YHDEKSÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
D'Artagnan kuulee uutisia
"Kas", virkahti Portos, "taaskin lammasta!"
"Hyvä herra de Comminges", lausui d'Artagnan, "minun on sanottava teille, että ystäväni herra du Vallon on päättänyt ryhtyä jyrkkiin äärimmäisyyksiin, jos herra Mazarin itsepintaisesti pitää häntä näin yksitoikkoisessa ruuassa."
"Vakuutanpa vielä", lisäsi Portos, "etten syö mitään muutakaan, ellei sitä heti paikalla korjata pois."
"Viekää pois lampaanliha", käski Comminges; "toivoakseni herra du Vallon nyt illastaa mieluisasti, etenkin kun minulla on ilmoitettavana hänelle uutinen, joka varmaankin antaa hänelle ruokahalua."
"Olisiko Mazarin kuollut?" kysyi Portos.
"Ei, minun täytyy päin vastoin mielipahakseni sanoa teille, että hän jaksaa erinomaisesti."
"Sen pahempi!" murahti Portos.
"Mikä uutinen se sitten on?" kysyi d'Artagnan. "Uutisen kuuleminen on vankilassa niin harvinainen onni, että suonette anteeksi kärsimättömyyteni, herra de Comminges, olletikin kun annoitte meidän ymmärtää, että se uutinen on hyvä."
"Ilahduttaisiko teitä kuulla, että kreivi de la Fère jaksaa hyvin?" vastasi Comminges.
D'Artagnanin pienet silmät remahtivat tavattoman suuriksi.
"Ilahduttaisiko se minua!" huudahti hän; "tulisin enemmän kuin iloiseksi, suorastaan autuaaksi."
"No hyvä, hän on itse antanut minulle toimeksi tuoda teille terveisensä ja sanoa, että hän on mitä parhaassa voinnissa."
D'Artagnan oli hypähtää riemastuksesta. Nopea silmänisku tulkitsi hänen ajatuksensa Portokselle. — Jos Atos tietää, missä me olemme — sanoi tuo katse, — jos hän lähettää meille terveisiä, niin silloin hän myös toimii piakkoin.
Portos ei ollut kovinkaan harjaantunut käsittämään merkkikieltä, mutta kun Atoksen mainitseminen teki häneen saman vaikutuksen kuin d'Artagnaniinkin, oivalsi hän tällä kertaa tarkoituksen.
"Vai niin", sanoi gascognelainen hiljaisesti, "kreivi de la Fère on pyytänyt teitä lausumaan terveisensä herra du Vallonille ja minulle?"
"Niin on, monsieur."
"Te olette siis tavannut hänet?"
"Olen kyllä."
"Missä, jos sitä sopii kysyä?"
"Ihan tässä likellä", vastasi Comminges hymyillen.
"Tässä likellä?" toisti d'Artagnan, jonka silmät säihkyivät.
"Niin likellä, että jos kasvihuoneen puolisia ikkunoita ei olisi muurattu umpeen, te voisitte nähdä hänet täältä."
— Hän kiertelee linnan lähistöllä, — ajatteli d'Artagnan. Sitten hän lisäsi ääneen:
"Olette kenties tavannut hänet puistossa metsästämässä?"
"Ei, vielä lähempänä, paljoa lähempänä. Tämän muurin toisella puolella", sanoi Comminges lyöden seinään.
"Tämän muurin toisella puolella? Mikä siellä sitten onkaan? Minut tuotiin tänne yöllä, niin että pahus minut periköön, jos tiedän missä olen."
"No", jatkoi Comminges, "otaksukaapa eräs seikka."
"Otaksun mitä hyvänsä tahdotte."
"Otaksukaa, että tässä seinässä olisi ikkuna."
"No?"
"No, siitä ikkunasta näkisitte kreivi de la Fèren omassaan."
"Herra de la Fère siis asuu linnassa?"
"Niin."
"Millä asialla?"
"Samalla asialla kuin tekin."
"Atos on vankina?"
"Te tiedätte hyvin", sanoi Comminges nauraen, "että Rueilissa ei ole vankeja, koska täällä ei ole mitään vankilaa."
"Älkäämme leikkikö sanoilla, monsieur. Atos on vangittu?"
"Niin, eilen Saint-Germainissa, kun hän tuli kuningattaren puheilta."
D'Artagnanin kädet vaipuivat hervottomina sivuille. Hän seisoi kuin ukkosen iskemänä.
"Ja miltä hän näytti?" tiedusti Portos, joka d'Artagnanin vaietessa käytti tilaisuutta puuttuakseen keskusteluun.
"Hän näytti olevan varsin hyvällä tuulella", vastasi Comminges. "Ensimmältä tuntui hän kovin murheelliselta kuten tekin; mutta kuullessaan, että herra kardinaali aikoi tänä iltana käydä hänen luonaan…"
"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "kardinaali aikoo käydä kreivi de la Fèren luona?"
"Niin, hän on lähettänyt kreiville sanan, ja sen kuullessaan kreivi de la Fère pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän käyttää kardinaalin osoittamaa suosiollisuutta puhuakseen teidän kaikkien puolesta."
"Sitä kunnon kreiviä!" kiitti d'Artagnan.
"Onpa tuokin nyt muka jotakin", murisi Portos, "suurikin suosionosoitus! Hiisi vieköön, kreivi de la Fère, jonka sukujuuret ulottuvat Montmorencyihin ja Rohaneihin, on toki Mazarinin arvoinen!"
"Olkoon vain, hyvä du Vallon", sanoi d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään; "mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin se on sentään suuri kunnia kreivi de la Fèrelle. Ja siitä voi toivoa paljonkin, — kardinaalin vierailusta! Minun mielestäni se on niin suuri kunnia vangille, että olen taipuvainen uskomaan herra Commingesin erehtyneen."
"Kuinka? Minäkö olisin erehtynyt?"
"Ei suinkaan herra Mazarin aio käydä kreivi de la Fèren luona, vaan kreivi lienee kutsuttu Mazarinin puheille?"
"Ei ei", vakuutti Comminges, joka piti tärkeänä esittää asian oikeassa valossa. "Kuulin aivan hyvin, mitä kardinaali sanoi minulle. Hän se todella poikkeaa puhuttelemaan kreivi de la Fèreä."
D'Artagnan yritti tavoittaa Portoksen katsetta nähdäkseen, oivalsiko hänen ystävänsä tuon vierailun merkitystä, mutta Portos ei vilkaissutkaan häneen päin.
"Kardinaalilla on siis tapana kävellä kasvihuoneessaan?" alkoi d'Artagnan urkkia.
"Hän sulkeutuu sinne joka ilta", vastasi Comminges. "Hän kai pohtii siellä valtion asioita."
"Sitten alan uskoa, että herra de la Fère todella saa luokseen hänen ylhäisyytensä", myönsi d'Artagnan; "sitäpaitsi hänellä epäilemättä on saattue mukanaan."
"On kaksi sotamiestä."
"Voi, monsieur", virkkoi d'Artagnan ikäänkuin pitkän keskustelun lyhyeksi ytimeksi, "kunhan hänen ylhäisyytensä vain leppyisi suomaan herra de la Fèrelle meidän vapautemme!"
"Toivon sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Comminges.
"Jos hän unohtaisi tuon käynnin, niin olisiko teidän hankala muistuttaa häntä siitä?"
"Ei ollenkaan; päin vastoin."
"No, se sentään rauhoittaa minua."
Tämä taitava puhelun käänne olisi tuntunut erinomaiselta tempulta jokaisesta, joka olisi kyennyt näkemään gascognelaisen sieluun.
"Hyvästi, messieurs", toivotti Comminges. "Nukkukaa hyvin!"
"Kyllä yritämme."
Comminges kumarsi ja lähti. D'Artagnan seurasi häntä katseellaan samassa nöyrässä asennossaan ja sama alistuvaisuuden ilme kasvoillaan. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kaartinkapteenin jälkeen, kun d'Artagnan syöksähti syleilemään Portosta niin riemastuneen näköisenä, että hänen tunteistaan ei voinut erehtyä.
"Kas, kas!" ihmetteli Portos; "mitä nyt? Oletko järjiltäsi, ystävä-parka?"
"Me olemme pelastettuja!" julisti d'Artagnan.
"Sitä en voi ollenkaan havaita", väitti Portos. "Päin vastoin huomaan, että me olemme kaikki vankina, Aramista lukuunottamatta, ja että meidän mahdollisuutemme päästä vapaalle jalalle ovat melkoisesti vähentyneet sitten kun Mazarin on saanut yhden rotan lisää loukkuunsa."
"Ei suinkaan, Portos veikkoseni; tämä rotanloukku vältti kahdelle, mutta se on liian heikko kolmelle."
"En ymmärrä vähääkään", päivitteli Portos.
"Se onkin turhaa", vastasi d'Artagnan. "Istuutukaamme pöytään ja kootkaamme voimia, sillä me tarvitsemme niitä tänä yönä."
"Mitäs siis teemme tänä yönä?" tiedusti Portos yhä enemmän ihmeissään.
"Lähdemme luultavasti matkalle."
"Mutta…"
"Istuutukaamme pöytään, hyvä ystävä; aatokset johtuvat mieleen syödessä. Illallisen jälkeen, kun olen saanut riittävästi aatoksia, ilmoitan ne sinulle."
Portos oli kovin utelias kuulemaan d'Artagnanin suunnitelmaa, mutta tuntien kumppaninsa menettelytavan istuutui hän aterialle sen enempää vastustelematta ja söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa d'Artagnanin kekseliäisyyden herättämälle luottamukselle.
YHDEKSÄSKYMMENES LUKU
Järki ja jännervoima
Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily, joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen, että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri järkimiehen aivoissa.
Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä itseensä.
Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.
"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.
"No?" kertasi Portos.
"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos, vai mitä?"
Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut kuin tavallisen miehen reidet.
"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.
"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"
"Varmastikin", vakuutti Portos.
"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.
Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.
"Noin!" virkahti Portos.
"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta runsaat antimet, Portos."
"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta, joka teki tavattomia voimatemppuja, — sitoen nuoran otsalleen ja pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."
"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos", huomautti d'Artagnan.
"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos yksinkertaisesti.
"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."
Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina kolmekymmentä vuotta.
"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."
"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.
"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."
Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.
"Kyllä mahtuu", hän sanoi.
"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."
"Mihin?"
"Ulos aukosta."
"Miksi?"
"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."
Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon läpi.
"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.
"Näkyy siis luistavan?"
"Kuin öljytty, veikkonen."
"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"
"Ei mitään."
"Onko siis kaikki valmista?"
"Ei vielä."
"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.
"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."
"Näen kyllä."
"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat häntä."
"Kas tuolla he astuvatkin ulos."
"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat sen kiinni."
"Edelleen?"
"Hiljaa! He voisivat kuulla."
"Mutta silloin en saa tietää mitään."
"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."
"Mieluisampaa olisi kuitenkin…"
"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."
"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.
"Vaiti nyt!"
Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.
Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.
Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.
"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.
"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"
"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."
"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu toimeenpanemisesta, Portos."
"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."
"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."
"Puhu pois."
"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."
"Sen olet jo sanonut."
"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi, noustessaan penkille."
"Mutta jollei hän nousekaan?"
"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."
"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"
"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."
"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.
"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.
"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei riitä meille kahdelle."
"No, onhan hänellä kumppani!"
"Aivan oikein", huomasi Portos.
"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."
YHDESSADATTA LUKU
Jännervoima ja järki
Ystävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli
Portos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.
"Hyvää iltaa, kumppani!" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään.
"Hyve ilda, monsir", vastasi sotamies.
"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä", sanoi d'Artagnan.
"Brrrr!" päristi kaartilainen.
"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?"
"Lashilinen fiini — she maishtuis."
"Kala tärppii, — jo puraisee!" jupisi d'Artagnan Portokselle.
"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos.
"Minulla on täällä pullo", ilmoitti d'Artagnan.
"Bullo!"
"Niin."
"Däysh bullo?"
"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni."
"Hehee, juon gyllä!" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.
"No, tulkaa ottamaan, veikkonen", kehoitti gascognelainen.
"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki."
"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa penkille … kas noin, veikkonen."
Ja d'Artagnan yskäisi.
Samassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa sieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin ruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä äännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies asetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen verran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun huivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin ainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.
Sidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset olivat ennakolta sammuttaneet tulen.
"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu", virkahti Portos.
"Ne otan minä", sanoi d'Artagnan. "Jos sinä tahdot univormun ja miekan lisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen juuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin."
"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen kepposeen", epäili Portos. "Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään. Jos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin ryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja työnnän hänet sinulle kapuloittuna."
"Parempi on", yhtyi gascognelainen.
"Pysyttele siis valmiina", sanoi Portos luisuen alas aukosta.
Hanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui sotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä niskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion ikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.
Toinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin makuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin vuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin edellisenkin.
"Kas niin", puheli d'Artagnan, "tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt vetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta jos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja punatöyhtöinen hattu."
Sattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että hänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja ratkeili joistakuista kohdista.
Tuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja d'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.
"Tehty!" virkahtivat he yhtaikaa. "Teille, kumppanit", he lisäsivät molempiin kaartilaisiin kääntyen, "ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte hiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia."
Sotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut heidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä oli leikki kaukana.
"Seuraa minua", vastasi d'Artagnan.
Ja työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi samaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.
Huoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.
Tuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs ovi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:
"Vartio!"
Samassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:
"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!"
"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère", supatti d'Artagnan.
"Ja minä du Barthois", lisäsi Portos.
"Missä olettekaan?" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta tultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme hämystä.
"Täällä!" vastasi d'Artagnan.
Ja Portokseen kääntyen hän kysäisi:
"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?"
"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista peliä!"
Molemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan takana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti johtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.
"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen", hän sanoi. "Te sallitte ainoastaan yhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta; ja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä ette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä tulen päästämään teidät palveluksesta."
D'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut kukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli tämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo. Vastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain jaa! koettaen saada tämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti kuin suinkin.
Portokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle sallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: Teufel.
Bernouin poistui lukiten oven jälkeensä.
"Ohoh", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, "täällä näkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää, että me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme siirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme kostuneet siitä kaupasta."
"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "tuolta tulee se ilmoitettu joku."
Eteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja huoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä ruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.
Portos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin näkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi Portokselle lyhtynsä ja käski:
"Sytyttäkää riippulamppu."
Sitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:
"Tunnettehan ohjesäännön?"
"Ja", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan saksankieliseen näytteeseen.
"Tedesco", mutisi tulija; "va bene."
Ja lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi sen jälleen jälkeensä.
"Ja mitä nyt teemme?" kysyi Portos.
"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa. Kaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa odottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi, seurataksemme sitten isäntäämme."
Ystävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki huonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi oli sisäänpäin aukeava.
"Noin", tuumi d'Artagnan; "nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei yllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!"
KAHDESSADATTA LUKU
Mazarinin salaluolat
He saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti turhaan avata sitä.
"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi", sanoi d'Artagnan. "Työnnä, veikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää vain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki."
Portos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja d'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin. Salvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.
"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen kaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti."
"Sinä olet suuri järkeilijä", vastasi Portos, "se on totinen tosi."
"Astukaamme sisälle", virkkoi d'Artagnan.
He hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin lyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan pomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat leveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.
"Kardinaalia ei näy missään", huomautti d'Artagnan; "pelkkä lyhty on jäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?"
Ja hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta tarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan siirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.
Kymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään, mutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.
D'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen reunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.
Hän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.
Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.
"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."
"Kuinka niin?"
"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse, lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet rikkautemme, — itse kardinaalinkaan."
"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun nähdäkseni arvoton aatelismiehille."
"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."
Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan, tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.
Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille, että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä, jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.
"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa omalla tavallani."
D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa säiliön taakse ja odottivat.
Kolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä joustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi itsestään varsinaiselle paikalleen.
Sitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja virkahti ottaen jälleen lyhdyn:
"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä."
"Hyvä! Se on meidänkin tiemme", ajatteli d'Artagnan; "me pidämme seuraa."
Kaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos ja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset karttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi kasvisäiliöiden väliin.
Kardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä saattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.
Hän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja d'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti avata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.
"Äh, diavolo!" pahoitteli hän; "unohdin Commingesin neuvon. Minun on kutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu tuon uskalikon valtaan. Täytyy palata."
Ja kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur", sanoi d'Artagnan astahtaen askeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; "me olemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä olemme."
"Niin, tässä olemme", yhtyi Portos.
Ja hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.
Mazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin ja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.
D'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.
"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!" hän huudahti; "täällä ei ole hyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain säiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan."
"Herra d'Artagnan!" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään.
"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille herra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on aikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta."
Ja d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille; jättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi retkeilystään.
"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo", jatkoi d'Artagnan. "Älkää antako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain tietä, kyllä tulemme perässä."
Mazarin toipui vähitellen.
"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?" hän kysyi vapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt aarrekammioonsa.
Portos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja mykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.
"Tulimme juuri nyt, monseigneur", vastasi d'Artagnan.
Mazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan pelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy vilahti hänen huulillaan.
"Monseigneur", jatkoi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka säädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että meillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja muistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin pakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa asemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi siinä tapauksessa panna pahaksenne."
"Olkaa huoletta, messieurs", vakuutti Mazarin; "minä en yritä mitään, siitä annan kunniasanani."
D'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja lausui sitten Mazariniin kääntyen:
"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette."
KOLMASSADATTA LUKU
Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu
Mazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi valmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa ilmoituksen johdosta.
Mazarinin nähdessään hän kumarsi.
"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen", hän sanoi; "minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä koskaan unohtaa."
"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä, hyvä kreivi", tokaisi d'Artagnan; "seikka on sellainen, että du Vallon ja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin halukkaita tapaamaan sinua."
Tämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen hypähtämään kummastuksesta.
"D'Artagnan! Portos!" huudahti hän.
"Samat miehet, veikkonen."
"Samat", toisti Portos.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kreivi.
"Se merkitsee", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta samalla puraisten huultansa, "se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet ja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän vallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan että heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että voittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas minunkin vuoroni, väkeni…"
"Voi, monseigneur", keskeytti d'Artagnan, "älkää uhatko: se on kovin huono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän ylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki pahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti."
"En parempaa pyydä, messieurs", vastasi Mazarin. "Mutta lunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne edullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen itsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita rautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana valvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme sovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on rehellinen."
— Ahaa! — ajatteli d'Artagnan; — olkaamme varuillamme, nyt hän miettii jotakin kepposta.
"Tarjosin teille vapautenne", jatkoi ministeri, "ja tarjoan vieläkin. Tahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä, pakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan arvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille."
— Hän on oikeassa, — ajatteli Atos.
Ja niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten elähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.
"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa", virkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen myönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.
"Jos päin vastoin", pitkitti Mazarin, "päästätte minut ja otatte vastaan vapautenne…"
"Mitä!" keskeytti d'Artagnan; "tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme, jonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin, kuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur", hän lisäsi, "niin sen te tekisittekin."
"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?"
"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu hengelliseen säätyyn."
"No niin, kautta ministerin kunnian!"
"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki."
"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina, toivoakseni."
"Hm", hymähti d'Artagnan, "olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista, joka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän oli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä."
"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "ja pahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne."
"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo."
"No niin", jatkoi Mazarin, "jos toimitan teidät turvaan todellisella, selkeällä tavalla?"
"Kas, se on toista!" tokaisi Portos.
"Antakaahan kuulla", sanoi Atos.
"Niin, antakaahan kuulla", yhtyi d'Artagnan.
"Ensiksikin, suostutteko?" kysyi kardinaali.
"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä."
"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana."
"Te tiedätte hyvin, monseigneur", huomautti d'Artagnan, "että meillä on aina käytettävissämme viimeinen keino."
"Mikä sitten?"
"Se, että kuolemme yhdessä."
Mazarin värähti.
"Kuulkaa", hän sanoi; "käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain, ja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette ketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan, saavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää sen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt tunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät yllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta."
"Hiisi vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "olkoon menneeksi, se on selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota meille?"
"Tässä."
"Ah, monseigneur", lisäsi d'Artagnan, "te kai suosiollisesti vielä opastatte meidät itse tuolle ovelle?"
"Hyvin mielelläni", vastasi ministeri, "jos se on tarpeellista teidän rauhoittumiseksenne."
Mazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla, astui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.
Se johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat kylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän silmilleen.
"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!" sanoi d'Artagnan. "Me emme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän ylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä muutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo."
"Olkoon menneeksi", myöntyi kardinaali.
Hän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti, jonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.
"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?" kysyi Mazarin.
"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia meille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas! Muuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä, voimakkaita ja aseistettuja?"
"Niin."
"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja; kreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin, pitäisi meidän kyetä puolustautumaan."
"Se on luonnollista."
"Mutta mistä saisimme miekan?" kysyi Portos.
"Monseigneur", arveli d'Artagnan, "lainannee kreiville omansa, jota hän ei itse tarvitse."
"Varsin mielelläni", mukautui kardinaali; "vieläpä pyydän, että kreivi suosiollisesti pitäisi sen muistona minulta."
"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!" huomautti d'Artagnan.
"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä", vastasi
Atos.
"Oikein sanottu", tuumi d'Artagnan; "sepä liikuttavaa molemminpuolista kohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?"
"On kyllä", vastasi Portos, "mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut esiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta."
"Kiipeä nyt ylös, Atos", sanoi d'Artagnan, "ja kiirehdi."
Portoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos muurinharjalle.
"Hyppää nyt, Atos."
Atos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.
"Oletko maassa?" kysyi d'Artagnan.
"Olen."
"Ilman tapaturmaa?"
"Aivan eheänä."
"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän ylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä vain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki."
"Kyllä pidän", takasi Portos. "No?"
"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle selkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia."
"Enkä hellitä."
Portos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin kuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.
"Oletko perillä?" kysyi Portos.
"Olen, veikkonen, ja nyt…"
"Nyt mitä?"
"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä tukehduta hänet."
Mazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja nosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä kaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski uhkaavasti:
"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät niin totta kuin olen aatelismies!"
"Mosjöö, mosjöö", huudahti Mazarin, "te rikotte lupauksenne?"
"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur."
Mazarin ähkäisi.
"Te saitte vapautenne minulta, monsieur", hän muistutti; "teidän vapautenne oli minun lunastuksenani."
"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta aarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua joustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö, — eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?"
"Jeesus!" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin.
"Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa."
Mutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä kainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli jäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.
Sitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:
"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista."
Portos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi vuorostaan harjalle.
"En ollut käsittänyt täydellisesti", hän sanoi; "mutta nyt käsitän.
Tämä on tavattoman hauska juttu."
"Siltäkö tuntuu?" sanoi d'Artagnan; "sen parempi! Mutta jotta se pysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa…"
Ja hän hyppäsi alas muurilta.
Portos teki samaten.
"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs", määräsi d'Artagnan; "minä tarkastan seutua."
Gascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.
"Monseigneur", tiedusti hän, "missä on käännyttävä, jotta pääsisi valtamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos teidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia haittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin."
"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur", neuvoi Mazarin, "niin ette voi joutua harhaan."
Ystävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli pakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali saanut pysytellyksi mukana.
Äkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.
"Kas, hevonen!" ihmetteli hän; "olen tavannut hevosen, messieurs!"
"Minä samoin!" ilmoitti Atos.
"Ja minä myös!" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli kardinaalia kainalosta.
"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur", puheli d'Artagnan. "Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli pakko kiirehtää jalkaisin…"
Mutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten, ja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:
"Älkää koskeko!"
"Grimaud!" huudahti d'Artagnan; "Grimaud, mitä sinä täällä teet?
Taivasko sinut on lähettänyt?"
"Ei, monsieur", vastasi kunnon palvelija; "herra Aramis käski minun vartioida hevosia."
"Aramis on siis täällä?"
"Niin, monsieur, eilisestä saakka."
"Mitä te täällä teette?"
"Vakoilemme."
"Mitä! Onko Aramis täällä?" toisti Atos.
"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa."
"Teitä on siis oikein joukko?"
"Kuusikymmentä."
"Anna hänelle tieto."
"Heti, monsieur."
Ja ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin hän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan ilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.
Koko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.
NELJÄSSADATTA LUKU
Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni
Kymmenen minuutin kuluttua Aramis saapui Grimaudin ja kymmenkunnan aatelismiehen saattamana. Riemastuneena hän syleili ystäviään.
"Olette siis vapaita, veljet, vapaita minun avuttani! Kaikista ponnistuksistani huolimatta en olekaan kyennyt tekemään mitään hyväksenne!"
"Älä siitä välitä, hyvä ystävä; apusi tulee vielä tarpeeseen. Me emme ole valmiita hommastamme."
"Olin kyllä ryhtynyt tehokkaihin toimenpiteisiin", kertoi Aramis. "Sain koadjutorilta kuusikymmentä miestä, kaksikymmentä vartioitsee puiston muureja, kaksikymmentä on asetettu Rueilin ja Saint-Germainin tien varteen ja kaksikymmentä siroiteltu metsään. Tämän strategisen järjestelyn avulla olen siepannut kaksi kuriiria, jotka Mazarin oli lähettänyt kuningattaren luo."
Mazarin heristi korviaan.
"Mutta toivoakseni olet kunniallisesti toimittanut heidät takaisin kardinaalin luo?" kysyi d'Artagnan.
"Kyllä käskisi!" vastasi Aramis; "juuri häntä kohtaan kai tekisi mieleni osoittaa sellaista hienotuntoisuutta! Toisessa sanomassaan kardinaali selittää kuningattarelle, että kassat ovat tyhjillään ja että hänen majesteetillaan ei enää ole varoja; toisessa hän ilmoittaa siirrättävänsä vankinsa Meluniin, koska Rueil ei hänestä tunnu kyllin varmalta talletuspaikalta. Käsitäthän, veikkonen, että jälkimmäinen kirjelmä herätti minussa hyviä toiveita? Asetuin väijyksiin kuudenkymmenen mieheni kanssa, saarsin linnan, toimitin paikalle muutamia varahevosia, jotka uskoin järkevän Grimaudin huostaan, ja odottelin tuloanne. Tosin en arvellut sen juuri tapahtuvan ennen kuin huomenna aamulla, ja toivoin saavani teidät vapautetuksi ilman kahakkaa. Mutta nyt olette vapaina jo tänä iltana, vapaina ilman mitään selkkausta, — sen parempi! Miten saitte livistetyksi tuolta Mazarinin pahukselta? Teillä lienee paljon valittamista häntä vastaan."
"Eipä erityisesti", vastasi d'Artagnan.
"Mitä ihmettä?"
"Vieläpä täytyy minun sanoa, että meillä on aihetta kiitelläkin häntä."
"Mahdotonta!"
"Niin vain on asia; hänen toimestaan me nyt olemme vapaalla jalalla."
"Hänen toimestaanko?"
"Niin, hän antoi kamaripalvelijansa Bernouinin viedä meidät kasvihuoneeseen, ja sieltä seurasimme häntä kreivi de la Fèren luo. Silloin hän tarjoutui antamaan meille takaisin vapautemme, me vastaanotimme tarjouksen, ja hän osoitti meille suosiollisuuttaan niin pitkälle, että näytti meille tietäkin ja johti meidät puistomuurin luo, jonka yli olimme juuri hyvillä mielin kavunneet, kun kohtasimme Grimaudin."
"Kas vain!" kummeksui Aramis; "se lepyttää minua, ja soisinpa hänen olevan tässä, saadakseni sanoa hänelle, etten luullut häntä kykeneväksi niin kauniiseen menettelyyn."
"Monseigneur", virkkoi d'Artagnan, joka ei saanut enää hillityksi itseään, "sallikaa minun esitellä teille herra chevalier d'Herblay, joka haluaa — kuten jo kuulittekin — lausua teidän ylhäisyydellenne kunnioittavan kiitollisuutensa."
Ja hän vetäysi sivulle, paljastaen Aramiin hämmästyneille katseille
Mazarinin hämmentyneet kasvot.
"Ka, hei!" äännähti Aramis; "kardinaali? Oiva saalis! Hoi, ystävät!
Hevosia, hevosia!"
Muutamia ratsumiehiä kiirehti esiin.
"Hiisi vieköön", jatkoi Aramis, "olen kuitenkin tuottanut jotakin
hyötyä. Monseigneur, suvaitkaa vastaanottaa alamainen kunnioitukseni!
Lyön vetoa, että voimallinen Portos on tehnyt tämän kelpo kaappauksen!
Mutta minä unohdin…"
Hän antoi hiljaa käskyn eräälle ratsumiehelle.
"Luullakseni olisi viisasta lähteä", huomautti d'Artagnan.
"Kyllä, mutta odotan vielä erästä … Atoksen ystävää."
"Ystävää?" toisti kreivi. "Ja tuolta hän nelistääkin näreikön halki."
"Herra kreivi! Herra kreivi!" huusi nuorekas ääni, joka hätkähdytti
Atosta.
"Raoul! Raoul!" huusi hän vastaan.
Nuori mies unohti silmänräpäykseksi tavanmukaisen kunnioituksensa ja heittäysi isänsä kaulaan.
"Katsokaa, herra kardinaali, — eikö olisi vahinko eroittaa ihmisiä, jotka rakastavat toisiansa niinkuin me! Messieurs", jatkoi Aramis kääntyen ratsumiehiin, jotka yhä lukuisampina keräytyivät paikalle, "asettukaa hänen ylhäisyytensä ympärille kunniasaatoksi; hän suvaitsee suosia meitä seurallaan, ja toivoakseni olette hänelle siitä kiitollisia. Portos, älä kadota hänen ylhäisyyttään näkyvistäsi."
Ja Aramis yhtyi neuvottelemaan d'Artagnanin ja Atoksen kanssa.
"No niin", virkkoi d'Artagnan heidän keskusteltuaan pari minuuttia, "taipaleelle!"
"Minne lähdemme?" kysyi Portos.
"Sinun luoksesi, ystäväiseni, Pierrefondsiin; kaunis linnasi kykenee tarjoamaan hänen ylhäisyydelleen suurenmoista vieraanvaraisuutta. Sitäpaitsi se on varsin hyvällä paikalla, ei liian lähellä Pariisia eikä liian kaukana sieltä, joten saa parahiksi olluksi yhteydessä pääkaupungin kanssa. Tulkaa, monseigneur, siellä asutte kuin ruhtinas, ja sehän olettekin."
"Kukistunut ruhtinas", vastasi Mazarin surkealla äänellä.
"Sotaonni vaihtelee, monseigneur", sanoi Atos, "mutta olkaa varma siitä, että me emme käytä väärin menestystämme."
"Emme, mutta me käytämme sitä hyväksemme", lisäsi d'Artagnan.
Koko lopun yötä ystävykset ratsastivat niin väsymättömän joutuisasti kuin entiseenkin aikaan. Synkkänä ja miettiväisenä antoi Mazarin laahata itseään ratsastavassa aavekulkueessa.
Kello kahdentoista aikaan he saapuivat Portoksen linnan puistokujaan.
"Ah", virkahti Mousqueton, jonka paikka oli d'Artagnanin vierellä ja joka ei ollut hiiskunut sanaakaan koko matkalla, "ah, uskokaa, jos tahdotte, monsieur, mutta ensi kertaa nyt hengitän keveästi sen jälkeen kun lähdin Pierrefondsista!"
Hän kannusti hevosensa laukkaan, ilmoittaakseen palveluskunnalle herra du Vallonin ja tämän ystävien tulon.
"Meitä on neljä", sanoi d'Artagnan kumppaneilleen; "meidän on vuorotellen vartioittava monseigneuria, ja kukin valvokoon kolme tuntia kerrallaan. Atos saa tarkastaa linnan, joka on varustettava valloittamattomaan kuntoon piirityksen varalta. Portos pitää huolen muonittamisesta ja Aramis linnoitusväen sijottamisesta. Toisin sanoen Atoksesta tulee yli-insinööri, Portoksesta ylimuonanhankkija ja Aramiista paikan linnanpäällikkö."
Mazarin majoitettiin linnan kauneimpiin huoneisiin.
"Messieurs", hän sanoi saatuaan asuntonsa, "arvattavasti ei aikomuksenanne ole pitää minua täällä pitkääkään aikaa tietymättömissä?"
"Ei, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "aiomme piammiten saattaa julkisuuteen, että te olette meidän vallassamme."
"Silloin teidät piiritetään."
"Sen otamme lukuun."
"Ja mitä silloin teette?"
"Me puolustaudumme. Jos kardinaali Richelieu vielä eläisi, niin hän voisi kertoa teille tarinan Saint-Gervaisin vallinsarvesta, jossa me neljä neljän lakeijamme ja kahdentoista ruumiin avulla pidimme puoliamme kokonaista armeijaa vastaan."
"Sellaiset urotyöt käyvät päinsä kerran, monsieur, mutta ne eivät uudistu."
"Nyt ei meidän tarvitsekaan olla niin sankarillisia; huomenna ilmoitetaan asia pariisilaisarmeijalle, ja ylihuomenna se on täällä. Sen sijaan että taistelu syttyisi Saint-Denisin tai Charentonin seuduilla, tapahtuukin se silloin Compiègnen tai Villers-Cotteretsin lähellä."
"Hänen korkeutensa prinssi on siinä voitollinen kuten aina."
"Hyvin mahdollista, monseigneur; mutta taistelun edellä me siirrämme teidän ylhäisyytenne toiseen herra du Vallonin linnaan ja hänellä on kolme tällaista. Me emme tahdo panna teidän ylhäisyyttänne alttiiksi sodan vaaroille."
"No niin", mukautui Mazarin, "minä näen, että minun on antauduttava."
"Ennen piiritystä?"
"Niin, saadakseni kenties paremmat ehdot."
"Ka, mitä ehtoihin tulee, monseigneur, niin huomaatte meidät hyvin kohtuullisiksi."
"No, antakaa minun siis kuulla ne."
"Levähtäkää ensin, monseigneur, niin mietimme sillaikaa."
"En kaipaa lepoa, messieurs; haluan vain tietää, olenko ystävien käsissä vai vihollisten."
"Ystävien, monseigneur, ystävien!"
"No, sanokaa minulle siis heti, mitä tahdotte, voidakseni päättää onko meidän keskemme sovinto mahdollinen. Puhukaa, kreivi de la Fère."
"Monseigneur", vastasi Atos, "minulla ei ole mitään pyydettävää itselleni, ja Ranskalle vaatisin liian paljon. Sen vuoksi jäävään itseni ja luovutan puhevuoron chevalier d'Herblaylle."
Atos vetäytyi kumartaen askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan tulisijaan nojautuneena pelkäksi neuvottelun kuuntelijaksi.
"Puhukaa siis te, chevalier d'Herblay", pyysi kardinaali. "Mitä haluatte? Jättäkää sikseen kaikki kiertely, kaikki kaksimielisyys. Lausukaa asianne selvästi, lyhyeen ja täsmällisesti."
"Minä lyön heti kortit pöydälle, monseigneur."
"Näyttäkää siis pelinne."
"Minulla on taskussani niiden ehtojen luonnos, joita toispäiväinen lähetystö tuli Saint-Germainiin määräämään teille; olin silloin mukana. Pitäkäämme ensiksikin kunniassa vanhoja oikeuksia; tässä ohjelmassa mainittuihin vaatimuksiin on suostuttava."
"Olimme jo melkein päässeetkin sovintoon niistä", myöntyi Mazarin; "siirtykäämme siis yksityisiin ehtoihin."
"Luulette siis niitäkin olevan?" virkkoi Aramis hymyillen.
"Minä luulen, että te ette kaikki ole yhtä välinpitämättömiä omista eduistanne kuin kreivi de la Fère", vastasi Mazarin kääntyen Atokseen ja kumartaen tälle.
"Olette oikeassa, monseigneur", pitkitti Aramis, "ja minua ilahduttaa, että te vihdoinkin teette oikeutta kreiville. Kreivi de la Fère on harvinainen olento, yläpuolella kaikkien alhaisten pyyteitten ja inhimillisten intohimojen; hän on entisen ajan ylväitä sieluja. Kreivi ei ole muiden ihmisten kaltainen. Te olette oikeassa, monseigneur, — me emme voi verrata itseämme häneen, ja sen tunnustamme ensimmäisinä."
"Teetkö pilaa, Aramis?" kysyi Atos.
"En, hyvä kreivi, en; sanon ainoastaan, mitä ajattelemme ja mitä kaikki ajattelevat, jotka tuntevat sinut. Mutta sinä olet oikeassa, tässä ei ole kysymys sinusta, vaan monseigneurista ja hänen arvottomasta palvelijastaan chevalier d'Herblaysta."
"No niin, mitä haluatte, monsieur, paitsi noita yleisiä ehtoja, joihin palaamme sittemmin?"
"Minä haluan, monseigneur, että madame de Longuevillelle myönnetään Normandia sekä täydellinen anteeksianto ja viisisataatuhatta livreä. Haluan, että hänen majesteettinsa kuningas suvaitsee olla kummina pojalle, joka madamelle on vastikään syntynyt, ja että monseigneur kastetoimituksessa mukana oltuaan lähtee osoittamaan kunnioitustansa pyhälle isällemme paaville."
"Toisin sanoen tahdotte, että minä eroan ministerivirastani, että poistun Ranskasta ja vetäydyn maanpakoon?"
"Toivomukseni on, että monseigneur kohoaa seuraavaksi paaviksemme, ja minä pidätän itselleni oikeuden anoa silloin rajatonta synninpäästöä itselleni ja ystävilleni."
Mazarinin huulet rypistyivät irvistykseen, jota on mahdoton kuvata.
"Entä te monsieur?" kysyi hän d'Artagnanilta.
"Minä, monsieur", vastasi gascognelainen, "yhdyn kaikin puolin chevalier d'Herblayn lausuntoon, viimeistä pykälää lukuunottamatta, sillä siinä kohdassa olen ihan eri mieltä kuin hän. Minä en suinkaan tahdo, että monseigneur jättää Ranskan; päin vastoin soisin teidän jäävän Pariisiin. Paavia en teidän ylhäisyydestänne toivo ollenkaan niin mielelläni kuin että pysytte pääministerinä, sillä monseigneur on suuri valtiomies. Mikäli minusta riippuu, koetan vielä auttaa teitä voitolle koko frondelaisliikkeestäkin, mutta sillä ehdolla, että te hiukan muistatte kuninkaan uskollisia palvelijoita ja että annatte ensimmäisen muskettisoturi-komppanian päällikkyyden henkilölle, jonka minä määrään. Entä sinä, du Vallon?"
"Niin, nyt on teidän vuoronne, monsieur", sanoi Mazarin; "puhukaa!"
"Minä haluaisin", vastasi Portos, "että herra kardinaali kunnioittaakseen taloani, joka on suonut hänelle turvapaikan, suvaitsisi tätä seikkailua muistellen kohottaa maatilani paroonikunnaksi ja luvata Pyhän Hengen tähdistön jäsenyyden eräälle ystävälleni ensimmäisessä hänen majesteettinsa kuningattaren nimitystilaisuudessa."
"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy suorittaa kokeita."
"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä, osoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii kiertää."
Mazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti jälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:
"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen, messieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia. Jos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn paavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen ministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du Vallonista paroonia."