Asemamies: Eikö teillä ole silmät päässänne! Katsokaa taulua tuossa nokkanne edessä: Tupakan poltto on täällä kielletty. Ettekö osaa lukea?
Lihava: Millä tavalla te uskallatte puhutella yleisöä! Tämähän on suorastaan kuulumatonta röyhkeyttä! Tästä on valitettava asemapäällikölle! Täällä maassa ei osata käyttäytyä! Kyllä minä näytän! Valitan heti asemapäällikölle. Paikalla!
Laiha: Juu, höh, häh, mokoma! Heh!
Joulumarkkinat.
Joulu on suuri rauhan juhla. Senvuoksi ihmiset koettavat viettää sitä mahdollisimman rauhattomasti. Tietysti. Niitä varten, joille silloin ei muuten tarjoudu tilaisuutta tappelemiseen ja muuhun rauhattomuuteen, on järjestetty n.s. joulumarkkinat. Joulumarkkinain päätarkoituksena on n.s. joululahjain ostaminen. Kaikki koettavat tällöin kilvan saattaa itsensä vararikon partaalle ostamalla toisille tavaroita, joita nämä eivät tarvitse.
Nuori mies syöksyi jouluaaton aattona luokseni läähättäen, hikisenä ja silmät pyörien päässä.
— Auta minua! voihki hän esittäen sarjan kaikennäköisiä toivottomuuden sekä sisäisiä että ulkonaisia merkkejä, jopa näyttäen aikovan kieritellä permannolla — mistä hänet ajoissa estin.
— En koskaan hylkää ystävää hädässä, lausuin minä väräjävällä äänellä, oman jalomielisyyteni liikuttamana tuntien kyynelten kohoavan silmiini. — Ryömi tuonne pesukaappiin!
— Pesu… mitä minä pesukaapissasi?
— Sieltä ne eivät sinua löydä. Ryömi pian, ennenkuin ne saapuvat!
— Mitkä?
— Takaa-ajajasi. Ah, ystävä parka, näenhän toki, että olet tehnyt murhan. En tahdo kysellä syitä enkä vaikuttimia. Uskon, että ne ovat olleet painavat.
— Murhannut! Hullu! Tulin vain pyytämään neuvoja.
— Minusta vain siltä näytti. Joku onkin siis yrittänyt murhata sinut?
— Olen ollut jouluostoksilla 5 tuntia yhtämittaa. Olen menehtymäisilläni ja epätoivoissani. En ole keksinyt yhtään mitään!
— Mitä sinun pitäisi keksiä?
— Lahja, sopiva joululahja. Oh!
— Kenelle?
— Hänelle, tietysti.
— Kuka on hän?
— Nauta!
— Osta rehukakku, apeämpäri tai selkäloimi tai…
— Älä yritä mauttomia sukkeluuksia, tiedät hyvin, että naudalla tarkoitin itseäsi. Yhtä hyvin tiedät ketä tarkoitan hänellä.
— Onko hänellä omat hiukset ja hampaat?
— Roisto!
— Osta kampa tai hammasharja.
— Hyvästi. En jaksa kuunnella julkeuksiasi!
— Tietysti, tietysti olen julkea, koska uskallan ehdottaa kapineita, joita hän tiettävästi todella tarvitsee, mikäli tiedonantosi ovat oikeat. Tietysti jokainen on julkea, joka tahtoo antaa ihmisille lahjan, jota todella voivat käyttää hyödykseen. Osta kirahvi! Sellaisen ehkä saa Hampurin eläintieteellisestä puutarhasta jälkivaatimuksella. Se on aivan ihanteellinen joululahja. Se täyttää kaikki vaatimukset. Se on tarumaisen kallishintainen, mahdollisimman hankala ja hyödytön omistajalleen — se ei kuulemma kelpaa edes syötäväksi… no, no, älä lyö! Taivaan nimessä, älä lyö!
Kostoonsa sortunut.
Tämä tapahtui isänmaassamme, ei aivan kaukaisessa tulevaisuudessa. Postilaitos oli tunnettuun tapaan yhä ripeästi jatkanut postimaksujen korottamista.
Kelmeä kuu paistoi luoden ilmaiseksi valoaan öisen kaupungin autioille kaduille. Huolellisesti viittaansa kääriytyneenä ja arasti ympärilleen vilkuillen hiipi mustapartainen mies talojen seinävierustoita myöten tarkasti koettaen pysyä varjossa.
Paitsi häntä ei yhtäkään elävää olentoa ollut näkyvissä, säikähtänyt rotta vain nopeasti katosi pimeään kellarinaukkoon henkilökohtaista turvallisuuttaan ja yksilöllistä koskemattomuuttaan silmälläpitäen.
Mustapartainen mies hiipi edelleen, kunnes saapui postilaatikon luo. Vapisevin käsin hän pyyhkäisi sammalta laatikon aukon yltä, otti povestaan kirjeen, pudotti sen laatikkoon ja poistui senjälkeen kiireesti kuin näkymättömien henkien takaa-ajamana.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan pysynyt salassa. Kohtalo oli toisin määrännyt. Ikkunastaan oli hänet nähnyt muuan nuoruuden kukoistuksensa sivuuttanut nainen. Ja seuraavana päivänä klo 11.35 ap. tiesi koko kaupunki, että mustapartainen mies oli pudottanut postilaatikkoon kirjeen, ehkäpä useampiakin.
Tuhatlukuinen kansanjoukko piiritti mustapartaisen miehen asunnon. Tuhannet tahtoivat häntä tavata, häntä, joka oli niin rikas, että vielä saattoi lähettää kirjeitä postissa.
Hänen puheilleen tunki laumoittain armonanojia sekä tavallisia että erikoisempia. Hänen kouriinsa työnnettiin 325 listaa, 14 väärinymmärrettyä keksijää yritti surmata hänet sanarikkailla esitelmillään, kaikki hänen sukulaisensa tunsivat hänet uudelleen ja yrittivät tukehduttaa hänet hellyydenosoituksillaan, romahtavat osakeyhtiöt tyrkyttelivät hänelle erinomaisia osakkeitaan, verotuslautakunnat uhkasivat raastaa hänet kuritushuoneeseen törkeästä petkutuksesta ja tosiasiain salaamisesta, toivonsa menettäneet karhut ilmestyivät uudelleen, naimatarjouksia sateli — — — Poliisin avulla hän 3 tuntia kestäneen raivoisan mellakan jälkeen sai asuntonsa tyhjennettyä ja ovensa suljettua. Hänen musta partansa oli muuttunut lumivalkeaksi.
5 minuutin kuluttua raivostunut kansanjoukko löi hänen ovensa säpäleiksi ja tunkeutui uudelleen sisään. Joukossa oli' nyt hänen avioeronnut vaimonsakin, joka oli karannut hänen luotaan köyhyyden tähden.
Ent. mustapartainen mies silloin parkaisi sydäntävihlovasti, syöksyi kylpyhuoneeseen ja hukuttautui ammeeseen.
Hän kuoli oman kostonsa uhrina. Kirje, jonka hän oli lähettänyt, oli näet frankkeeraamaton ja hän oli osoittanut sen pahimmalle vihamiehelleen, jotta tämä siitä saisi suorittaa puuttuvan postimaksun kaksinkertaisena ja tekisi vararikon.
Pörssikeinottelija.
3-näytöksinen futuristinen näytelmä.
Esipuhe.
Tämä näytelmä on hyvä. Kaikki uudenaikaiset näytelmät ovat hyviä tekijäinsä mielestä. Yleisön mielipide ei meitä liikuta.
Tämä näytelmä on nimittäin nykyaikainen näytelmä. Nykyaikaisen futuristisen näytelmän on yleensä annettava palttua kaikelle ja varsinkin järjelle. Ainoastaan tunnelma on kaikki kaikessa.
Henkilöt:
Pörssikeinottelija.
Hänen (2:nen) vaimonsa.
Valkoinen olio.
Harmaa olio.
Musta olio.
Kissa.
I NÄYTÖS.
Osakkeet nousevat.
Pörssikeinottelija: Hih! 11
Hänen vaimonsa: Valoa. Valkoista, sinistä, kirjavakukallista. Piisaminahka. Silkki kahisee. Ah, linnut, linnut laulavat! (3 lintua laulaa näyttämön takana.) Ruusuja! Tuoksuu! tuoksuu! (3 ruusua tuoksuu näyttämön takana.)
Pörssikeinottelija: Hah hah!
Hänen vaimonsa: Oi!
Pörssikeinottelija: Nainen.
Hänen vaimonsa: Rakastan.
Valkoinen olio: Päivää.
Pörssikeinottelija: Kuka olet?
Valkoinen olio: Minä.
Kissa: Miau.
Pörssikeinottelija (silittää kissaa).
II NÄYTÖS.
Osakkeet laskevat.
Pörssikeinottelija: Äh!!
Hänen vaimonsa: Viluttaa. Pilviä. Kellastuneita lehtiä. Sataa. Ikävä kirja. Ruma taulu. Aspiriinia. — Mitä?
Pörssikeinottelija: Mitä mitä mitä mitä mitä!… — Debet an, kredit per. Kaasulasku! Verokuitti! Mitä mitä! Noh! Äh!
Hänen vaimonsa: En rakasta.
Pörssikeinottelija: Kiitos.
Hänen vaimonsa: Uuuuuuuuu!
Pörssikeinottelija (repii hiustukon päästään): Syö!
Harmaa olio: Iltaa.
Pörssikeinottelija: Kuka olet?
Harmaa olio: Minä.
Kissa: Miau.
Pörssikeinottelija (rääkkää kissaa).
III NÄYTÖS.
Perikato.
Pörssikeinottelijan vaimo: Keltainen silakka. Mätä peruna. Voi! Roisto. Pimeätä. Serttinkiä. Mitä?
Pörssikeinottelija (ei sano mitään).
Hänen vaimonsa: Puhu!
Pörssikeinottelija: Saakeli.
Hänen vaimonsa: Vihaan.
Musta olio: Hyvää yötä.
Pörssikeinottelija: Kuka olet?
Musta olio: Minä.
Kissa: Miau.
Pörssikeinottelija (kuristaa kissan ja heittää sen ulos ikkunasta mustaan yöhön).
Tavattomia tapahtui.
Kaupungissa vallitsi yleinen hämmästys ja mieltenkuohu. Sanomalehdissä oli ollut ilmoitus, jossa tunnettu kangastavarakauppias ilmoitti myyvänsä koko varastonsa 50 %:n alennuksella. Ilmoituksessa sinänsä ei oikeastaan ollut mitään merkillistä — tuontuostakinhan kauppiailla on tapana ilmoittaa myyvänsä varastonsa 50 %:n alennuksella, vaikkakin herkkäuskoiset ostajat kauppaan tultuaan havaitsevat, että hinnat ovat aivan samat kuin muuallakin, tai ehkä mahdollisesti 1/2 % halvemmat, tai mahdollisesti jonkun verran kalliimmatkin. Merkillistä tässä tapauksessa oli se, että — kuten kulovalkeana leviävä varma tieto kertoi — tämä kauppias todella myi varastonsa 50 %:n alennuksella.
Ihmiset hieroivat korviaan ja pistelivät itseään ja toisiaan nuppineuloilla, hattuneuloilla, silmäneuloilla, hiusneuloilla, hakaneuloilla ja ompelukoneneuloilla vakuuttautuakseen siitä, että todella olivat valveilla eivätkä vain nähneet ihmeellistä unta.
Toiset sanoivat, että se on valetta, toiset, että se on humpuukia, toiset menivät sanattomiksi eivätkä osanneet puhua sanaakaan 1—20 päivään, jotkut ottivat kiireesti avioeron — avioerojahan nykyään otetaan mitä ihmeellisimmistä syistä —, jotkut menettivät väliaikaisesti järkensä, jotkut saivat luonnottomia naurukohtauksia, jotkut — etupäässä rintalapset, elinkautiset vangit ja kuolleet — eivät olleet tietääkseenkään, useat soittelivat sanomalehtien toimituksiin, — joihin tunnin kuluessa soitti 37,000 ihmistä — eräät muuttivat maailmankatsomusta, muutamat saivat hermokohtauksia ja jotkut rupesivat kirjoittamaan runoja.
Kangastavarakaupan edustalle yritti muodostua jono, mutta siitä ei tullut mitään. Jono hukkui valtavaan ihmismereen, joka täytti kangastavarakaupan edustan, koko kadun, korttelin, kaupunginosan. Kivitalo, jossa kauppa sijaitsi, tärisi sitä ympäröivän surisevan, pusertavan, tungeksivan ihmispaljouden voimasta. Vastustamattomana tulvana ihmiset täyttivät kaupan, porraskäytävän, pihan, ihmisiä kapusi mustana jonona katolle tunkien sisään paloluukusta, ihmiskuhina täytti talon kellarit, yksityishuoneistot, hissiaukon, kylpyhuoneet; ihmistulvan täyttämä talo olisi pakahtunut ja halennut, ellei puserrus ulkoapäin olisi pitänyt sitä koossa.
Palokunta, poliisit, sotaväenosastot, ambulanssit ja mielisairaanhoitajat yrittivät pelastaa ja kuljettaa väkijoukosta pois pahimmin loukkaantuneita. Toiset olivat puristuneet ja kiertyneet pitkiksi ja ohuiksi kuin sukkapuikot, toiset litistyneet niin että heitä olisi voinut käyttää kirjanmerkkinä, toiset oli survottu ja hierottu ja kieritetty palloiksi, jotkut olivat hävinneet jäljettömiin, ja eräät näyttivät raivoavan vähintään juoppohulluina.
Kangaskaupan varasto oli mennyt kaupaksi tuossa tuokiossa, mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Kauppias myi liikkeensä myymäläpöydät, hyllyt, sähkölamput, lämpöjohdon, ovet, ikkunat, kyltit, permantolaudat, seinäpaperit, jopa rappauksenkin seiniltä. Mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Ihmismeri aaltoili, ulvoi, kiehui. Kauppias myi liikeapulaisensa, vaimonsa, juoksupoikansa, velkansa ja autuutensa. Lopulta hän myi vaatteet yltään, hampaansa ja tukkansa ja juoksi alastomana kotiin.
Myydessään vanhan varaston 50 %:n alennuksella käyvistä hinnoista hän loppujen lopuksi oli voittanut 950 %. Hän kaivoi rahansa maahan — ettei verotuslautakunta saisi niitä nähdä — ja eli loput ikäänsä onnellisena. Mutta hänen kauppansa raunioilla ihmismeri yhä aaltoili, ulvoi ja kiehui tahtoen ostaa, ostaa, ostaa.
Helsinkiläisen kesäasunto.
Helsinkiläinen: Hyvää päivää.
Alkuasukas: Päivää.
Helsinkiläinen: Kaunis ilma. Mitenkä kalastus sujuu?
Alkuasukas: Huonosti.
Helsinkiläinen: Vähän kaloja?
Alkuasukas: Ei kun liian paljon. Vaikeaksi käy elämä.
Helsinkiläinen: Vaikka kaloja on runsaasti?
Alkuasukas: Mitä enemmän kaloja, sitä vähemmän niistä saa hintaa.
Helsinkiläinen: Teillä on kuulemma kaunis kesäasunto vuokrattavana.
Alkuasukas: Kaksi. Suurempi ja pienempi.
Helsinkiläinen: Saanko tarjota sikarin?
Alkuasukas (pistää sikarin suupieleensä).
Helsinkiläinen: Minä ehkä vuokraisin sen suuremman. Sopisiko mennä katsomaan?
Alkuasukas: Sopii. Se on tuossa noin. Siinä on yksi suuri huone.
Helsinkiläinen: Missä? En minä näe.
Alkuasukas: Tuo.
Helsinkiläinen: Sehän on ränstynyt puuvaja!
Alkuasukas: Kesällä se on kesäasunto.
Helsinkiläinen: Pitäisikö tuosta maksaa vuokraakin?
Alkuasukas: 2,000 mk 3 kuukaudesta etukäteen. Toiset ottavat enemmänkin.
Helsinkiläinen: Uskotteko, että se pysyisi koossa 3 kuukautta?
Alkuasukas: Jos se ei pysy, niin minä kyllä kohtuullista korvausta vastaan lainaan vähän vanhoja lautoja ja nauloja ja nuoraa.
Helsinkiläinen: Eihän siinä ole edes ikkunoita!
Alkuasukas: Mutta siinä on niin suuria rakoja, että niistä kyllä tulee aurinkoa ja tuulta. Paljon aurinkoa ja tuulta. Pääkaupunkilaiset pitävät auringosta ja tuulesta. Herra on hyvä ja ottaa vain ajoissa. Ei niitä yleensä saa kesäasuntoja näin halvalla näin lähellä Helsinkiä.
Helsinkiläinen: Onko täällä kaivoa?
Alkuasukas: Meillä on hyvä kaivo. Me annamme vettä 3 markkaa ämpärillinen.
Helsinkiläinen: Näköala on huono.
Alkuasukas: Täällä on erinomainen näköala tuolta vuorelta. Tietä sinne saa käyttää 50 markan maksusta kuukaudessa. Ja veneellä saa soudella 5 markkaa kerta. Ja jos herra kustantaa veneeseen moottorin, niin moottorivene on käytettävissä samalla hinnalla. Laivalaiturin käyttämisestä —
Helsinkiläinen: Ymmärrän, ymmärrän. Entä missä on sitten se pienempi kesäasunto?
Alkuasukas: Tuossa.
Helsinkiläinen: Tuo sama vajako?
Alkuasukas: Niin, juuri sama. Siinä on aitaus keskellä. Pienempi osa huonetta on pienempi kesäasunto — siinä on nyt meidän porsaamme, mutta se otetaan kyllä pois kesäksi — ja suurempi osa huonetta — tuo, missä nyt on lehmä — on se suurempi kesäasunto. Jos herrasväellä on joku tuttava perhe, niin se voisi vuokrata sen toisen kesäasunnon. Se olisi hauskempaa kuin jos joutuisi vieraan perheen kanssa asumaan. Varsinkin jos on paljon lapsia. Nyt on huono aika. Täytyy säästää tilaa ja kaikkea.
Helsinkiläinen: Kiitos. Hyvästi.
Alkuasukas: Joko herra menee. Eikö herra vuokraakaan?
Helsinkiläinen: Enpä taida. Kesäasunto on melkein liian suurenmoinen. Olen yleensä tottunut asumaan kesäni perunakuopassa! (Menee.)
Helsinkiläinen (kääntyy äkkiä takaisin ja ottaa sikarinsa alkuasukkaan suusta): Täytyy säästää kaikkea. Hyvästi.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Mustapartainen herrasmies istui elävissäkuvissa ja sadatteli hiljaa itsekseen ja hieroskeli hermostuneesti kourissaan palloksi puserrettua ohjelmalehtistä, joka täten hitaasti mutta varmasti oli muuttumassa vehnäjauhoksi.
Mustapartainen herrasmies oli vihainen, sillä hänen selkänsä takana istui n.s. keskusteleva pariskunta. Jokainen elävissä kuvissa käynyt tietää, mikä on n.s. keskusteleva pariskunta.
Keskustelua hoitaa tavallisesti enimmäkseen vain toinen puoli pariskunnasta, nuori nainen, kuten nytkin:
— Katso, tuo, jolla on harmaat housut, on hänen isänsä. Ja tuossa on hän itse. Noin paksu keltainen hiuspalmikko. Ei se voi olla oikein hänen omaa tukkaansa. Kuule, ei se voi olla. Minä luulen, ettei ole. Tuollainen hame. Eivät noin kapeat hameet enään ole muodissa. Kuule, eivät ne enään ole muodissa. Ai, tuo on nyt nuori kreivi Karl. Juu, kyllä se on Karl. Ja noin kauniit silmät. Eikö ole. Voi, kuinka hän näyttelee hyvin, eikö näyttelekin? Nyt hän menee isän luokse. Voi, kuinka hän on komea. Ja nyt hän menee hänen luokseen ja kumartaa. Onko sinulla minun nenäliinani taskussasi? Hi hi hi. Nyt tuli automopiili. Nyt se pysähtyi. Nyt ne nousevat automopiiliin. Katso kun se on kohtelias. Kreivi Karl. Voi, kun hän on komea. Eikös olekin kohtelias. Mitä. Ai, kun sillä on kapeat hameet. Ja ne eivät ole muodissa. Ja nyt automopiili lähtee. Mitähän isä sanoo? Onhan tuo hänen isänsä. Varmasti se on hänen isänsä. Eikö olekin hänen isänsä? Mitä. Kuule. Kuuletko sinä? Ota takaisin tämä nenäliina ja pane se taskuusi. Panethan sinä sen taskuusi? Älä vaan pudota sitä. Ethän pudota. Mitä. Kuule, ethän pudota…
— Pudota helvetissä! ärjäsi mustapartainen herrasmies yhtäkkiä niin hirvittävällä voimalla, että koko katsomo tärähti ja kuva hypähti valkoisen kankaan yläreunaan. — Pudota! Ja kuulkaahan te pieni neiti siellä takanani, se mies tuolla kuvassa ei ollut hänen isänsä, se oli hänen pojanpoikansa. Pojanpoikansa, niin juuri! — huusi mustapartainen herrasmies jylisevällä äänellä, silmät hurjasti pyörien. — Ja kapeat hameet ovat muodissa. Tuhat tulimmaista, ne ovat vallan jumalattomasti muodissa! Niin kapeat, että niihin juuri ja juuri mahtuu vain toinen sääri! Ja lopuksi minä pyydän ilmoittaa, että, jos te, herttaisin nuori neiti, siellä selkäni takana vielä aiotte jatkaa puheluanne, niin minä väännän niskanne nurin!
Nuori neiti ei kuitenkaan hiiskunut sanaakaan. Hän oli pyörtynyt. Muu yleisö oli kauhuissaan syöksynyt tiehensä, sen nuoren neidin seurassa ollut nuori mies ensimäisenä.
Romaanin loppu.
Vaimoni ja minä olimme olleet naimisissa jo viisi kuukautta — kertoi herra Jakari — onnemme oli häiriintymätön ja eheä, kunnes kirjahuutokaupasta toin kotiin vanhan paksun romaanin »Kuollut vaiko valekuollut».
— Hyi, rupeatko todenteolla lukemaan tuota inhoittavaa kirjaa, — sanoi vaimoni, — sehän on nimestä päättäen ala-arvoinen ajanvieteromaani, jonkakaltaisia niin syvästi olet sanonut halveksivasi!
— Niin on. Huonointa lajia. Mutta ne ovat erinomaisen jännittäviä. En malta jättää tätä, ennenkuin olen päässyt loppuun.
— Tuon lukeminenhan kestää kokonaisen viikon!
— Kestäköön.
— Näytähän minullekin sitä vähän!
Hän pyyhki rasvaiset pikku sormensa suureen kyökkiesiliinaansa ja riisti minulta kirjan.
— Anna pois! — sanoin minä.
— No, no, minä vain vähän vilkasen!
— Minusta tuntuu siltä kuin kyökistä taas tulisi arveluttavan voimakas palaneen käry.
— Taas palaneen käry! Oliko se joku halpamainen viittaus!
— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt kirjani tänne.
— Heti, heti, minä vain…
— Liisa, Liisa, taivaan tähden, älä katso romaanin loppua!
— Mitä nyt? Katsonpa kuin katsonkin.
— Liisa, sinä et saa!
— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen, enkä mieheni orjatar. Minä olen… minä olen yhtä hyvin Suomen valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin. Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja… ja… minä katson tämän kirjan loppua! Katson.
— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi alkanut maailmanlopulla?
— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön, jota halveksii ja vihaa!
— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!
— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä siihen loppuun tulee, niin…
— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan, pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä. Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä sinusta olen saanut.
— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu…
— Liisa!
— Sen loppu on…
— Pyydän, ole vaiti!
— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi loppu…
— Vaiti! Onnemme nimessä.
— En. Olet hullunkurinen.
— Erittäin hullunkurinen. Se on sukuvika.
— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen loppu…
— Kiellän sinua puhumasta!
— Ooh. Mutta minä puhun!
— Et.
— Puhun. Romaanin loppu…
— Vaiti!
— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että romaanin loppu…
— Nainen!
— Tuon paksun inhoittavan romaanisi loppu… ptphht!
Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä pöytäliinaan.
Hän oli tulipunainen kiukusta päästessään irti.
— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn kauan. Olet loukannut minua.
Hän lähti. Ennen lähtöään hän vielä raotti oveani ja sanoi:
— Kuule. Olkoon nyt myöskin sanottu, että tuon romaanin loppu…
Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.
Hetken kuluttua soi puhelin.
— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin näet, että romaanin loppu…
Suljin äkkiä puhelimen.
Vähän myöhemmin soi puhelin taas. Anoppini.
— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme.
Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu…
Suljin puhelimen.
Jonkun ajan kuluttua soitti appiukkoni. Sama juttu.
Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.
Päästyäni kolmannen luvun loppuun soi ovikello. Anoppini palvelustyttö.
— Rouva käski sanoa, että sen kirjan loppu…
— Menkää tiehenne! — Paiskasin oven kiinni.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten olikin. Tietysti romaanin lopusta.
Romaanin loppu poissa.
Liisa.
Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut, joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.
Hän palasi kotiin triumfaattorina.