SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU
Saint-Eustachen kerjäläinen
D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren puolueelle.
Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.
D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään: niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän ei tahtonut masentaa.
Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta, jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä, revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.
"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat taisteluasuja."
D'Artagnan ja Portos tottelivat.
Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin. Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.
Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.
"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies, joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"
Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties, satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä.
"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana, paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän puolestanne."
"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."
"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa ystävälleni, — entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten minäkin —" hän korosti näitä sanoja —, "joka on tehnyt ihmeitä."
"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.
"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", — kuningatar säpsähti —, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du Vallon."
"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.
"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.
Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.
Samassa ilmoitettiin koadjutori.
Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.
Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta, ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.
Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.
Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään. Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.
Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä, mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen, saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat nauramaan.
Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.
Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.
Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.
"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa. Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima, että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:
"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti ulos, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.
Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:
"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."
Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin polvistumaan eteensä.
"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön, kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa äänilajissa!"
Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, — järkevänä miehenä, jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.
Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut Louvièresiksi.
Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika, vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.
Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.
"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä, että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."
"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.
"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.
"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua kardinaali."
Koadjutori hätkähti.
"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina, kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista: olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."
Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.
"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle suorastaan kansalaissotaa?"
"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy nyt olla teille tervetullut."
"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että tämä vaatii mietintää?"
"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"
"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"
"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."
"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."
"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."
"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."
Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja siis levottomimmista seurakunnista.
Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.
"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja — no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan. Aloittakaa työnne tänään, — niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."
Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen seurakuntien. Toiset poistuivat.
"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin virkaveljenne?" kysyi Gondy.
"Niin toivomme", vastasivat papit.
"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."
"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä suurinta hyötyä."
"Kuka se on?"
"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta seudun pikku elinkeinolaisiin."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten, mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."
"Ja voitteko te saada hänestä selon?"
"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."
"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin tuokaa hänet minun luokseni."
"Mihin aikaan, monseigneur?"
"Kello kuudelta, jos teille sopii."
"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."
"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Pappi lähti.
"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.
"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."
"Kuka se mies on?"
"Kreivi de Rochefort."
"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."
"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."
"Mistä saakka?"
"Jo kolmatta päivää."
"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"
"Hänelle oli sanottu … monseigneur suonee minulle anteeksi…"
"Tietysti, puhukaa."
"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."
Gondy puraisi huultansa.
"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"
Toinen pappi kumarsi ja lähti.
"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä viimeksi?"
"Parempaa, monseigneur."
"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin — teillä kai siis on prinssi varalla?"
"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."
"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra pastori — jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."
"Juuri sellaisen miehen tunnen."
"Hyvä! Ja kuka se on?"
"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon portailla."
"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"
"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja jota johtelee päällikkö!?"
"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.
"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."
"Ja mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan tunnonvaivoja."
"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"
"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman; viimeksi luin sen eilen."
"Ja häntä nimitetään?"
"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen nimensä."
"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"
"Varmasti."
"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."
Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.
Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua, ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei joukoille saataisi johtajia.
Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon edustaa kohti.
"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.
Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku allas ja kädessään pirskoitushuiska.
"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.
"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän vihkivesi-jakopaikan."
"Ostanut?"
"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata pistolia tästä edusta."
"Se heittiö on siis varakas?"
"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-, viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin yli."
"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin hyvin."
He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen seisaalle ja ojensi huiskansa.
Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat. Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, — häijyn luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.
Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli tätä hämmästyneenä.
Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu portaille.
"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."
"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia köyhälle vihkiveden jakelijalle."
Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.
"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn, "tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei kukaan."
"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.
"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."
"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä. Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka teillä on tovereihinne?"
"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."
"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä. Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä kääntymään hänen puoleensa."
"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen sinusta."
"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani hyvin halukas tekemään mieliksenne."
"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken vakuutti?"
"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."
"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä
tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan
Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin
Jerikon muurit sortuivat?"
"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä kuin se", vastasi kerjäläinen.
"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"
"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."
"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja koska herra pastori vastaa teistä…"
"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.
"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana kello kymmenen."
"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään kaikkiin Pariisin osiin."
"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?" esitti pastori.
"Se sopii", vastasi kerjäläinen.
"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."
Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.
"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."
Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU
Saint-Jacques-la-Boucherien torni
Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja palannut arkkipiispalaan.
Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.
Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi toinen mies.
"Tulkoot sisälle", hän sanoi.
Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.
"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö, josta minulla on ollut kunnia puhua teille."
Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut säätyläisperheissä.
"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.
"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."
"Mistä syystä?"
"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."
"Kuka hän olikaan?"
"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."
"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"
"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.
"Ja te olette ammatiltanne…?"
"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."
"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"
"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset saappaissa?"
"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta olen aina pitänyt asetoimista."
"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."
"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.
"Saman, monseigneur."
"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"
"Hm…" rykäisi Planchet.
"Mitä tahdotte sanoa?"
"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia, joka rosvoaa meitä."
"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"
"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille takuuseen minusta."
"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."
"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin nostattamisesta kaupungissa."
"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"
"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."
"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin meillä on huomenna melkoinen armeija."
"Niinpä kyllä."
"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"
"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."
"Mainiota!"
"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"
"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."
"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."
"Tarvitsetteko rahoja?"
"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur. Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."
Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.
"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."
"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi
Planchet pistäen massin kainaloonsa.
"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."
"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."
Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.
"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.
"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."
"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."
"Sepä oivallista."
Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.
Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli kreivi de Rochefort.
"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.
"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi
Rochefort.
"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.
"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.
Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"
"Niinpä toivon."
"Ja milloin alkaa karkelo?"
"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut alkavat vinkua vasta huomisaamuna."
"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."
"Viisikymmentä soturia?"
"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle — jos puuttuu joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."
"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."
"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.
"Herra de Beaufort — minne olette hänet sijoittanut?"
"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet takaisin Pariisiin."
"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."
"Olette siis varma asiastanne?"
"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin hän huomaa paikkansa otetuksi."
"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"
"Kyllä, kernaasti."
"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"
"Sanokaa vain."
"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"
"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee…"
"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."
"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."
"Te pidätte siitä vielä kiinni?"
"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin punainen."
"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan hänen suostumuksestaan."
"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"
"Teen paremminkin, — lähetän sanansaattajan."
"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"
"Viiden päivän."
"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."
"Niin toivon."
"Minä takaan sen."
"Ja edelleen?"
"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."
"Mihin?"
"Kaikkeen."
"Onko mitään puoluemerkkiä?"
"Keltainen nauharuusuke hatussa."
"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."
"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."
"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"
Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.
Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti kynttilä.
— Hyvä on, — hän tuumi, — kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.
Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.
Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.
"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.
De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.
Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.
Kello löi kymmenen.
"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"
"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.
"Kuinka niin?"
"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"
"Niin, entä sitten?"
"No, saatte kaksituhatta."
"Ethän vain kersku?"
"Tahdotteko todisteen?"
"Kyllä."
Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja
Saint-Denis-kadun puolella.
Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi ne sammuksiin.
Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun, koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.
"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.
"Olen antanut merkin."
"Mihin?"
"Katusulkujen rakentajille."
"Ahaa!"
"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan kuoppaan."
"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.
Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."
"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."
Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.
"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"
Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.
"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"
"Otat sen kuitenkin."
"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen hyväntekeväisyyteen."
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä taistelua.
"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.
Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki tiellään kerjäläisen.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin pahaa.
Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja polvistuvan.
"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen siunaustanne."
"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut joksikuksi toiseksi."
"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti ensi silmäyksellä."
Gondy hymyili.
"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.
"Niin, tarvitsen sitä."
Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.
"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin sinulle. Annahan kuulla, — oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan, ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua useasti samaten kuin äsken."
"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi ollut nykyisessä ammatissasi?"
"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."
"Missä olit sitä ennen?"
"Bastiljissa."
"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"
"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette kuunnella rippiäni."
"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen valmis myöntämään sinulle synninpäästön."
"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."
"Sovittu siis. Hyvästi."
"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen kirkkoruhtinaalle.
Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä mietteissä.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU
Mellakka
Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan tekeillä.
Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.
Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän valmis tekemään ristinmerkin.
Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa oleville.
Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla — miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.
Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.
Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan mies lähestyi häntä ja kysyi:
"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."
"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi koadjutori kohottaen hattuaan.
Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.
Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.
Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö ampuma-aseilla."
Rochefort tunsi äänen.
"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.
"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"
"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."
"Ja te lähdette…?"
"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa marmoritarpeet työpajaansa."
"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.
Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.
Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa ja kumartui kuuntelemaan.
Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa: olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli ennustelemassa maanjäristystä.
Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat, patrullit, pidätykset ja rankaisutkin — sellaisia kohtasi vaeltaja joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia, syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että halua siihen ei puuttunut.
Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan, sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita, kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat: Katsokaa kansan kurjuutta! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki, siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin paljon, että kaikkialla karjuttiin.
Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään, kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.
Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin, raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo pila merkitsi.
Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.
Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla, samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme miestä.
Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa, jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.
Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa meteliä.
Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa, kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la Monnaien kulmaan.
Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.
Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan, musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan kulkuetta.
Kaikki polvistuivat.
Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.
"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"
Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.
"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien, jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista. Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.
"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin huokealla."
Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.
"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"
Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.
Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen katusulut; marski pureskeli kynsiään.
Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania, mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä, kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän Portoksensa saattamana.
"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali, "ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa nyt hommataankaan?"
"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!' ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä kovisteltiin?"
"Sanokaa, sanokaa."
"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"
Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.
"Ja te huusitte?" hän sanoi.
"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur…"
"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.
"Katsokaa hattuani ja levättiäni."
Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan. Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.
"Diavolo!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"
Samassa kuului meteli yhä lähempää.
Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.
"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.
D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.
"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään… Ka, mutta … mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"
"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos se lähestyy Palais-Royalia."
"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.
"Meillä on ristikkoportit."
"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti, väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!… Älkää hitossa ampuko!" huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.
Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan, pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen, muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.
"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"
"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan, "älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta, venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."
"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.
"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole mihinkään."
"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"
"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.
"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan asiasta kuningattarelle."
Hän pysähtyi käytävän päässä.
"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.
"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme luvanneet sen teille, — käskekää, me tottelemme."
"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."
Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.