo pamahtanut. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta ratsumiehet hajaantuivat pakoon pitkin tasankoa; kapteeni George putosi hevosen selästä kahden luodin lävistämänä.
XXVII.
Sairaalassa.
Father: — Why are you so obstinate?
Pierre: — Why you so troublesome, that a poor wretch
Can't die in peace? —
But you, like ravens, will becroaking round him.[81]
Otway, Venice preserved.
Vanha munkkiluostari, jonka La Rochellen kaupungin neuvosto oli heti alussa ottanut takavarikkoon, oli piirityksen aikana muutettu sotilassairaalaksi. Kappelista oli viety pois penkit, alttari ja kaikki koristukset, ja sen kivilattia oli olkien ja heinien peitossa: sinne vietiin tavalliset sotilaat. Ruokasali oli määrätty upseereille ja aatelismiehille. Se oli sangen iso sali, jossa oli hyvä seinälaudoitus vanhaa tammea, seinissä leveät suippokaari-ikkunat, joista tuleva valo riitti kirurgisiin leikkauksiin, mitä siellä yhtä mittaa toimitettiin.
Siellä kapteeni George makasi patjalla, joka oli punaisena hänen ja monen muun häntä ennen tällä tuskien paikalla olleen onnettoman verestä. Olkitukko oli hänellä päänalasena. Hänen päältään oli juuri riisuttu haarniska ja leikattu auki hänen takkinsa ja paitansa. Hän oli vyötäisiä myöten alasti, mutta oikeassa kädessään oli hänellä vielä käsivarren haarniskansa ja rautahansikkaansa. Eräs sotilas koetti tuketa verenvuotoa hänen haavoistaan, joista toinen oli vatsassa heti haarniskan alapuolella, toinen, lievä, vasemmassa käsivarressa. Mergy oli niin tuskansa vallassa, ettei hän kyennyt antamaan hänelle mitään tehokasta apua. Väliin itkien polvillaan hänen vieressään, väliin maassa kieriskellen ja ääneen huutaen epätoivoissaan hän lakkaamatta syytti itseään siitä että oli tappanut mitä hellimmän veljen ja parhaan ystävänsä. Kapteeni sensijaan oli tyyni ja koetti hillitä veljensä tuskanpurkauksia.
Parin askeleen päässä hänen patjastaan oli toinen, jolla lojui Béville-parka yhtä ikävässä tilassa. Hänen kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet samaa tyyntä kohtaloonsa alistumista kuin kapteenin. Aika-ajoin hän päästi ilmoille tukahutetun valituksen, ja hän käänsi päätään naapuriaan kohti, ikäänkuin pyytääkseen tältä hiukan hänen rohkeuttaan ja lujuuttaan.
Neljissäkymmenissä oleva kuivahko, laiha, kaljupäinen ja hyvin ryppyinen mies tuli saliin ja läheni kapteeni Georgea, kädessään vihreä pussi, josta kuului jotain vissiä kilinää ja kalinaa, mikä sairasraukoista kuulosti kovin hirvittävältä. Tämä oli mestari Brisart, sen aikaiseksi sangen taitava kirurgi, kuuluisan Ambrosius Parée'n oppilas ja toveri. Hän oli juuri tehnyt jonkun leikkauksen, sillä hänen käsivartensa olivat kyynärpäihin saakka paljaina, ja hänellä oli vielä edessään suuri, aivan verinen esiliina.
— Mitä te minusta tahdotte, ja kuka te olette? kysyi George häneltä.
— Olen kirurgi, arvoisa herra, ja jos mestari Brisart'in nimi ei ole teille tuttu, niin paljonpa teidän tiedoistanne silloin puuttuukin. No niin, rohkeutta vaan, purkaa nyt hammasta. Minä ymmärrän ampumahaavoja, Herran kiitos, ja kunpa minulla olisikin tuhannen livren säkki joka miehestä, joista olen kaivanut pyssynluoteja pois ja jotka tänä päivänä voivat yhtä mainiosti kuin minäkin.
— Mutta kuulkaas nyt, tohtori, sanokaa minulle totuus. Haavahan on kuolettava, mikäli minä ymmärrän?
Kirurgi tutki ensin vasenta käsivartta ja sanoi: Tuo ei ole mitään! Sitten hän rupesi tunnustelemaan toista haavaa, mikä sai haavoitetun kasvot piankin vääntymään kamalaan irvistykseen. Oikealla kädellään hän vielä sysäsi kirurgin käden rajusti syrjään.
— Perhana vieköön! jo riittää, senkin paholaisen tohtori! hän kiljaisi; näen jo naamastanne että olen mennyttä miestä.
— Hyvä herra, katsokaas, minä pelkään, että luoti on ensin tunkeutunut vatsaan hiukan vinosti alhaaltapäin ja sitten kulkien ylöspäin, pysähtynyt selkärankaan, jota me muuten nimitämme kreikkalaisella nimellä rachis. Siitä minä niin päättelen, kun jalkanne ovat liikkumattomat ja kylmät. Se merkki ei voi pettää; ei missään tapauksessa.
— Laukaus vasten naamaa ja luoti selkärangassa! Saakeli! tohtori, siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi lähettämään tällaisen piruparan isiensä tykö. No, älkää enää kiusatko minua, vaan antakaa minun kuolla rauhassa.
— Ei! hänen täytyy elää! huusi Mergy, kiinnittäen tohtoriin hurjina tuijottavat silmänsä ja tarttuen kovasti tämän käsivarteen.
— Niin, kyllä hän elää vielä tunnin ehkä kaksikin, sanoi mestari
Brisart kylmästi, kun on noin roteva mies.
Mergy vaipui taas polvilleen, tarttui kapteenin oikeaan käteen ja kostutti viljavina vuotavilla kyynelillään sitä peittävää rautahansikasta.
— Kaksi tuntiako? George virkkoi. Sen parempi, pelkäsin että saisin kärsiä kauemmin.
— Ei, se on mahdotonta, huusi Mergy nyyhkyttäen. George, sinä et saa kuolla. Veli ei voi kuolla veljen käden kautta.
— No, no, pysyhän rauhallisena, äläkä ravistele minua. Sinun jokainen liikahduksesi tuntuu minussakin. Nyt minulla ei ole kovin kovia tuskia, kunpahan ei tulisi tämän pahempaa… Niinhän se sanoi Zanykin kirkontornista pudotessaan.
Mergy istuutui patjan viereen, nojaten päätään polviinsa ja kätkien kasvonsa käsiinsä. Hän istui liikkumatonna ja kuin horroksiin vaipuneena, mutta aina jonkun ajan kuluttua vapisuttivat kouristuksen tapaiset nytkähdykset koko hänen ruumistaan kuumeen puistatusten tavoin, ja tuskallisena pusertui hänen rinnastaan esiin valituksia, jotka eivät ollenkaan tuntuneet mistään inhimillisestä olennosta lähteneiltä.
Kirurgi oli asettanut muutamia kääreitä vain verenvuotoa tyrehdyttääkseen, ja hän pyyhki hyvin kylmäverisesti koetinpuikkoaan.
— Kehoittaisin teitä heti tekemään viimeiset valmistuksenne, hän sanoi, jos tahdotte protestanttista pappia, niin niistä ei ole täällä puutetta. Jos pidätte enemmän katolilaisesta, niin kyllä teille sellainenkin annetaan. Näin juuri vastikään munkin, jonka meikäläiset ovat ottaneet vangiksi. Kas, tuolla hän juuri ripittää tuota katolilaista upseeria, joka tekee kuolemaa.
— Antakaa minulle juotavaa, sanoi kapteeni.
— Älkää millään muotoa juoko! silloin kuolette tuntia pikemmin.
— Tunti elämänaikaa ei ole viinilasin arvoinen. No niin, hyvästi tohtori; tässä on kupeellani eräs, joka odottaa teitä kärsimätönnä.
— Pitääkö minun lähettää teille munkki vai protestanttinen pappi?
— Ei kumpaakaan.
— Kuinka?
— Jättäkää minut rauhaan.
Kirurgi kohautti olkapäitään ja lähestyi Bévilleä.
— Partani kautta! hän huudahti, onpa siinä siisti haava. Nuo paholaisen vapaaehtoiset lyövät ihan silmittömästi.
— Paranenhan minä, eikö totta? kysyi haavoittunut heikolla äänellä.
— Hengittäkäähän vähän. Silloin kuului hyvin heikko vihellystä muistuttava ääni; sen synnytti ilma, joka virtasi yhtäaikaa ulos Bévillen rinnassa olevasta haavasta kuin suustakin, ja punaisena vaahtona tihkui verta haavasta.
Kirurgi vihelsi ikäänkuin jäljitelläkseen tätä omituista ääntä; sitten hän asetti kaikessa kiireessä kääreen haavalle, ja sanaakaan virkkamatta hän otti myttynsä ja hankkihe lähtemään. Sillävälin Bévillen silmät, kiiluen kuin kynttilät, seurasivat kaikkia tämän liikkeitä.
— No, tohtori? hän kysyi vapisevin äänin.
— Pankaa pillit pussiin, kirurgi vastasi kylmästi. Ja meni tiehensä.
— Voi onnetonta! kuolla näin nuorena! huudahti Béville-parka, antaen päänsä vaipua takaisin olkitukolle, mikä hänellä oli päänalaisena.
Kapteeni George pyysi juotavaa; mutta kukaan ei tahtonut hänelle antaa vesilasia pelosta että siten saattaisi jouduttaa hänen kuolemaansa. Omituista inhimillisyyttä, joka vaan pitentää kärsimyksiä! Samassa tulivat saliin haavoittuneita katsomaan La Noue ja kapteeni Dietrich sekä monta muuta upseeria. He pysähtyivät kaikki Georgen patjan ääreen, ja La Noue katseli, miekkansa kahvaan nojaten, vuoroon kumpaakin veljestä silmin, joissa kuvastui selvästi tämän surullisen näyn hänessä herättämä mielenliikutus.
Saksalaisen kapteenin vyöstä riippuva taskumatti veti Georgen huomion puoleensa.
— Kapteeni, hän virkkoi, tehän olette vanha sotilas?
— Kyllä, vanha sotilas minä olen. Ruudinsavu harmentaa parran pikemmin kuin vuodet. Minä olen kapteeni Dietrich Hornstein.
— Sanokaapa minulle, mitä te tekisitte, jos olisitte haavoittunut niinkuin minä?
Kapteeni Dietrich katseli haavoja kuin ainakin mies, joka oli tottunut niitä näkemään ja arvostelemaan miten vaarallisia ne olivat.
— Minä tekisin tilin omantuntoni kanssa ja pyytäisin aikalasillisen
Reinin viiniä, jos sitä vaan olisi mailla halmeilla.
— Mutta minä pyydän heiltä vain tilkkasen heidän huonoa La Rochellen viiniä, eivätkä nämä kaistapäät tahdo sitä minulle antaa.
Dietrich irroitti vyöstään taskumattinsa, joka oli hyvin iso, ja aikoi viedä sen haavoittuneen huulille.
— Mitä te teettekään, kapteeni! huusi yksi sotilaista; lääkäri sanoo, että hän kuolee paikalla, jos juo.
— Entäpä sitten? Saapahan edes vähän iloa ennen kuolemaansa. Kas tuossa, uljas ystäväni; hävettää vaan, kun ei ole parempaa viiniä teille tarjota.
— Te olette ritarillinen mies, kapteeni Dietrich, sanoi George juotuaan. Ojentaen sitten taskumatin naapurilleen, hän virkkoi: Entä sinä, Béville-parkani, etkö sinäkin tahdo myöntää minun olevan oikeassa?
Mutta Béville pudisti päätään mitään vastaamatta.
— Voi nyt! kun eivät vieläkään herkeä minua kiusaamasta! sanoi
George. Mitä! Eikö minun anneta kuolla rauhassa?
Hän näki protestanttisen papin tulevan luokseen raamattu kainalossa.
— Poikani, sanoi pappi, kun te nyt…
— Riittää! riittää! Tiedän kyllä mitä aiotte minulle sanoa, mutta se on turha vaiva. Olen katolilainen.
— Vai olet sinä katolilainen! huudahti Béville. Et siis enää olekaan jumalankieltäjä?
— Mutta ennenvanhaan teidät — pappi virkkoi — kasvatettiin reformeerattuun oppiin; ja tänä juhlallisena ja peloittavana hetkenä, kun valmistaudutte astumaan töiden ja omientuntojen Korkeimman Tuomarin eteen…
— Olen katolilainen. Paholaisen sarvien kautta! jättäkää minut rauhaan.
— Mutta…
— Kapteeni, ettekö ollenkaan sääli minua! Olette jo tehnyt minulle suuren palveluksen; pyydän teiltä vielä toista sellaista. Laittakaa niin, että saan kuolla tarvitsematta kuulla varoituspuheita ja ruikutuksia.
— Poistukaa, sanoi kapteeni papille; näettehän, ettei hän ole sillä tuulella, että tahtoisi teitä kuunnella.
La Noue antoi merkin munkille, joka tuli heti kuolevan luo.
— Tässä on teidän uskokuntanne pappi, hän sanoi kapteeni Georgelle; me emme pyri millään tavoin pakoittamaan omiatuntoja.
— Munkki tai pappi, menkööt hiiteen molemmatkin! vastasi haavoittunut.
Munkki ja protestanttinen pappi olivat kumpikin vuoteen vieressä, toinen sen toisella, toinen toisella puolen; ja he näyttivät olevan aikeissa ruveta kumpikin riitelemään kuolevaa itselleen.
— Tämä aatelismies on katolilainen, sanoi munkki.
— Mutta hän on protestantti syntyjään, sanoi pappi; hän kuuluu minulle.
— Mutta hänpä on kääntynyt katolilaiseksi.
— Hän tahtoo kuolla isiensä uskossa.
— Ripittäkää itsenne, poikani.
— Lausukaa uskontunnustuksenne, poikani.
— Eikö totta, tehän tahdotte kuolla hyvänä katolilaisena?
— Viekää pois tuo Antikristuksen lähettiläs! huusi pappi, joka tunsi läsnäolijain enemmistön olevan hänen puolellaan.
Hetipaikalla eräs sotilas, kiihkeä hugenotti, tarttui munkin köysivyöhön ja työnsi hänet syrjään huutaen hänelle:
— Ulos täältä, senkin kaljupää! senkin hirtehinen! Ei La Rochellessa ole enää pitkiin aikoihin veisattu messuja.
— Seis! sanoi La Noue, jos tämä aatelismies tahtoo ripittää itsensä, niin annan kunniasanani siitä, ettei kukaan tule häntä siitä estämään.
— Suuri kiitos, herra La Noue …, sanoi kuoleva heikolla äänellä.
— Voitte kaikki todistaa, sanoi munkki, että hän tahtoo ripittää itsensä.
— Ei! piru vieköön! en tahdo.
— Hän palajaa takaisin isiensä uskoon, huudahti pappi.
— En! tuhat tulimmaista! en! Jättäkää minut rauhaan kumpikin. Olenko jo kuollut, koska korpit jo riitelevät ruumiistani? En huoli en messuistanne en virsistänne.
— Pilkkaaja! huusivat molemmatkin keskenään vihamielisten uskontokuntien papit yhtaikaa.
— Kyllä sitä johonkin pitää uskoa, sanoi kapteeni Dietrich järkähtämättömän tyynesti ja rauhallisesti.
— Minä uskon … että te olette kunnon mies, ja vapautatte minut noista äkäpusseista… Niin, menkää tiehenne ja antakaa minun kuolla kuin koiran.
— Niin, kuole sitten kuin koira! sanoi pappi poistuen närkästyneenä ja kiukuissaan. Munkki teki ristinmerkin ja lähestyi Bévillen vuodetta.
La Noue ja Bernard de Mergy pysähdyttivät papin.
— Tehkää vielä viimeinen yritys, sanoi Mergy. Säälikää häntä, säälikää minua!
— Kapteeni, sanoi La Noue kuolevalle, uskokaa vanhaa soturia, sellaisen miehen kehoitukset, joka on Jumalalle lupautunut, voivat kuolevan viimeisille hetkille suoda lievitystä. Älkää kallistako korvaanne syntisen koreuden kehoituksille, älkääkä syöskö uhmailullanne sieluanne kadotukseen.
— Herra La Noue, vastasi kapteeni, en ole tänään ajatellut kuolemaa suinkaan ensi kerran. En tarvitse kenenkään kehoituksia tai varoituksia siihen valmistautuakseni. En ole koskaan suvainnut uhmailua, tällä hetkellä vähemmän kuin konsanaan. Mutta piru vieköön! Nyt saan vain kuulla heidän lörpötyksiään.
Pappi kohautti olkapäitään. La Noue huokasi. Molemmatkin poistuivat hitain askelin ja pää painuksissa.
— Toveri, sanoi Dietrich, kyllä teillä täytyy olla helvetilliset tuskat, kun puhutte niinkuin nyt puhutte?
— Kyllä, kapteeni, minä kärsin niin tulen vietävästi.
— Silloin toivon, ettei hyvä Jumala ota pahakseen teidän sanojanne, jotka niin vietävästi tuntuvat jumalanpilkalta. Mutta kun on luodinreikä läpi ruumiin, niin perhana vieköön! kyllä silloin on lupa vähän kiroillakin lohdutuksekseen.
George hymyili ja tarttui taas taskumattiin.
— Maljanne, kapteeni! Te olette paras sairaanhoitaja, minkä haavoittunut sotilas voi saada. Ja puhuessaan hän ojensi tälle kätensä.
Kapteeni Dietrich puristi sitä, osoittaen jotain liikutuksen merkkejä.
— Teufel! hän mutisi aivan hiljaa. Olisi se sentään, jos veljeni Hennig olisi katolilainen ja minä olisin häntä ampua romauttanut vatsaan!… Siinä nyt on Milan ennustuksen selitys.
— George, toveri hyvä, sanoi Béville valittavalla äänellä, sano minulle edes jotain. Me kuolemme kohta; se on peloittava hetki!… Vieläkö sinä ajattelet samalla tavalla kuin silloin, kun käännytit minut jumalankieltäjäksi?
— Aivan varmasti; rohkeutta vaan! muutaman hetken päästä meidän ei enää tarvitse kärsiä.
— Mutta tuo munkki puhuu minulle tulesta … paholaisista … mitä minä tiedän, minä?… Mutta minusta se kaikki ei tunnu oikein vakuuttavalta.
— Tyhmyyksiä kaikkityyni!
— Mutta jos se kuitenkin olisi totta?
— Kapteeni, teille minä testamenttaan haarniskani ja miekkani. Olisin suonut, että minulla olisi ollut jotain parempaa teille antaa tästä hyvästä viinistä, jota olette minulle juottanut niin auliisti.
— George, ystäväni, Béville taas puuttui puheeseen, olisi sentään kauhistuttavaa, jos se olisi totta, mitä hän sanoo … ijäisyys!
— Pelkuri!
— Niin, pelkuri … se on pian sanottu, mutta silloin on lupa olla pelkuri, kun on kysymyksessä ikuinen piina ja kärsimys.
— No niin! ripitä sitten itsesi.
— Pyydän sinua, sano minulle, oletko aivan varma siitä, ettei mitään helvettiä ole olemassa?
— Joutavia!
— Ei, vastaa minulle; oletko siitä ihan varma? Vakuuta minulle kunniasanallasi, ettei helvettiä ole olemassa.
— Minä en ole varma mistään. Jos perkele on olemassa, niin saammepahan nähdä, onko se hyvinkin musta.
— Kuinka! sinä et ole siitä varma?
— Ripitytä itsesi, sen sanon sinulle.
— Mutta sinä pilkkaat minua siitä.
Kapteeni ei voinut olla hymyilemättä; sitten hän sanoi vakavasti:
— Sinun sijassasi minä ripityttäisin itseni; sehän on aina varminta, ja kun on saanut ripin viimeisen voitelun, niin silloinhan sitä on valmiina kaiken varalta.
— No niin! Minä teen niinkuin sinäkin. Ripitytä sinä itsesi ensin.
— En.
— No, sano mitä sanot, mutta minä tahdon kuolla hyvänä katolilaisena. Kuulkaa, arvoisa isä! Antakaa minun lausua confiteor'ini[82] ja kuiskatkaa korvaani; sillä se on vähän unohtunut.
Bévillen ripityttäessä itseään kapteeni George ryyppäsi vielä kulauksen viiniä, sitten hän painoi päänsä kehnolle päänaluselleen ja ummisti silmänsä. Hän makasi rauhallisesti neljännestunnin ajan. Sitten hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja rupesi värisemään päästäen pitkän valituksen, jonka tuska pusersi esiin hänen rinnastaan. Luullen hänen heittävän henkensä Mergy parahti ääneensä ja kohotti hänen päätään. Kapteeni avasi heti silmänsä.
— Vieläkö? hän sanoi työntäen veljensä hiljaa luotaan. Minä rukoilen sinua, Bernard, rauhoitu.
— Voi George! George! Ja minun käteni on tuottanut sinulle kuoleman!
— Minkä sinä sille voit? Enhän ole ensimäinen ranskalainen, joka saa surmansa veljensä kädestä … enkä luule olevani viimeinenkään. Mutta en voi syyttää muita kuin yksin itseäni vain. Kun monsieur otti minut saatuaan minut vapautetuksi vankilasta, mukaansa, niin olin itsekseni vannonut, etten paljastaisi miekkaani… Mutta kun olin saanut tietää, että tuon Béville-paran kimppuun oli hyökätty … kun kuulin pyssyjen paukkeen, niin tahdoin päästä katsomaan tappelua likempää.
Hän pani silmänsä taas kiinni ja avasi ne jälleen pian sanoen
Mergy'lle:
— Rouva de Turgis on käskenyt minun sanoa sinulle, että hän aina rakasti sinua. — Ja kapteeni hymyili heikosti.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hän kuoli neljännestunnin perästä, näyttämättä kärsivän kovin kovia tuskia. Muutaman minuutin perästä heitti Béville henkensä munkin sylissä, joka sittemmin vakuutti, että hän oli aivan selvään kuullut ilmassa enkelien ilohuudot, kun nämä korjasivat tämän katuvan syntisen sielun, kun taas maan alta perkeleet vastasivat siihen riemun ulvonnalla viedessään mukanaan kapteeni Georgen sielun.
Kaikista Ranskan historioista voi nähdä, kuinka La Noue läksi pois La Rochellesta, inhoon saakka tympeytyneenä kansalaissotaan ja omantuntonsa vaivaamana, joka soimasi häntä siitä, että hän taisteli kuningastaan vastaan; kuinka katolilaisten armeijan oli pakko luopua piirityksestä, ja kuinka neljäs rauha solmittiin, jota pian seurasi Kaarle IX:n kuolema.
Entä saattoiko Mergy lohduttautua? Ottiko Diana itselleen uuden rakastajan? — Sen jätän lukijan ratkaistavaksi, joka siten saa päättää romaanin mielensä mukaan.