XIII.
Kreivi Klämmerstedt'illä oli monta kartanoo useammissa läänissä, jonka tähden hän antoi Bödan kartanon arennille langollensa, katteini Pryhl'ille joka oli aivan köyhä, niinkuin kulku-puhe tiesi jutella.
Katteini Pryhl oli vähäinen parrottunut herra, joka vahvisti jokaisen käskyn lukusilla kirosanoilla, joita hän runsaasti jakoi ihmis-sukukunnan vihollisen kunniaksi. Hänellä oli ennen ollut puustelli, ja häntä pidettiin yleisesti erinomattain taitavana maanviljeliänä. Hän oli silmään pistävä ihminen kaikissa maanviljelys kokouksissa, joissa hän piti pitkiä puheita guanosta, tiili-torvista, juuriskoista, j.n.e.
Taloon tultuansa havaitsi hän paikalla, että me torpparit elimme liian hyvin, ja määräsi meille sentähden toista vertaa suuremman veron. Minä olin ennen tehnyt ainoastaan kolme päivää viikossa omin ruokini, mutta ne enennettiin nyt viiteen. Minulla oli niinmuodoin vaan yksi vapaa päivä, ja minun täytyi sentähden, ehkä vastoin tahtoani, tehdä työtä sunnuntainakin, jos tahdon pitää torppani edes jonkinlaisessa reilassa. Paljon jäi kuitenkin tekemättä. Vuoden tulo oli sinä vuonna puolta vähempi. Työ kartanossa kävi päivä päivältä raskaammaksi. Minä nä'in aivan hyvin ett'ei tämä kauppa kauan kannattaisi, ja koetin sentähden hankkia tilaa itselleni jossakussa muussa paikassa, niin kauan kuin minulla vielä oli edes vähän varoja. Kaikki hakemiseni oli kuitenkin turhaan. Ei kukaan tahtonut ottaa maallensa työmiestä, jonka hännässä oli ämmä ja seitsemän lasta. Tosiaan mailma on avara, mutta minulle ei siinä ollut muuta paikkaa, kuin se joka minulla oli entiseltä.
Talvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta muonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme muuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten perässä ei ollut "ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä", niinkuin sanansa sattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi suostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.
Kartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle. Torppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan kanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli vähäinen, nimittäin:
1. Vapaat huoneet ja puut.
2. Puoli tynnyriä maltaita.
3. Nelikko silliä.
4. Kaksi tynnyriä perunoita.
5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.
Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.
"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."
Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta tullut orjan kaltaiseksi.
Kolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja viimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin olin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme oli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.
En minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta nyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä. Minä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä hain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään virvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa menin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että lopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää ollutkaan rohkeutta siihen.
Kerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni, riisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä uskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun viimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin saanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa kaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi mieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää koskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että hän oli päästänyt minua pahasta.
Elina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli kärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan järkähtämättömän ja vahvan. "Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan ei hän hylkää" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti minua.
Minun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni sillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat niin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni. Kärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.
XIV.
Lukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä tapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: "että hän oli alkanut tiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli linnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa tietä." Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan yleisesti häntä kutsuttiin "Näkiksi", sillä hän oli syntynyt Bödan kartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi, jota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan työn ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen rosvo.
Yhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme levollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka kolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli, johonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina otti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin varastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa ihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki astui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni; minä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.
"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore," sanoi hän. "Älä nyt siinä seiso ja tärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin mailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole muonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee saallistansa."
Vaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka vieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin sen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja hänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen peittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät niinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen karhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki, joka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi pistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella varrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me pidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.
"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.
"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme toistamme linnassa… Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."
"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"
"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä aivan tyystään… Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin pannukakon… Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen? Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä tarvitsemme."
"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.
"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa, on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika… Minä petin ne hyvin karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani, jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä… Ei ne ole vielä joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen vielä lämmitän, ennenkuin…"
"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."
"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän; "sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä… Sinun pitää tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni. Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni ja siltä ahneelta rovastilta."
Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.
"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut, ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne tarpeisiisi."
Minä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi sen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.
Nyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi häntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään me rauhaan.
Näkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja sanoi lempeämmällä äänellä:
"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan päällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa, vaikka hän aikanansa on joutunut harha teille… Voikaa hyvin, hyvät ihmiset."
"Kuules Thore." sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. "Nyt sinä taidat herättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä nousee sanomatoin elämä talossa, — ha, ha, ha."
Niin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka täyttä lentoa juoksi tiehensä.
Minä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän ajatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli paras totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.
Minä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka jäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa sanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini aukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän puki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen menemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla, ottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä sänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin kerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi kuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.
Katteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti tuli paikkaan.
Minä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa päälle kiiresti kuulusteltiin.
Heillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni taikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt pitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin. Vaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä. Nyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään kattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti. Viimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän kovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa itseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun vankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä ennen olin ollut linnassa.
"Se on helvetin hyvä," sanoi Pryhl, "vaikka asia olisi kuinka hyvään, sillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle."
Kaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun rakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni rattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska raamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän käski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä "Herra koettelee vaan, mutt'ei hän hylkää". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin kauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: "isä, isä". Se huuto oli likellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.
Minä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä kärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin syyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.
Enoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen vankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua kohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun viattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian pääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini, jollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi pääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.
"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä," sanoi enoni. Me saimme joka päivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt paikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta ihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis tulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien, astui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:
"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla kiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia vapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli joutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan."
Näkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä pääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.
Asian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli lautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen kasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli nyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja vaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma kamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:
"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono ihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla lapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?… Minä tahdon palkita rikokseni niin hyvin kuin voin… Tästälähin ei sinun tarvitse murehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos minä sitten elän taikka kuolen."
Minä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen tarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi kätensä ukon kaulaan ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala!"
Minä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä sillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan taivaallisella valolla.
* * * * *
Tähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka minä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä sitä kuulella.
XV.
Lautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli kaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen ihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan oli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa ainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin talon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin olisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen lennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä ollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan nyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja poika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.
Varmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos mahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että hän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan tapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan tullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä tähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä tapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä lähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään. Jokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä kuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.
Hänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin liikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi itsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi mennyt sydämmensä läpitse.
Jumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken saarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä tykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin pieni lapsi.
Tämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy hänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei hän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.
Hän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta tilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana päivänä Bödan kartanoon.
Rikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt kaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut köyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa asumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.
Mies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja puoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky ja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.
"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata täällä näin kehnosti olevan," sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.
Senjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren muuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi helposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi isännälle.
Kohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas
Jösse ajoi kotionsa Tammikylään.
Perheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella. Varmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa, mutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa. Tämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja Elinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen poikiensa ja — me toivomme — myös Jumalan kanssa.
"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi," sanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.
XVI.
Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa, ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.
Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta, sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet raskasta työtä.
"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä tottelemaan käskyä.
"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja muutamme Amerikaan."
"Sinä uskottelet," vastasi Elina.
"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin tärkeä."
Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:
"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa, kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."
"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia… Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita, mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."
"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen ja sanoi:
"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle… Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin paatuneina rosvoina."
Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:
"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore… Se olisi minun kuolemani että nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa… Mutta oletko sinä vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"
"Kaikki on Herran kädessä!… Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin täällä."
"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän pitää tekemän mitä taidamme… Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme missä hyvänsä… Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen nimessään."
"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."
Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:
"Se on raskasta ja surkeaa, vaan — meidän täytyy lapsiemme tähden."
XVII.
Se määrätty päivä oli tullut. Ihana oli Syyskuun aurinko sinä aamuna ja lupasi selvän pilvettömän päivän.
Thore Jössen poika oli huutokaupalla myynyt talonsa ja irtaimen tavaransa, ja kaikesta siitä yhteensä saanut kuusi tuhatta riksiä, joista enin osa oli talletettu matka-arkussaan, joka jo oli rattailla.
Se oli juhlallinen hetki siinä avarassa tuvassa. Kaikki olivat juhlavaatteisansa. Seitsemän punaposkista poikaa, joista vanhin oli kahdenkolmatta ja nuorin kymmenen vuoden vanha, seisoi kädet ristissä pöydän ympärillä, jonka ääressä isä ja äiti istuivat avatun kirjan vieressä.
"Lapseni," sanoi Thore Jössen poika liikutetulla äänellä; "se tärkeä hetki on tullut, jona meidän pitää jättää rakastetun kodon ja pian sen kalliin isän-maankin, uudessa maassa hakeaksemme elatusta jäljellä olevina päivinämme. Matka on pitkä ja vaivaloinen. Me tahdomme sentähden nöyrillä sydämmillä nostaa mielemme taivaasen ja rukoilla Jumalalta apua, että onnellisesti ja hyvin mahdamme päättää eteen-ottamisemme."
Korkealla äänellä luki hän nyt monta harrasta rukousta, joissa hän rukoili Herraa olemaan johdattajansa matkalle, ja aina varjelemaan vanhan Ruotsin. Senjälkeen alkoi hän virren johon koko perhe tarttui selvillä äänillä.
"Lähtekäämme nyi Jesuksen nimessä," sanoi Thore rukouksen päätettyänsä ja tarttui ystävällisesti vaimonsa käteen kiini.
Nuorukaiset riensivät paikalla ulos, mutta vanhemmilla ei ollut semmoista kiirettä. Kaappi, kello ja vielä seinätkin piti katseltaman; josta katselemisesta ei tahtonut koskaan loppua tulla. Kartanolla kävi samoin. Enemmän kuin tuhannen kertaa olivat he ennen katselleet niitä aseita ja työkaluja, vaan ei koskaan niin tystään kuin nyt. He menivät puutarhaan, jossa hypistelivät pensaita ja puita sanaakaan sanomatta, mutta kyyneleitä näkyi heidän silmissänsä. Vihdoin viimein nousivat he rattaille josta vielä kerran katsoivat pitkään sitä entistä kotoa, jonka jälkeen ajoivat tiehensä.
Tie meni kirkon sivuitse, jossa Thore yht'äkkiä pisätti portin eteen. Hän katsahti mitään sanomatta Elinan päälle, jonka Elina hyvin käsitti, sillä hän pusersi kovasti Thoren kättä. He menivät kirkko-pihaan, jossa kumpikin pian vaipui rukouksiin äitinsä haudalla.
Kuin he jälkeen rattaitten tykönä tulivat yhteen, antoi Elina miehellensä iänkaikkisuuden-kukan, ja näytti siinä samassa, että hänellä oli samallainen bernsteini-ristin vieressä. Thore näytti oitis että hänellä jo oli semmoinen sen vähäisen sormuksen vieressä, jonka hän kantoi povessansa.
Eivät he nytkään sanaakaan sanoneet, mutta nyökkäsivät ystävällisesti toisellensa, ja taivaallinen valo loisti heidän silmistänsä.
* * * * *
Muutaman päivän perästä astui tuo perhe laivaan Götebor'in satamassa ja lähti pohjas Amerikaan.
Herra olkoon heidän kanssansa, ja tulkoon heidän toivonsa täytetyiksi siinä uudessa maassa!!!
* * * * *
Rakas lukiani.
Tällä erällä en minä tiedä kertoa enää mitään Thore Jössen pojan elämän-vaiheista, koska se oli viimeis syksynä, kuin hän perheensä kanssa jätti itsensä sen juonikkaan meren valtaan ja lähti toisella puolen meren kuohuvien aaltojen onneansa hakemaan. Mutta sen minä tiedän, että Ruotsi la'illansa ja kohtelemisellansa sillä lailla on saattanut monta tuhatta kunniallista työmiestä pakenemaan isänmaastansa, jossa he kaikkina aikoina olisivat olleet tarpeellisia. Minä tiedän myös — ja se surettaa minua — että samaa vaivaa elääksensä, samaa tuskaa ja puutetta, samaa pilkkaa ja ylönkatsetta, ja vielä pahempaakin kuin tässä kirjaisessa onkaan kerrottu, saa köyhä työmies kärsiä melkeen joka paikassa maalla, Ystad'ista aina Haaparantaan asti, jossa monessa paikassa vallitsee senkaltainen orjallisuus, että se likemmältä katseltuna näyttäisi olevan verrattava siihen, joka kertomusten jälkeen sanotaan hallitsevan joissakuissa Pohjas Amerikan valtakunnissa.
Se on kova syyttäminen, mutta se on vielä surkeampaa että se on totta, jonka minä tässä tahdon näyttää todeksi jos hälpältä katselemme nyt olevaista seurakunnallista elämäämme. Minä saan tässä edeltäpäin ilmoittaa, ett'en minä päätä kulku-puheitten vaan totuuden mukaan. Minä olen kaiken elin-aikanani elänyt kansan seassa, ja viimeisinä vuosina vaeltanut melkeen jokaisen läänin läpitse, ainoastaan sentähden että tulisin tuntemaan kansan elämän laadun, jonka sentähden jotenkin luulen tuntevanikin. Katso tässä lyhykäisyydessä minkä lainen on
Se yleinen tila maassa.
Ruotsi on kieltämättä viimeisinä vuosina ollut hyvin onnellinen monessa katsannossa, vaan se ei ole ymmärtänyt pitää onnestansa kiini. Maanviljelys on edistynyt; kauniit laihot ovat kasvaneet pelloillamme, me olemme lähettäneet ulkomaille enemmän maan kasvuja kuin koskaan ennen; mutta yhteinen voima ei sentään ole noussut, vaan pikemmin vaipunut ja monella tavalla saattanut sen köyhän työmiehen kannan vielä huonommaksi.
Kuin jyvät ja maanmiehen tavarat kolme vuotta takaperin olivat korkeassa hinnassa, niin talonpoika oikoi ojasta taipunutta selkäänsä. Hän oli mielestänsä kauan kyllä elänyt puutteessa, ja tahtoi sentähden tästä lähin elää niinkuin muutkin ihmiset. Hän laittoi itsellensä paremmat vaatteet ja herkullisemman ruoan pöydällensä, hän toimitti huoneisiinsa liiallisia koristuksia ja kartanolle upeita vaunuja: hän luuli sen hyvän ajan kestävän iän kaiken. Näissä iloisissa toivoissa kehoitti kauppamiehet häntä elämään, jotka paikalla hyötyvät siitä. Sillä tavalla menivät rahat tiehensä, ja hän sekaantui velkoihin, joista hän ei pääse niin helposti.
Se hyvä aika ja ne korkeat toivot matkaan saattoivat vielä sen, että moni herra rupesi maanviljelijäksi, jona hän luuli saavansa veistellä kultaa puuveitsellä. Petettyinä näissä ihanissa toivoissansa, pitää heidän nyt vähäkin ylhällä pysyäksensä, koska he ovat maksaneet korkean hinnan taloistaan, imeä kaiken sen voiman maasta kuin mahdollista, jonka tähden maa käy laihaksi ja työmies rasitetaan. Se on juuri näitten herraen maanviljelijäen tykönä kuin orjuus on korkeimmallansa.
Minä saan kerran kaikkien edestä pyytää lukiaani muistamaan, että minä sekä tässä että muualla puhun tilasta yleisesti; sillä minä tiedän aivan hyvin jalomielisiä ihmisiä löytyvän joka säädyssä.
Hyöty siitä hyvästä ajasta on niinmuodoin se että maanviljelys on tullut vähä paremmaksi, sen suhteen kuin se olisi voinut tulla; vaan varat eivät suinkaan ole enenneet maassa; sillä Ruotsin kansa taitaa tällä hetkellä olla yhtä köyhä kuin vuonna 1810, koska valtakunnan sanottiin nojaavan häviöönsä päin. Moni luulee kansan tulleen rikkaammaksi, kuin hän kaukaa katselee sen tilaa, mutta menköön vaan vähä likemmäksi, ja koettakoon perin pohjin tutkia sen koto eloa ja hän tulee havaitsemaan, että se kaunis ulkopuoli ainoastaan on lainattu valo, jonka ne pimeät varjot, jotka makaavat sisä-puolella, vallan himmentävät. Tehe sitten päätös kaikista yhteen ja varmaan se kuuluu näin:
Pitäjässä, jossa on kuusikymmentä talonpoikaa, voi viisi kutsua rikkaaksi, koska heillä on isommat talot ja ulos lainattuja rahojakin; kymmenen tulee jotenkin hyvin toimeen; vaan ne loput neljäkymmentäviisi ovat köyhiä. Heidän talonsa ovat pantatut erityisiin rahastoihin eli yksinäisille, melkeen koko arvonsa edestä. Niitten pitää voimiensa perästä ahkeroitseman elääksensä eloa, joka ei ole paljo parempi kuin torpparin taikka muonamiehen. Koska heidän taloutensa on huonolla kannalla ovat he vallan varakkaampien vallassa, joita eivät arvaa vastaan sanoa; ja niinmuodoin ei heillä ole mitään sanomista seurakunnan asioissa. Joka pitäjässä löytyy "ala-valtakunnan" kuningas, joka, papin ja korkeitten sukulaistensa avulla, elää ja hallitsee oman tahtonsa mukaan. Hän, vähäisen, vaan väkevän seuransa kanssa, päättää kaikki mitä pitäjän asioihin kuuluu, ja toiset saavat olla tytyväiset päätöksellä, vaikka se sitten olisi kuinka takaperin. Jos hallitukselta tulee kysymys papin eli nimis-miehen kautta minkä lainen yhteinen tila on, niin hän paikalla vastaa papin kanssa, että kaikki on seurakunnassa hyvin; — olishan se häpeäksi seurakunnalle, jos oikea tila tulisi tietyksi. Ei hänellä ja hänen vertaisillansa ole mitään valitettavaakaan, sitä helpommasti voivat he hallita kaikki, niinkuin itse tahtovat. Monta rikasta löytyy, jotka eivät suinkaan hyväksy senkaltaista hallitusta, mutta ne ovat enemmästä päästä hiljaisia ihmisiä, jotka eivät mielellään tahdo olla riidoin hallitsien kanssa. He pudistavat epäileväisesti päätänsä ja näkisivät mielellään kirveen käyvän, mutt'ei heillä ole rohkeutta olla sen ponnessa. Se on tavallisesti pitäjän kuningas, taikka joku hänen seurastansa, kuin on pitäjän lauta-kunnan esimies, joka määrää vaivaisten elatuksen, jonka katsannon alla pitäjän koulu on, ja joka viimein valitaan valtio-päivien jäseneksi j.n.e. Monessa seurakunnassa on se kunnon mies, mutta se ei ole yksi kahdestakymmenestä.
Näin on yleisesti laita seurakunnissa. — Katsokaamme nyt kuinka valtio-päivissämme tavallisesti käy; kutka ne miehet ovat, jotka siellä valvovat kansan asioita, ja se tulee meille selväksi minkä tähden maan tila yleisesti on niin surkea.
Aateli on ainoastaan suvun ja virkamiesten esimiehinä. Papit — sen korkean papiston ja hengellisen hallitus-himon esi-miehinä; koska nuoremmilla papilla, jotka ovat ne oikeat työmiehet Herran viinamaassa, ja jotka paraitten tuntevat kansan toivot ja tarpeet, ei ole ääntä vaalissa. Porvarit taas ovat rahan ja ylpeyden esi-miehinä, sillä useen yhdellä keikarimaisella kauppa-kokouksen vänkäilijällä on enemmän sanomista raastuvassa, kuin kymmenellä kunnollisella porvarilla. Muutoin ei suinkaan valtio-päiviin tulisi niin monta pormestaria, joilla ei ole juuri mitään yhteistä sen oikean porvari-säädyn kanssa. Talonpojat ovat omansa ja kotona olevaisten pitäjän-kuningaitten esi-miehinä. Harvoin se tulee valtio-päivien jäseneksi, jolla on kansan luottamus. Se on tavallisesti se pitäjän-kuningas, joka on tullut tutuksi paraiten taitavan nylkeä köyhiä. Luonnollisesti tästä on poikkeuksia niinkuin kaikesta muustakin.
Senkaltaiselta pitäjän hallitukselta, kuin se on jonka olemme kertoneet, ja niin kokoon pannulta valtio-seuralta, ei ole paljo laupiutta köyhää kansaa vastaan odottamista. He valvovat ensiksi omia asioitansa ja pitävät yhteisen hyödyn sivu-asiana, johon eivät koskaan tahdo joutua pitkien jaarituksiensa ja riitojensa tähden. Hyvällä omalla-tunnolla panevat he yhten runsaan veron toisensa perään sen köyhän kansan hartioille. Joku totinen isän-maan ystävä panee itsensä tätä vastaan, vaan hänen äänensä katoo sen antelian joukon seassa, niinkuin kaukainen kaiku. Sillä tavalla ei hallitus milloinkaan saa kuulla selvää totuutta, ja se taitaa joksikuksi osaksi antaa hänelle anteeksi ruunun rahaen tuhlaamisen.
Kansa saa sillä välillä maksaa kustannukset. Se kärsii yleisesti enemmän kuin kukaan voi ajatella. Ehkä hän syö kehnoa ruokaa, täytyy hänen alinomaa tehdä raskasta työtä. Sanotaan ett'ei talonpoika mielellään tahdo parantaa maanviljelystänsä, vaan ei ajatella sitä että usiammalla ei ole varoja laittaa uusia peltokaluja. Monessa paikassa on kolmella eli neljällä naapurilla yhteinen rauta pii (äes) eli sahrat, jota he vuorottain hyödyksensä käyttävät. Ilman sitä sanotaan vielä viinan turmelleen kansan sekä sielun että ruumiin, vaan unhotetaan että huono ruoka ja raskas työ ovat olleet viinan apulaisina. Se on köyhyys ja rasitus kuin on tehnyt enimmän osan. Koulut pidetään rasituksena, ja jos menemme köyhäen huoneesen niin saattaa se meidän hämmästymään. Kansa huokaa runsasten verojen alla, jotka makaavat maanviljelyksen päällä, jotka jo ovat niin tuntuvat, että jos Herra rankaisee meitä kato vuodella, niin tulee rauta-tien rakennuksemme seisomaan, sillä mistä otettaisiin rahaa?
Kansa kärsii kuitenkin enimmän siitä käytöksestä, kuin se saa pitää hyvänänsä onnellisimmilta vertaisiltansa. Maalla, niissä synkeissä metsissä tapahtuu paljon, josta kaupunkilainen ei voi nähdä edes unta. Siellä ei löydy sanomalehtiä, jotka pitäisivät itsevaltaisia kurjessa. Siellä löytyy paljon vääryyttä, ja Jumala auttakoon niitä, joilla valta on ollut, kuin heidän kerran, sinä suurena tilin-teon päivänä, pitää tekemän tilin hallituksestaan. Pappis-säädyllä ja ruunun-miehillä on paljon oman-tuntonsa päällä. Työmiehen tila täällä Ruotsissa on niin raskas, että jos niillä olisi varoja, eikä rakkaus isän-maahan pitäisi niitä takaisin niin puoli kansaa varmaan muuttaisi Amerikaan.
Jos nyt muistamme, että yhdeksän kymmenettä osaa kansasta harjoittaa maanviljelystä, niin voimme, ylönpalttisia olematta, sanoa että kolme neljättä osaa Ruotsin kansasta elää oikeeta orjan eloa, ainoastaan sentähden että yksi neljännes saa elää ylönpaltisesti ja upeesti, joka vetää rahat maasta ja hennontaa kansan, joka ei yhtään sovi pohjasen luonnon kanssa yhteen. Ei tämä mahda olla oikeen. Varmaan ovat toiset ihmiset luodut hallitsemaan ja toiset tottelemaan, mutta herraen pitää muistaman "että heilläkin on Herransa taivaassa".
Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa, että köyhä kansa sielunsa puolesta on vähääkään parempi kuin rikas; vaan sen minä sanon täydestä luottamuksestani, että työväki kärsii vääryyttä, ja että ne yleisemmät säädyt ovat kiusaksi yleisölle. Valtakunnan kukkuloilta käy tukehuttava tuuli; väärä mieli hallitsee niissä korkeissa seuroissa. Siellä eletään enemmästä päästä enemmän kuin varat antavat myöden; metsiäis-pesässä on liian monta perhosta ja kuhnuria. Työ ja kelvollisuus pidetään vähäisessä arvossa. Totinen ansio jää synnin ja nöyristelemisen taka. Monessa osassa meillä on oikeat la'it, mutta niitä käytetään eri tavalla eri ihmisiä vastaan, eivätkä niinmuodoin täytä määräystänsä. Raha on korkein arvon mitta ajan puntarissa, ja rehellisyyden ja kunnian pitää joka tilassa jäämän sen taka.
Tämä saattaa kansan huonommaksi, ja sytyttää vihan ja katkeruuden sen sydämmessä, joka monta kertaa muuttuu väki-valtaisuudeksi, joka antaa korkeimmille säädyille syytä valittaa. Heidän pitäisi kuitenkin ensiksi parantaman itsensä, ennenkuin valittavat kansan huonoutta, sillä kaikki valo tulee ylhältä päin eikä päin vastoin, niinkuin näyttävät tahtovan. Varmaan on se kaunista että laittaa pitäjän kirjastoja ja pitää hyvän-tekeväisyyden kokouksia, vaan ei asia ole sillä autettu. Paha pitää otettaman juurinensa pois. Runsaat verot pitää vähettämän, jollei tahdota että maamme tulevaisuus käy liian synkeäksi. Valtakunnan rahoja pitää enemmän säästettämän, ja samalla lailla jokaisen yksityisen ylhältä alhalle asti. Hallituksessa pitää moni haara perin pohjin parattaman.
Mutta kaikki tämä voidaan parata ainoastaan sillä, että ihmisellä eikä ainoastaan rahalla on ääni valita valio-kunnan jäseniä.
Yhteinen tila saisi senkautta pian toisen muodon; sillä Ruotsi on rikas kaikessa köyhyydessänsä. Kuninkaan tykönä olisi asiamiehiä, jotka puhusivat totta; kauppa ja keinollisuus edestyisivät lakkaamatta tasaisilla ja vakavilla askeleilla; maasta saataisiin toista vertaa suurempi tulo. Halut ja himot eivät enää vetäisi maata neljälle taholle; ne yhdistyisivät yhdeksi suureksi ja ilahuttavaksi, joka ainoastaan tarkottaisi yhteistä hyvää; Ruotsi tulisi vapaaksi, itsenäiseksi ja onnellisemmaksi kuin se koskaan on ollut.
Meillä on hyvä ja laupias kuningas, joka tahtoo sitä mitä oikeen ja sopiva on. Meillä on vielä nuori ja voimallinen hallitsija, jolla on rohkeutta tehdä kauniin mieli-lauseensa luonnossa näkyväksi. Minä olen sentähden siinä iloisessa toivossa, että jos kaikki totiset isän-maan ystävät yhdistyisivät yhteiseen rukoukseen niitten jalojen miesten tykö, niin ne antaisivat maalle uuden perustus-la'in, joka olisi Norjan la'in mukainen taikka vielä sitäkin parempi; sillä kyllähän se on iloisempaa hallita vapaata ja onnellista kansaa, kuin orjistunutta ja valittavaa sukua.
Kansa on perin pohjin hyvän luontoinen, mutta kärsimys voi kerran loppua ja tehdä tepposia, joista saattaa seurata sanomattomia muutoksia… Muistakoot kaikki joita se liikuttaa tämän aikanansa.
* * * * *
Moni luulee kuka tiesi edellä seisovan taulun olevan maalatun liian synkeillä värillä, mutta minä vastaan: Tutki ensin tila tyystään ja päätä sitten. Tässä en tahdo neuvoa sinua poikkeilemaan pappiloihin ja varallisempiin taloihin, niinkuin matkustavaiset tavallisesti tekevät, kuin tahtovat tulla tuntemaan yleisön tilan. Ei niin, ystäväni. Käy sensiaan vähemmissä taloissa, niissä metsien syvyyteen piiloitetuissa mökkilöissä, ja varmaan tulet sinä havaitsemaan että taululla on vastimensa. — Toiset luulevat löytävänsä tässä, nimittäin taulussa, huonosti peitetyn vihan rikkautta ja korkeimpia säätyjä vastaan. Senkaltaiseen syytökseen voin minä säikkymättä vastata, ett'en vihaa yhtäkään kuolevaista maan päällä, ja että rakkaus oikeuteen ja isän-maahan on ollut se, joka on kynäni hallinnut.
Viimeiseksi pyydän minä kaikkia jalomielisiä sanomalehtien kirjoittajia, joilla siihen on tilaisuutta, vaeltamaan isän-maan läpitse, että tulisivat tuntemaan kansan oikean tilan. He saisivat paljon kirjoittaaksensa ihmis-sukukunnan hyödyksi, jota eivät nyt kaikessa viisaudessaan voi arvata; sillä kaupunkien kaduilla eli lukukamarissa emme me tule tuntemaan kansan eloa.