— Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?
— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa; varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.
— Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei se ole yli kahdenkymmenen.
— Ei voi kieltää, etteikö se ole oikea sotahevonen, sanoi toinen; katsokaahan minkälaisen sapeliniskun se on saanut päähänsä.
— Miten pulskan näköinen se onkaan! Lisäsi taas toinen; musta ja valkea, aivankuin jos sillä olisi ministerin viitta harteillaan.
Mergy meni talliin, jonka hän huomasi tyhjäksi.
— Ja miksi te annoitte viedä minun hevoseni pois? hän huusi vimmoissaan.
— Herranen aika, armollinen herra, sanoi tallimies; torvensoittaja sen vei, ja sanoi minulle, että se oli teidän keskenne sovittu vaihtokauppa.
Mergy oli kiukusta pakahtumaisillaan, eikä hän kovassa onnessaan tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä.
— Minä haen kapteenin käsiini, ja hän saa näyttää sille roistolle, joka minulta on varastanut.
— Tietysti, sanoi isäntä, teidän jalosukuisuutenne tekee siinä ihan oikein, sillä tuo kapteeni … mikäs hänen nimensä taas olikaan … hän näytti sentään kovin kelpo mieheltä.
Ja Mergy oli jo sisimmässään tullut siihen päätökseen, että varkaus oli tapahtunut ainakin kapteenin suostumuksella, jos ei suorastaan hänen käskystään.
— Voitte samalla kertaa saada takaisin — isäntä lisäsi — niin, voitte saada takaisin kultaekynne siltä nuorelta neidiltä; varmaankin hänelle tapahtui erehdys, hänen lähtiessä matkoihinsa aamunkoitteessa.
— Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.
Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, — mutta hevosen valtasi, kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua Jehan Petaquinista,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!
Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty, ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin. Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.
Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen, muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta, jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa jättämättä toista sijaan.
Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella olevaan majataloon.
III.
Nuoret hovimiehet.
Jachimo: The ring is won.
Posthumus: The stone's too hard to come by.
Jachimo: Not a whit, Your lady being so easy.
Shakespeare: Cymbeline.[21]
Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta. Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt luopion nimeä hänen kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan Raamatun paikkaan: Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin repäise se pois. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli, että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi, ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.
Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa, jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria, jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.
He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään osaa toveriensa ilonpitoon.
— Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta kartusiaanimunkiksi?
Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä nimellä kutsutun henkilön vastausta.
— Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,
että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.
Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos
Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.
— Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.
— Ehkäpä ystävämme — kolmas virkkoi — ehkäpä ystävämme kapteeni on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.
Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:
— Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta — hän lisäsi hiljempään, de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.
— Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.
Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään, huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.
Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.
— Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.
— Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. — Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.
— Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.
— No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta saamme silloin kaksi.
— Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä perille…
— Ne te voitte viedä huomenna.
— Ne täytyy viedä tänään ja… Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun täytyy mennä sitä hankkimaan.
— No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne lainaamaan rahaa juutalaisilta.
— Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa hyvä onni.
— No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään Maurin ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.
Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.
— Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille. Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.
Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.
— Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä. Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette kalvinisti.
— Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun pitäisi olla.
— Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he puhuvat uskonnostaan.
— Minusta ei pitäisi koskaan puhua leikkiä laskien sellaisesta asiasta.
— Hra de Mergy on oikeassa, sanoi parooni de Vaudreuil, ja teidät, Béville, vielä paha perii, kun teette ilkeätä pilkkaa pyhistä asioista.
— Katsokaa vähän tuota pyhimysnaamaa, Béville sanoi Mergylle, hän on meistä kaikista paatunein vapaa-ajattelija, ja kuitenkin hän suvaitsee aika ajoin ripittää meitä.
— Antakaa minun olla mikä olen, Béville, sanoi Vaudreuil. Jos olenkin vapaa-ajattelija, niin se johtuu siitä, että lihani on niin heikko, mutta ainakin annan arvon sille, mikä on arvossapidettävää.
— Annanhan minäkin arvon monelle seikalle… Äidilleni esimerkiksi; hän on ainoa kunniallinen nainen, mitä olen tuntenut. Mutta muuten, hyvä ystävä, katolilaiset, hugenotit, paavilaiset, juutalaiset tai turkkilaiset, kaikki on minusta yhdentekevää, heidän riidoistaan minä välitän yhtä vähän kuin rikkonaisesta kannuksesta.
— Jumalaton, mutisi Vaudreuil. Ja hän teki suulleen ristinmerkin, piiloutuen paraansa mukaan joka kerran nenäliinansa taakse.
— Tiedä, Bernard, sanoi kapteeni George, että meidän joukossamme et tapaa ollenkaan sellaisia väittelijöitä kuin oli oppinut opettajamme Théobald Wolfsteinius. Me hyvin vähän kannatamme jumaluusopillisia keskusteluja, ja me käytämme aikamme parempiin, luojankiitos.
— Ehkäpä, Mergy vastasi hieman terävästi, olisi ollut parempi minulle, jos olisit tarkkaavaisesti kuunnellut sen arvoisan opettajan oppineita keskusteluja, jonka nimen juuri mainitsit.
— Heitetään tämä keskustelunaihe, pikku veikkoseni; myöhemmin voin siitä mahdollisesti vielä puhua sinulle, tiedän mitä minusta ajattelet… Yhdentekevää. Emme ole tässä puhuaksemme sellaisista asioista. Luulen että olen kunnon mies, ja varmasti sinäkin saat sen nähdä jonakuna päivänä. Lopetetaan nyt tämä, tänään me ajattelemme vaan miten huvitteleisimme.
Hän siveli kädellään otsaansa ikäänkuin karkoittaakseen jonkin tuskallisen ajatuksen.
— Rakas veikko! sanoi Mergy aivan hiljaa puristaen hänen kättään. Vastaukseksi George puristi veljensä kättä, ja molemmatkin kiiruhtivat taas liittymään toveriensa seuraan, jotka olivat heistä muutaman askeleen edellä.
Kulkiessaan Louvren editse, josta juuri tuli ulos joukko upeasti puettuja henkilöitä, kapteeni ja hänen ystävänsä tervehtivät tai syleilivät melkein kaikkia tapaamiaan ylimyksiä. Samalla he esittivät heille nuoren Mergyn, joka tällä tavoin tuli hetkessä tuntemaan loppumattoman joukon aikakauden kuuluisia henkilöitä. Samalla hän sai kuulla myöskin heidän pilkkanimensä (sillä siihen aikaan oli jokaisella huomattavalla miehellä sellainen) sekä häväistysjutut, joita heistä kerrottiin.
— Näettekö, hänelle sanottiin, tuota niin kalpeata ja kellertäväihoista neuvostoherraa? Hän on herra Petrus de finibus, ranskaksi Pierre Séguier, joka ajaa joka asiaa mihin ryhtyy, niin tarmokkaasti ja taitavasti, että hän aina pääsee tarkoitustensa perille. Tuolla on pikku kapteeni Tuittupää, Thoré de Montmorency; tuolla on Pullopiispa,[23] joka istuu sangen suorana muulinsa selässä, koska ei ole vielä syönyt päivällistään. — Tuolla on yksi teidän puolueenne sankareita, rohkea kreivi de La Rochefoucauld, jota sanotaan kaalinvihaajaksi. Viime sodassa hän antoi ampua seulaksi pahaisen kaalilavan, jota hän huononäköisenä luuli sotilasryhmäksi.
Lyhemmässä ajassa kuin neljännestunnissa Mergy tiesi melkein kaikkien hovinaisten rakastajien nimet, sekä kaksintaistelujen luvun, jonka heidän kauneutensa oli aiheuttanut. Hän huomasi että naisen nauttima arvonanto riippui siitä, kuinka monta kuolemaa hän oli aiheuttanut; siten rouva de Courtavel, jonka vakituinen rakastaja oli surmannut kilpailijoistaan kaksi, oli paljon suuremmassa maineessa kuin kreivitär de Pomerande-parka, joka oli antanut aiheen vain yhteen mitättömään kaksintaisteluun ja lievään haavaan.
Komeakasvuinen nainen, joka ratsasti ratsupalvelijan taluttamalla valkoisella muulilla ja jota seurasi kaksi lakeijaa, kiinnitti Mergyn huomion puoleensa, hänen pukunsa oli uusinta kuosia ja aivan jäykkä koruompeleista. Mikäli voi päättää oli hän varmaankin kaunis. Tiedetäänhän sen ajan naisten näyttäytyneen ulkosalla ainoastaan kasvot naamion peitossa; tämän naamari oli mustaa samettia, näki tai paremmin aavisti siitä vähästä mikä silmänaukosta näkyi, että hänellä täytyi olla häikäisevän valkea iho ja tummansiniset silmät.
Hän hiljensi muulinsa käyntiä sivuuttaessaan nuoret miehet; ja vieläpä hän näytti hieman tarkkaavammin katselevan Mergytä, jonka kasvot tuntuivat hänestä oudoilta. Hänen ratsastaessaan ohi sai nähdä kaikkien hattujen sulkatöyhtöjen lipovan maata, ja hän nyökäytti sulavasti päätään vastatakseen moniin tervehdyksiin joita hän sai osakseen ihailijain jonolta, jota pitkin hän ratsasti. Kun hän oli jo kauvempana, niin keveä tuulen henki kohotti hänen pitkän atlashameensa helmaa ja saattoi kuin välähdyksestä näkymään pienen valkosamettisen kengän ja muutaman tuuman ruusunpunaista silkkisukkaa.
— Kuka tämä nainen on, jota kaikki tervehtivät? Mergy kysyi uteliaana.
— Jo rakastuivat! Béville huudahti. Mutta niinhän hän aina tekee; hugenotit ja paavilaiset, kaikki ovat rakastuneet kreivitär Diane de Turgis'hin.
— Hän on yksi hovin kaunottaria, George lisäsi, yksi vaarallisimpia Circejä meille nuorille keikareille. Mutta pahuus vieköön, hän ei ole mikään helposti valloitettava linnoitus.
— Montako kaksintaistelua hän voi lukea aiheuttamikseen? Mergy kysyi nauraen.
— Oh! hän voi lukea ne kaksissakymmenissä, vastasi parooni Vaudreuil; mutta parasta on se että hän itsekin on tahtonut taistella; hän lähetti sääntöjen mukaisen kaksintaisteluhaasteen eräälle hovinaiselle, joka oli lyönyt hänet laudalta.
— Sepäs koko juttu! Mergy huudahti.
— Hän ei olisi ensimäinen nainen, joka olisi taistellut meidän aikanamme; hän lähetti kaikkien sääntöjen mukaisesti ja hyvään muotoon laaditun taisteluvaatimuksen rouva Sainte-Foix'lle, haastaen hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta, aseina miekka ja tikari, ja paitasillaan, niinkuin ainakin raffineeratut[24] kaksintaistelijat tekevät.
— Olisin tahtonut olla toisen näiden todistajana saadakseni nähdä heidät molemmatkin paitasillaan, sanoi herra de Rheincy.
— Ja tapahtuiko kaksintaistelu? kysyi Mergy.
— Ei, vastasi George, heidät saatiin sopimaan, sanoi Vaudreuil; hän oli silloin Sainte-Foix'n rakastaja.
— Hyi sentään, ei sen enempää kuin sinäkään, sanoi George hyvin hillityllä äänellä.
— Kreivitär Turgis on samallainen kuin Vaudreuil, sanoi Béville, hän sotkee yhdeksi sekamelskaksi uskonnon ja ajan tavat: hän tahtoo taistella kaksintaistelun, mikä on, luulemma kuolemansynti, ja hän kuuntelee kaksi messua joka päivä.
— Jätä minut rauhaan messuinesi! Vaudreuil huudahti.
— Niin, kreivitär käy messua kuuntelemassa, virkkoi Rheincy jälleen, mutta sen hän tekee voidakseen näyttää itseään ilman naamiota.
— Senpävuoksi, luullakseni, niin monet naiset käyvätkin messussa, huomautti Mergy kovasti mielissään, kun saattoi ivata uskontoa, jota hän ei tunnustanut.
— Ja protestanttien jumalanpalveluksissa, sanoi Béville. Kun saarna on loppunut, niin tulet sammutetaan, ja sitten tapahtuu kauniita asioita. Hitto sentään, sen vuoksi tahtoisin niin vietävän mielelläni ruveta luterilaiseksi.
— Ja te uskotte noita järjettömiä kertomuksia, Mergy virkkoi halveksivalla äänellä.
— Tokko uskon! Pikku Ferrand, jonka kaikki tunnemme, kävi Orleans'issa protestanttien saarnaa kuuntelemassa saadakseen nähdä erään notaarin vaimoa, komeata naista, totta totisesti! hän sai nousemaan veden suuhuni, kun vain siitä puhuikin. Ainoastaan siellä hän voi tätä nähdä; onneksi eräs hänen ystäviään, joka oli hugenotti, oli hänelle sanonut tunnussanan; hän tuli jumalanpalvelukseen, ja jätän teidän ajateltavaksenne tokko toverimme käytti aikansa hyvin.
— Se on mahdotonta, Mergy vastasi kuivasti.
— Mahdotonta! ja miksi?
— Siksi ettei protestantti koskaan voi olla niin halpamainen, että toisi paavilaisen mukanaan saarnaa kuulemaan.
Tämä vastaus sai toiset purskahtamaan äänekkääseen nauruun.
— Kas, kas! sanoi parooni de Vaudreuil, te luulette että ihminen sen vuoksi, että hän on hugenotti, ei voi olla varas, ei petturi eikä rakkauden lähetti.
— Hänhän on kuin kuusta pudonnut! huudahti Rheincy.
— Jos minun, Béville virkkoi, olisi annettava rakkauden kirje hugenotille, niin kääntyisin hänen sielun paimenensa puoleen.
— Te arvatenkin, Mergy vastasi, olette tottuneet antamaan sellaisia asioita pappienne toimitettavaksi?
— Pappiemme … sanoi Vaudreuil, vihanpunan kohotessa hänen kasvoilleen.
— Lopettakaa jo nuo ikävät väittelynne, keskeytti George, huomaten "joka sanansutkauksen loukkaavan terävyyden", — heitetään hiiteen kaikkien uskonlahkojen mustatakit. Minä ehdotan, että sakotetaan sitä, joka ensiksi päästää suustaan sanan hugenotti, paavilainen protestantti tai katolilainen.
— Hyväksytään! huusi Béville; hän tarjotkoon meille hyvää Cahors'in viiniä ravintolassa, jossa syömme päivällistä.
Tuli hetkisen hiljaisuus.
— Aina Lannoy paran kuolemasta saakka, hänen, joka kaatui Orleans'in luona, ei rouva Turgis'lla ole ollut tiettyä rakastajaa, sanoi George, joka ei tahtonut antaa ystäviensä jäädä heidän jumaluusopillisiin mietelmiinsä.
— Kuka uskaltaisi väittää, ettei jollain pariisittarella ole rakastajaa? huudahti Béville; on ainakin varma että Comminges häntä kovin hätyyttää.
— Senpävuoksi pikku Navarette hellittikin otteensa, hän pelkäsi niin peloittavan kilpailijaa.
— Onko Comminges sitten mustasukkainen? kysyi kapteeni.
— Mustasukkainen kuin tiikeri, Béville vastasi, ja hän väittää tappavansa kaikki, jotka rohkenevat rakastaa kaunista kreivitärtä, niin että tämän, jottei jäisi ilman rakastajaa, täytyisi ottaa siksi Comminges.
— Kuka sitten on tämä peloittava mies? kysyi Mergy, joka oli hyvin utelias tietämään, voimatta itsekään selittää miksi, kaikki, mikä läheltä tai kaukaa koski kreivitär de Turgis'ta.
— Hän on, Rheincy vastasi, yksi kuuluisimpia raffineerattujamme; ja te kun tulette maalta, niin mielelläni tahdon teille selittää hienoa kielenkäyttöä. Raffineerattu on täydellinen hienon maailman mies, mies, joka vaatii kaksintaisteluun, jos jonkin toisen viitta hipaisee hänen omaansa, jos joku sylkee neljän askeleen päässä, tai jokaisesta muusta yhtä laillisesta syystä.
— Eräänäkin päivänä Comminges, Vaudreuil sanoi, meni erään miehen kera Pre-aux-clercs'ille,[25] he riisuvat takkinsa ja paljastavat miekkansa. — Etkö ole Berny d'Auvergne? kysyi Comminges. — En suinkaan, toinen vastaa, nimeni on Villequier ja olen kotoisin Normandiasta. — Sen pahempi, tokaisee Comminges, olen pitänyt sinua toisena, mutta kun kerran olen sinulle antanut haasteen, niin taisteltava meidän on. Ja hän pistää tämän reippaasti kuoliaaksi.
Jokainen mainitsi jonkun piirteen Comminges'in kiivaudesta ja riidanhaluisesta luonteesta. Ainehisto oli runsas, ja tätä keskustelua riitti aina kaupungin ulkopuolelle More'in ravintolaan saakka, joka sijaitsi puutarhan keskellä, lähellä paikkaa, missä rakennettiin Tuilerian palatsia, joka oli aloitettu v. 1564. Useat Georgen ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat aatelismiehet tapasivat siellä toisensa, ja suurella joukolla istuuduttiin pöytään.
Mergy, joka istui parooni de Vaudreuilin vieressä, huomasi, että tämä pöytään istuutuessaan teki ristinmerkin ja luki hiljaisella äänellä ja silmät kiinni seuraavan omituisen rukouksen:
Laus Deo, pax vivis, salutem defunctis, et beata viscera virginis Mariae que portaverunt Aeterni Patris filiam![26]
— Osaatteko latinaa, herra parooni? kysyi häneltä Mergy.
— Te kuulitte rukoukseni?
— Kyllä, mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä ymmärtänyt.
— Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.
— Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me hugenotit emme voi sitä ymmärtää!
— Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle tuulelle.
Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.
— Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.
— Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.
— Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.
Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan odottaa äänettömänä ja puolueettomana.
— Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan rikkomista.
— Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la
Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de
Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää
jotakin.
Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta että Bévilleä.
— Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.
— Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.
— No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs, että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan kuin ottaakseen sieltä kirjeen.
— Sinä valehtelet!
Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.
— Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin! hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton, ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.
Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.
— Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee viheliäisen naikkosen vuoksi?
— Päähän heitetty pullo on korvapuustin veroinen, sanoi kylmästi
Béville. No, ystäväni, paljasta miekkasi!
— Rehellistä peliä! rehellistä peliä! tehkää tilaa! huusi melkein koko seurue.
— Hoi, Janne, pane ovi kiinni, sanoi isäntä välinpitämättömästi; jos sattuisivat vartiosotilaat tulemaan, niin se voisi näitä herroja häiritä ja vahingoittaa liikettä.
— Tappeletteko ruokasalissa kuin humalaiset sotamiehet? jatkoi
George, joka tahtoi voittaa aikaa; odottakaa edes huomiseen.
— Huomiseen, olkoon niin, sanoi Rheincy. Ja hän teki liikkeen ikäänkuin pistääkseen miekkansa takaisin tuppeen.
— Hän pelkää, pikku ystävämme, sanoi Vaudreuil.
Heti paikalla Rheincy syöksyi, sysäten kaikki syrjään tieltään, viholliseensa käsiksi. Molemmatkin kävivät raivoisasti toistensa kimppuun, mutta Vaudreuil oli ehtinyt huolellisesti kääriä lautasliinan vasemman käsivartensa ympärille, ja sillä hän sangen taitavasti torjui vastustajansa iskut, kun taas Rheincy, joka oli laiminlyönyt moisen varovaisuustoimenpiteen, sai vasempaan käteensä haavan kohta alussa. Kuitenkin hän hellittämättä taisteli rohkeasti kutsuen palvelijaansa ja pyytäen tältä tikariaan. Béville pysäytti lakeijan, väittäen että kun ei Vaudreuil'lla ollut tikaria, niin ei hänen vastustajallaankaan saanut sitä olla. Muutamat Rheincyn ystävät väittivät vastaan; sangen sapekkaita sanoja vaihdettiin, ja varmaankin kaksintaistelusta olisi kehittynyt yleinen tappelu, jos ei Vaudreuil olisi sitä lopettanut kaatamalla vihollisensa antamalla hänelle vaarallisen piston rintaan. Hän polkasi nopeasti jalkansa Rheincyn miekalle estääkseen häntä tempaamasta sitä uudelleen käteensä ja kohotti kätensä antaakseen hänelle surmaniskun. Kaksintaistelun säännöt sallivat sen julmuuden.
— Mitä! aseettoman vihollisenko aiotte surmata! huusi George, ja hän tempasi Vaudreuil'ta pois hänen miekkansa.
Rheincyn haava ei ollut kuolettava, mutta hän menetti paljon verta. Hänet sidottiin, niin hyvin kuin voitiin lautasliinoilla, jolloin hän väkinäisesti nauraen sanoi hampaittensa välistä, ettei juttu ollut vielä lopussa.
Pian ilmestyi paikalle munkki ja haavuri, jotka jonkun aikaa riitelivät sairaasta. Haavuri pääsi kuitenkin voitolle, ja kannettuaan potilaansa Seinen rannalle hän vei tämän veneellä kotiinsa.
Palvelijain korjatessa pois verisiä liinoja ja pestessä punertunutta kivilattiaa, asettivat toiset heistä uusia pulloja pöytään. Pyyhittyään huolellisesti miekkansa Vaudreuil pisti sen takaisin tuppeen, teki ristinmerkin, otti sitten järkähtämättömän kylmäverisesti taskustaan kirjeen, vaati hiljaisuutta ja luki ensi rivin, joka sai äänekästä naurunpurskahdusta osakseen:
"Rakkaani, tämä ikävystyttävä Rheincy, joka aina juoksee perässäni…"
— Lähdetään pois täältä, sanoi Mergy veljelleen Inhoten ja kyllästyneenä. Kapteeni seurasi häntä. Kirje oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, eikä heidän poistumistaan huomattu.
IV.
Kääntynyt.
Don Juan
Quoi! tu prend pour de bon argent ce que je viens de dire, et tu crois que ma bouhce était d'accord avec mon coeur?[27]
Molière: Le Festin de Pierre.
Kapteeni George palasi takaisin kaupunkiin veljensä kera ja vei hänet asuntoonsa. Kävellessään he tuskin vaihtoivat sanaakaan; tapaus jonka silminnäkijöinä he olivat juuri olleet, oli tehnyt heihin kiusallisen vaikutuksen, ja sai heidät vaistomaisesti pysymään vaiti.
Tämä riita ja sitä seurannut häikäilemätön tappelu eivät siihen aikaan olleet mitään tavatonta. Koko Ranskassa, sen toisesta äärestä toiseen, aateliston luonnoton arkatuntoisuus aiheutti mitä järkyttävimpiä tapauksia siihen määrään saakka, että kohtuullisen laskelman mukaan Henrik III:n ja Henrik IV:n hallitusaikana kaksintaisteluvimma maksoi useamman aatelismiehen hengen kuin kymmenen vuotta kansalaissotaa.
Kapteenin asunto oli hienosti sisustettu. Mergyn silmät, jotka olivat tottuneet suurempaan yksinkertaisuuteen, kiintyivät ensinnä kukikkaisiin silkkiuutimiin ja kirkkaanvärisiin mattoihin. Hän astui huoneeseen jota hänen veljensä nimitti rukoushuoneekseen, sana pukuhuone kun ei vielä ollut tullut käytäntöön. Erittäin siroin puunleikkauksin koristeltu tamminen rukousjakkara, italialaisen taiteilijan maalaama madonnankuva ja suurella puksipuun oksalla koristettu vihkivesimalja tuntuivat olevan sopusoinnussa huoneen hurskaan tarkoitusperän kanssa, kun taas mustalla damastilla verhottu leposohva, venetsialainen peili, naisen muotokuva, aseet ja soittimet olivat todistuksena omistajan hieman maailmallisista tavoista.
Mergy loi halveksuvan silmäyksen vihkivesimaljaan ja puksipuunoksaan, jotka johdattivat surullisesti hänen mieleensä veljensä uskosta luopumisen. Pieni lakeija toi makeisia, sokeroituja hedelmiä ja valkoista viiniä; tee ja kahvi eivät olleet vielä käytännössä, ja yksinkertaisille esivanhemmillemme korvasi viini kaikki moiset hienot juomat.
Mergy käänsi, lasi kädessään, yhä uudelleen katseensa madonnasta vihkivesimaljaan, ja vihkivesimaljasta rukousjakkaraan. Hän huokasi syvään, ja katsoen leposohvalla välinpitämättömästi loikovaa veljeään hän virkkoi:
— Sinä siis olet aito paavilainen. Mitä äitimme sanoisi, jos hän olisi täällä?
Se ajatus näkyi tekevän kapteeniin tuskallisen vaikutuksen. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja heilautti kättään ikäänkuin pyytääkseen veljeään olemaan kajoamatta sellaiseen kysymykseen; mutta tämä jatkoi säälimättömästi:
— Onko mahdollista että sydämessäsi olet hylännyt sukumme uskon, niinkuin olet tehnyt huulillasi?
— Sukumme uskonko! Se ei ole koskaan ollut minun. Kuinka? minäkö uskoisin honottavien pappiemme tekopyhiä saarnoja! — minä!
— Niinpä niin! ja parempi sitten on uskoa kiirastuleen, rippiin, paavin erehtymättömyyteen! parempi on polvistua kapusiinimunkin tomuisten sandaalien edessä. Tulee aika, jolloin et usko voivasi syödä päivällistä lukematta parooni de Vaudreuil'n rukousta.
— Kuulehan, Bernard, minä vihaan kaikkia väittelyitä, varsinkin sellaisia, joissa on uskonnosta kysymys; mutta ennemmin tai myöhemmin minun pitää selittää kantani sinulle. Ja kun nyt kerran olemme näin pitkällä, niin saattakaamme asia päätökseen asti: tahdon puhua sinulle aivan avoimesti.
— Et siis usko kaikkiin paavilaisten järjettömiin juttuihin?
Kapteeni kohautti olkapäitään ja kilahdutti isoa kannustaan laskiessaan toisen saappaansa koron putoamaan lattiaa vasten.
— Paavilaiset! hugenotit! Taikauskoa molemmin puolin. En osaa ollenkaan uskoa sitä, minkä järkeni osoittaa minulle mielettömäksi. Meidän litaniamme ja teidän virtenne, samanlaista roskaa kaikki tyyni. Kuitenkin, hän lisäsi hymyillen — meidän kirkossamme saa väliin kuulla hyvää musiikkia, kun taas teillä herkkä korva särkyy siinä melussa.
— Onpa se kaunis etu uskollasi, ja sepä se sitten hankkiikin proselyyttejä.
— Älä kutsu sitä minun uskokseni, sillä en usko siihen sen paremmin kuin sinunkaan uskoosi. Siitä saakka kuin olen osannut ajatella omin päin, siitä saakka kun olen osannut käyttää järkeäni…
— Mutta…
— Ei! Älä rupea pitämään saarnoja. Osaan kaikki ulkoa, mitä aiot minulle sanoa. Onhan minullakin ollut toiveeni ja pelkoni. Luuletko etten ole kynsin hampain ponnistellut säilyttääkseni lapsuuteni onnekkaat harhauskot? Olen lukenut kaikki oppi-isämme etsiäkseni sieltä lohdutusta epäilyksiini, jotka minua kammottivat, mutta ne vain kasvoivat. Sanalla sanoen, en voinut enkä voi uskoa. Usko on kallisarvoinen lahja, joka minulta on kielletty, mutta en mistään hinnasta tahtoisi sitä riistää muilta.
— Surkuttelen sinua.
— Hyvä on, ja olethan oikeassa. Protestanttina en uskonut saarnaan; katolilaisena en usko sen enempää messuun. Ja saakeli soikoon, eivätkö meidän kansalaissotiemme julmuudet kykenisi juurineen hävittämään lujintakin uskoa?
— Ne julmuudet ovat vain ihmisten tekoja, ja ihmisten, jotka ovat vääristelleet Jumalan sanan.
— Se vastaus ei ollut sinun omasi; mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettet vielä ole saanut minua vakuutetuksi. En voi ymmärtää teidän Jumalaanne. Ja jos uskoisin, niin tekisin sen vain toistaiseksi, kuten ystävämme Jodelle sanoo.
— Kun molemmatkin uskonnot ovat sinulle niin yhdentekevät, niin miksi sitten luovuit uskostasi ja tuotit niin suuren surun omaisillesi ja ystävillesi?
— Olen parikymmentä kertaa kirjoittanut isälleni selittääkseni hänelle vaikutteeni ja puhdistautuakseni, mutta hän on heittänyt kirjeeni tuleen, niitä edes avaamatta; hän on kohdellut minua huonommin, kuin jos olisin tehnyt suuren rikoksen.
— Äitini ja minä paheksuimme tätä liiallista ankaruutta; ja ilman hänen käskyjään…
— En tiedä mitä minusta lie ajateltu. Mutta siitä minä vähät! Olipahan vaan muuan seikka, josta sain sen päähänpiston, jota aivan varmaan en enää tekisi uudestaan, jos se nimittäin olisi kysymyksessä.
— Oi! minä olen aina ajatellut että sinä sitä katuisit.
— Minäkö sitä katuisin! En, sillä en usko että tein mitään huonoa työtä. Kun sinä vielä olit koulunpenkillä ja opiskelit kreikkaa ja latinaa, niin minä olin jo ottanut ylleni haarniskan ja valkean olkavyön,[28] ja taistelin ensimmäisenä kansallis-sodassa. Teidän prinssi Condé'nne, joka sai puolueenne tekemään niin monta virhettä, teidän prinssi Condé'nne piti huolta teidän asioistanne, mikäli rakkausjutuiltaan jouti. Eräs nainen rakasti minua, prinssi vaati häntä minulta; minä kielsin, prinssistä tuli veriviholliseni. Siitä pitäen hän teki parhaansa loukatakseen minua kaikin tavoin.
"Ce petit prince si joli, Qui toujours baise sa mignonne."[29]
Hän osoitteli minua puolueensa uskonkiihkoilijoille, kuin mitäkin vapaa-aatteista ja uskotonta hirviötä. Minulla oli vain yksi rakastajatar, ja hänestä pidin minä kiinni. Uskottomuudesta puhuen… minä jätin muut rauhaan … miksi siis käydä minun kimppuuni?
— En olisi koskaan voinut uskoa prinssin voivan ryhtyä niin rumaan tekoon.
— Hän on kuollut, ja te olette tehneet hänestä sankarin. Sellaista on maailman meno. Hänellä oli hyviä ominaisuuksia, hän kuoli urhona, olen antanut hänelle anteeksi. Mutta silloin hän oli mahtava, ja köyhä aatelismies, kuten minä, olin hänen silmissään rikollinen, kun uskalsin häntä vastustaa.
Kapteeni mittaili jonkun aikaa huoneen lattiaa, ja jatkoi sitten äänellä, joka ilmaisi yhä kasvavaa mielenliikutusta:
— Kaikki armeijan papit, kaikki sen tekopyhät olivat minulle pian raivoissaan. Välitin yhtävähän heidän haukkumisistaan kuin saarnoistaan. Eräs prinssin aatelismiehistä, hännystelläkseen häntä, sanoi minua raukaksi kaikkien päällikköjemme kuullen. Hän sai siitä korvalleen, ja minä surmasin hänet. Armeijassamme tapahtui joka päivä hyvinkin tusinanverran kaksintaisteluita, eivätkä kenraalimme olleet niitä huomaavinaan. Mutta minuun nähden tehtiin poikkeus, ja prinssi määräsi, että minun piti olla varoittavana esimerkkinä koko armeijalle. Kaikkien ylimysten — ja se minun täytyy myöntää — amiraalin rukoukset hankkivat minulle armahduksen. Mutta prinssin viha ei ollut tyydytetty. Jazeneuil'n taistelussa minä komensin ratsuväkikomppaniaa; olin alusta alkaen ollut kahakassa mukana: kahden pyssynluodin rikkoma haarniskani ja keihäänpiston lävistämä vasen käsivarteni osoittivat, etten ollut säästänyt itseäni. Minulla oli enää parikymmentä miestä ympärilläni, ja kokonainen pataljoona kuninkaan sveitsiläisiä marssi vastaamme. Prinssi Condé käskee minua hyökkäämään, pyydän häneltä kaksi komppaniaa saksalaisia ratsumiehiä… ja hän sanoo minua pelkuriksi!
Mergy nousi ja tarttui veljensä käteen. Kapteeni jatkoi, silmät vihasta säihkyen ja yhä jatkaen kävelemistään:
— Hän sanoi minua pelkuriksi kaikkien kultavaruksisten aatelismiesten kuullen, jotka muutamia kuukausia myöhemmin hylkäsivät hänet Jarnacin luona ja jättivät surman suuhun. Uskoin, että oli kuoltava, syöksyin sveitsiläisten kimppuun vannoen, että jos sattuman kaupalla suoriutuisin leikistä hengissä, niin en enää koskaan paljastaisi miekkaani niin vääryyttä haastavan prinssin puolesta. Pahasti haavoituttuani ja pudottuani maahan ratsuni selästä olin saamaisillani surman iskun, kun muudan Anjoun herttuan aatelismiehistä, Béville, sama hupsu, jonka kanssa söimme päivällistä, pelasti henkeni ja esitti minut herttualle. Minua kohdeltiin hyvin. Janosin kostoa. Minua imarreltiin, pyydettiin pyytämällä rupeamaan hyväntekijäni, Anjoun herttuan palvelukseen, minulle toistettiin säe:
Omne solum forti patria est, ut piscibus aequor.[30]
Näin harmikseni ja suuttumuksekseni protestanttien kutsuvan muukalaisia isänmaahamme. Mutta miksi en sanoisi sinulle sitä ainoaa syytä, joka minut sai tekemään lopullisen päätökseni. Tahdoin kostaa ja rupesin katolilaiseksi siinä toivossa, että kohtaisin Condén prinssin taistelukentällä ja saisin surmata hänet. Muuan kurja pelkuri otti maksaakseen hänelle velkani. Se tapa, millä hän kaatui, saattoi minut melkein unohtamaan vihani… Näin hänet verisenä, sotilaitten häväistävänä; tempasin hänen ruumiinsa heidän käsistään ja peitin sen viitallani. Olin ruvennut katolilaisten palvelukseen, komensin erästä heidän ratsuväkieskadroonaansa, en voinut enää heitä jättää. Onneksi uskon tehneeni entiselle puolueelleni muutamia palveluksia; olen yrittänyt, mikäli vallassani oli, lieventää uskonsodan vimmaa; minulle oli suotu onni pelastaa useita entisiä ystäviäni.
— Olivier de Basseville julistaa kaikkialla, että hänen on sinua kiittäminen hengestään.
— Olen siis katolilainen, George sanoi tyynemmällä äänellä. Se uskonto on hyvinkin jonkin toisen veroinen sillä on niin helppo tulla toimeen heidän tekopyhiensä kanssa. Katso tuota madonnankuvaa; se on italialaisen kurtisaanin kuva, nuo teeskentelijät Ihailevat hurskauttani ristiessään silmänsä tämän muka neitsyen edessä. Usko minua, heistä suoriudun paljon helpommin kuin protestanttisista papeistamme. Voin elää niinkuin tahdon, tekemättä hyvin helppoja uhrauksia roskaväen mielipiteelle. No niin, pitää esim. käydä messussa, menen sinne silloin tällöin katsomaan kauniita naisia. Minulla pitää olla rippi-isä; saakeli, minulla on muuan kunnon harmaaveli, vanha ratsumusketööri, jolta saan yhdellä ekyltä rippitodistuksen, ja kaupan päälle hän vielä toimittaa rakkauskirjeeni ripitettävilleen kaunottarille. Perhana vieköön! eläköön messu!
Mergy ei voinut olla hymyilemättä.
— Katsopas! jatkoi kapteeni, tuossa on messukirjani. Ja hän heitti veljelleen samettikotelossa olevan, taidokkaasti sidotun hopeahakasisen kirjan. Nuo "Hetket" ovat varmasti yhtä hyvät kuin teidän rukouskirjanne.
Mergy luki kirjan selkämyksestä: "Hetkiä hovissa".
— Hienoa työtä, hän sanoi ylenkatseellisesti ojentaen kirjan takaisin veljelleen.
Kapteeni aukaisi sen ja antoi sen hymyillen hänelle takaisin. Mergy luki silloin ensi sivulla: Suuren Gargantuan, Pantagruel'in isän perinkauhistuttava elämä, sepitti M. Alcofribas, Kvintessanssin tekijä.[31]
— Siinä on vasta kirja! kapteeni huusi nauraen, panen enemmän arvoa siihen kuin kaikkiin Geneven kirjaston jumaluusopillisiin teoksiin.
— Sanotaan, että tämän kirjan tekijä oli perin tietorikas mies, mutta hän ei ole käyttänyt oppiaan oikealla tavalla.
George kohautti olkapäitään.
— Lue tämä kirja, Bernhard, ja sinä varmasti puhut siitä minulle vielä jälkeenkinpäin.
Mergy otti kirjan, ja oltuaan hetkisen vaiti hän sanoi:
— Olen pahoillani siitä että suuttumus, kylläkin oikeutettu, on johdattanut sinut tekoon, jota jonain päivänä vielä varmasti tulet katumaan.
Kapteeni painoi päänsä alas, ja hänen silmänsä, jotka olivat kiintyneet hänen jalkainsa alla leviävään mattoon, tuntuivat tarkkaan tutkivan sen kuvioita.
— Mikä on tehty se on tehty, hän viimein virkkoi, tukahduttaen huokauksen. Ehkäpä jonain päivänä taas palaan kuuntelemaan protestanttista saarnaa, hän lisäsi iloisemmin. Mutta lopetetaan tämä, ja lupaa ettet enää puhu minulle niin ikävistä asioista.
— Toivon että oma harkintasi saa aikaan enemmän kuin minun puheeni ja neuvoni.
— Olkoon menneeksi! Puhutaanpa nyt sinun asioistasi. Missä aikeissa sinä tulet hoviin?
— Toivon itselläni olevan niin hyvät suositukset amiraalille, että hän ottaa minut aatelismiestensä joukkoon sodassa, jota hän tulee käymään Alankomaissa.
— Huono suunnitelma. Aatelismiehen, joka tuntee rohkeutta sydämessään ja miekan kupeellaan, ei pidä vapaasta tahdostaan ruveta palvelijan asemaan. Tule vapaaehtoisena kuninkaan kaarteihin, minun kevytaseisen ratsuväen komppaniaani esimerkiksi, jos niin haluat. Saat ottaa osaa sotaretkeen, kuten me kaikkikin, amiraalin päällikkyyden alaisena, mutta et ainakaan tarvitse olla kenenkään käskyläisenä.
— Minua ei ollenkaan haluta tulla kuninkaan kaartiin; tunnen aivan vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Mielelläni tahtoisin olla sotilaana sinun komppaniassasi, mutta isäni tahtoo, että otan osaa ensimmäiseen sotaretkeeni amiraalin välittömien määräysten alaisena.
— Siinäpä oikein taas tunnen teidät, herrat hugenotit. Te saarnaatte yksimielisyyttä, ja te haudotte vanhoja vihoja pahemmin kuin me.
— Kuinka niin?
— No, kuningas on aina teidän silmissänne tyranni, Ahab, kuten pappinne häntä nimittävät. Mitä sanonkaan? eihän hän ole edes kuningas, vaan vallananastaja, ja Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen on Gaspard I Ranskan kuningas.[32]
— Mitä huonoa pilaa!
— Lopultakin on yhtä hyvä että olet vanhan Gaspard'in kuin että olisit Guise'n palveluksessa; herra de Châtillon on suuri sotapäällikkö, ja hänen johdollaan opit kyllä sotataitoa.
— Hänen vihollisensakin pitävät häntä arvossa.
— Eräs pistoolinlaukaus hänelle sentään ei ole minkään kunniaksi.
— Hän on todistanut viattomuutensa, ja muuten hänen koko elämänsä on ristiriidassa Poltrot'n kurjan salamurhan kanssa.
— Tunnetko latinalaista sananpartta: Fecit cui profuit?[33] Ilman sitä pistoolinlaukausta olisi Orleans ollut mennyttä.
— Loppujen lisäksi se merkitsi vain yhtä miestä vähemmän katolilaisten sotajoukossa.
— Niin, mutta minkälaista miestä. Etkö ole sitten koskaan kuullut seuraavaa kahta huonoa säettä, jotka hyvinkin ovat teidän virsienne arvoiset:
Autant que sont de Guisards demeurés
Autant a-t-il en France de Mérés.[34]
— Poikamaisia uhkauksia eikä mitään muuta. Jos olisi kerrottava kaikki guiselaisten rikokset, niin siitä tulisi pitkä rekisteri. Mutta arvaapas mitä minä tahtoisin tehdä palauttaakseni Ranskaan rauhan, jos olisin kuningas. Minä panettaisin kaikki Guiset ja Châtillon'it hyvään ja lujasti ommeltuun nahkasäkkiin, jonka suu olisi sidottu kovasti kiinni, sitten minä heitättäisin heidät järveen, sata naulaa rautaa painona siltä varalta ettei yksikään pääsisi pelastumaan. Ja onpa vielä muutamia muitakin ihmisiä, jotka tahtoisin pistää säkkiini.
— Onpa onni, ettet ole Ranskan kuningas.
Keskustelu sai nyt iloisemman käänteen: niin hyvin valtiolliset kuin uskonnollisetkin kysymykset jätettiin rauhaan, ja molemmat veljekset kertoivat toisilleen kaikki pikku seikkailut, mihin he olivat joutuneet sinä aikana, jona he olivat olleet erossa. Mergy oli kylliksi suorasukainen kunnioittaakseen Kultaisen Leijonan ravintolaa kertomuksellaan, hänen veljensä nauroi katketakseen ja piti kovasti hauskaa hänen kahdeksantoista ekynsä ja hyvän raudikkonsa menettämisen kustannuksella.
Läheisen kirkon kellot alkoivat kumahdella.
— Hitto vieköön, kapteeni huudahti, mennäänpä tänä iltana messuun; olen vakuutettu siitä, että se tulee sinua huvittamaan.
— Kiitos vaan, mutta en vielä halua kääntyä katolilaiseksi.
— Tule, hyvä ystävä, tänään on varmaankin veli Lubin'in saarnavuoro. Hän on harmaaveli joka osaa tehdä uskonnon niin hauskaksi, että hänellä on aina sankat joukot kuulijoita. Muuten mennee koko hovi tänään Saint-Jacques-kirkkoon, kyllä sitä kannattaa olla katsomassa.
— Ja onko rouva kreivitär de Turgis myös siellä, ja riisuuko hän naamionsa?
— Mutta tottakin, hän ei voi olla sinne tulematta. Jos tahdot pitää varasi, niin älä unohda saarnan lopussa asettua kirkon ovelle ja ojentaa hänelle vihkivettä. Siinä on vielä yksi katolisen kirkon kauniita seremonioja. Voi kuinka monta kaunista kättä olenkaan puristanut, kuinka monta rakkauskirjettä olenkaan niihin sujauttanut ojentaessani vihkivettä!
— En ymmärrä, mutta samainen vihkivesi minua niin inhottaa, etten luule että mistään hinnasta pistäisin siihen sormiani.
Kapteeni keskeytti hänet purskahtamalla nauruun. Molemmatkin ottivat viittansa ja läksivät Saint-Jacques-kirkkoon, jossa jo oli koolla hieno ja lukuisa seura.
V.
Saarna
"Bien fendu de gueule beau despêcheur d'Heures, beau desbrideur de messes, beau descrotteur de vigiles; pour tout dire sommairement: vrai moine si oncques en fut depuis que le monde moinant moina de moinerie."
Rabelais.[35]
Kun kapteeni George ja hänen veljensä kulkivat halki kirkon etsiäkseen mukavan paikan, joka olisi lähellä saarnaajaa, niin heidän huomionsa kiintyi naurunremahduksiin, jotka kuuluivat sakastista; he menivät sinne ja näkivät turpean miehen, jonka punoittavat kasvot loistivat hilpeyttä; yllään oli hänellä Pyhän Fransiskuksen munkkikunnan kaapu, ja hän oli hyvin vilkkaassa keskustelussa noin puolentusinan nuoren, upeasti puetun miehen kanssa.
— No, lapseni, kiirehtikää, naiset rupeavat käymään kärsimättömiksi, antakaa minulle tekstini.
— Puhukaa meille kepposista, joita nuo naiset tekevät miehilleen, sanoi yksi nuorista miehistä, jonka George tunsi Bévilleksi.
— Siitä aiheesta voisi puhua hyvinkin paljon, sen myönnän, poikaseni, mutta mitäpä voisin sanoa, joka olisi yhtä hyvä, kuin Pontoise'n papin saarna: "Minä heitän lakkini vasten sen kasvoja, joka teistä on enimmin pettänyt miestään." Jonka perästä ei ollut ainoatakaan naista koko kirkossa, joka ei olisi suojannut päätään kädellään tai viitallaan, ikäänkuin iskua torjuakseen.
— Voi! isä Lubin, sanoi toinen, olen tullut kuuntelemaan saarnaa ainoastaan teidän vuoksenne, kertokaapa meille tänään jotain hauskaa, puhukaa meille hiukan rakkauden synnistä, joka on niin kovin muodissa nykyään.
— Muodissako! niin, teidän keskuudessanne kyllä, hyvät herrat, joilla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta, mutta minullahan sitä on jo hyvästikin viisikymmentä. Minun ijälläni ei enää voi puhua rakkaudesta. Olen unohtanut mitä se synti onkaan.
— Älkää nyt joutavia, isä Lubin, te osaisitte jutella siitä nyt yhtä hyvin kuin konsanaan, kyllä me teidät tunnemme.
— Niin, puhukaapa irstaisuudesta, lisäsi Béville, kaikki naiset varmaankin sanovat, että itsestänne saatte parhaan aiheen.
Fransiskaanimunkki vastasi tähän leikinlaskuun viekkaalla silmäniskulla, jossa ilmeni ylpeyttä ja iloa siitä, että häntä syytettiin nuorten ihmisten synnistä.
— Ei, en tahdo saarnata siitä, koska hovimme kaunokaiset eivät enää tahtoisi ripityttää itseään minulle, jos osottautuisin liian ankaraksi siinä kohden ja suoraan puhuen, jos puhuisin siitä, niin sillä vaan osottaisin kuinka voi tuomita itsensä ikiajoiksi, minkävuoksi … hetkisen mielihyvän vuoksi.
— No niin!… Ahaa! tuossa on kapteeni. Kuulepas George, anna meille saarnan teksti. Isä Lubin on lupautunut saarnaamaan ensimäisestä aiheesta, jonka hänelle annamme.
— Niin, sanoi munkki, mutta kiirehtikää, saakeli soikoon, sillä minun pitäisi jo olla saarnastuolissa.
— Hitto vieköön, isä Lubin, tehän olette yhtä hyvä kiroomaan kuin kuningas.
— Lyönpä vetoa, ettei hän kiroaisi saarnassaan, virkkoi Béville.
— Miksi en, jos minua kerran niin haluttaisi? isä Lubin vastasi häikäilemättömästi.
— Lyön vetoa kymmenen pistoolia, ettette sitä uskaltaisi.
— Kymmenen pistoolia! Olkoon menneeksi!
— Béville, virkkoi kapteeni, minä tulen puolella mukaan vetoosi.
— Ei, ei, tokasi tämä, tahdon yksinäni voittaa tältä kunnon paterilta rahat, ja jos hän kiroaa, niin enpä lempo soikoon sure kymmentä pistoliani, saarnamiehen kiroilemisesta kyllä kannattaa maksaa kymmenen pistoolia.
— Ja minä ilmoitan teille, että olen jo voittanut, sanoi isä Lubin, aloitan saarnani kolmella kirouksella. Oih, te herrat aatelismiehet luulette, että teille ainoastaan on kiroilemisen lahja annettu, koska teillä on miekka kupeella ja sulkatöyhtö hatussa. Mutta saadaanpa nähdä!
Niin jutellen hän läksi sakaristosta, ja vilauksessa hän oli saarnastuolissa. Heti paikalla valtasi mitä syvin hiljaisuus kaikki läsnäolijat.
Saarnamies silmäili saarnastuolissa ympärille pakkautunutta joukkoa ikäänkuin etsiäkseen sitä, joka hänen kanssaan oli lyönyt vetoa, ja kun hän oli huomannut tämän selkäänsä pilariin nojaten seisovan aivan häntä vastapäätä, niin hän rypisti kulmakarvojaan, pisti kädet puuskaan, ja alkoi vihan vallassa olevan miehen äänellä seuraavasti:
Rakkaat veljet.
Par la vertu! Par la mort! par le sang![36]
Hämmästyksen ja paheksumisen mumina keskeytti saarnaajan tai pikemminkin täytti paussin, jonka hän tahallaan piti.
"… meidän Herramme vanhurskauden, kuoleman, ja veren kautta".
Harmaaveli jatkoi hyvin tekopyhällä nenä-äänellä, "me olemme pelastetut ja lunastetut helvetistä".
Yleinen nauru keskeytti hänet toisen kerran. Béville otti kukkaronsa vyöstään ja ravisteli sitä teeskennellen saarnaajaan edessä, osoittaen siten myöntävänsä hävinneensä.
"Niinpä niin! Veljeni" — jatkoi järkähtämätön veli Lubin, "olettepa nyt kovin tyytyväisiä, eikö totta? Olemme pelastetut ja helvetistä lunastetut. Kauniita sanoja, ajatelkaahan ei muuta kuin istutaan vaan kädet ristissä ja iloitaan. Olemme päässeet tuosta ilkeästä helvetin tulesta. Kiirastulesta puhuen, sehän on vaan kuin mikäkin kynttilän polttama, joka paranee tusinan messun suitsutuksella. Ei hätääkään, syökäämme, juokaamme, käykäämme porttojen tykönä".
"Voi mitä paatuneita syntisäkkejä te olettekaan! Siihen te vaan luotatte! Mutta veli Lubinpa sanoo teille, että te teette laskunne isäntää kuulematta.
"Te siis luulette, herrat kerettiläiset ja hugenotit, te siis luulette että Vapahtajamme antoi itsensä ristiinnaulita pelastaakseen teidät helvetin tulesta? Mikä tyhmyri! Niin, todellakin! sellaisen roskaväen puolestahan hän kai vuodatti kalliin verensä! Sehän olisi ollut, luvalla sanoen, samaa kuin jos olisi heittänyt päärlyjä sikojen eteen; mutta meidän herrammehan aivan päinvastoin, heitti siat päärlyjen eteen, sillä päärlyt ovat meressä, ja meidän Herramme heitti kaksituhatta sikaa mereen. Et ecce impeta abiit totus grex praeceps in mare.[37] Onnea matkalle, hyvät siat, ja menkööt kaikki kerettiläiset samaa tietä".
Tässä puhuja yskäsi ja pysähtyi hetkiseksi katselemaan seurakuntaansa ja nauttimaan siitä vaikutuksesta, jonka hänen kaunopuheisuutensa teki uskovaisiin.
"Niin, herrat hugenotit, tehkää kääntymys ja kiiruhtakaa, muuten … vähät teistä! Te ette ole pelastetut ettekä helvetistä lunastetut: lähtekää siis tiehenne saarnaani kuuntelemasta ja eläköön messu!
"Ja te, rakkaat veljeni katolilaiset, te hykertelette käsiänne kieltänne lipoen ja ajatellen että olette jo paratiisin esikartanoissa. Mutta jos totta puhutaan, niin pitempi matka on hovista jossa elätte, paratiisiin, kuin (vaikka kulkisi oikotietäkin) Saint-Lazaresta Saint-Denis'n portille.
"Herramme piina, kuolema ja veri ovat pelastaneet teidät ja helvetistä lunastaneet… Niin kyllä, vapauttamalla teidät perisynnistä, olkoon menneeksi; mutta Herra varjelkoon teitä, jos saatana saa teidät uudelleen kynsiinsä! Ja minä sanon teille: Circuit quarens quem devoret.[38]
"Oi rakkaat veljeni! Saatana on kerrassaan pirullinen miekkailija, minä sanon teille täydessä totuudessa, että ankaria hyökkäyksiä hän tekee meidän kimppuumme.
"Sillä niinpian kuin jätämme lapsenmekon ja saamme housut jalkaamme, tarkoitan että kun olemme kylliksi varttuneet tehdäksemme kuolemansyntiä, niin herra Saatana haastaa meidät elämän Préaux-Clercs'ille. Aseet, jotka tuomme mukanamme, ovat pyhät sakramentit: hänellä taas on kokonainen arsenaali: ne ovat meidän syntimme, jotka ovat yhdellä haavaa sekä hyökkäys- että puolustusaseita.
"On kuin näkisin hänen tulevan kaksintaistelupaikalle, Ylensyöminen vatsansa ympärillä: se on hänen panssaripaitansa; Laiskuus on hänellä kannuksina; vyöllään on hänellä Irstaus, se on vaarallinen miekka se, Himo on hänen tikarinsa; Ylpeyden hän pitää päässään kuin sotilas kypäränsä; taskussaan on hänellä Ahneus käytettäväksi tarvittaessa; ja taas Viha herjauksineen ynnä kaikki ne kuin siitä seuraavat, on hänellä suussaan: josta havaitsette että hän on aseissa hampaisiin saakka.
"Kun Jumala on antanut merkin, niin Saatana ei sano teille ritarillisten kaksintaistelijain tavoin: Herrani, oletteko valmis? vaan hän syöksyy kristityn kimppuun pää alas painettuna aivan päistikkaa. Kristitty, joka huomaa että on saamaisillaan keskelle vatsaansa Ylensyömisen piston, torjuu sen Paastolla."
Tässä saarnaaja, tehdäkseen itsensä helpommin käsitettäväksi, otti naulasta ristiinnaulitun kuvan ja alkoi sillä tehdä miekkailuliikkeitä, iskien ja väistäen, kuten miekkailumestari tekee floretillaan näyttääkseen vaikeata lyöntiä.
"Peräytyessään saatana antaa kristitylle ankaran Vihan lyönnin, sitten tehden Ulkokultaisuuden valehyökkäyksen, hän antaa kvarttinsa,[39] Ylpeyden iskun. Kristitty ensin suojaa itsensä Kärsivällisyydellä, sitten hän antaa Ylpeydelle Nöyryyden vastaiskun. Ärtyneenä saatana antaa hänelle ensin Irstaisuuden miekanpiston, mutta nähtyään sen menneen turhiin Lihankidutuksen väistön kautta, syöksyy hän silmittömästi vastustajansa kimppuun, yrittäen samalla kertaa Laiskuuden jalkakampia ja Himon tikarinpistoa, koettaessaan samalla syöstä Ahneuden kristityn sydämeen. Silloin pitää olla tarkka käsi, tarkka silmä. Työllä suoriudutaan Laiskuuden jalkakammista, Himon tikarista Lähimmäisenrakkauden avulla (se on muuten hyvin vaikea vaisto, veljeni); ja Ahneuden piston voivat ainoastaan Hyvät työt lyödä syrjään.
"Mutta rakkaat veljet, kuinka monta on joukossanne, jota siten terssissä[40] ja kvartissa ahdistetaan pistoilla ja lyönneillä ja joka aina on valmiina väistämään kaikki vihamiehen hyökkäykset? Useamman kuin yhden taistelijan olen nähnyt kaatuvan maahan, ja silloin hän, jos ei heti paikalla turvaudu Katumukseen, on mennyttä. Te luulette, te hoviväki, ja tätä viimeksimainittua keinoa pitää käyttää ennemmin aikaiseen kuin myöhään, ettei peccavi[41] ole pitkä lausua. Mutta voi kuinka moni kuoleva tahtookaan sanoa peccavi, mutta ääni tyrehtyykin hänen saatua lausutuksi vain pec! ja räiskis vaan, silloin vei paholainen sielun; menköön sitä hakemaan kuka haluaa!"
Veli Lubin päästi vielä joksikin aikaa kaunopuheisuutensa valloilleen ja kun hän lähti saarnatuolista, niin kauniin kielen harrastaja olisi saattanut huomata, että hänen saarnansa joka oli kestänyt vain tunnin, sisälsi mainitsemieni laisia hienoja ongelmia kolmekymmentäseitsemän kappaletta samankaltaisia ja neronleimauksia epäluvun. Katolilaiset niinkuin protestantitkin olivat yhtä innokkaasti taputtaneet käsiään saarnamiehelle, joka jäi pitkäksi aikaa saarnastuolin juurelle innokkaan joukon keskeen, joka tuli kirkon kaikilta puolilta häntä onnittelemaan.
Saarnan kestäessä Mergy oli useita kertoja kysynyt, missä kreivitär de Turgis oli, hänen veljensä oli tätä turhaan etsinyt silmillään. Joko kaunis kreivitär ei ollut kirkossa, tai hän ehkä oli piilottautunut ihailijoiltaan johonkin hämärään nurkkaukseen.
— Toivoisinpa, Mergy virkkoi heidän mennessään ulos, toivoisinpa että kaikki ne, jotka olivat tätä mieletöntä saarnaa kuuntelemassa, saisivat hetikohta kuulla jonkun protestanttisen pappimme koruttomia kehoitus- ja varoituspuheita.
— Tuossa on kreivitär de Turgis, virkkoi kapteeni hänelle aivan hiljaa, puristaen häntä käsivarresta.
Mergy käänsi päätään, ja näki läpi hämärän portaalin kulkevan, nopeana kuin salama, erittäin upeasti puetun naisen, jota talutti kädestä nuori vaaleaverinen, hoikka ja häiveröinen, veltonnäköinen mies, jonka puku oli, ehkä tahallisesti, epäjärjestyksessä. Väkijoukko avautui heidän edessään kiireesti ja ikäänkuin pelokkaana. Tämä herrasmies oli juuri peloittava Comminges.
Mergy ehti hädin tuskin luoda silmäystäkään kreivittäreen. Hän ei oikein voinut eroittaa tämän kasvonpiirteitä, ja kuitenkin ne olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; mutta Comminges hänestä oli tuntunut perin vastenmieliseltä, hänen osaamatta selittää miksi. Häntä närkästytti nähdessään niin heikonnäköisen miehen, joka jo oli saavuttanut sellaisen kuuluisuuden.
— Jos kreivitär — hän ajatteli, sattumalta rakastaisi jotakuta tästä joukosta, niin tuo inhottava Comminges surmaisi tämän! Hän on vannonut tappavansa kaikki, joita tuo komea nainen rakastaa. — Hänen kätensä tarttui vaistomaisesti miekankahvaan, mutta heti samassa häntä harmitti kiihkonsa. — Mitäpä se minua kuitenkaan liikuttaa? En kadehdi sen valloitusta, jota tuskin edes olen nähnytkään. Kuitenkin nämä ajatukset olivat jättäneet hänen mieleensä kiusallisen tunteen, ja koko matkan kirkosta kapteenin asuntoon hän pysyi vaiti.
He tapasivat illallispöydän katettuna. Mergy söi vain vähän, ja heti kun ruoka oli korjattu pois, tahtoi hän lähteä takaisin majapaikkaansa. Kapteeni suostui laskemaan veljensä menemään, mutta otti tältä lupauksen että hän seuraavana päivänä asettuisi lopullisesti hänen luokseen asumaan.
Ei tarvinne mainita, että Mergy veljeltään sai rahaa, hevosen y.m.s., ja päälle päätteeksi tuli tietämään hoviräätälin sekä ainoan kauppiaan, jolta aatelismies, joka tahtoi päästä naisten suosioon, saattoi ostaa hansikkaansa, pitsiröyhelönsä ja kenkänsä.
Vihdoinkin, kun yö jo oli pimennyt sysimustaksi, hän palasi majapaikkaansa kahden veljensä lakeijan seuraamana, jotka olivat aseistetut pistooleilla ja tikareilla; sillä Parisin kadut olivat niihin aikoihin, kello 8 jälkeen illalla vaarallisemmat kuin mitä Sevillan ja Granadan välinen tie on vielä tänä päivänä.[42]