Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta arvosta.
Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt, jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.
Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini. Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa, jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.
Mitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan ihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden. Jonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme saaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä kysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain seuraavan selityksen:
"Sinä olet tyhmä kuin pöllö… Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että kuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli toisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne sitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä kyllä on perso niinkuin nälkähinen susi."
"Varmaan olet sinä nyt liiollinen," sanoin minä, "sillä jos hän olisi senkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta ryyppyäsi joka päivä."
"Se on vaan sukkeluus … minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän toisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan… Kaikki täällä on tehty ylpeyden ja reipastelemisen puolesta."
Minä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin olevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi todistus vanhan sananlaskun todistukseksi: "tyynessä kala kuteepi". Nyt minä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana. Että täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.
Sunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti pitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut ajatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en tuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon vaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin Ollekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että ruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika ei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut Rauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä tervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa päästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää koskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä sinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat minua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen vihoinsa.
Tapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä paloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa saanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli tämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä herkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten katseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka kirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen päivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän likemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä metsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun, suureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä pelästyksestä.
Tämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain silmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta kuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin niin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain kalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.
Kirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia melkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa toimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki paikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö, ja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että juomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa töihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen mieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin jos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän vielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en pane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä palkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan tavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään valitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat että sekin tapahtui.
Yhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja ajaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin tämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka vaatteissa ulos.
"Vai niin … sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua," sanoi emäntä ja hempahutti päätään takaperin.
"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut," sanoi isäntä kireellä äänellä.
"Sitä ei isäntä käskenyt," vastasin minä.
"Oletko sinä uppi-niskainen," sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan ja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi salaisesti.
Tämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti minua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja pidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä. Minun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata parina yönä.
Talven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en koskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä kärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani Ollelle.
"Tämä mailma on sellainen," sanoi hän; "palkollisen pitää pitämän suunsa kiini ja kärsimän … ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen."
"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia," sanoin minä.
"Toiset huonompia, toiset parempia… Minä olen jo palvellut viisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa myöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti."
"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi naisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon rahaa pitkänä palvelus-aikanasi."
"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta… Vasta viimeisinä vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää, kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi… 'Näin on paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"
"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.
"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella, joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä rinnastansa.
Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja, kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.
Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki toivoni.
Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä. Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle, jollei Olle olisi tullut väliin. — Kuin me molemmat olimme joutuneet kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan tietämättä.
"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä… Minä laitan sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."
VII.
Huone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous julistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi, kuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.
Ei palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja kahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä ole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä pitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo tehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen kunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys painaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin ajatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että hyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla ihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin tahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään aivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja tottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä sivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja tottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden valtaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa hänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi huone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä pahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.
Minä tulen näihin ajatuksiin omista koettelemuksistani. Olle ei saanut koskaan selkäänsä, vaikka olisi osaksi ansainnutkin, sillä isäntä ei tohtinut mennä hänen päällensä, joka oli suuri ja voimallinen. Minä sen siaan en saanut sanoa vähintäkään vastaan enkä tehdä mitään, joka oli vastoin mielin, ennenkuin paikalla paukahti. Minua oli niin helppo pidellä mielensä jälkeen.
Tässä vähän sivulle poikettuani palaan nyt kertomukseeni.
Varmaan kirkkoväärtti oli luvannut lain mukaan rangaistuttaa minua sen onnettoman tuuppamisen tähden; jota en minä kuitenkaan voinut uskoa. Minun mielestäni siinä sitä oli kostoa kyllin, kuin hän oli niin perin pohjin pehmittänyt ruumiini, joka hohti sade-kaaren kaikilla värillä. Mutt'ei sitä siinä vielä ollut tarpeeksi. Sydän yönä tuli toinen piika ja puhui seuraavalla tavalla, joka saattoi minun jotenkin hämmäistymään ja alakuloiseksi.
"Thore parka," sanoi hän itkevällä äänellä. "Sinä tulet aivan onnettomaksi; sillä asia on nyt sillä kannalla, että nimis-mies tulee tänne huomenna ja panee sinun kiini. Minä kuultelin tänä ehtoona ja kuulin kuinka isäntä ja emäntä keskustelivat. Isäntä sanoi ettei se maksa vaivaa että huolia koko asiasta; mutta emäntä oli vasta-hakoinen. Hän sanoi isännän olevan pakotetun kiristämään sinua."
"Tulispa siitä kauniita juttuja pitäjälle," sanoi hän, "jos sinä antaisit palkollisen kurmoottaa itseäsi, sitä käräjiin viemättä. Sinä olet se eläin, oikea eläin, jonka ei pitäisi saaman käydä irrallansa… Jumala varjelkoon minua, jos isäni olisi ollut senlainen äijä-parka. Ei, kiittää tahdon isääni. Hän sanoi juuri näin. 'Taivuta vitsas niin kauan kuin se on viheriäinen, niin siitä tulee sekä sorea että kaunokainen.' Niin hän sanoi joka oli valtiopäivän mies kolmen kihlakunnan puolesta ja joka jotakin ymmärsi. Mutta sinä, Pietari, olet kynsitty kasvoissa, kuin mustalainen. Jaa, häpeä sitä on sanoa, sinun pitäisi itse tulla linnaan lappeutesi tähden. Tulevalla kertaa annat kai renkien nipistää nenän päästäsi pois."
"Niin, sinulla on oikeen, akkaseni. Minun pitää kunnian tähden viemän hänen käräjiin. Paras olisi kuitenkin jos hän tahtoisi karata, sillä kunniani olisi varjeltu, ja hän pääsisi itse vähemmällä pelistä."
"Niin isäntä sanoi; se nyt on totinen tosi, Thore. Minun neuvoni on, ettäs lähdet pakoon niin pian kuin mahdollista, niin pääset linnaan tulemasta. Missä paraat vaattesi on? Minä panen ne kokoon ja autan sinua matkalle… Pane nyt joutuen ja anna murheitten mennä… Ei tässä ole aikaa kadottaa, jos tahdot joutua pitäjästä ennen päivän ylenemistä."
"Käyköön kuinka hyvänsä, mutten minä vaan karkaa niinkuin varas," sanoin minä.
"Te'e niinkuin tahdot… Minä olen varoittanut sinua ja olen viatoin." Näin sanottuansa meni piika tiehensä, kuitenkin vielä kerran koetettuansa kehoittaa minua suostumaan neuvoonsa.
Minä muistuttelin vielä kerran päivän tapauksia, ja kuin panin toisen toisen rinnalle, näytti se mielestäni olevan liiaksi, jos minun vielä pitäisi kärsimän tämän tapauksen tähden. Ajatellessani muuttui sieluni jänteväksi, joka teki että minä kärsin vähemmän kuin moni kukatiesi luulee. Minä vihastuin sekä laille että valtakunnalle, enkä sinä yönä silmiäni kiini pannut.
Seuraavana aamuna olin minä varhain liikkeellä, ja toimittelin tavallisia askareitani. Minä olin suuruksella, enkä huomannut isompaa tylyyttä kuin tavallisesti, josta syystä jo rupesinkin luulemaan piian väärin kuulleen. Mutta yht'äkkiä sain minä sanan isännältä että tulla sisään, jota käskyä minä myös paikalla tottelin.
Sisään tultuani huomasin minä oitis nimis-miehen, joka käveli edestakaisin laattialla. Hän seisahti eteeni, kädet ristissä rinnan päällä, ja katsoi terävästi päälleni. Senjälkeen antoi hän kuulla kauhean äänensä ja sanoi:
"Sinäpä juuri olet kaunis lintu! Vasta viiden- eli kuudentoista vuoden vanha ja sentään niin pitkälle tullut, ettäs menet isäntäsi päälle nyrkki-putikassa. Etkös häpee roisto!… Sinustapa tulisi aika rosvo, jollei sinua aikanaan nöyristettäsi."
"Vallan minun sanani," sanoi emäntä. "Pietari mietti jättää asian sikseen; mutt'ei hän sillä lailla viimein enää taitaisi pitääkään palkollisia, ja tahto häntä piru olla emäntänä."
Kuin nimis-mies ja emäntä ison aikaa olivat viserrelleet sillä nuotilla, sanoi kirkkoväärtti vihdoin viimein, että minun paikalla piti valmistaman itseni ja seuraaman vankeuteen, koska hän niinkuin kunnialinen mies oli pakotettu laillisesti käyttämään itsensä minua vastaan sen tapahtuneen rikoksen tähden… "Joudu pian," sanoi nimis-mies kauhealla äänellä.
Sydämmessäni kirventeli että minua sillä lailla puhuteltaisiin, semmenkin että emäntä ja nimis-mies niin tekivät, mutta minun piti tytyä sallimukseeni, joka oli että pitää suuni kiini ja totella. Minä puin paraat vaatteet päälleni ja istuin pian rattailla ruunun-miehen rinnalla, jonka piti viemän minun määrättyyn paikkaan. Juuri kuin olimme valmiit lähtemään, pisti Olle salaisesti tolvan käteeni, jota hän pusersi niin kovasti että olin poraamisillani. Emäntä tuli ulos ison eväspussin kanssa, jonka hän antoi minulle, ja sanoi teko-pyhällä äänellä:
"Tässäs saat vähän evästä, jonka sinä hyvin taidat tarvita; sillä tämän jälkeen ei juuri taitta antaa hanhen paistia."
Nimis-mies kehui hänen hyvää sydäntänsä; mutta koska minä tunsin sen vähän paremmin, niin en millään muotoa voinut yhtyä hänen kehumiseensa. Vihainen olin minä jo entiseltä, mutta hänen tarkoittamisensa sen syödyn hanhen päälle vihoitti minua vielä enemmän. Kiukussani viskasin minä eväspussin alas hänen jaloillensa. Kaikeksi onneksi lähti hevonen siinä samassa juoksemaan, niin että ilma sai pitää hyvänänsä sen kepin pamauksen, jonka nimis-mies oli minulle tarkoittanut.
Ei meillä ollut täyttä peninkulmaakaan kihlakunnan vanki-huoneesen jonka tähden joudummekin pian määrättyyn paikkaan. Ruunun-mies antoi passini vanki-huoneen vartialle, yksi suuri ja tuima mies, joka paikalla tarttui kaulukseeni ja tuuppasi minun huoneesensa. Senjälkeen aukasi hän yhden kovasti raudotetun oven ja sysäsi minun pimeesen huoneesen, jonka jälkeen hän telkesi oven ja jätti minua omaan haltuuni.
Huone ei kuitenkaan ollut vallan pimeä, niinkuin minä ensin luulin. Katon rajasta oli pieni, vahvalla rauta-ristikolla varustettu, akkuna, josta aurinko levitti himmeän valon huoneesen, niin että ilman suurta vastusta voi nähdä mitä siellä liikkui. Joitakuita mustanpintaisia miehiä, säkenöitsivillä silmillä ja keltasenkalveilla poskilla, istui ympäri seiniä. Nämät antoivat kuulla helvetinmoisen hurra-huudon minun sisään tullessani ja kolistelivat rautavitjoillansa. Väristys kävi joka jäseneni läpitse. Minä kaduin syvästi ett'en ollut totellut sen hyväntahtoisen piian neuvoa.
"Terve tultua hyvään seuraan," sanoi yksi.
"Istu ja ole niinkuin lapsi talossa," sanoi toinen.
"Oletkos varastanut jotakin arvon-alaista," kysyi kolmas.
"En minä ole mikään kurja varas," vastasin minä peräänajattelematta.
"Laulatko sinä sillä nuotilla," sanoi se, joka istui minua lähimpänä, käänsi äkkiä ruumistansa ja löi minua jalkaraudoillansa jalkoini, niin että minä olin ylönniskojani menemäisilläni. Ne toiset päästivät hirmuisen naurun, joka pani kylmän väristyksen menemään pitkin selkärankaani. Senjälkeen piti minun tyystään kertoa syyn tänne tulooni.
"Hyvin, helvetin hyvin," rähisi yksi seurasta. "Minä aloin tieni samalla tapaa. Ilkeän kurinen isäntä löi minua sekä varhain että myöhän. Tuimuudessani annoin minä kerran hänelle korva-puustin takaisin, ja sentähden lähetti hän minun linnaan. Mutta kylläpä ukko senjälkeen on saanutkin tietää, mistä Taavetti olutta osti, sillä minä olen varastanut häneltä kolme kertaa, ja kuin minä tästä lähin pääsen irti, niin minä tehen koko hänen talostansa vähäisen jouluvalkeen — ha, ha, ha!"
Tänkaltainen puhe olisi toisessa tilassa nostanut minun kauhuni; mutta, vihoitettu niinkuin minä nyt olin sekä sielussa että sydämmessä, kuultelin minä mielelläni sekä tätä että monta muuta samankaltaista kertomusta. Minun hyvä enkelini oli paennut ja jättänyt tilan toiselle, joka ainoastaan kuiskutteli kostosta ja palkinnosta.
Tämä mieli-ala kesti pari päivää, mutta silloin minä sain äkkiä toiset ajatukset.
Yhtenä aamuna aukasi vanki huoneen vartia oven ja käski minun tulemaan ulos; sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella minua. Minä en suinkaan ollut myöhäinen tottelemaan käskyä. Kuinka iloiseksi eikö mieleni lentänyt, kuin vähä Elina tuli tuvassa vastaani ja pusersi kättäni. Me istuimme sohvalle. Alusta oli hän niin liikutettu ett'ei voinut sanoa sanaakaan. Hän itki katkerasti, ja jokainen kyynele, kuin vierisi hänen hellistä silmistänsä, sulatti palan vihan jäästä sydämmeni ympäriltä, siksi kuin taas tuli puhtaaksi ja lämpöiseksi niinkuin entisiin aikoin. Minä lohdutin häntä niin hyvin kuin paraitten taisin. Vihdoin viimein tuli hän levolliseksi ja sanoi hellimmällä äänellänsä:
"Herra Jumala että sinun piti niin onnettomasti käymän, Thore! Et sinä voi uskoa kuinka murhellisiksi äiti ja minä kävimme, kuin saimme kuulla sinun olevan vankiudessa. Äiti on kipiä, muutoin hän olisi itse tullut tänne sinua lohduttamaan; nyt hän lähetti minun siaansa. Minulla on koko liinallinen ruokaa … sinun on kai hyvin nälkä, Thore raukka?"
Hän otti nyt ruokansa näkyviin ja levitteli eteeni sen rikkaan sisällepidon. Minun ei suinkaan ollut nälkä, vaikk'en ollut nauttinut paljo mitään, sitten kuin olin tullut vankiuteen, mutta minun piti kuitenkin syömän niin paljon kuin vaan jaksoin, mutt'en sentäänkään saanut hänen mielestänsä tarpeeksi. Vanki-huoneen vartia sai myös maistaa sitä lihavaa juustoa, sitä valkoista leipää ja sitä merkillistä makkaraa, joka liikutti niin ihmeellisesti hänen luontoansa, että minä koko sen päivän sain olla tuvassansa.
Elinalla ja minulla oli paljon sanomista toinen toisellemme. Hän surkutteli minun tilaani semmenkin sentähden että hän luuli minun nälkää näkeväni. Minä sain hänen kuitenkin uskomaan ett'ei asia ollut niin ja vakuutin, että minä niin pian kuin mahdollista tulisin Rauhalaan heitä tervehtämään. Tämän jälkeen muuttui puhemme iloisemmaksi. Hän luuli minun jo unhoitaneeni hänen sormuksensa, mutta kuin minä näytin kantavani sen rihmassa povessani, niin tuli hän erinomattain iloiseksi ja otti sen vähäisen bernsteinisen ristin näkyviin, jota hän säilytti samalla lailla. Aika kului kuitenkin nopiasti ja pian hänen täytyi eritä minusta, jos hän tahtoisi joutua kotio ehtooksi.
"Minä olen unhottanut jotakin," sanoi hän eritessämme. "Äiti käski sinun hartaasti lukemaan sitä kirjaa, kuin sait, niin sinä löytäisit suuren lohdutuksen murhessasi. Hän luuli sinun unhottaneesi sen, ja sentähden Herra sinua nyt rankaisee."
Ei minulla ollut, herra nähköön, ollut aikaa lukemiseen, eikä erinomaista haluakaan. Sentähden nämät sanat tunkivat niinkuin salama sieluuni. Katumuksen nuolet raatelivat sieluani ja sydämmeni pehmisi kuin vaksi. Minä päätin kääntyä rukouksella Jumalan tykö, ja paljas päätös tuotti minulle luottamusta ja lohdutusta.
Ehtoolla minun täytyi mennä takaisin vankien huoneesen, joka tämän jälkeen näytti minulle pikkaiselta helvetiltä. Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut olla yksistäni. Tähän aikaan on se tavallista ihmisille minun tilassani, kiittää tulee sitä kuningasta, joka antoi rakentaa kammio-vanki huoneita valtakunnassa.
Että veri on vahvempaa kuin vesi tulin minäkin havaitsemaan. Enoni, joka ei vähintäkään ollut pitänyt minusta huolta, siitä asti kuin hän saattoi minun pitäjälle kerjäämään, tuli nyt vankien-huoneesen minua tervehtämään. Hän surkutteli tilaani ja kehoitti minua olemaan hyvässä luottamuksessa, sillä rikokseni ei ollut millään lailla kunniaa murtava. Ilman sitä käski hän minun paikalla tunnustaan ja tytymään tuomioon, vaikka se olisi minkä kaltainen hyvään, sillä sitä ennen minä pääsisin vapaaksi. Hän oli myös hyvä tuttava vanki-vartian kanssa; he olivat olleet kumppania sotapalveluksessa. Tämä seikka ja puoli tuoppia viinaa matkaan-saattoivat niin paljon, että minä tämän jälkeen, enoni takauksella, sain asua tuvassa sekä yöt että päivät, joka oli minulle sanomatoin onni.
Se tärkeä päivä tuli vihdoin viimein jona minun piti tehdä tilin käytöksestäni lain edessä. Ilman pelkoja ja ala-kuloisuutta menin minä lakitupaan, sillä minä olin valmistanut itseni pahintakin vastaan. Kirkkoväärti oli myös paikalla, mutta nimis-mies oli se oikea päällekantaja asiassa. Hän vaati lain kovinta tuomioa, koska minä olin tuupannut isäntää ja lyönyt emäntää, jonka hän omin silmin oli joutunut näkemään. Tuomari rupesi nyt minua kuulustelemaan. Minä kerroin totuuden mukaan koko tapauksen alusta loppuun asti. Hän näkyi surkuttelevan minua nuoruuteni tähden, ja koetti sentähden sovinnolla ratkaista koko riidan, mutta kuitenkin menestymättä, sillä nimis-mies sanoi minun pahan ilkeäksi ja perin pohjin häijyksi lurjukseksi, joka taitaisi tulla vaaralliseksi yhteiselle vakavuudelle, jollei minua aikanaan rangaistasi.
Vähän aikaa keskusteltua, tuomittiin minä sovittaan rikoksi kuudentoista kuukauden työllä M—— linnassa. Minä sanoin tytyväni tuomioon, ja sain mennä ulos laki-huoneesta.
Muutama päivää tämän jälkeen istuin minä parin varkaan kanssa rattailla, valmis lähtemään. Tähän asti ei minun vielä ollut tarvinnut kantaa rautoja, mutta nyt pani vankien kuljettaja raskaat jalka-raudat sääriini. Tämä saattoi vereni liikkumaan sukkelampaa, mutta kuin minä katsoin Elinan ja hänen äitinsä päälle, jotka siinä tilassa myös olivat paikalla, niin hiljeni se entiseen kulkuunsa, ja minä päätin kristillisellä nöyryydellä kantaa ristiäni.
VIII.
Linnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.
Linnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit ihmisinä.
Meidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei täällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli yleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan palkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi ollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt minua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja pakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin villityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni kauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.
Jonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä tilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka myös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja lautamies.
Parooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan viisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa pitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut ja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää köyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt petoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän kolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi, ehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut väärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli käyttänyt.
Nämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja joivat totia melkeen päivät läpitse. "Me olemme täällä jokaisen neljän säädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme," sanoi parooni usein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että harjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa juomarahaa.
Tämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään ollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä, joita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana menin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain häiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas istuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata häntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti toivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden huoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä luulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti hymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi kiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.
"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla hetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää uteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen teitä niin paljon huvittaa."
Tämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja rupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.
"Vai niin," sanoi hän, "tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette niinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?"
Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:
"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi että sillä lailla kohdella ihmisiä… Te olette kärsineet paljon, ehkä vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa hakemasta… Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni onnettomuuttanne."
Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.
Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan, jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.
Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.
Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni. Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani tahtoneet.
Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki kaiken pelkoni liialliseksi.
Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä voineet kiittää minua tarpeeksi.
Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.
Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.
Kevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin tyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin olin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani, sillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan ottaessansa.
Ei minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa. Työt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni pitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, jotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä toivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja sen seuraavasta syystä:
Ensimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi tahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa, vaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin tuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.
Syyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati minua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista syistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä sain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa. Paronessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja. Hän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi sydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.
Syvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja käänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin sanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: "Te ajattelitte pahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi."
IX.
Enemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla koto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne säilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi oli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen valkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan vaipumaisillani.
Ensimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa, Rauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän lauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat juuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja tulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli minua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin uusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo, jonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.
Niinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille tiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun piti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me juttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi. Minä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle kupin kahvea, jonka join sängyssä.
Leski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me päätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään Lokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos mahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen toisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan. Minä menin sentähden kirkkoon.
Siellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen minua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia. Ne, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin taisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja kuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä huomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin ala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.
Juuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon kanssa tyköni ja sanoi;
"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun palvelukseensa jos tahdot."
"Se on nyt niin," alkoi ukko, "ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden rengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole helppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla puima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot ja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen, joka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi."
Ukon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta; sillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.
"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada," sanoi Olle iloisella mielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.
Matti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He olivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he kuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja huone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka paikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja kohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin olimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet, saimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen ääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo pidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja muutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja satukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla sanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin tanssi.
Tämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät puoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan niinkuin olivat tehneet elämässäkin. — Rauha ja siunaus olkoon heidän majassansa!
Nyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan perinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja sukulaiset sopivat keskenänsä.
Uusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut kirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka ennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin talonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli ollut pari kuukautta kaupungin koulussa.
Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan. Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat, kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.
Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö. Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä maalla yleisesti on.
Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia, ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein jäämään ahdistukseen. — Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän elää orjan elämää.
Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän Elinan vaimokseni.
X.
Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.
Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon. Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen. Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin sohvaan.
Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden sopivaksi ja sanoin:
"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"
"Kuinkas muuten… Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.
Mitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon kuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni, olimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän vaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi liikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.
Tämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi, koska palvelus-aikanikin loppuisi.
Kukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja korkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta. Minä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja onnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi rinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä Jumalaa ja koko mailmaa kohtaan.
Onneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun mustat haja pilvet iloni taivaan.
Leski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti vaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle. Rauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös toiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä vuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!
Me surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa lohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin tahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin voinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta Herran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa lohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen toistamme ja sillä oli kaikki hyvin.
Minä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös suostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei ollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon ja muutin oitis Rauhalaan.
Neljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina kirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen kalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en minä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en tietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen hämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä sanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin kuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.
Määrättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles Antinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan kaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän kalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus heillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.
"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa," vastasi
Kloberi äreällä äänellä.
"Ei se ole mahdollista!" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.
"Sekä mahdollista että luotettavaa," vastasi Kloberi. "Elina on syntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on vainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden laillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen tullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan teitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy."
Se oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi periä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin luonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen puhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset monessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.
Kloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei ollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja neljään sataan riksiin.
"Nyt se on sinun velvollisuutesi," sanoi Kioberi kalunkirjoituksen päätettyä, "että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista katoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on minun täysi luottamukseni," sanoi hän lempeämmällä äänellä.
"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?" kysyin minä.
"Ei vähintäkään," kuului vastaus.
Elina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme kuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen, joka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin paikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.
Laagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki varmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. "Se on," sanoi hän, "kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty parattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan; niillä mahtaa olla oma siveällisyytensä." Hän kielsi minua menemästä käräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.
Neljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina sai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen pitovaatteita.
XI.
Kaikki iloiset toivoni saadakseni hauskan kodon ja tullakseni vapaalle kannalle olivat sauvuna kadonneet. Minä olin nyt jälleen yhtä köyhä omaisuudesta, vaan en kuitenkaan rakkaudesta, sillä minulla oli vielä Elina ja se piti luottamukseni ylhällä. "Yksi asumus ja yksi sydän", on vanha laulu, jota minun ijälläni yleisesti lauletaan. Jälkimäinen minulla oli ja sen edellisen toivon saavani.
Elina tahtoi että häämme piti pidettämän vasta muutaman vuoden perästä ja että palvelemalla ansaitsisimme varoja ruvetaaksemme omiin ruokiin, mutta minä kuin kyllä hyvin tiesin kuinka vähän hyödyttävää palkollisen elämä on, sain hänen pian suostumaan omiin tuumiini, jotka olivat ne että oitis laittaa töllin tilat, vaikka ne sitten olisivat kuinka pikkaiset. Tosiaan olin minä nähnyt kuinka raskasta torpparinkin elämä yleisesti oli; mutta minä toivon, että me, kuin olimme nuoret ja terveet ihmiset, työllä ja rukouksella voisimme ansaita tarpeemme.
Kysymys oli niinmuodoin vaan mistä saisin vähäiset töllin tilat. Minä menin talosta taloon ja kuulustelin, vaan ei kukaan tahtonut antaa minulle maan-kappaletta.
Talonpojat ovat pelkoja ottamaan torpparia, semmenkin sitten kuin maa on ruvennut arvossa nousemaan, ja uusi vaivasten hoidon asetus on tullut järjestykseen. Se jälkimmäinen on pää syy, koska isännät usein saavat mieli-karvautta pitäjän lautakunnalta, jos heidän maallansa on joku köyhä, joka tule olemaan seurakunnalle rasitukseksi. He meinavat myös että köyhä vallan hyvin saisi olla naimata, koska kokemus sen osottaa, ett'ei siitä tule muuta kuin tarvetta ja viheliäisyyttä. Pää syy taitaa kuitenkin olla ahneus ja kateus. Talolliset sanovat tavallisesti; "siinä kuttu kalvaa, kuhun on kerran kytkettynä"; se tahtoo sanoa että torppari aina on talolle rasitukseksi. Ennen he niinmuodoin antavat laajat maan-kaitaleet, joita sopisi viljellä, maata karjan alla ennenkuin he antavat palaisen köyhälle työmiehelle. Siitä kadottaa ei ainoastansa he itse, vaan myöskin koko maa, sillä monta ihanaa laihoa saataisiin siitä maasta, joka nyt antaa aivan vähän taikk'ei mitään.
Monta tuskaa ja vaivaa nähtyäni sain minä vihdoin viimein vanhalta talonpojalta puolen tynnyrin alan viljelemätöintä maata, jonka päälle tehtiin väli-kirja. Häntä sanottiin omanvoiton-pyytäväiseksi ihmiseksi, joka ei saanut juuri tarpeeksi työväkee, muutoin en suinkaan olisi saanut paikkaa. Ehdot olivat jotenkin runsaat. Minun piti tekemään kaksi päivätyötä viikossa, ja ilman sitä auttaman koska vaan kutsuttiin, sillä määrällä että saisin tolvan palkkaa päivältäni. Elinan piti kehräämän leiviskän rohtimia ja tekemän kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Tätä veroa eli työtä vastaan saisin minä viljellä maan ja pitää lehmän suvilaitumella, niinkuin myös noukkia tarpeeksemme puita metsästä. Ilolla pistin minä välikirjan taskuuni ja menin Elinan tykö, joka myös tuli iloiseksi. Syksy oli jo kulunut liian pitkälle niin että ei enää ollut ajattelemistakaan huonetta ruveta rakentamaan, jonka tähden me kaivoimme maamökin talvi asumukseksemme, ja pidimme kohta häämme ilolla ja riemulla.
Tulevana kevännä hakkasin minä vähäisen huoneen, jonka reilasimme miten paraiten taisimme. Minun kaksisataa riksiäni piisasivat hyvin tiloittumiseen. Meillä oli sekä lehmä että pata, rukki ja sänky; mitään muuta emme tässä tilassa tarvinneetkaan. Rakkaus tytyy hyvin vähään, kuin se vaan on toden peräinen, niinkuin tässä oli tapaus. Me tehimme molemmin puolin työtä oikeen toden peräisesti. Elina ompeli ja kehräsi; minä tehin päivätyöni, kynnin peltoni ja viljelin sitä ahkeruudella. Jumala palkitsi vaivan runsaalla laiholla. Se oli niin suloista nähdä viljan kasvavan ja menestyvän omalla pellon liuskalla. Mutta vielä suloisempaa oli halata hempoista vaimoansa ja hyvän tapaisia lapsiansa, kuin ehtoolla työnsä päätettyä tuli kotio.
Niin elimme me muutaman vuoden onnellisina, osallamme tytyväisinä, vaikka se oli tuskallinen ja vähäinen. Mutta lapsi joukko eneni — me olimme toimittaneet neljä lasta kuutena vuonna — ja siinä sivussa murheet. Elinalla oli kyllin työtä lasten hoitamisessa, ja minä sain enimmästä päästä käydä isännän työssä sitä vähäistä päiväpalkkaa vastaan. Köyhyys alkoi rasittamaan. Minä koetin saada vielä puolen tynnyrin alan maata torpan maan viereen, ja minä olisin tullut hyvin toimeen, vaikk'ei se läsnä olevaisessa tilassaan laittanut mitään sisääntuloa isännälle. Kuitenkin oli meillä vielä jokapäiväinen leipämme, vaikk'ei muuta kuin kalaa ja perunoita; maidon meidän piti myymän. Suru mielin näin minä Elinan käyvän päivä päivältä kalveammaksi, vaan en koskaan kuullut hänen huokaavan eli valittavan; sillä rakkaus kärsii kaikki. Minä tulin alakuloiseksi peläätessäni tulevia aikoja, mutta hän kehoitti minua elämään toivossa ja turvassa.
Tämän kaltainen oli meidän tilamme; kuin minä yhtenä sunnuntaina sain nähdä parvessa Eksköld'in ja hänen tyttärensä kirkossa. Paronessa oli tullut kuuttatoista vuotta vanhemmaksi, ja niinmuodoin oli aika häntä vähän rasittanut, mutta hän eli uudestaan ylös nuoressa ja ihanassa tyttäressään, joka oli sanomattoman kaunis.
Jumalan-palveluksen päätettyä sain minä kuulla että parooni oli hakenut eron virastaan linnassa ja ostanut Bödan kartanon, joka oli meren puolella pitäjää. Yht'äkkiä pöllähti mieleeni että minä kuka tiesi häneltä voisin saada torpan paremmalla ehdolla, sillä minä tiesin hänen jalomieliseksi herraksi, joka ei kiusaisi alimmaisiansa. Monta päivää oli tämä mielessäni; mutta minä häpesin panna sitä toimeen. Minä pelkäsin herrasvä'en pitävän pyyntöni vaatimuksena sentähden että kerran olin pelastanut lapsensa. Ei hätä lakia lue, sanoo vanha sananlasku. Minä otin Jumalan mieleeni ja lähdin tielle, ensin kuitenkin Elinan kanssa asiasta keskusteltuani. Kysymys on vapaa, ajattelin minä.
Varmaan tytkyi sydämmeni sukkelampaa, kuin minä paikkaan tultuani kysyin piialta jos paronessa oli kotona; minä tahdoin nimittäin ensin kääntyä hänen puheillensa.
Piika sanoi herrasväen olevan puutarhassa, ja se lohdutti minua vähän, sillä se on aina paras että puhua ihmisten kanssa ulkona luonnon helmassa, jossa me olemme ujostelemattomampia kuin komeassa huoneessa, joka on köyhälle niin outo.
Tämä oli kevään alussa. Kuin minä tulin puutarhaan ja sain nähdä ne viheriäiset pensaat ja joitakuita hiljan auvenneita kukkia, täytettiin sydämmeni iloisilla muistoilla.
Se ensimäinen, jonka täällä kohtaisin, oli se vanha kunniallinen puutarhan hoitaja, jonka apulaisena olin ollut. Hän ei tuntenut minua enää, enkä minäkään antanut itsiäni ilmi vaan kysyin ainoastaan paronessan perään, jonka siinä samassa havaitsin istuvan tyttärensä kanssa viheriöitsevässä lehtimajassa. Minä lähenin kaikella kunnioittamisella hattu kädessäni ja tervehdin nöyrästi kumartaen. Paronessa katseli minua vähän aikaa, jonka jälkeen hän ilo-mielin tarttui käteeni ja sanoi:
"Terve tultua, Thore! Olipa se oikeen lystiä että vielä kerran saada nähdä teidän… Te olette muuttunut paljon, mutta minä tunsin teidän paikalla silmistänne… Katsokaatte tämä," sanoi hän senjälkeen ja näytti tyttärensä päälle — "katsokaatte tämä on se vähäinen tyttö, jonka te nouditte kaivannosta ylös… Nyt taidat itse kiittää auttajaasi, Jenny."
Neitinen nousi seisoon ja pusersi kättäni, ja hänen ihanat kasvonsa peitettiin loistavalla punalla.
Minun piti nyt kertoa elämäni aina siitä ajasta kuin olin linnasta lähtenyt, ja kuin minä viimein sanoin asiani, lupasi hän puhua siitä miehellensä ja toimittaa kaikki hyvälle kannalle. Hän teki sen myös sillä hyvällä menestyksellä, että minä paikalla sain lupauksen saadakseni hyvän torpan, joka siinä tilassa oli asujatta.
Kotio tultuani nousi majassamme sanomatoin riemu, joka päätettiin kiitoksella Jumalalle.
XII.
Minä olin nyt voipa, Bödan kartanon allekuuluva, torppari ja tulin aivan hyvin toimeen. Minulla oli siisti asumus, pari tynnyrin alaa peltoa ja kaksi lehmää niinkuin myöskin muutamia lampaita, jotka teki että minä ahkeralla työlläni hyvin voin elättää ison perheeni, johon vielä oli tullut kaksi lasta, niin että meitä oli yhteensä kahdeksan henkeä.
Parooni Eksköld'i oli nuhteetoin isäntä joka ei vaatinut enempää alamaisiltansa kuin ne hyvällä tahdolla voivat matkaan saattaa. Toden perältä rankaisi hän laiskuutta ja kehoitti ahkeruutta. Hän kävi itse katselemassa kuinka me kotonamme elimme, kuinka maamme viljelimme ja minkä kaltainen toimemme yleisesi oli. Hän oli isä meille kaikille, ja me puolestamme rakastimme häntä niinkuin isäämme, jonka selvästi osoitimme sekä sanoilla että töillä, siivolla käytännöllä ja kelvollisella työllä; sillä hevonen on enemmästä päästä senjälkeen kuin sitä pidetään.
Paronessa ja hänen tyttärensä kävivät useen torpissa ja keskustelivat vaimojen kanssa sisätöistä. Niitten toimesta sai joka asumus pian vähäisen ryytimaan jossa kasvattivat kukkia ja hyödyllisiä juuri-kasvuja. Jos joku tuli kipeeksi, niin paronessa oli koko tohtori, joka tuli paikkaan ja teki mitä sopi saadaksensa sairaan terveeksi.
Se oli minulle suureksi onneksi; sillä Elina tuli kovin kipeeksi viimeisessä lapsen-vuoteessansa, ja olisi luultavasti mennyt sitä pitkää tietä jollei paronessaa olisi ollut. Hän tuli tauti-vuoteelle sekä varhain että myöhän ja hoiti Elinaa, niinkuin se olisi ollut oma lapsensa. Elina tuli myös hänen avullansa pian niin terveeksi että hän voi olla liikkeellä ja toimitella pieniä askareita; vaan oikeen terveeksi ei hän kuitenkaan tullut moneen aikaan. Paronessa määräsi hänen viimein juomaan vettä, ja auttoi minua valmistamaan häntä senkaltaiselle matkalle. Minä sain häneltä omakätisen kirjan tohtorille ja parooni lainasi minulle hevosen, jolla sain mennä kyytimään.
Meiltä oli viisi penin-kulmaa R—— suurelle terveyden lähteelle, johon paronessa oli toimittanut Elinaa viemään, sillä sitä pidettiin parhaitten seassa koko valtakunnassa.
Paikkaan tultuani jätin minä kirjan tohtorille, ja vaimoni pääsi lasarettiin — joka oli rakettu köyhiä vasten kuninkaan antamilla rahoilla, — jossa hän sai vapaan asumuksen ja ruoan siellä ollessaan.
Minä jätin hänen tänne iloisissa toivoissa, vaan havaitsin häntä noutaessani ett'ei ne millään muotoa olleet tulleet täytetyksi. Hän oli nyt niin heikko ja kipeä että hän tuskin jaksoi kävellä, ja syy siihen oli seuraava; suvi oli sateinen ja kylmä. Köyhien täytyi nousta jo kello kolmen aikaan että joutuisivat kello viiteen, koska rikkaat veden juojat rupesivat kokountumaan. Tohtori piti tästä asiasta aivan tarkan vaarin; sillä sehän olisi ollut aivan sopimatointa jos herrasväki olisi saanut nähdä tiellänsä virhellöisiä ja sairaita. "Eihän sillä lailla olisi vähintäkään lystiä koko veden juomisen komennossa", sillä useammat olivat kokountuneet tänne iloisesti elämään. Se taitaa olla tapa muissakin tämän kaltaisissa laitoksissa, jotka sen kautta eivät täytä tarkoitustansa. Yleisön pitäisi minun mielestäni kärsivän nähdä huonouden likemmältä, että he siitä tulisivat huomaamaan että hekin ovat ihmisiä, jotka terveytensä puolesta taitavat tulla yhtä huonoiksi ja viheliäisiksi. — Mitä Elinaan kuului, niin hän luuli, että ne kylmät aamut ja se kylmä vesi olivat saattaneet terveytensä huonommaksi. Hän oli myös vakuutettu siitä että moni köyhä sairas veden juomisella oli vetänyt kuoleman päällensä; ei hän sentähden ollut juonutkaan mitään vettä viimeisinä päivinä, jossa paronessakin sanoi Elinan tehneen oikeen.
Se hyvä ihminen rupesi uudestaan tohtoriksi Elinalle, ja Jumala sen tiesi mitä neuvoja hän siihen käytti, mutta ennen joulua oli akkani taas yhtä terve ja raitis kuin entisiin aikoin.
Joulun aikaan sai paronessakin murhetta ja surua.
Parooni kävi mielellään metsästämässä ja sattui kerran vilustumaan kovasti, joka pani hänen tauti-vuoteelle, jossa hän levollisesti nukkui viimeiseen uneensa Tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1847.
Ihanaa mahtaa olla kuolla, kuin kuolee niin ikävöittynä ja kaivattuna kuin hän. Hän ei ollut kartanon omistajana muuta kuin kuusi vuotta, mutta sillä aikaa oli hän tullut niin rakastetuksi alamaisiltansa että me surimme häntä niinkuin hyvät lapset surevat rakastettua isäänsä.
Haudan partaalla, johon kaikki alamaisensa seurasivat häntä, ei ollut sitä silmää, joka olisi ollut kuiva, eikä sitä sydäntä, jota ei syvä suru ollut liikuttanut.
Moni luulee ett'ei köyhä kansa voi käsittää jalomielisyyttä mailmassa: mutta ne, jotka siinä uskossa elävät, eivät tunne sitä perin pohjin. Kansa on yleisesti kiitollinen, eikä meidän tarvitse tehdä sille muuta kuin mikä oikeen on, niin se rakastaa meitä.
Meitä oli viisitoista torpparia, ja kaikki voimme hyvin, sillä meitä pidettiin ihmisten lailla. Ei se niinmuodoin ollut ihmeellistä että me ikävöitsimme; me tiesimme mitä olimme kadottaneet vaan emme mitä siaan saisimme.
Paroonin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta kartano myytiin kuitenkin kreivi Klämmerstedt'ille. Paronessa muutti tyttärensä kanssa Tukholmaan, jossa hänen toinen poikansa oli virkamies hovissa.
Sinä päivänä, kuin ne molemmat rouvasihmiset lähtivät kartanosta, olimme kaikki juhla pukumissamme, ja seurasimme niitä niin kauas kuin kartanon tilat kestivät, rukoillen Jumalaa että hän suojelisi ja siunaisi heidän tulevat elämän päivänsä, palkinnoksi kaiken sen hyvän edestä kuin he olivat osoittaneet meille ja lapsillemme.
Kummoinenka se uusi isäntä mahtaa olla? Tämä kysymys oli siihen aikaan jokaisen ajatuksissa. Minä puolestani en toivonut mitään hyvää; mistä syystä, sitä en voi selittää, mutta minä tunsin niinkuin ilmassa että suuri muute oli tulossa. Ei sitä myös tarvinnut kauan odottaa.