YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU
Kotoisella maaperällä
"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!" virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"
"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi, Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin meitä täällä tarkoin silmällä."
"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.
"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois, Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."
"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.
"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä kauppaa kuin meitä."
"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."
"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."
"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme oleville miehille."
Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.
Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.
"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen verran.
"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet Cromwellista, Mordauntista, merestä, — noista kolmesta kuilusta, jotka uhkasivat niellä meidät, — mutta Mazarinista me emme selviydy niin vähällä."
"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että paremmaksi varmuudeksi eriämme."
"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."
Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden. Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.
"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.
"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle. Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."
"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."
"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"
"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"
"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, — kyllä tämä on tyhmää!"
Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin. Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin tällä hetkellä vain yksi sielu.
Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.
Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.
Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.
Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.
"Sacrebleu, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua äskeisessä kohtauksessa!"
"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.
"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan, että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista huolimatta."
"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka, joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."
"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.
"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä
Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia
Grève-torille".[25]
"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu, jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"
"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos.
Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."
"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja
Aramiin?" tiedusti Portos.
"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce, Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."
"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"
"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."
"Hei, onpa hauskaa puhua herra Mordaunt-vainajasta!" huudahti Portos.
"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"
Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.
KAHDEKSASKYMMENES LUKU
Paluu
Atos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja jouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta joutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.
Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi hämmästyksekseen heräsivät vapaina.
Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.
Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen puuttumista.
Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.
Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.
Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä, ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun näkivät Condén prinssin veljen — prinssi de Contin — ja hänen lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima. Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.
Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe. Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin apumiehen toimeen.
Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä esikaupunkien kuninkaan.
Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: Me etsimme kuningastamme.
Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja poltettiin pari kolme rakennusta.
Sitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä päivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja lähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.
Neljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät
Nanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.
Vastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta Aramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut oikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli uskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla vastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.
Atos mukautui senvuoksi.
Esikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko Pariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä ohitseen, vaan huusi kersanttia.
Kersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen mahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä on onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:
"Keitä te olette, messieurs?"
"Kaksi aatelismiestä", vastasi Atos.
"Mistä te tulette?"
"Lontoosta."
"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?"
"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona."
"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!" ihmetteli kersantti. "Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä, joiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa puheille. Missä ovat teidän passinne?"
"Niitä ei meillä ole."
"Mitä! Eikö ole?"
"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan tietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me matkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä."
"Ahaa!" tuumi kersantti ovelan näköisenä; "te olette mazarinilaisia ja pyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä."
"Hyvä ystävä", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin vastailla, "jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin olisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne tulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat täydellisessä kunnossa."
"Astukaa päävahtiin", sanoi kersantti; "selitelkää siellä asianne vartioston päällikölle."
Hän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni edellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.
Siellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat, toiset joivat, ja toiset pitivät puheita.
Eräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme aikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri. Tämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti hänet saamaan erityisen huoneen.
Sekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä ajatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja tutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti kääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä, kumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.
Kun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli tavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä korviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli astunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.
Vastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä käsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.
"Kyllä kaiketi sentään", virkkoi Atos; "on mielestäni hyvinkin luonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan tekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino käytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin kuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe mitään estettä pääsyllemme."
Nämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä tarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että häneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon hän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti ottamaan sen lattialta.
"Hyvä Jumala!" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään; "näitkö?"
"Mitä niin?" kysyi Atos.
"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?"
"En."
"Minusta näytti … mutta se on mahdotonta…"
Samassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen, kuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle kolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:
"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi."
Luvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä, joka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.
Aramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän puristi kiivaasti Atoksen kättä.
"Mikä sinun on, hyvä ystävä?" kysyi tämä.
"Minä … mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö."
Sitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:
"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka nyt lähtivät täältä?"
"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja de Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä Longuevillen herttuaan."
"Sepä merkillistä", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa kuin kersantin ilmoitukseen; "minä luulin tuntevani itse Mazarinin."
Kersantti purskahti nauruun.
"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!" hän sanoi; "niin tyhmä hän ei ole!"
"No, saatoin hyvinkin erehtyä", mutisi Aramis; "minulla ei ole d'Artagnanin terävää katsetta."
"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?" kysyi upseeri, joka samalla näyttäysi huoneensa ovella.
"Oh!" äännähti Grimaud suurin silmin.
"Mitä nyt?" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.
"Planchet?" ihmetteli Grimaud; "Planchet, ja röyhelö kaulassa!"
"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!" huudahti upseeri. "Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte yhtymään prinsseihin!"
"Niinkuin näet, hyvä Planchet", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se korkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen kumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.
"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, — saanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?"
"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on täysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme."
"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin; kenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin."
"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin."
"Siellä kävin juuri tänään."
"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?" tiedusti Aramis hymyillen.
"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin levottomalta."
"Oikeastaan", tyynnytti Aramis, "ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja me olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että minä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra Planchetille."
"Oh, herra chevalier!" vastasi Planchet kumartaen.
"Luutnantti!" sanoi Aramis.
"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa."
"Se on varsin kaunista", kiitti Aramis; "ja kuinka olet saanut kaiken tämän kunnian?"
"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de
Rochefortin?"
"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut."
"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se luonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin minulla oli ennestään."
"Ja sen kansansuosion perusteella…"
"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että minä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia toimia kersanttina."
"Kyllä."
"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista porvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat vasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada heidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti — harjoituskentällä."
"Se seikka siis on selvillä", virkkoi Aramis.
"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?" tiedusti Atos.
"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de
Conti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua,
Bouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la
Mothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas,
Noirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi
de Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan."
"Entä herra Raoul de Bragelonne?" kysyi Atos värähtävällä äänellä; "d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut nuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet."
"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma poikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään menettänyt häntä näkyvistäni."
"Hän siis jakselee hyvin?" sanoi Atos ilahtuen; "hänelle ei liene tapahtunut mitään?"
"Ei mitään, monsieur."
"Ja hän asuu…"
"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin."
"Ja miten hän viettää päivänsä?"
"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona.
Hän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä."
"Kiitos, Planchet, kiitos!" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.
"Oh, herra kreivi", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.
"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!" supatti
Aramis.
"Veikkoseni", vastasi Atos, "antoihan hän minulle tietoja Raoulista."
"Ja nyt, messieurs", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin huomautusta, "mitä aiotte tehdä?"
"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra
Planchet", vastasi Atos.
"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra kreivi; en ole muuta kuin palvelijanne."
Ja hän kumarsi.
Sitten hän lausui miehistöön kääntyen:
"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he ovat herra de Beaufortin ystäviä."
"Eläköön herra de Beaufort!" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten tien Atokselle ja Aramiille.
Mutta kersantti astui Planchetin luo.
"Kuinka! Ilman passia?" mutisi hän.
"Ilman passia", vastasi Planchet.
"Ottakaa huomioon, kapteeni", pitkitti kersantti antaen Planchetille ennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, "ottakaa huomioon, että muuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa kehoitti minua epäilemään näitä kahta."
"Mutta minä", takasi Planchet arvokkaasti, "minä tunnen heidät ja vastaan heistä."
YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Lähettiläät
Molemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat etukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he näkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa muuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten johdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut alakseen puolet kaupunkia.
Atos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta piankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli mukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat saivat käskyn odotella hallien luona.
Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi — nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa, keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, — esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.
Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat tietoja Englannista.
"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen, "mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."
"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.
"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.
"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään. Tulkaa, minä pyydän."
Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.
Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:
"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää, että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay."
Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.
"Kuningatar-parka!" mutisi Atos.
"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!" huudahti nuori prinsessa vuorostaan, rientäen ovelle.
Lapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti tyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa poissaoloa.
"Astukaa sisälle, messieurs", kutsui hän, itse avaten oven.
Atos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja hänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he olivat nähneet vahtimajassa.
Nämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua, jonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut surmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place Royalella.
Kun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja vaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.
"Tervetuloa, messieurs!" huudahti Englannin kuningatar nähdessään Atoksen ja Aramiin. "Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset ystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin kuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te pääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja de Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan toimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset."
Aramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren silmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.
"Kertokaa edelleen", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de Châtilloniin; "sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo ensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin englantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?"
"Niin, madame", sopersi Châtillon.
Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.
"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle", jatkoi kuningatar, "mestauslavalle! … oi taivas, voi kuningastani! … ja että hänen jo seistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?"
"Niin, madame", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että molemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän vakuutuksen.
Kuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla hänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä ilosta loistavin silmin.
"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä kunnioituksemme", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui kiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta katseesta.
"Hetkinen vielä, messieurs", virkkoi kuningatar pidättäen heidät viittauksella. "Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de la Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat kertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa lisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs, puhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan säästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen kunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle yhdentekevää."
Atos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.
"No niin", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja vaaleutensa, "puhukaahan, monsieur, minä pyydän."
"Suokaa anteeksi, madame", sanoi Atos, "mutta minä en tahdo lisätä mitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat tunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet."
"Erehtyneetkö!" huudahti kuningatar tukahtuneesti; "erehtyneet!… Mitä onkaan tapahtunut, — voi taivas!"
"Monsieur", virkkoi de Flamares Atokselle, "jos me erehdymme, niin erehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla oikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa syyttämistä perättömyyksistä."
"Kuningattareltako, monsieur?" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla äänellään.
"Niin", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.
Atos huokasi murheellisesti.
"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän mukananne Barrière du Roulen päävahdissa?" tokaisi Aramis ivallisen kohteliaasti; "sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja minä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin."
Châtillon ja Flamarens hätkähtivät.
"Mutta selittäkäähän, kreivi!" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi hetki hetkeltä; "kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee ilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat… Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?"
"Laupias Luoja", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen, "armahda meitä!"
"Monsieur", sanoi Châtillon, "jos teillä on joku synkkä viesti, niin olisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle."
Aramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat toisiaan.
"Monsieur", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein, "ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä meidän on sanottava täällä?"
Tämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä sydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:
"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten yläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään suurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu heidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä teidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten kuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana kaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta, jolla kunnioititte meitä."
Ja polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos otti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun rintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen tämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa uskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä kaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.
Hän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja syvällisen tuskan valtaamana.
Kuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti huulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään, hän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja tyttärensä kannateltavaksi.
Atos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi noustessaan ylös, — niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:
"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole valehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun kuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä oli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier", hän lisäsi d'Herblayhin kääntyen, "lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme."
"Emme vielä", vastasi Aramis; "meillä on lopuksi sananen virkettavana näille herrasmiehille."
Ja hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:
"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne pari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?"
Châtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja Aramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä. Sanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan erään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle yksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi Châtillonin herttuaan kääntyen:
"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä jokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään tilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka tulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa."
"Monsieur!" kivahti Châtillon.
"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?" kysyi Aramis ivallisesti. "Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi muistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen vaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista tomppeleihin asti."
"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!" virkahti Flamarens.
"Kas, te vain luulette, messieurs?"
"Haa, te kuulette, Flamarens!" huudahti Châtillon; "vastaamatta jääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni."
"Samaa minäkin ajattelen", virkkoi Aramis.
"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä herrat piankin yhtyvät käsitykseeni."
Aramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.
Châtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.
"Herttua", huomautti Flamarens, "te unohdatte, että teidän on huomenna johdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa prinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan asti kuulu itsellenne."
"Olkoon menneeksi, — jääköön siis ylihuomisaamuun", myöntyi Aramis.
Nuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa Châtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin seuratessa heitä.
"Mennään, mennään, Atos, mennään!"
"Minne?"
"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille, millä kannalla asiat ovat."
"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on pappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle epäilyksemme."
"Uh", vastasi Aramis, "hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen kaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako hanketta hänestä."
Atos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei ilmaissut.
"No, olkoon menneeksi", taipui hän; "kenestä aloitamme?"
"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä tiellämme."
"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?"
"Minkä sitten?"
"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia."
"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä."
Ystävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja soudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja Blaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä ratsastivat Guénégaud-kadulle.
Mutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli päivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti lähtenyt matkalle Olivainin kanssa.
KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia
Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.
Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja Aramis pysähtyivät.
"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"
"Kyllä", vastasi Atos.
"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"
"Mitä sanot sinä, Aramis?"
"Että he ovat meidän miehemme."
"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."
"Ja minä herra de Châtillonin."
"Ja ruskeaviittainen ratsastaja…"
"Oli kardinaali."
"Omassa persoonassaan."
"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin lähistölle?" kummasteli Aramis.
Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat herttuan portille.
Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.
Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta, joka oli jo kuukauden ajan — siis Pariisin piirityksen alusta asti — estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.
Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi. Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä toimettomasta makaamisestaan.
"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"
"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."
"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette … lemmon särky! Vai niin, te tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken kuulin?"
"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.
"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.
"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."
"Mahdotonta!"
"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."
"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"
"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.
"Niin, hän lähti juuri täältä."
Atos hymyili.
"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.
"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"
"Siltä minusta näytti, — kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.
"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena ja hämillään.
"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme, herra d'Herblayn ja minun."
"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän … ja te olette itse esimerkkinä samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties hengestäänkin … yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin, kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, — aivan kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden menetyksestä, — niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, — jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja parlamentin sopia keskenään miten haluavat."
"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.
"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"
"Ehdottomasti."
"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"
"Täydellisesti."
"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja, tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."
"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"
"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana melkein hylkäsin … mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja saammehan nähdä."
Ystävykset kumarsivat herttualle.
"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."
"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia; ja ennen kaikkea on herra Mazarin…"
"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi ulkomaalainen … no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon leini!"
Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen tuskia.
Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:
"No, mitä ajattelet?"
"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."
"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja.
Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."
Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan, suodakseen heille tilaa.
"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."
"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta", vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun etsimme molemmin puolin."
"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.
"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.
Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis hyppäsivät alas ratsailta.
Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.
"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, — miten olette te täällä, Pariisissa?"
"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.
"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"
"Entistä enemmän. Entä herttua?"
"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin tukahduttamaksi."
"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"
"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen takaan."
"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen korkeuttaan?"
"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa teidät."
Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.
"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita, tikareita tai suukapuloita!"
"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."
"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti, messieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de Chavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee, niin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa teille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista menoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen."
"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen peliin?" sanoi Atos iskien silmää Aramille.
"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on raivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, — sanon sen teille, mutta muille en siitä hiiskuisi, — siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi tehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja antaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen kuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria, opettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin varkaita kuin herra Mazarin."
Atos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan hymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja Flamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet täällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli Pariisissa.
"Monseigneur", lausui Atos, "asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne luokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme ainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme teidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne."
"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen olette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin toivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt teidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen — mikä peijakas niiden nimi olikaan … d'Artagnan kai, ja Portos?"
"D'Artagnan ja Portos."
"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin."
Atos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.
"Hyvä Atos", virkkoi Aramis, "luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä suostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?"
"Maltahan vielä, veikkoseni", vastasi Atos; "kerkiät huomaaman sen sitten kun tulemme koadjutorin luota."
"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan", esitti Aramis.
Ja he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.
Pariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan tulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.
Arkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä vasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan aiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.
Tätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se oli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa pyrkimässä vuorolleen.
"Taivasten tekijä!" virkahti Aramis; "katsohan, Atos, tuo koadjutorin pahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?"
Atos hymyili.
"Veikkoseni", hän vastasi, "ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa hankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän tai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä on oma hovinsa."
"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään", väitti Aramis vastaan.
"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille soveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan Ranskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija ja pistää puoli pistolia hänen käteensä."
"Ka, jopa nyt!" huudahti Aramis; "minä en erehdy … niin … ei … tosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!"
Bazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa asussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä sillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä tuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:
"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun teidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt tunnenkaan itseni!"
"Hyvä, hyvä, Bazin!" vastasi Aramis; "lopeta jo kohteliaisuudet. Tulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän olisi saatava heti puhutella häntä."
"Tietysti!" sanoi Bazin; "heti, epäilemättä, — teidänlaisianne herroja ei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen neuvottelu erään herra de Bruyn kanssa."
"De Bruyn!" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.
"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin.
Tunnetteko hänet, monsieur?" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.
"Luulen tuntevani."
"Sitä en voi minä sanoa", pitkitti Bazin, "sillä hän oli kääriytynyt niin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes vilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan teidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni."
"Ei ole tarvis", peruutti Aramis; "me luovumme täksi iltaa toivomuksestamme saada tavata koadjutoria, — vai mitä; Atos?"
"Miten vain haluat", vastasi kreivi.
"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn kanssa."
"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?"
"Se olisi turha vaiva", arveli Aramis; "tule, Atos."
Ja ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat arkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille korkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka askeleella.
"No niin", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, "alatko jo uskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille häijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?"
"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.
Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.
Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään menettänyt henkensä mestauslavalla.
Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille, ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.
Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.
"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.
"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole
Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"
"Sama tulos."
"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.
Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.
"Raoulista olen hyvinkin huolissani", hän vastasi. "Hän sai eilen sanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole vielä palannut."
"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?"
"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de
Longuevillen luona?"
"Kävin kyllä."
"No?"
"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä uuden asuntonsa osoitteen."
"Missä hän nyt asui?"
"Arvaappas!"
"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain oleksii keskiyöllä — sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi suoraa päätä hänen puheilleen?"
"Kaupungintalolla, veikkonen!"
"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?"
"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun hän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän asuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon herttualle perillisen."
"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis", virkahti Atos.
"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi."
"Mitä nyt teemme iltaan asti?" kysyi Atos. "Meillä ei näy olevan mitään toimitettavaa."
"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen."
"Miten niin?"
"Charentonin tienoolla, morbleu! Toivon siellä lupauksen mukaisesti tapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan aikaa."
"Mistä hyvästä?"
"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli."
"Niin, aivan oikein, sen unohdin … hänen, joka väitti saaneensa. kunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen julkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä."
"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen; ainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität, Atos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani."
"No, no", sanoi Atos, "sinä lasket leikkiä!"
"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole aikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan kanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan kaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin ympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi."
"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta noissa sotaisissa valmistuksissa", huomautti Atos.
"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden neuvottelujen peittelemiseksi."
"Ihmis-parat", säälitteli Atos, "jotka syöksyvät surman suuhun, jotta herra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort amiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!"
"No, ystäväiseni", virkkoi Aramis, "tunnusta pois, että sinä et olisi noin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut samaan rettelöön."
"Kenties olet oikeassa, Aramis."
"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, — se on varma keino d'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen."
"Voi!" huokasi Atos.
"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?"
"Ystäväiseni", vastasi Atos, "olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten enää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa."
"Mistä asti?"
"Siitä saakka kun sivalsin tikarini."
"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu vain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!"
"Hiljaa!" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen surumieliseen tapaansa; "älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, — se tuottaisi meille onnettomuutta."
Ja Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko esikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli mustanaan aseellisia kaupunkilaisia.
Sanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan päässä.