Ja d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat häntä hämmästyneinä.
"No, mitä merkillistä tässä on?" virkkoi d'Artagnan; "tekisipä mieleni tietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne."
Molemmat ystävykset lähestyivät.
"Näettekö tuon sivukadun?" sanoi d'Artagnan. "Hevoset tuodaan odottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle, hyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin että kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi: Herra armahda!"
"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet mukaan!" huomautti Atos.
"Sen vannon kautta taivaan!"
"Sovittu!" huudahti Aramis. "Kun ulkoa kajahtaa 'Herra armahda!' me säntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme hevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?"
"Aivan."
"Näetkös, Aramis", virkkoi Atos, "olen aina sanonut sinulle, että d'Artagnan on paras meistä kaikista."
"Kas, kohteliaisuuksia!" sanoi d'Artagnan; "silloin minä lähden tieheni. Hyvästi!"
"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?"
"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: Herra armahda!"
Ja hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen jälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.
Sotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä nurkassa väärin virttä Super flumina Babylonis.
D'Artagnan huusi kersanttia.
"Hyvä herra", sanoi hän tälle, "kenraali Cromwell on kutsuttanut minut luokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin silmällä vankeja."
Kersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.
Silloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.
Kersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.
D'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua satuloittuina, omansa kuten muutkin.
"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista", hän sanoi
Portokselle ja Mousquetonille, "ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja
Aramis näkevät teidät ikkunastaan."
"He ovat siis tulossa?" kysyi Portos.
"Niin, aivan pian."
"Ethän unohtanut kukkaroani?"
"En, ole huoletta."
"Hyvä!"
Ja Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin taluttaen varahevosta mukanaan.
Yksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta taulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.
Siinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti taulapalasen sen korvaan.
Ainoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa sellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan kirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi teutaroida kuin villiintyneenä.
Sotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen kavioihin.
"Apua, apua!" huikkasi d'Artagnan. "Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on tullut virmapääksi."
Ja elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi valkeaksi vaahdosta.
"Auttakaa!" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä häntä. "Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? Herra armahda!"
Tuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja Aramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden ansiosta oli tie vapaa.
"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!" karjui kersantti.
"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni", kiljui d'Artagnan hellittäen ohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin pari kolme miestä.
"Stop, stop!" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.
Mutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet aikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti. Keskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat tavoittamaan isäntiänsä.
Viittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti saattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan yhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista kuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään, ja pääsivät avoimelle kedolle.
Kaiken aikaa sotamiehet huutelivat: Stop, stop! ja kersantti, joka alkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.
Samassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia kädessään.
Mordaunt siinä toi määräyksen.
"Vangit?" hän huusi hypäten alas satulasta.
Kersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen oveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti kaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui tajuttomana porraskivelle.
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan
Sanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti siten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä kukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti Durhamiksi.
Lopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran, ohjaten niitä sille suunnalle.
Kadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen heidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti neuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi, riisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin tähystäjäksi.
"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni", virkkoi Atos d'Artagnanille, "sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän joukossamme!"
"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua", sanoi vuorostaan Aramis sulkien hänet syliinsä; "mitä ei olisikaan voinut odottaa noin älykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta ja voittamattomalta tarmolta!"
"Nyt se käy laatuun", vastasi gascognelainen, "otan vastaan omasta ja Portoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää aikaa, antakaa tulla vain!"
D'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa
Portoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.
"Nyt", sanoi Atos, "ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten päättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?"
"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa."
"Sano siis, d'Artagnan."
"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku varamme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen likoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja myönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa."
"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?" kysyi Atos.
"Minä", vastasi Portos, "olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä
Englanti on kehno maa."
"Olet siis päättänyt jättää sen?" tiedusti Atos d'Artagnanilta.
"Sang-Diou", vannoi d'Artagnan, "enpä näe, mikä minua pidättelisi!"
Atos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.
"Lähtekää siis, hyvät ystävät", virkkoi edellinen huokaisten.
"Mitä! Lähtekää?" toisti d'Artagnan. "Lähtekäämme, piti sanomasi!"
"Ei, veikkoseni", vastasi Atos; "meidän on erottava."
"Erottava!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta tiedosta.
"Joutavia!" tokaisi Portos; "miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?"
"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän tuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken."
"Vielä keskenkö?" ihmetteli d'Artagnan.
"Niin, veikkonen", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. "Me tulimme tänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme huonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet."
"Pelastaa kuningas!" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä suuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.
Aramis vain nyökkäsi.
D'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa puhuttelevansa kahta mielenvikaista.
"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos", lausui d'Artagnan. "Kuningas on kokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan päällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään, — eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen tultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut Oliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan kyllä oivaltaa sen asian."
Atos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.
"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo tuomio pannaan täytäntöön", jatkoi d'Artagnan. "Herrat puritaanit ovat totisesti rivakkaa väkeä puuhissaan."
"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?" kysyi
Atos.
"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet hänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja heillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole kuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa käydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme istui teljettynä?"
"Mitä hän sanoi?" kysyi Portos. "Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota, paitsi päähän."
"Sen olen kyllä kuullut", sanoi Atos. "Ja sinä luulet, että hän ei pane mietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?"
"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun majesteetin puolella."
"Atos, sinä olet menettämässä järkesi."
"En, veikkonen", vastasi aatelismies säveästi; "mutta Winter haki meidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo. Hänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että pyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen sisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten liitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole sinunkin käsityksesi, d'Herblay?"
"On", vastasi Aramis, "me lupasimme ilman ehtoja."
"Ja meillä on toinenkin syy", pitkitti Atos. "Kuulkaahan, mitä sanon. Ranskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on kymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on kuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri, joka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa maasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja kavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät omakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan kuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia mahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, — Jumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä en katso heitä suurenkaan arvoisiksi, — vaan periaatteesta. Täällä on toista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen onnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa kuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on suurta."
"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne", sanoi d'Artagnan.
"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä."
"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?"
"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin maassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa vain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi pitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa vastaan!"
"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle", kysyi d'Artagnan kiivaasti, "vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta sotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja sellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä miestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka johti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän. Älkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä Atos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin näkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu minusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules, Portos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan suoraan?"
"En mitään hyvää", vastasi Portos.
"Kuulehan", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei näkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa ääntä, "sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin, usko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi päättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan."
"Hyvä ystävä", vakuutti Atos, "päätöksemme on peruuttamaton."
"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?"
Atos hymyili.
D'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia perusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain tyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.
"No niin", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, "no, koska niin tahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä kauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, — missä aurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole väliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava."
"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä", huomautti Atos, "että se kuolema on ennenaikainen."
"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää suukopua."
"Jos mikään minua ihmetyttää", virkkoi Portos viisaasti, "niin se, että sitä ei ole tapahtunut."
"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!" vastasi d'Artagnan. "Se on siis selvillä", jatkoi gascognelainen, "ja jollei Portos pane vastaan…"
"Minä teen kuten sinä tahdot", sanoi Portos. "Minusta muuten kuulosti kovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi."
"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi,
Portos?"
"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!" vastasi d'Artagnan kuumeellisen kaunopuheisesti; "tarvitseeko meidän ajatella sellaista, kun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle hänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin Englannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen tukevasti valtaistuimelleen…"
"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä", tokaisi Portos säihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen kuvastimesta.
"Tai unohtaa meidät", lisäsi d'Artagnan.
"Uh!" äännähti Portos.
"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä, että me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka jokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I:lle, mutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Mutta oletko silti, d'Artagnan", virkkoi Atos, "pahoillasi siitä, että teit hänelle sen palveluksen?"
"En, totisesti", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin tunnustan, että usein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta lohdutusta."
"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti kiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan."
"Kuulehan, Atos", sanoi d'Artagnan, "luulenpa, että jos kohtaisit maan päällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet vedetyksi kanssasi taivaaseen."
"Niinpä siis…?" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. "Niinpä siis on sovittu", vastasi d'Artagnan; "huomaan Englannin ihanaksi maaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä."
"No niin", lausui Atos voitokkaasti, "nyt vannon, hyvä ystävä, kautta sen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson tahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme ja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan."
"Hyvin mahdollista", arveli d'Artagnan; "mutta minä tunnustan, että oma vakaumukseni on päinvastainen."
"Kunnon d'Artagnan", tokaisi Aramis, "edustaa meidän keskuudessamme parlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat ei ja aina tekevät kyllä."
"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan", lisäsi Atos.
"No niin, kun nyt kaikki on selvillä", huomautti Portos hykertäen kämmeniänsä, "jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme arveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä."
"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena ruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta! Miten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai, anteeksi", lisäsi d'Artagnan hymyillen, "minä unohdin, että sinä et enää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi, Portos."
"Suunnitelmani!"
"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?"
"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki."
"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani; mutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy rouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme…"
"Voi", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille nautinnoille kuin Atos, "muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me söimme Parpaillot-ravintolassa?"
"Entä suolalampien lampaanreisiä?" lisäsi Portos huuliansa lipoen.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "eikö meillä ole täällä
Mousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat
Chantillyssä, Portos?"
"Tosiaankin", vastasi Portos, "meillä on Mousqueton; mutta intendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi. Kutsukaamme hänet kuitenkin."
Ja varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:
"Hei, Mouston?"
Mousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.
"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?" kysyi d'Artagnan; "oletteko sairas?"
"Monsieur, minulla on hurja nälkä", vastasi Mousqueton.
"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra Mouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita tuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä, jollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli … pentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?"
"Hotelli…", kertasi Portos; "pentele, en minäkään enää muista!"
"Eipä väliä, — ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia, joka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?"
"Voi, monsieur", huokasi Mousqueton, "minä pelkään, että tässä kamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt pyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan vieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta metsänreunasta."
"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?" kysyi d'Artagnan.
"On, monsieur", vastasi Mousqueton.
"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan päivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä, messieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?"
"Hm!" tuumi Aramis; "entä jos isäntä on puritaani?"
"Sen parempi, mordioux!" vastasi d'Artagnan; "jos hän on puritaani, niin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän antaa meille valkoiset kanansa."
"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?" sanoi Portos.
"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen mustat kanansa."
"Onnellinen sinä", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa lannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; "sinä näet kaikki valoisalta puolelta."
"Mitäs muutakaan?" arveli d'Artagnan; "olen seudulta, missä ei ole pilven hattaraa taivaalla."
"Se ei ole tämän maan kaltainen", huomautti Portos ojentaen kätensä tunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre tosiaankin sadepisarasta.
"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle", sanoi d'Artagnan. "Grimaud, hoi!"
Grimaud saapui esille.
"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?" kysyi d'Artagnan.
"En mitään", vastasi Grimaud.
"Niitä epattoja!" virkkoi Portos; "he eivät ole edes ajaneet meitä takaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!"
"He menettelevät kovin väärin", myönsi d'Artagnan; "olisin mielelläni virkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa. Katsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen keikistämiseen!"
"Luulen tosiaankin, messieurs", huomautti Aramis, "että pojassa ei ole samaa sisua kuin äidissä."
"Oh, maltahan vain, veikkonen", vastasi Atos; "vastahan siitä on tuskin kahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle olemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin voimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä astumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai myrkystä."
"Syökäämme sillävälin päivällistä", virkahti Portos.
"Se kelpaa", yhtyi Atos, "sillä minulla on kova nälkä."
"Surma mustille kanoille!" toivotti Aramis.
Ja ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat jo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he olivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli huomauttanut.
KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Tervehdys kukistuneelle majesteetille
Taloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi melkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla näkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli pysähtynyt siinä.
"Hitto!" virkahti d'Artagnan; "asia on selvä: kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä kautta."
"Saakeli!" kirosi Portos; "siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki suihinsa."
"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet", lohdutti d'Artagnan.
Hän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän työnsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan tyhjillään.
"No niin?" kysyi Portos.
"En näe ketään", vastasi d'Artagnan. "Ah, kah!"
"Mitä siellä?"
Sen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja astuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki perähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän havaitsi siellä jotakin tavatonta.
Toiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla verissään.
Hän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä kaatuneen sen eteen.
"No?" kysyi d'Artagnan.
"Jos hän on kuollut", virkkoi Atos, "niin siitä ei ole pitkääkään aikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii. Hei, hyvä mies!"
Haavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja viskasi sen hänen kasvoihinsa.
Mies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen alas.
Atos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi, että vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli rusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.
Aramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys toinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.
Ihmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja yrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.
"Te olette ystävien keskellä", sanoi Atos englanninkielellä; "tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on tapahtunut."
"Kuningas", mutisi haavoittunut, "kuningas on vankina."
"Oletteko nähnyt hänet?" kysyi Aramis samalla kielellä.
Mies ei vastannut.
"Olkaa huoletta", ilmoitti Atos, "me olemme hänen majesteettinsa uskollisia palvelijoita."
"Puhutteko totta?" kysyi haavoittunut.
"Kautta aateliskunniamme!"
"Voin siis puhua teille vapaasti?"
"Aivan epäilemättä."
"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan."
Atos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut lakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.
"Me tunnemme hänet", sanoi Atos; "hän ei milloinkaan väistynyt kuninkaan viereltä."
"Niin, aivan", haastoi haavoitettu. "No niin, nähdessään kuninkaan joutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän vaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan oli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän saisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry tunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa Newcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että täällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee puutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei nähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät epäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään aavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa pelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska mielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen käytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin luukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin kuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako näytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä ristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin suostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti seurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen päässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison varjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta siihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut päälleni, ja kaaduin tajuttomana."
"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!" huudahti Atos.
"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle; kuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt tunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat sitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen."
"Miltä tuntuu vointinne?"
"Hyvin huonolta", vastasi haavoittunut.
"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?" kysyi Atos.
"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani."
"Onko teillä ketään avuksenne?"
"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse — ettekö te tarvitse tai halua mitään?"
"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa."
"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan."
"Kuuletko, d'Artagnan?" sanoi Atos; "meidän on etsittävä päivällistämme jostakin muualta."
"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää", vastasi d'Artagnan; "en ole enää nälissäni."
"En totisesti minäkään", tokaisi Portos.
He nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen vammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut niin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli tarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.
Sillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä neuvottelua.
"Nyt on meillä asema selvillä", sanoi Aramis. "Kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme vastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?"
Atos ei vastannut, hän vain mietti.
"Niin", yhtyi Portos, "lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos seuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme lopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt päivällisettä, ja se on minun paras ateriani."
"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?" kysyi Atos; "oletko Aramiin kannalla?"
"En ole", vastasi d'Artagnan, "vaan päinvastaisella."
"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?" virkahti Portos pelästyneenä.
"En, vaan matkustaa sen mukana."
Atoksen silmät välähtivät ilosta.
"Saattueen mukanako?" huudahti Aramis.
"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi", virkkoi Atos.
"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei etsitä", selitti d'Artagnan. "Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien joukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin."
"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo", kiitti Atos; "olin esittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle."
"Se on siis sinunkin ajatuksesi?" kysyi Aramis.
"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan satamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja kerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen joukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan", lisäsi Atos vilkaisten Aramiiseen, "mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa."
"Kyllä ymmärrän", vastasi Aramis.
"Minäpä en ymmärrä", huomautti Portos, "mutta sillä ei ole väliäkään; koska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen täytyy olla paras."
"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?" muistutti
Aramis.
"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!" vastasi d'Artagnan. "Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet kenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt meidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän muuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön hänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis osoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni; siten saavutamme hänen luottamuksensa."
Atos hymyili.
"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan", hän sanoi ojentaen gascognelaiselle kätensä, "ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut jälleen, poikani."
Sillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania silloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.
Samassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu, ja hänen vointinsa oli parempi.
Ystävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään sanomaa lähetettävänä veljelleen.
"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle", vastasi kelpo mies, "että ne eivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen kuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä kuolemastani."
"Olkaa huoletta", vastasi d'Artagnan, "ennen iltaa saa hän sen tietää."
Pikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän seuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.
Kaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden etunenässä pysähtyi tienmutkaan.
"Kas", hän virkahti, "tuolla onkin väkemme."
Melkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.
"Veikkoset", määräsi d'Artagnan, "antakaa miekkanne herra Moustonille, joka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä unohtako, että te olette vankejamme."
Sitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin saattue.
Kuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa eversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä, mutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.
Hänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän huomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä; hän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä ystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden joutuneen vankilaan.
D'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen vartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti nähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti kuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä odottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut eikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.
Pysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa ryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan isoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.
"Syöttekö päivällistä minun kanssani?" kysyi Harrison d'Artagnanilta.
"Sen tekisin hiton mielelläni", selitti d'Artagnan, "mutta minulla on kumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää, ja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta sovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin nurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne, sillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset päivälliset, kun syömme samassa huoneessa."
"Olkoon menneeksi", vastasi Harrison.
Asia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle everstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn palvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja nurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.
Puritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta tai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.
Hallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaankaan.
He menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat siten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli tarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.
Osoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille parhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui viini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan, Portos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa olutta, puritaanilaista juomaa.
"Totisesti, eversti", sanoi d'Artagnan, "olemmepa teille kovin kiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme nähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni herra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään."
"Niin olen vieläkin", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.
"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista vaille?" kysyi eversti nauraen.
"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti", vastasi d'Artagnan. "Minulla oli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin. Sitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun minun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka ja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa korjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän laidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä kodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine ikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet käristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa viipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä… Haa, hiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne, joka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se herätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo lyöntejä."
"Niin", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän ääressä istuvaan upseeriin, "kun Groslow ottaa sellaisen homman huolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua."
"Kas, tekö se olitte, monsieur!" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille; "pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua hänelle tunnustukseni."
"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur", virkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, "sillä minä olen asunut kolme vuotta Pariisissa."
"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille", jatkoi d'Artagnan, "että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte miehenne."
"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan", vastasi Groslow.
"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole."
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi kalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli aiottu hänelle.
Sanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko tätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen mieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin näennäisen huolettomasti.
Vasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.
"Voi peijakas!" noitui Groslow; "paremmin minä luulin onnistuneeni. Jollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin takaisin lopettamaan hänet."
"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan", huomautti d'Artagnan, "sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole heti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä."
D'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen ilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.
Parry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.
"Tosiaankin, d'Artagnan", virkkoi Atos, "sinä olet sekä liukaskielinen että sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?"
"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti", vastasi d'Artagnan; "hän näyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta."
"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi", tokaisi Portos; "se oli virhe."
"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja", huomautti Atos.
"Salli siis minun ehdottaa se malja", esitti d'Artagnan.
"Tee se", sanoi Aramis.
Portos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa ehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.
D'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.
"Hyvät herrat", hän lausui kumppaneilleen, "juokaamme tämän aterian antajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me asetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!"
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten tämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi noille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa Kaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin tyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.
Kaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia pisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille suotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin neljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä hymyllään.
"Kas niin, hyvät herrat", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin pöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, "nyt taipaleelle!"
"Missä olemme yötä, eversti?"
"Thirskissä", vastasi Harrison.
"Parry", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen kamaripalvelijaansa, "toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa Thirskiin."
"Kautta kunniani", vakuutti d'Artagnan Atokselle, "kuninkaasi on voittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen palvelukseensa."
"Jos sanot sen vilpittömästi", vastasi Atos, "niin hän ei saavu
Lontooseen."
"Kuinka niin?"
"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois."
"Oi, totta toisen kerran, Atos", arveli d'Artagnan, "jo nyt olet ihan järjiltäsi!"
"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?" kysyi Aramis.
"Niin", tokaisi Portos, "hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä suunnitelma olemassa."
"Sitä ei minulla ole", sanoi Atos, "mutta kyllä d'Artagnan keksii."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, ja lähdettiin jälleen matkalle
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
D'Artagnan keksii suunnitelman
Atos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän tiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli niin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin kuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä, jotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena ystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen kanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa tilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.
Yön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä olivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin varokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He asettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa turvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta heillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat asetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.
D'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen puheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä, astellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei koskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten tavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan hymyillen.
Päivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin huonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin hänen ruokahalunsakin.
Seuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt talliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset matkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen vielä kuorsatessa.
Kello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä kuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan jätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan eilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.
Jälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti hivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla hymyllä.
"Tosiaankin, monsieur", aloitti d'Artagnan, "tunnen itseni onnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua vaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin raskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa heltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä, että he eivät ole halukkaita keskusteluun."
"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia", sanoi Groslow.
"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme kiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren."
"Damn!" kirosi Groslow; "sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen."
"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?"
"Emme, jumaliste! Näettehän", lisäsi upseeri nauraen, "että hänellä on tosiaan kuninkaallinen saattue."
"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta yöllä…"
"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi."
"Ja millaista vartioimista te käytätte?"
"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan."
"Saakeli, se on visua vartioimista!" kiitti d'Artagnan. "Mutta paitsi noita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin? Sellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin."
"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä kahdeksaa aseellista vastaan?"
"Miten kaksi?"
"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa."
"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?"
"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi siihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua omin käsin."
"Totta tosiaan, kapteeni", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää englantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli onnistunut niin hyvin, "mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä hämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin sujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme vuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en varmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen omaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?"
"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen, kun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat liikemiesten kesken tavallisia."
"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?"
"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin meillä on ollut, — ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi, vaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne rakastaja."
"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi piankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne upseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen suoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä lyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa."
"Mutta minä luulin", huomautti upseeri, "että te olitte hänen palveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?"
"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja tietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä luottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen nerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea kuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon ja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme vanhan Englannin kunniaksi."
"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä."
"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja kunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?"
"Tunnetteko herra Mordauntin?" kysyi upseeri.
"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia: herra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta."
"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä
Boulognessa?"
"Mikäs auttoi", vastasi d'Artagnan; "minulla oli kuningas kaittavana kuten teilläkin."
"Vai niin!" vilkastui Groslow; "ja mikä kuningas?"
"Meidän, perhanassa — pikku king, neljästoista Ludvig."
Ja d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti samaten.
"Kuinka kauan kaitsitte häntä?"
"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä mielihyvällä."
"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?"
"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun."
"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?"
"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki, tulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja peluulla."
"Voi, niin", virkkoi englantilainen huoaten, "on totta, että te ranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita."
"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?"
"Emme koskaan", vastasi englantilainen.
"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen teitä", sanoi d'Artagnan.
"On totinen tosi", myönsi upseeri, "että minä jonkunlaiseksi hirmukseni näen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa kokonainen yö."
"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun on mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä, silloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?"
"Päin vastoin."
"Esimerkiksi lansquenet-pelistä?"
"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat
Ranskassa."
"Entä Englantiin tultuanne?"
"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin."
"Minun käy säälikseni", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.
"Kuulkaahan", aloitti englantilainen, "tehkääpäs muuan temppu."
"No?"
"Huomenna olen vartiovuorolla."
"Stuartin luona?"
"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Kerrassaan mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy ollenkaan levolle… Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa."
"No niin?"
"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan."
"Onko hän reima pelaaja?"
"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille katketakseen."
"Ottakaa hänet siis mukaan."
"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"
"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne vartioida heitä."
"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."
"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa vaaria?"
"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."
"Kas, kas!" äännähti Groslow.
"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."
"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä kokonaan pelaamatta."
"Sen kyllä ymmärrän", myönsi d'Artagnan.
"Mutta sanokaahan", kysyi englantilainen, "ovatko nuo vankinne vaarallisia?"
"Missä suhteessa?"
"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?"
D'Artagnan puhkesi nauramaan.
"Hyväinen aika!" hän huudahti; "toista vaivaa horkka, hän kun ei ole kyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on maltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme ottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois."
"No niin", esitti Groslow, "ottakaa siis heidät mukaan."
"Mitä! Te tahdotte sitä?" virkahti d'Artagnan.
"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä."
"Mitä sitten?"
"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta."
"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä", myönsi d'Artagnan, "mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.".
"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti hoidan sen asian."
"Ka, en minä levoton olekaan", sanoi d'Artagnan; "teidänlaisellenne miehelle uskon itseni sidotuin silmin."
Tämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen naurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan, ollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "johtuupa mieleeni, — mikä estää meitä aloittamasta ja tänä iltana?"
"Ei ikinä mikään", vastasi Groslow.
"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun huomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran ovat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää niistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön."
"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna minun luonani."
"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon", lisäsi d'Artagnan, "nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!"
"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin te olette", kehaisi Groslow.
"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään: hurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven väliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään."
"Niin", myönsi Groslow, "hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän hänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään."
"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas, nyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet toisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun poistua?"
"Tottahan toki!"
"Tänä iltana."
"Teidän luonanne?"
"Minun luonani."
Herrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa luo.
"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?" kummeksui Portos.
"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on likeisimpiä ystäviäni."
"Ystävä!" huudahti Portos; "tuo talonpoikien teurastaja!"
"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan kiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt kaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä."
Portos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät toisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei milloinkaan toiminut ilman päämäärää.
"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan", jatkoi d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan kanssamme."
"Älä nyt!" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; "ja onko hän äveriäs?"
"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita."
"Ja onko hänelle lansquenet tuttua?"
"Hän on ihastunut siihen."
"Bassette?"
"Se on hänen intohimojaan."
"Biribi!"
"Siinä hän on mestari."
"Hyvä", tuumi Portos; "me vietämme hauskan yön."
"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön."
"Mitä sanotkaan?"
"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille pelitilaisuuden huomenna."
"Missä sitten?"
"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, — miten voimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow meille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton ennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin ostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä illallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän kuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa meidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan. Kuulittehan?"
"Kyllä", vastasi Portos; "mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän."
"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun profeetoista ja äidin puolelta sibylloista, — että minä puhun ainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla korvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi tällä hetkellä virkkaa."
"Järjestele vain, hyvä ystävä", sanoi Atos; "olen varma siitä, että mitä teet, se on paikallaan."
"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?"
"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan."
"Mainiota", tuumi d'Artagnan, "siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan iltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos, joka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella."
"On kyllä totta", myönsi Portos ovelan näköisenä, "että minä olen kovin heikkouskoinen."
D'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun saavuttiin samassa aamiaisasemalle.
Kello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan ennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä, mutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli merkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli senvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin harvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo muutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.
Ratsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat Blaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli heille asunto varattu.