"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"
"Voi, taivasten tekijä!"
"Olen John Francis Winter."
"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.
"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis
Winter", hän toisti, "ja se nainen…"
"No, se nainen?"
"Oli äitini!"
Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.
"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, — jollette pappina, niin toki poikana!"
"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."
"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.
"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias! Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän sanoi, "tuossa synninpäästösi!"
Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi pitkällinen korina.
Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo, avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Grimaud puhuu
Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua, ja hänen vaimonsa rukoili.
Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.
"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai kuolemaan?"
Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.
"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota jälleen alas.
"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."
"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen viihdyttelijäänsä.
"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.
"Te?"
Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.
"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.
"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."
"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan joukossa."
"Niin."
"Mistä tulette?"
"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani. Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."
"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"
"Mitä munkkia?"
"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."
"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"
"Niin", vastasi pyöveli.
Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.
"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.
"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."
"Ei, varokaa sitä!"
"Minkätähden?"
"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."
"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.
"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan…"
"Mylady?"
"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte…"
"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"
Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella silmäyksellä.
"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.
"Niin, hänen äitinsä."
"Hän siis tietää sen salaisuuden?"
"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."
"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua; "onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"
"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."
Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi kätensä tikarin vartta kohden.
"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin, niin kuolisin heti."
Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.
"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani on hukassa."
"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon: minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."
"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.
"Pariisiin."
"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"
"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä siksi."
"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"
"Niin."
Grimaud loi katseensa ylöspäin.
"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.
"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.
"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"
"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."
Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.
Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.
Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.
Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.
"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi merkitsevästi pudistaen päätänsä.
Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois kasvonsa.
Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti rinnan.
Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme maininneet.
Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin kumeaan korinaan.
Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi jälleen ratsaille.
Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.
Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän selville, että etsitty oleskeli siellä.
Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa, mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.
Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä, onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.
"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä!
Suokaa anteeksi, messieurs, — hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."
Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.
"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus? Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, — minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan! Verta! Mistä tuo veri?"
"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.
"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"
"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."
"Kenen sitten?" kysyi Raoul.
"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."
"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"
"Kyllä", vastasi Grimaud.
"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."
"Sen tiedän."
"Sinä tunsit hänet?"
"Niin, tunsin."
"Ja hän on kuollut?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.
"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin. Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."
Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.
"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään mitään tunnepurkauksia aterian aikana.
"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme puhella."
"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä hetkeäkään — minun on heti palattava Pariisiin."
"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä jäät."
"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille sen."
"Mutta mistä tämä muutos?"
"Sitä en voi teille mainita."
"Selitä toki."
"En voi selittää."
"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"
"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."
"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin käskyn mukaan."
"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."
"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"
"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."
"Pysyt siis itsepintaisena?"
"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"
Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen.
"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"
"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.
Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.
"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan tähden, puhu!"
Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.
"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään munkin?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.
"Veitte hänet haavoittuneen luo?"
"Niin."
"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"
"Oli kyllä."
"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"
"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.
"Minä myös", vakuutti de Guiche.
"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se missä hyvänsä, — maantiellä, kadulla, kirkossa, — kaikkialla, missä hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."
Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.
"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle, että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"
Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul kiirehti ikkunaan.
Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.
Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa: ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.
Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Taistelun aatto
Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen: "Espanjalaiset, espanjalaiset!"
Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin ja Béthunen kautta.
Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue, vaan kokonainen armeija.
Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.
Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.
Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran yli Estairen kohdalta.
Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa, ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.
Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.
Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.
Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten häiritsevänsä hänen mietiskelyään.
Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin tuttu; se oli kanuunain pauketta.
Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.
Samassa avautui ovi.
"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"
"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."
Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat prinssin edessä.
"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."
Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.
Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben majatalossa.
Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.
Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään monsieur le prince, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, a gl'occhi grifani, kuten Dante sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen, mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa, oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa, joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään petitsmaitres eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.
Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia, jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.
Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen armeija?
Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen mahdoton vastata.
Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä halunnut täsmällisen selvityksen.
Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:
"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"
Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.
"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.
"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista vankia."
"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.
"Olemme, monseigneur."
"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."
"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti
Raoul hymyillen.
Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:
"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."
Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.
"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän, että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla minulle hyvän neuvon."
"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa. Mutta tässä on kirje."
"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."
Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty, mihin kansallisuuteen hän kuului.
Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.
"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.
Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.
"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä, de Grammont?"
"Hyvin vähän, monseigneur",
"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Kas, te puhutte espanjaa?"
"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään teidän korkeutenne käskyn."
Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä puhtaimmalla kastilialaisella murteella.
"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.
"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta mongerrusta se on?"
"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."
"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"
"Kyllä, monseigneur."
"No, kuulustakaa häntä siis."
Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat toisiinsa.
Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.
"Non siete spagnuolo", hän väitti, "non siete tedesco, siete italiano."
Vanki säpsähti ja puri huultansa.
"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse. Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät tästä hetkestä alkaen tulkikseni."
Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden nimiä tai armeijan aikeita.
"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen; "mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois ja ampukaa."
Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle, tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen antamansa määräyksen.
Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.
"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan, monseigneur."
"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä, messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."
"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo säästävänsä henkeni."
"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.
"Kysykää minulta siis, monseigneur."
"Missä meni armeija Lysin yli?"
"Saint-Venantin ja Airen välillä."
"Kuka johtaa sitä?"
"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."
"Kuinka suuri se on?"
"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä kanuunaa."
"Minne se marssii?"
"Lensiin."
"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.
"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä oli ihmisjärjen oivallettavissa."
"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella, jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme vihollisen kimppuun huomenna."
"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."
"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."
Sitten hän kääntyi vankiin.
"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet ammutaan."
Vanki korjattiin talteen.
"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."
"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti ansainneen loistavan maineensa.
Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa innostusta suuressa arvossa.
"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte ottelussa."
"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"
"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen selässä."
"Se on kovin vähän", huomautti marski.
"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de
Bragelonne?"
"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän palvelijani ratsua."
"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."
Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi ratsaille.
"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne kirjeen."
Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.
"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.
Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki, samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat eri suunnille.
Prinssi luki ratsastaessaan.
"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä lausutaan."
Raoul kumarsi.
Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä rajoittamassa.
Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.
Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.
Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.
Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.
"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"
"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."
"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua näyttämään teille tietä?"
"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."
"Sepä onkin sitten helposti tehty."
"Voinhan luottaa sinuun — olethan kunnon ranskalainen?"
"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."
"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa
Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"
"Kävellen, monsieur, kävellen, — olen aina palvellut jalkaväessä. Aion muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on pakostakin laskeuduttava ratsailta."
"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."
Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon. Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään, ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän alkoi kavuta ylös polkua.
Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin edustalla koko vihollisarmeija.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan. Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:
Hyvä marski!
Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin, järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin Lensin ja hajoitamme vihollisen.
Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:
"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra de Grammontille."
Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti taipaleelle.
Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.
Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden kanssa perästäpäin.
Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se aloittikin marssin.
Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan. Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen kaikille.
Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai toitottamasta torviaan.
Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.
Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.
Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla. Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.
Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.
Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa, säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.
Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.
Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.
Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön yhdessä, ja se myönnettiin heille.
Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa. Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen tarvetta.
Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä näytelmässä!
Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.
Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.
Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.
Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta; nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat toisilleen sanojen välityksettä.
Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.
"Jos joku onnettomuus sattuu minulle…" virkahti de Bragelonne.
"Jos kaadun…" sanoi de Guiche.
"Ole huoletta", takasivat molemmat.
He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille, kukkasille ja lapsille.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Päivällinen entiseen aikaan
Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä, ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.
Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä, kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.
Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja puhdas ystävyys.
Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella, l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.
Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle. He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla, Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.
Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi. Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan, Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti häivyttääkseen sen.
Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.
Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut, vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.
Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire huuhtoa salatut ajatuksensa alas.
Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis — ihmeellistä sanoa — avasi kaksi nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki omansa.
Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.
"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"
"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."
"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."
"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, — hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"
"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."
"Mitä teki Mazarin?"
"Hän kai pahastui?" arveli Atos.
"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.
"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.
"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.
Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.
Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.
Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.
"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on siihen hyvä halu."
"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.
"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on hauska", vastasi Atos.
"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran erään monsieur le princen ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla suominut herra de Chavignyä, koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.
"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin suomia itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.
"'Kuka sanoo, että prinssi on suominut minua?' kysyi de Chavigny.
"'Prinssi itse', vastasi ystävä.
"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta hän toistaa ja vahvistaa sen.
"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut suomineensa herra de Chavignyä.
"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä se on silkkaa totta'.
"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista, 'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin. Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan heitä ruumiillisella rangaistuksella.'
"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'
"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne…'
"'Ketä?'
"'Herra de Chavignyä.'
"'Minäkö?'
"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne mukaan, monseigneur?'
"'Kyllä.'
"'No niin, hän kieltää sen.'
"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan kykenevän:
"— Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle mokomalle kuin tuolle Mazarinille.
"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te tahdoitte sanoa soimanneenne häntä.'
"'Soimannut tai suominut, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin tyystiä jokaisesta äänestä!'"
Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, — d'Artagnanin ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla, että Atos ja Aramis saisivat suomia Mazarinia.
"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."
"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni, niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään tuttavuutta hänen kanssaan."
"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."
"Kenen välityksellä?"
"Minun."
"Mitä! Sinullako se on toimena?"
"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko minulla mitään tietoja."
"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"
"Niin."
"Ja mitä vastasit hänelle?"
"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle tietoja."
"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"
"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."
"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"
"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."
"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.
"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen takia."
"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.
"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä taistelussaan."
"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.
"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt täällä."
"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus sattuisi, niin…."
Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.
"No?" kysyi Aramis.
"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."
"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."
"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella sitä asiaa, Atos, — mennyttä ei kutsu takaisin."
"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.
"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.
"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady…"
"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."
Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.
"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.
"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."
"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"
"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.
"Entä sinun Aramis?"
"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."
"Ja sinun, d'Artagnan?"
"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän, "olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."
Atos pudisti epäilevästi päätänsä.
"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta. Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."
"Entä vapaa tahto, Aramis?"
"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin hän mestaa tunnonvaivoitta."
"Pyöveli…" mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.
"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon, että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita, espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti, silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen naisen kuolemaan."
"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, — sitten kun sinä, Atos muistutit sitä minulle, — koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" — Atos kalpeni — "minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, — kupeellani oli miekka terävä kuin damaskolainen säilä, — senhän muistanetkin, Aramis, sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut siellä… Béthunestahan hänet tuotiin? … niin, hitto, Béthunesta varmastikin! … olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli kunnoton nainen."
"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli nainen!"
"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.
"Hänellä oli poika", muistutti Atos.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä, Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä tuominnut pojan kuten äidinkin."
"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa tehnyt."
"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.
"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli d'Artagnan väittää…"
Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle koputettiin.
"Sisälle", sanoi Atos.
"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää saada puhutella erästä teistä."
"Ketä?" kysyivät ystävykset.
"Kreivi de la Fèreä."
"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"
"Grimaud."
"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis tapahtunut Bragelonnelle!"
"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."
Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.
Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen hiestyminen, vaatteitten pölyisyys — kaikki ilmaisi, että hänellä oli joku tärkeä ja kamala viesti.
"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, — lapsesta on tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, — tiikeri on jäljillä. Se etsii teitä, pitäkää varanne!"
Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja d'Artagnan kavahti seisaalle.
"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.
"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, — että hän on Ranskassa, tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."
"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.
"Varma olen", vakuutti Grimaud.
Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.
Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.
"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee
Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."
"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"
"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.
Grimaud nousi.
"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt? Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä tuntia, kun se vedettiin haavasta."
Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin haavaan.
D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.
Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.
"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"
"Niin, augustinilaismunkiksi."
"Minkä näköinen hän on?"
"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, — laiha, kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."
"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.
"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei hänet kuolinvuoteen ääreen."
Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan ottamaan miekkansa.
"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me vapisemme nyt lapsen takia!"