KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU
Charentonin taistelu
Sitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä plutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he kiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten sijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain asemesta.
"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä", virkkoi Aramis: "näetkö tuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen? Kas, varohan, nyt saapuu tykistö."
"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?" ihmetteli Atos. "Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen armeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden kahden alemman upseerin kanssa?"
Ja Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä pistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut pariisilaisten leirin rajojen yli.
"Hyvää päivää, messieurs", toivotti herttua lähestyen; "huomaan, että te ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille kaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen korkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon puhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny sovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha solmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin olen päässyt eroon päällikkyydestäni."
"Monsieur", vastasi Aramis, "te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa minun vain tehdä teille eräs kysymys."
"Kernaasti, monsieur."
"Missä ovat valtuutetut?"
"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin lukien."
"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?"
"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra
Mazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi."
Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin kukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut niitä tekemässä.
"Monsieur", sanoi Atos, "koska teillä on ratsuväen päällikkyys…"
"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys."
"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne, huomattavammat, tarkoitan."
"Jokseenkin."
"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne chevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?"
"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa sitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa Englannissa."
"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen."
"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin vastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun osastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin palvelusta."
Ystävykset katsoivat toisiinsa.
"Näethän!" virkkoi Atos.
"Kummallista!" sanoi Aramis.
"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella."
"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen mennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain."
Atos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.
"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka kuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen", kysyi hän melkein hämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli ilmaistava isällisiä huoliaan, "onko hänellä kunnia olla teidän tuntemanne, herra herttua?"
"Kyllä tunnen", vastasi Châtillon; "hän saapui tänä aamuna hänen korkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän ystäviänne, herra kreivi?"
"On, monsieur", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, "ja minun tekisi mieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?"
"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette päämajaan."
"Hei!" huudahti Aramis kääntyen; "takaapäin tuntuu kuuluvan aimo tömistelyä."
"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko", sanoi Châtillon.
"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin."
"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin."
"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt hän jättää heidät!"
"Torvet toitottavat taisteluasentoon!" huudahti Châtillon. "Kuuletteko?
Meidän täytyy tiedustaa."
Soturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan laskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut pärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.
Prinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja kaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti sekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.
"Messieurs", virkkoi Châtillon, "näkyy selvästi, että aselepo on lopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä teen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa prinssi antaa minulle."
Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi, kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina, suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän. Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.
Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana. Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta. Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti haavoittuneena.
Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.
Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa. Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua, hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.
Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa, toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.
"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa, minä odotin teitä!"
"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi herttua; "tässä nyt ainakin olen."
"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."
"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä panostettu."
Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi. Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.
"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan, että minä en tee samaten."
"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.
Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus. Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.
Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.
"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.
"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"
Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta haarniska torjui sen.
Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen Atoksen:
"Raoul!"
Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli häntä miekallaan.
"Minun vankini! Kääntykää muuanne!" huusi hän.
Kaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.
Nuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He nelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.
Heidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos nuorukaiselta:
"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni? Minun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin aseistettu taistelua varten."
"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut viedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin, kun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin ryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi pariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti kreivi de la Fèreksi."
"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata ystäväsi, chevalierin?"
"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan", vastasi Raoul punehtuen, "vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea taitavuudestaan ja kylmäverisyydestään."
"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni", sanoi Aramis; "kyllä kuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte olevanne matkalla Rueiliin?"
"Niin."
"Kardinaalin luo?"
"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä."
"Se on toimitettava perille", virkkoi Atos.
"Ka, malttakaa sentään hetkinen", tokaisi Aramis, "ei mitään väärää jalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja — mikä vielä tärkeämpää — ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta sanomasta."
"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan", vastusti Atos.
"Ensiksikin se nuorukainen on vanki — sen unohdat, kreiviseni. Me menettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei voitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa tänne se sanomanne, Raoul."
Raoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen silmistään käyttäytymisohjeen.
"Luovuta kirjelmäsi, Raoul", neuvoi Atos, "sinä olet chevalier d'Herblayn vanki."
Raoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena kuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja sanoi antaen sen sitten Atokselle:
"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä kirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa meidän tietoomme."
Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan vastenmielisyytensä sen lukemiseen.
Kirje kuului seuraavasti:
Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän ylhäisyytenne pelkää.
"Ahaa!" äännähti Atos.
"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"
"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."
NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
Picardien tie
Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain viimeinen ponnistus.
Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.
Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: Port … — d'Art … — 2 helm.
"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."
He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.
Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli kirjoitettu espanjaksi sanat: Meitä ajetaan takaa.
"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa tiehensä."
Aramis pudisti päätänsä.
"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."
"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."
Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari. Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.
Aramis pysähtyi.
"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme tätä lohkaretta."
He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet sen sivuttain.
Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi. Alipintaan oli kirjoitettu:
"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti, niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."
"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun Riikinkukkoon."
"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."
Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti heitä.
Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.
Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut. He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.
"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.
Atos vain vilkaisi miekantynkään.
"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.
"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.
"Lyhyen", vastasi Atos.
"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."
"No niin, mitä heille on tapahtunut?"
"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle kahdeksan rakuunaa."
"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi kahdeksalle miehelle."
"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman alle."
"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"
"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä tai kuutta haavoitettua."
"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"
"Ei, monsieur, en luule."
"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.
"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.
"Louvresin taholle."
"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."
"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.
Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he sitten pitkittää matkaansa.
He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä valmistettiin jo siihen aikaan.
"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."
He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen. Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: Rueil, D.
"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän kirjoitelman.
"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.
"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.
"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit tehnyt samaten, Aramis."
"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen. Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."
He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.
Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla, neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi. Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin tunnettuja frondelaisia.
Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa, että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta; mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä. Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.
"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta pidä varasi, — meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme. Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan, mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos. Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla, jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme; heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin. Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee, niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"
"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä, "että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala oubliette"…[26]
"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla. Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja eheinä."
"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi Rueiliin."
"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan, ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä joku muu keino."
"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle: 'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi ystäväämme.'"
"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet — ota se huomioosi, Atos, — meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo, mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia hyvin ja rivakasti."
"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan puheille."
"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."
"Mitä varten?"
"Rueilin piirittämiseksi."
"Missä tavataan?"
"Kardinaalin hirsipuun juurella."
Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren luo.
VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Itävallan Annan kiitollisuus
Kuningattaren luo huomasi Atos pääsevänsä paljon helpommin kuin hän oli odottanut; kaikki näytti käyvän suotuisasti heti ensi askeleelta, ja pyydetty puhuttelu myönnettiin seuraavaksi päiväksi suuren vastaanoton jälkeen, johon hän oli syntynsä perusteella oikeutettu ottamaan osaa.
Lukuisa parvi tungeksi Saint-Germainin huoneissa; kuningatar ei ollut koskaan Louvressa tai Palais-Royalissa nähnyt ympärillään suurempaa hovilaisten joukkoa. Kuitenkin oli se muutos tapahtunut, että tämä paijaus kuului ylipäänsä vain alempaan aateliin, kun sitävastoin Ranskan etevimmät ylimykset olivat prinssi de Contin, Beaufortin herttuan ja koadjutorin seurueena.
Kun kreivi de la Fèren piti päästä toimittamaan asiansa, ilmoitettiin hänelle, että puheillepääsy kyllä suotaisiin, mutta hänen piti odottaa vielä hetkinen, koska kuningattarella oli neuvottelu ministerin kanssa.
Neuvottelun päätyttyä kuningatar kutsutti hänet työhuoneeseensa.
Atos opastettiin sisälle ja ilmoitti nimensä. Se nimi oli liian usein kajahtanut hänen majesteettinsa korvissa ja värähdyttänyt hänen sydäntään, jotta Itävallan Anna ei olisi sitä tuntenut; kuitenkin hän jäi kylmäkiskoisena katselemaan aatelismiestä niin tiukasti kuin on sallittua ainoastaan naisille, jotka ovat kuningattaria joko kauneutensa tai syntynsä perusteella.
"Te siis tarjoudutte tekemään meille palveluksen, kreivi?" kysyi
Itävallan Anna tovin vaitiolon jälkeen.
"Niin, madame, vieläkin palveluksen", vastasi Atos pahastuksissaan siitä, että kuningatar ei ollut häntä tuntevinaan.
Atos oli ylväsluontoinen ritari ja senvuoksi peräti huono hovimies.
Anna rypisti silmäkulmiaan. Mazarin, joka pöydän ääressä istuen selaili papereita kuin tavallinen valtiosihteeri, kohotti päätänsä.
"Puhukaa", käski kuningatar.
Mazarin alkoi jälleen penkoa papereitaan.
"Madame", aloitti Atos, "kaksi ystäväämme, kaksi teidän majesteettinne urheinta palvelijaa, herrat d'Artagnan ja du Vallon, jotka herra kardinaali lähetti Englantiin, ovat äkkiä kadonneet juuri kun laskivat jälleen jalkansa ranskalaiselle maaperälle, ja heidän kohtalostaan ei ole mitään tietoa."
"No niin?" kysyi kuningatar.
"No niin", jatkoi Atos, "minä vetoan teidän majesteettinne hyväntahtoisuuteen saadakseni tietää, miten noille kahdelle aatelismiehelle on käynyt, vedotakseni sitten oikeudentuntoonne, jos tarvitaan."
"Monsieur", vastasi Itävallan Anna, ja hänen sävyssään ilmeni se korskeus, joka erityisiä henkilöitä kohtaan käytettynä oli loukkausta, "sitäkö varten te siis tulette häiritsemään meitä tärkeissä toimitettavissamme? Poliisijuttu! Te tiedätte hyvin tai teidän pitäisi tietää, monsieur, että meillä ei enää ole järjestysvaltaa käytettävissämme siitä saakka kuin poistuimme Pariisista."
"Luullakseni ei teidän majesteettinne tarvitsisi kääntyä järjestysvallan puoleen saadaksenne kuulla, mihin herrat d'Artagnan ja du Vallon ovat joutuneet", vastasi Atos kylmäkiskoisen kunnioittavasti kumartaen; "jos te suvaitsisitte kysyä noista kahdesta aatelismiehestä herra kardinaalilta, niin hän varmaankin voisi vastata teille hankkimatta tietoja muualta kuin omasta muististaan."
"Mutta, Jumala paratkoon", virkahti Itävallan Anna halveksivasti nytkäyttäen huuliansa kuten hänellä oli tapana, "luulenpa, että te itse toimitatte kuulustelua!"
"Niin, madame, ja minulla on siihen melkein oikeus, kun asia koskee herra d'Artagnania, — herra d'Artagnania, ymmärrättehän, madame?" lisäsi hän sellaiseen tapaan kuin olisi tahtonut taivuttaa kuningattaren ylpeän pään hänen muistojensa painoon.
Mazarin oivalsi, että nyt oli aika tulla Itävallan Annan avuksi.
"Mosjöö kreivi", tokaisi hän, "voin kyllä ilmoittaa teille seikan, josta hänen majesteettinsa on tietämätön, nimittäin noiden kahden aatelismiehen aseman. He ovat olleet tottelemattomia, ja heidät on vangittu."
"Anon siis teidän majesteetiltanne", sanoi Atos yhä hievahtamattomana ja Mazarinille vastaamatta, "että herrat d'Artagnan ja du Vallon päästettäisiin vapaiksi."
"Pyyntönne koskee sotakuria eikä kuulu minuun, monsieur", vastasi kuningatar.
"Siten ei koskaan vastannut herra d'Artagnan, kun oli kysymys teidän majesteettinne palvelemisesta", virkkoi Atos arvokkaasti kumartaen.
Ja hän peräytyi kaksi askelta ovea kohti. Mazarin pysähdytti hänet.
"Tehän tulette niinikään Englannista, monsieur?" kysyi hän tehden merkin kuningattarelle, joka silminnähtävästi kalpeni ja oli antamaisillaan ankaran määräyksen.
"Ja minä olin saapuvilla kuningas Kaarlo ensimmäisen viimeisellä hetkellä", kertoi Atos. "Onneton kuningas, joka oli korkeintaan syypää heikkouteen ja sai kovin ankaran rangaistuksen alamaisiltaan! Monetkin valtaistuimet järkkyvät tällä hetkellä, ja helppoa ei ole uskollisten sydänten palvella ruhtinaitten etuja. Jo toisen kerran kävi herra d'Artagnan Englannissa; ensimmäisen matkansa hän teki suuren kuningattaren kunnian vuoksi, ja toisella hän pani kaikki alttiiksi suuren kuninkaan tähden."
"Monsieur", huomautti Itävallan Anna Mazarinille, ja hänen harjaantunut teeskentelytaitonsa ei kyennyt häivyttämään äänenpainosta sen todellista ilmettä, "katsokaa, voidaanko tehdä jotakin näiden aatelismiesten hyväksi."
"Madame", vastasi Mazarin, "teen mitä teidän majesteettinne vain haluaa."
"Tehkää mitä kreivi de la Fère pyytää; sitenhän nimitätte itseänne, monsieur?"
"Madame", virkkoi Mazarin, ja hänen hymynsä ilmaisi, että hän ymmärsi yskän, "voitte olla huoletta; toivomuksenne täytetään."
"Menkäähän siis, monsieur", sanoi kuningatar eroten Atoksesta kädenliikkeellä; "te olette saanut mitä halusitte ja tiedämme kaikki, mitä meidän tarvitsi tietää."
Oviverhon ummistuttua Atoksen jälkeen kuningatar kääntyi Mazariniin.
"Kardinaali", hän virkahti, "vangituttakaa tuo julkea aatelismies, ennen kuin hän poistuu palatsista."
"Ajattelin sitä jo", vastasi Mazarin, "ja pidän itseäni onnellisena, kun teidän majesteettinne antoi minulle määräyksen, jota aioin teiltä pyytääkin. Meillä on suurta kiusaa noista yltiöpäistä, jotka tyrkyttävät meidän aikakaudellemme edellisen hallituksen perimätapoja; ja kun on jo kaksi heistä siepattu kiinni, niin toimitettakoon seuraan kolmas."
Atos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä. Itävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin uhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon perusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi nähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan työhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan ja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.
Odottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti pihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan lopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä oli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon eksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä ristikkoportaiden takana.
Atos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään tutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.
Hän kääntyi.
"Kas, herra de Comminges!" hän virkahti.
"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla, josta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta."
"Millä asialla, monsieur?" tiedusti Atos.
"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi."
Atos hymyili ja huusi avaten ikkunan:
"Aramis!"
Muuan aatelismies kääntyi katsomaan; Atos oli aivan oikein arvellut äsken tunteneensa Aramiin. Hän tervehti ystävällisesti kreiviä.
"Aramis", ilmoitti Atos, "minut vangitaan."
"Hyvä!" vastasi Aramis levollisesti.
"Monsieur", jatkoi Atos kääntyen Commingesiin ja kohteliaasti ojentaen hänelle kärjestä miekkansa, "tässä on säiläni; olkaa hyvä ja tallettakaa sitä huolellisesti, voidaksenne luovuttaa sen minulle takaisin, kun pääsen vankilasta. Pidän sitä suuressa arvossa, sillä kuningas Frans ensimmäinen antoi sen isoisälleni. Hänen aikanaan aseistettiin aatelismiehiä, heiltä ei riisuttu aseita. Minne minut nyt viette?"
"Ka … ensin omaan huoneeseeni", vastasi Comminges. "Kuningatar päättää sittemmin olopaikastanne."
Atos seurasi Commingesia sanaakaan lisäämättä.
KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Mazarinin kuninkuus
Atoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei ollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi tapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin kaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua kuningattaren eteen.
Kuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän kuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan loppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä, ettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä hänelle oli esitetty.
Mazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin erittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja täsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.
Kun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti, virkkoi Mazarin:
"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta, että hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt kaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne mukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta ulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi, minua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin seuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan kuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos olisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan, — mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani voitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat tehneet joitakuita erehdyksiä, — ja kuka ei hairahtelisi, hyvät herrat? — niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen; kylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on kaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun, yksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen valtakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä poistun, niin olkoon menneeksi, — minä vetäydyn syrjään!"
"Silloinhan", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, "rauha on saatu ja kaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra Mazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän ei palaa maahan miltään suunnalta."
"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan", vastasi se virkamies, jota Aramis oli puhutellut. "Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee, että te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja vahingonkorvauksista."
"Herra kansleri", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme Séguieriin, "te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra kardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden en vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai matkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle täydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön tahtonsa mukaan."
Äkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän katseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin jäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä lukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa", lisäsi kuningatar, "pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja."
Valtuutetut kumarsivat ja poistuivat.
"Mitä kuulenkaan!" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli lähtenyt; "taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien tieltä!"
"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame", vastasi Mazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, "ei ole mitään uhrausta, johon en olisi altis."
"Monsieur", virkkoi kuningatar, "enkö sanonut ja ettekö kuullut sanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?"
"Siinä tapauksessa", vastasi Mazarin, "luulen tahtovani jäädä paikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa väittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne."
"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin salliko loukata minua."
"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä ilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen taitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään ajan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän kuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi."
"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen! Mutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita sietämättömimpiä loukkauksia."
"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä aatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme vankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä kytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana ja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi kumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin tehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin suljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni, omin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy heihin kolmas."
"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana", arveli
Itävallan Anna, "mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi."
"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät."
"Voi!" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; "täällä tulee sentään kaivanneeksi Pariisia!"
"Ja minkätähden?"
"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka, monsieur."
"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme Pariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä rehentelijäämme."
SEITSEMÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
Varokeinoja
Saint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli asuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa ja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli soturin asussa varsin komea urho.
Vanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran rantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen saattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi kuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren kenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan lähetellä väkeänsä liikkeelle.
Commingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain ja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud kuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin viittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan nähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei huolestuttanut häntä.
Heti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet paluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin edellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta Aramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen katseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin toivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen vetovoima.
Aramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko Atos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän saapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden vankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli muuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut. Atos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.
Pariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen katsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin poikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan käänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin taakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja Aramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen. Ainoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä oli suunnitelma valmistumassa.
Kymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka hänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen Rueilissa.
Samassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä
Comminges.
"Monseigneur", kysyi tämä, "minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän majoittaa kreivi de la Fèren?"
"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon vartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea kunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki."
"Monseigneur", rohkeni Comminges huomauttaa, "hän pyytää, että hänet suosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän ylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä kasvihuonetta."
Mazarin mietti tovin.
"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges", selitti Mazarin ovelasti myhäillen, "vaan vieraitani — ja niin suuriarvoisia vieraita, että minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja teljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan seuranani. Mutta varmaa on, että — jos he ensi näkemällä tuntuvatkin olevan vankeja — pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena, että haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken. Jotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen siivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen kävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen pakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin herättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin toimeen yhdessä."
Comminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun päättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.
"No niin?" kysyi hän kaartinluutnantilta.
"Monsieur", ilmoitti Comminges, "se näkyy olevan mahdotonta."
"Herra de Comminges", virkkoi Atos, "olen ollut soturi koko ikäni; tiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella voisitte tehdä minulle erään palveluksen."
"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur", vastasi Comminges. "Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette entiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen — sitten kun sain tietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin uljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani — vakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli ohjesääntöni suinkin sallii."
"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain suosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi epäilyksille."
"Jos hiukan saattaisikin, monsieur", vastasi Comminges, "niin pyytäkää kuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään: palvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan kardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä kovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen."
"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin olevan täällä", virkkoi Atos, "niin ei liene vahinkoa siitäkään, että hän saa kuulla minun joutuneen tänne?"
"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur."
"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja ilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla, mitä vastikään kuulin teiltä, — että kardinaali on majoittanut minut kasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää täten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä vankeuteemme."
Comminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen kylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla. Kasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja hovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää sijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla kylkirakennukset — metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja Atoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke. Kylkirakennuksen takana levisi puisto.
Tultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos näki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.
"Mikä rakennus tuolla on?" hän tiedusti.
"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu", vastasi Comminges. "Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat umpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on useaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin teidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita ei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte keskustella merkeillä ystävienne kanssa."
"Ja oletteko varma, herra de Comminges", sanoi Atos, "että kardinaali kunnioittaa minua käynnillään?"
"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur."
Atos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.
"Niin, se on totta", jatkoi Comminges, "tämä on melkein samaa kuin vankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten saatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen päähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne fronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan ajatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan riveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä frondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku Broussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki — se voisi saada luulemaan, että teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te frondelaisena!"
"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges", vastasi Atos, "täytyyhän nykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien nimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua paremmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole frondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan Beaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, — prinssien seurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien. Kylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota ikkunatonta muuria, herra de Comminges, — se haastaa teille selvää kieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta."
"Kyllähän", myönsi Comminges nauraen, "olletikin jos se kertaa kaikki ne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää pommittanut."
"D'Artagnan-parka!" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se sydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä; "niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen rakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos teidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä."
"Lannistumattomista!" toisti Comminges hymyillen. "Kas, monsieur, te tahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra d'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin saadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin, mutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee gascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme."
"Entä herra du Vallon?" kysyi Atos.
"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy tunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä olkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen marssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen mielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei ainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin."
"Sen parempi", virkahti Atos, "sen parempi!"
KAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU
Tyytymättömät kumppanukset
Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.
Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan, kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti — kasvihuoneen lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan puolikehän.
Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.
Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan rautaristikon ohi.
Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli äsken korjattu pois.
Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä ja katkonaisesta kuorsauksestaan.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä satakahdeksankymmentä kolme tuntia."
"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.
"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.
"Mitä niin?" sanoi Portos.
"Mitä sanon."
"Mitä siis sanot?"
"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."
"Oma vikasi", vastasi Portos.
"Mitä! Minunko vikani se on?"
"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."
"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"
"Niin juuri."
"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja mutkattomasti."
"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan aivan liiaksi."
"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."
"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."
"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita leivoksia tai pilaavansa hyytelön."
"Entä sitten?"
"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että pasteijaleipurille ilkutaan."
"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."
"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla nyt olisi viisisataa louisdoria!"
"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."
Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä vasussa.