Koko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten herättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet päivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he olivat nyt aterioineet erillään.
Groslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin kaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa merkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja hänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa, jota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.
Sanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.
Atos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä he vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka hyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti Portoksen pelaamaan Groslowin kanssa.
Portos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän poistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli mieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.
Groslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä siitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän muistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.
Illaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.
Päivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin luota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä pariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä havaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista, hänen hilpeytensä oli kuumeellista.
"Mitä hän juonineekaan?" virkahti Aramis.
"Odottakaamme!" vastasi Atos.
Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.
Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle.
Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden
leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi
Aramiin kättä.
"Hetki lähestyy", hän virkkoi.
"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."
Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.
"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."
"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."
Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.
"Puhu", pyysi Atos.
Portos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä d'Artagnanin huulia.
"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?"
"Niin", vastasi Portos, "hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme hänelle hyvitystilaisuuden."
"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?"
"Emme."
"Kuninkaan luona."
"Kuninkaan luona!" huudahti Atos.
"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana vartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin valvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen."
"Kaikki neljä!" kysyi Atos.
"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!"
"Ahaa!" äännähti Aramis.
"Selitähän", sanoi Atos väristen.
"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne; neljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän päällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?"
"Se on helppo juttu", arveli Portos.
"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton, Grimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja hevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme kahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?"
Atos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä, huulet tyynessä ja säveässä hymyssään.
"Minä väitän, ystäväni", hän sanoi, "että taivaan kannen alla ei ole olentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa; luullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto ei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me olemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran, d'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja rakastan sinua, poikani."
"Ajatella, että minä en tuota hoksannut", päivitteli Portos lyöden otsaansa, "ja sehän on niin yksinkertaista!"
"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein", huomautti Aramis, "niin me tapamme heidät kaikki, vai mitä?"
Atos värähti ja vaaleni.
"Mordioux!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt muutakaan neuvoa keksimään."
"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten menettelemme?"
"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.
"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.
"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, — ja tämä merkki on sana vihdoinkin, — niin te kaksi survaisette tikarinne kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat, jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä, mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä sisälle heti kun kuulette nujakkaa."
"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.
"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää kirkumasta."
"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."
"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.
"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää, ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."
"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa; suo anteeksi!"
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.
"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä, "ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän odottaa heitä."
"Missä?" kysyi d'Artagnan.
"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä puritaanilainen sotamies.
"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta; "hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."
Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta ja ratsailta laskeutumatta.
VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Peliseura
Kello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten kapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.
D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit ainakin.
"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin odottaakaan tuloanne."
D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:
"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."
"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.
D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.
"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia? Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."
"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.
"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne? Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."
"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.
"Very good!" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven. "Näyttääkseni teille tietä, messieurs", hän lisäsi ja astui sisälle etummaisena.
D'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin tavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen; Aramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.
Kaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan kamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset astuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut siis tulossa teurastus, vaan ottelu.
Siitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.
Kaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa vuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.
Päänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla äänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin antautua seuraamaan hänen lausuntaansa.
Mustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä kasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia piirteitä.
Tuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas oli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja kehoitti hymyillen:
"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen."
Groslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten jälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa tullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja liikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle kuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan, kääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen ikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.
"Mainiota", kehaisi gascognelainen; "cap de Diou, tepä toimitte kuin parahin kenraali!"
"Luuletteko", kysyi Groslow, "että Stuart pakenee minun vartioidessani häntä?"
"En, totisesti", vastasi d'Artagnan, "jollei hänelle sada ystäviä taivaasta."
Groslowin kasvot säihkyivät.
Kun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen ajan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin häpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti tunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.
Parry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.
"Mitä ajattelet, kun keskeytät?" kysyi kuningas. "Jatkahan, hyvä Parry, ellet ole väsynyt."
"En ollenkaan, sir", vastasi kamaripalvelija.
Ja hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.
Etuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi sytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.
"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän", sanoi Groslow. "Minä asetun vastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin nykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan."
Atos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen rypistetyin silmäkulmin.
"Oikein", vastasi d'Artagnan; "te, herra kreivi de la Fère saatte sijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier d'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat minun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta."
D'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai haastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä, puhuakseen heidän kanssaan katseilla.
Kuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn nimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta ylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän käsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.
Samassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä
Jeremiaan värssyn:
"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain sanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen."
Nuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi heille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.
D'Artagnanin silmät loistivat ilosta.
"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani", hän virkkoi laskien parikymmentä pistolia pöydälle.
"Niin", vastasi Groslow.
"No", jatkoi d'Artagnan, "minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria aarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me emme lähde täältä viemättä sitä mukanamme."
"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani", huomautti Groslow.
"Sen parempi", sanoi d'Artagnan. "Taistelu, hyvä herra kapteeni, taistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me haluamme."
"Ka, tiedän hyvinkin", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; "te ranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja."
Kaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko puna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän väsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista lähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen peitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo mainitsemme.
Atos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen makuulle vaatteissaan.
Peli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän veikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia siirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli ihastuksissaan.
Portos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä pistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin nyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen, eikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat häneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.
Kello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.
"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?" kysyi d'Artagnan kaivaen lisää pistoleja taskustaan.
"Viisi", vastasi Groslow, "joka toinen tunti."
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan; "se on hyvin järkevää."
Ja hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.
Kuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.
Ensi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella polven nyhkäisyllä.
Pelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan näkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat sotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen kohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli; ovelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen ihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät lähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka taholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa kärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.
Atos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja hienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen suoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin halliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta häviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.
D'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden sotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo näytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan. D'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan, ja odotettiin ainoastaan sanaa: "Vihdoinkin!" joka oli rynnäkön tunnuksena, kuten muistettaneen.
Hän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat työnsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.
Hän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle ikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että hänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.
"No saakeli!" kirosi d'Artagnan; "taaskin hävisin kaksikymmentä pistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä ei voine kestää pitkälle."
Ja hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.
"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon, yhteen ainoaan, viimeiseen."
"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia", myöntyi Groslow.
Ja hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja ässän itselleen.
"Kuningas", virkkoi d'Artagnan, "sepä hyvä enne. Herra Groslow", hän lisäsi, "varokaa kuningasta!"
D'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen vavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.
Groslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä, niin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.
Kuningas kääntyi pöytään.
"Vihdoinkin!" virkahti d'Artagnan.
Samassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.
Tikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja
Harrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.
Tämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.
Groslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty viinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut hänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana kuninkaan kamariin.
"Kaarlo Stuart", hän ilmoitti, "sain juuri määräyksen viedä teidät Lontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa siis heti lähtöön."
"Ja kuka on sen määräyksen antanut?" kysyi kuningas; "kenraali Oliver
Cromwellko?"
"Niin", vastasi Harrison, "ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja on saanut sen toimeenpantavakseen."
"Mordaunt!" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.
D'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat menettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat hänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja huudahti hurjasta ilosta.
"Taisimme joutua kiikkiin", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.
"Emmehän vielä", tuumi Portos.
"Eversti, eversti!" huusi Mordaunt; "antakaa saartaa tämä huone, sillä teidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta ja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!"
"Ka, nuori mies", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, "sepä on helpommin sanottu kuin tehty."
Peloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:
"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!"
Samassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa sotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos ja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä olivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti oivalsivatkaan.
"Ampukaa!" kiljaisi Mordaunt; "ampukaa heidät!"
Kaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että ne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan kadunkulman taakse.
Hevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää ohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet ratsastajat ainakin.
"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan; "kannustakaa!"
He kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota olivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti. Kauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä vaivattomasti.
Viidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.
"Seis!" käski hän.
"Mitä seis?" huudahti Portos. "Täyttä karkua, tarkoitat?"
"En suinkaan", vastasi d'Artagnan. "Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan takaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme Skotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme vastakkaiselle taholle."
Muutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei hevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.
Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon kiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko karautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan siltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.
KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Lontoossa
Kavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen rannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan suunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat häntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat jättäneet kauppalan kauas taakseen.
"Tällä kertaa", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä kyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää hölkkäjuoksuksi, "luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten meidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos? Etkö pidä sitä järkevänä?"'
"Kyllä, hyvä ystävä", vastasi Atos; "mutta äskettäin lausuit pari sanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, — ylvään ja jalomielisen lauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt sitä."
"Oh", tokaisi Portos, "kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa meitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua kiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin, että meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko Englantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta häviölle."
"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti", huomautti Atos, "ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde Englannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?"
"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti tapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko hänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua mistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta."
"Kas, se on toinen asia", sanoi d'Artagnan, "ja se peruste tuntuu minusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen tullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme vain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja, sillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni mukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko kaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää pihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä katajanmarjoista tehtyä?"
"Luulenpa tietäväni", vastasi Atos. "Winter vei meidät erään miehen luo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien maanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä arvelet, Aramis?"
"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja sen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään Winter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia. Sanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua ja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla luulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina."
"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis."
"Minkä siis?"
"Vaateparsien muuttamisen."
"Joutavia", väitti Portos; "minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän viihdymme nykyisissämme mainiosti!"
"Jotta ei meitä tunnettaisi", selitti d'Artagnan. "Vaateparsillamme on erikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi silmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä niin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että niiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai rangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen havainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita siihen väriin."
"Mutta löytänetkö sen miehen?" kysyi Aramis Atokselta.
"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli Bedford's Tavern Green-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan keskikaupungilla."
"Soisin jo olevamme siellä", virkkoi d'Artagnan, "ja meidän olisi yritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme sortuisivat."
"Kiirehtikäämme siis", sanoi Atos, "sillä jollen laske väärin, olemme tuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä."
Ystävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello viisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi sujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison lähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan vangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä yksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he olivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin kaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.
Atos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun majataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui nähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla, että hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.
Vaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme Lontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo edellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti Harrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet menneet makuulle siinä pelossa, että Stuart — kuten he häntä nimittivät — saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa näkemättä.
Ehdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten muistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä ryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia, vaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos valitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin, Aramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän soturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin housuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain tarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa asussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.
Grimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät vieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin kaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista englantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja laiskan englantilaisen perikuva.
"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen", virkkoi d'Artagnan; "leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme enää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten puritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen silmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä."
Tässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa Aramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa, joka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki nämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää esimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin pideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä harjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja sitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n rahoihin leimattua kuvaa.
"Me näytämme kamalilta", sanoi Atos.
"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää", päivitteli Aramis.
"Päätäni palelee", surkeili Portos.
"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan", lisäsi d'Artagnan.
"Nyt", esitti Atos, "kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei tarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan kuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei voi enää olla kaukanakaan Lontoosta."
Ystävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa, kun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon saapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos, joka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä kuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin varpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa, päästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse d'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen ääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis keräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia Kaarloa vastaan.
Atos palasi epätoivoisena.
"Hyvä ystävä", virkkoi hänelle d'Artagnan, "sinä olet hyödyttömästi itsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä puolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja yleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti hauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa. Mietinpä asiaa."
Jo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui keskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan Parliament's billistä, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I valtiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä haastettiin tuomiolle.
D'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos oli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.
"Parlamentti!" huudahti Atos; "ei ole mahdollista, että parlamentti on julkaissut sellaisen säännöksen."
"Kuulehan", sanoi d'Artagnan, "minä osaan hyvin vähän englanninkieltä; mutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo Parliament's bill voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin parlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli God damn, kuten täällä sanotaan."
Samassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.
"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?" kysyi Atos englanninkielellä.
"On, mylord, — puhdas parlamentti."
"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?"
"Hyvä mies", keskeytti d'Artagnan, "kun minä en ymmärrä englanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa keskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte mielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta."
"Aivan oikein", virkkoi Aramis.
Portoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän kalusi lihaista kuorta.
"Kysyitte siis…?" aloitti isäntä espanjaksi.
"Minä kysyin", sanoi Atos samalla kielellä, "onko täällä kaksi parlamenttia, puhdas ja puhdistamaton."
"Jo nyt otti lempo!" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja silmäillen ystäviänsä ällistyneenä; "minä siis ymmärrän nyt englanninkieltä? Käsitänhän puheenne."
"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen", selitti Atos vakavana kuten aina.
"Oh, turkanen!" pahoitteli Portos; "sepä noloa, sillä muutoin olisin osannut yhden kielen lisää."
"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor", selitti isäntä, "tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut."
"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia", tokaisi d'Artagnan; "minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja koadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä tavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan."
"Mikä se eversti Pride on miehiään", kysyi Aramis, "ja miten hän menetteli parlamentin puhdistamisessa?"
"Eversti Pride", kertoi espanjalainen, "on entinen ajuri, hyvin järkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille erään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli viisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse. Parlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä oli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat voineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi heidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos edustajahuoneesta."
"Erinomaista!" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti suuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.
"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?" kysyi Atos.
"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat julistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion."
"Totisesti", huomautti Portos majesteetillisesti, "he olivat enemmistönä."
"Ja te luulette", virkkoi Aramis, "että hän suostuu asettumaan sellaisen tuomioistuimen eteen?"
"Hänenhän täytyy", vastasi espanjalainen; "jos hän yrittäisi kieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen."
"Kiitos, herra Perez", sanoi Atos; "nyt olen saanut riittävästi valaistusta."
"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos", kysyi d'Artagnan, "ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme Harrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?"
"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan", väitti Atos; "hänen puoluelaistensa äänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.
"Mutta", huomautti Aramis, "jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa, niin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä kaikki."
D'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.
"Saammehan nähdä", virkkoi Atos, "sillä me kaiketi lähdemme istuntoon saapuville."
"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa", ilmoitti isäntä, "sillä se alkaa huomenna."
"Vai niin", sanoi Atos, "oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen kuin kuningas saatiin vangiksi?"
"Epäilemättä", arveli d'Artagnan; "siihen tietenkin ryhdyttiin samana päivänä kuin hänet ostettiin."
"Te tiedätte", muistutti Aramis, "että jos Mordaunt-ystävämme ei päättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun alkuhommia."
"Tiedätte myös", lisäsi d'Artagnan, "että missä hyvänsä herra Mordaunt osuu tielleni, minä surmaan hänet."
"Hyi, mokomaa heittiötä!" virkahti Atos.
"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö", vakuutti d'Artagnan "Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi, että sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni; sanonkin sinulle nyt, — ajattele siitä mitä tahansa, — että minä tapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu."
"Ja minä", tokaisi Portos.
"Minä myös", lisäsi Aramis.
"Liikuttavaa yksimielisyyttä!" huudahti d'Artagnan; "sellainen soveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros kaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän askeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa."
"Niin, oluen muutteeksi", sanoi Portos.
Ja ystävykset läksivät jaloittelemaan.
SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Oikeudenkäynti
Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..
Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä. Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta, onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.
Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle. Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä, tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä, lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.
Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.
Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.
Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.
Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.
Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta; tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja levollinen.
"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman suuhun tässä häkissä."
"Ole huoletta", vastasi Atos.
"Kas, kas", jatkoi d'Artagnan, "näyttää siltä kuin pelättäisiin jotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain pertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on varattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja musketit tehoavat tänne lehtereille."
"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä miestä", lateli Portos laskien vastatulleita.
"Hei", tokaisi Aramis, "sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni kannattaa hänetkin lukea mukaan."
"Istu ja pala!" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän oli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti muskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä lehtereitä.
"Lieneekö hän tuntenut meidät?" pitkitti d'Artagnan; "siinä tapauksessa esitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle tyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani mukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi."
"Ei", vastasi Aramis, "hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin kuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan! Vihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?"
"Katkeramminkin", vastasi Atos; "me olemme ottaneet häneltä ainoastaan äidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden."
"Se on totta", myönsi Aramis; "mutta hiljaa, presidentti puhuttelee kuningasta."
Presidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.
"Stuart", hän virkkoi, "kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää oikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä."
Kuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan olleet hänelle lausuttuja.
Presidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta kuulunut.
Sadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan seitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen osallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.
"Ryhdyn siis nimihuutoon", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että jäsenistä puuttui kolme viidennestä.
Hän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä. Edelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan kuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt äänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen kertaan.
Tuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta juhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet tahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.
"Eversti Fairfax?" toisti Bradshaw.
"Fairfax?" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan naiseksi; "hän on liian järkevä tullakseen tänne."
Tavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä rohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee häntä kaikelta kostolta.
"Naisen ääni!" huudahti Aramis. "Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi nuori ja kaunis!"
Ja hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.
"Kautta sieluni", jatkoi Aramis, "hän on viehättävä! Katsohan, d'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin tuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene."
"Hän on lady Fairfax itse", ilmoitti d'Artagnan. "Muistathan hänet,
Portos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona."
Tuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha, ja nimihuutoa jatkettiin.
"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että koolla ei ole riittävää lukumäärää", huomautti kreivi de la Fère.
"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka hän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee hänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan kostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se hetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!"
"Kuningas on todella komea", virkkoi Portos, "ja katsokaa, kuinka huolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa vähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!"
Nimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan kannekirjaa.
Atos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka tuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa oikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.
"Sanoinhan sen sinulle, Atos", virkkoi d'Artagnan olkapäitään kohauttaen. "Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele — liiaksi tulistumatta, minä pyydän — mitä pikku kamaluuksia tuo mustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella luvalla ja etuoikeudella."
Ei ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja häväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut kuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan kuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu häväistä.
Kaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi herjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat; kun viha kuohahteli liian selvästi, — kun syyttäjä tekeysi ennakolta pyöveliksi, — silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli silti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki varomattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä kuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.
D'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se ansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä järkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.
"Totta on", hän virkkoi, "että jos varomattomuudesta ja kevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee rangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä hyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii."
"Missään tapauksessa", vastasi Aramis, "ei rangaistus saisi kohdistua kuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain ensimmäinen pykälä kuuluu: Kuningas ei voi rikkoa."
"Minä", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan häntä, "minä puolestani — jollen siten häiritsisi tilaisuuden juhlallisuutta — hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella loikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten sieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo viheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia. Sillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi keinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen kanssaan."
Atos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi pureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota loppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota pitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja järkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.
Samassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:
"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä."
Ne sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni — ei naisen, vaan raivostuneen miehen — kajahti d'Artagnanin takaa.
"Sinä valehtelet!" karjaisi tämä ääni; "yhdeksän kymmenesosaa Englannin kansasta inhoaa noita herjauksia!"
Tämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet sitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti sinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme muutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen silmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet, joiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä. Kiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia ja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa olivat:
"Ampukaa tuolle lehterille!"
Mutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä, Portoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät käytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon, sillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta katsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo määrätyn verilöylyn.
Kaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella kädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti toisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.
Kalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka kädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen haki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin toimin.
Istuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei kukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan alas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja uteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.
Vihdoin palasi rauhallisuus.
"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?" kysyi Bradshaw kuninkaalta.
Yhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan majesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn sävyllä:
"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa Newcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta puolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin, te ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän, ja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos olettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti lakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi sen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet minulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi teidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain pyöveleikseni."
Ja haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa tyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.
"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!" mutisi Kaarlo ylpeästi, suunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet; "he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä puoltajia ja kuolleena murehtijoita."
Mutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan Jumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki ainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää vihaa ja säälittömyyttä.
"No niin", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen ehdottomasti pysyä puhumattomana, "me tuomitsemme teidät vaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta, valtanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee kuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä nyt kieltäydytte."
Kaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot hiestä kosteina:
"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin kiihdyttää?"
"Voi, sire", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, "sire, älkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos."
"Minkätähden, Parry?"
"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!"
"Mutta mikä siellä on? Sano!" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea tiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.
"Siellä on — mutta ettehän katso sinne päin, sire? — siellä pöydällä on nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on hirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen."
"Niitä houkkioita!" huudahti Kaarlo; "he luulevat minua siis yhtä raukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta; kiitos, Parry!"
Kuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla puolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden kiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai kolkkoa heijastusta.
Sen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.
"Kas vain", hän sanoi nauraen, "piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan niille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita, pyövelin piilu", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla ruokokepillään, "ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti odottaen, että sinä annat minulle takaisin."
Ja kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui edelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat sulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen kuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.
"Tosiaankin, Parry", pitkitti kuningas poistuessaan, "kaikki nuo ihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua intialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut näkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen yhtä karski kuin teurastaja!"
Nämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä rivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat nähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat menettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia kasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.
— Mikä suunnaton väkijoukko, — hän ajatteli — eikä ainoatakaan harrasta ystävää!
Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat vastasi hänelle ääni ihan läheltä:
"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"
Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.
Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.
Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.
Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.
"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä virheestä."
Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus Natsaretilaista.
Kaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko jakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas luuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.
Kaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen:
"Sitä onnetonta! Hopearahasta hän tekisi saman isälleen."
Kuningas ei ollut erehtynyt; hän oli tosiaan nähnyt Atoksen ja tämän ystävät, jotka olivat jälleen sekautuneet väkijoukkoon ja nyt viimeisellä katseellaan saattoivat marttyyrihallitsijaa.
Sotamiehen tervehtiessä Kaarloa Atoksen sydän paisui ilosta, ja tointuessaan tapasi kovaonninen taskustaan kymmenen guineaa, jotka ranskalainen aatelismies oli sinne sujauttanut. Mutta hurjan herjaajan sylkiessä kuninkaallista vankia kasvoihin Atos tapaili tikariansa.
Silloin d'Artagnan pidätti hänen kätensä ja sanoi karmealla äänellä:
"Odota!"
Milloinkaan ei d'Artagnan ollut käyttänyt jyrkkää sävyä kreivi de la
Fèreä kohtaan.
Atos malttoi mielensä.
D'Artagnan nojautui Atokseen, viittasi Portosta ja Aramista pysymään paikalla ja asettui äskeisen miehen taakse, joka paljailla käsivarsillaan huitoen vielä nauroi kurjalle kepposelleen ja vastaanotti muiden villiintyneiden onnitteluja.
Mies lähti keskikaupungille päin. Yhä Atokseen nojautuen d'Artagnan seurasi häntä, viitaten Portosta ja Aramista mukaansa.
Kuninkaan häpäisijä, joka näytti teurastajanrengiltä, poikkesi kahden kumppanin kanssa kapealle syrjäkadulle, joka loivasti laskeusi jokivarteen.
D'Artagnan oli hellittänyt Atoksen käsikynkästä ja asteli raakimuksen takana.
Lähelle virtaa tultuaan huomasivat nuo kolme miestä, että heitä seurattiin; he pysähtyivät, katselivat ranskalaisia röyhkeästi ja virkkoivat muutamia kokkapuheita keskenään.
"Minä en osaa englanninkieltä, Atos", virkkoi d'Artagnan, "mutta sen taitajana saat sinä olla tulkkinani."
Samassa he jouduttivat askeleitaan ja kävelivät noiden kolmen ohi. Mutta yhtäkkiä kääntyen d'Artagnan astui suoraan teurastajanrengin eteen kosketti miehen rintaa etusormensa päällä ja virkkoi Atokselle:
"Sano hänelle tämä: 'Sinä olet kurja ryökäle, olet häväissyt turvatonta miestä, olet tahrannut kuninkaasi kasvoja, sinun on kuoltava!'"
Kalpeana kuin aave ja d'Artagnanin pitelemänä ranteesta Atos tulkitsi nuo vieraskieliset sanat miehelle, joka uhkaavat valmistukset ja d'Artagnanin kamalan katseen nähdessään tahtoi asettua vastarintaan. Se liike sai Aramiin tavoittamaan miekkaansa.
"Ei, ei terästä, ei terästä!" huudahti d'Artagnan; "teräs on herrasmiehiä varten."
Hän tarttui teurastajanrenkiä kurkusta ja sanoi:
"Portos, nujerra tämä kurja yhdellä nyrkiniskulla."
Portos kohotti peloittavan käsivartensa, viuhautti sitä ilmassa kuin moukaria, ja raskas möhkäle jymähti heittiön pääkuoreen, joka musertui.
Mies suistui maahan kuin nuijalla isketty härkä.
Hänen kumppaninsa tahtoivat huutaa ja kapaista pakoon, mutta heidän äänensä petti, ja vapisevat raajat epäsivät palveluksensa.
"Sano heille vielä tämä, Atos", jatkoi d'Artagnan: "'Siten pitää kuolla kaikkien, jotka unohtavat, että kahlehdittu mies on pyhä ja että vangittu kuningas on kaksin verroin Herran edustaja'."
Atos toisti d'Artagnanin sanat.
Mykkinä ja harittavin hiuksin katselivat nuo kaksi miestä kumppaninsa ruumista, joka virui tummassa verilaimiskassa; mutta pian he saivat takaisin äänensä ja liikuntakykynsä, paeten kirkuvina ja kädet ristissä.
"Oikeus on pantu täytäntöön!" virkkoi Portos otsaansa kuivaten.
"Ja nyt", sanoi d'Artagnan Atokselle, "älä epäile minua, vaan ole levollinen: minä otan huolekseni kaikki, mikä koskee kuningasta."