"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan matkakumppanin."
Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul, pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.
"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.
"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa, että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme. Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi päivämatkaksi."
"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."
Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi nurkuen.
"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."
Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin koulussa.
Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan; Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista, joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli hänessä aina herättänyt suurta ihailua.
Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu. Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi, mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista kohti.
Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.
Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat laskeutuvan auringon säteet:
"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"
Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.
"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."
"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä on hevonen ja ratsastaja."
"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.
Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen ympärilleen vaahtoavia laineita.
"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"
Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa häntä sellaisiin koetuksiin.
"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan kreivi, jos näkisi teidät nyt?"
"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan hevostaan.
"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"
"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.
Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:
"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"
Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:
"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"
Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.
Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli rynnistettävä vastavirtaan.
Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään, vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan, kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin kaikki olisi ollut lopussa.
"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"
"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"
Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.
Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan. Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut. Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan, puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen elvyttää sitä maiskutuksilla.
Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.
"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan pohjan.
"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.
Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.
Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.
Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle, ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla sattumalta olleen seipään avulla.
Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa, palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä, jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat pelastajaansa.
"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."
"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan teille!" huudahti harmaatukkainen mies.
"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette opettanut minua paremmin uimaan?"
"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."
"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.
"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi. Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä, vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."
"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä, sen vakuutan."
"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla myöskin teidän nimenne."
"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.
"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."
"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua uskollisiin ystäviinne."
"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.
"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."
"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."
"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on täytynyt yhtyä toisiinne."
Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.
"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja; "lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo varmaan saapuneet majataloon, — liinavaatteenne ja viini ovat lämpiämässä, tulkaa."
Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön, miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.
Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon, toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään, ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä suojelijansa saattaisi iloita.
Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien, että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kahakka
Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa, mutta tätäpä ei kuulunut.
Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin. Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.
Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä hartaammin mieltymään kumppaniinsa.
Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä salaisuus kuten hänelläkin.
Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä, ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa, jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin myöhemmin nimitykseksi la grande Mademoiselle, ennen kuin hän oli tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai osansa leikistä.
Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.
Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.
Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin sanottiin oleskelevan Béthunessa.
Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin, saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.
Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.
He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää koskaan eritä.
Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen ottamaan osaa taisteluun.
Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa, päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.
Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.
Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.
De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:
"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."
"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."
"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä, että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"
"Totta kai", arveli varakreivi.
"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi? Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."
De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina selässään.
Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen rannalle.
Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella ja silmä valppaasti vaanivana.
Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla. Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.
Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana. Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua, nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin lakeijain palaavan täyttä neliä.
Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.
"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.
"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."
"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla väijytys tekeillä."
"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.
"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen rannalla", vastasi toinen.
"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"
Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.
Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski: "Mukaan, Urbain ja Blanchet!"
Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet metsään.
Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet pistoolin käteensä.
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.
"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."
"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."
"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"
"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."
"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.
"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.
"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."
"Eteenpäin!" sanoi Raoul.
"Eteenpäin!" toisti de Guiche.
"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät, herrat…"
Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.
Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan, kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.
Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan. Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa, ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi takaisin ja vei hänet mukanaan.
Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus pamahti.
Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.
Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä musertaakseen Raoulilta pään.
Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.
"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"
Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.
De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.
"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle. Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko vaarallisesti haavoittunut — sinusta näkyy vuotavan verta?"
"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä pitkittämästä matkaamme."
Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen heti seisaalle.
"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"
"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen vieressä."
"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta, mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta itsellesi ja anna minulle hevosesi."
He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Munkki
Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen luodin lävistämänä ja verissään — hän oli hengetön.
Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä. Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.
Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat kummastuneina toisiinsa.
"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa, niitä roistoja — Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"
"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."
Haavoitettu hymyili surumielisesti.
"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa minua kuolemaan."
"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.
"En, monsieur."
"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.
"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä mukaan."
"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"
"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."
"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"
"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."
"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin luulette?" arveli Raoul.
"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja tunkeutunut sisuksiin."
"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.
"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin, missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."
"Kuolla hyväntyön hetkenä — mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."
"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin, ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta", lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne, kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"
"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme noutaa papin."
"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä. Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori, sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan synninpäästön antamiseen in articulo mortis."
"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi ja minä noudamme papin."
"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden, älkää antautuko vaaraan!"
"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan sananparren: Non bis in idem."
"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme täyttämään toivomustanne."
"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman kiitollisena.
Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.
Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä majatalon.
Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle, että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen, nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.
Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.
He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he hakivat. He ratsastivat munkin luo.
Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät näyttivät tyyten ilmeettömiltä.
"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti, "kuulutteko hengelliseen säätyyn?"
"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän välinpitämättömästi.
"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.
Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.
De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä tien.
"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti, ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."
"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen, kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua kuulustella."
De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin kurittamiseksi.
"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua. Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."
Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.
"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän kouraisten pistoolinsa perää.
Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.
"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"
"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.
Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.
"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat häntä."
"Lähden sinne", vastasi munkki.
Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.
"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."
Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.
"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."
"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.
Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman päässä.
Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä silmällä.
"Näetkös, — oikein teimme!" sanoi Raoul.
"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.
"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka, synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan…"
"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot — mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."
"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."
"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä, kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on toisinaan osoitettu sellaisia."
"Niin kolkko kuin tuo?"
"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."
"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin käsissä!"
"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut kiusausta rusentaa häneltä pään."
"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua, että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua. Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"
"En koskaan", vastasi de Guiche.
"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère…"
"Isäsi?" kysyi de Guiche.
"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.
"Vai niin."
"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän sanoi: Miksi sitä kysytte? ja silmäili minua."
"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit käärmeelle?"
"Niinpä melkein", myönsi Raoul.
Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen taluttaessa hevosia.
Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.
"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."
Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten käänsi pois kasvonsa.
Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle, näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.
"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään myöhästyneinä."
"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte, tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"
"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."
Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin, lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.
"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin kääntyen.
"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun palveluksessani."
"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa hänelle omanne?" ehdotti isäntä.
"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."
Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta. Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille; munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin riisumatta siltä satulaa.
"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on maksettu."
"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli värisyttänyt de Bragelonnea.
"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."
"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu, "älkääkä unohtako minua rukouksissanne."
"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.
Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla. Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.
Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"
"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.
"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."
"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne häntä."
"Tuota miestäkö? Maltas…"
"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin kalpenet."
"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen pyöveli."
"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin, kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.
Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.
"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli, niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus, jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."
Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.
Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä kahden kesken.
D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.
Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.
"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana äskeisestä havainnostaan.
Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan, viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.
"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.
"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.
"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."
Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti harvasanaisen vieraansa eteen.
"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi matkustavainen.
"Mitä herra haluaa?"
"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."
"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.
"Aivan."
"Te olette siis herra Grimaud?"
Matkustavainen nyökkäsi.
"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy yöksi Cambriniin."
"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"
"Puolenkolmatta lieuen verran."
"Kiitos!"
Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä, tyhjentäen sen äänettömänä.
Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki ja kuoleva olivat.
Grimaud kavahti seisaalle.
"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"
"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.
"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.
"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin. Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli; pahasti haavoittunut hän näytti olevan."
"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan. "Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera, tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"
"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.
Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.
"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.
Vapiseva emäntä riensi paikalle.
"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.
"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.
Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä seurasi pitkällinen voihkaus.
Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.
"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.
"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.
"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.
Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti, mutta se oli lukittu sisäpuolelta.
"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"
Ei vastausta.
"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.
Sama hiljaisuus.
Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen aikomustansa vastaan.
Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.
"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.
Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.
"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.
"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.
"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."
"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.
Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.
Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.
Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi viimein:
"Ei enää epäilystäkään; hän se on."
"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.
Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.
Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle puolelle.
"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen luokseen."
Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut kuullessaan miehensä huudahduksen.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Ripitys
Tapahtunut oli seuraavaa:
Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista; mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa, joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut haavoittuneen päänalusen ääreen.
Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:
"Te olette hyvin nuori, isä."
"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi munkki kuivakiskoisesti.
"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen ystävää viimeisinä hetkinäni."
"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.
"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."
"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan
Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"
"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi, että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen. Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa toimituksiin — oi, en, en!"
"Kammoatte siis ammattianne?"
Pyöveli huokasi raskaasti.
"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä", selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti, jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi … siitä saakka…"
Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.
"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin kummallisesti.
"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen; kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi, pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen, että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen haamun kohoavan eteeni."
"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.
"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut — olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"
Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti vilkkaasti:
"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne, tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."
"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja kaikki luonnon äänet — puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske — yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"
"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.
Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja tarttui häntä käsivarteen.
"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."
"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.
"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua. He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä. Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä, tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"
"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"
"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut kuninkaan suosikin."
"Buckinghamin?" huudahti munkki.
"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."
"Se nainen oli siis englannitar?"
"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."
Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.
"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen luokseen. "Jatkakaa, — keitä olivat ne miehet?"
"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."
"Heidän nimensä?" kysyi munkki.
"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä puhuttelivat englantilaista mylordiksi."
"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"
"Oli, nuori ja kaunis, — voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."
Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.
Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:
"Mikä oli se nainen nimeltään?"
"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."
"Hän oli nuori, sanotte?"
"Viidenkolmatta vanha."
"Kaunis?"
"Viehättävä."
"Vaaleaverinen?"
"Niin."
"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"
"Niin oli."
"Silmissä ihailtava ilme?"
"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"
"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"
"Kuinka te sen tiedätte?"
Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.
"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te tapoitte sen naisen!"
"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja nähdessäni hänet, — muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut minulle itselleni…"
"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"
"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."
"Kanssansako?"
"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi, olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle anteeksi?"
Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.
"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte kaikki."
"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"
"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne … sanoittehan hänen vietelleen?"
"Niin."
"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman … sanoittehan niin tapahtuneen?"
"Sanoin", toisti pyöveli.
"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"
"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen teille."
"Hänen nimensä oli … laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä hetkeänsä lähenevä.
"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen nimensä? … Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"
Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.
"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.
"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"
"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö, sillä minä kuolen!"
"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön! En ole mikään pappi."
"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"