Myrkkyä

Kaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa kalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi — tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!

Mordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.

"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?"

"Ei" — vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. "Se ehkä on Teistä vielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää toivomuksenne."

"Kertokaa! Kertokaa!" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti merkitsemän ihastusta.

Venni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun ajatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden yhteyden toisen kanssa.

Hän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista rauhoittumaan — siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.

"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän luoksenne; mutta ensin on jotakin muuta —"

"Mitä sanotte? Olette eronneet — minä en ymmärrä —;" hän näki äkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori Löfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen nuorenmiehen-asuntoonsa!

Venni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi ikään kuin koetteeksi:

"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä tulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa."

"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä voin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin varomattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää." Hän istuutui Vennin viereen sohvaan.

Mutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille ilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt. Hänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä oli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti hän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.

Ja syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että hänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi; ja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa kohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.

Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää laatua — ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle, menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä valheellisimpaan valheeseen.

Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin, hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan, jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.

Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.

Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä — täällä Mordtmannin luona! — mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi pystyssä ja läksi.

Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.

Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.

Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse; mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.

"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä. Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään lopussa.

Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan, vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen — ei edes itseensä.

Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.

Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!

Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi hyvän työn — viimeisen, johon oli tilaisuudessa — sammuttamalla kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.

Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.

Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?

Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen, ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan, ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.

Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin sellaista elämää, jommoiseksi se tästä lähtein oli tuleva — ihan mahdotonta!

Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen saamisessa, jos Abrahamille joskus — sitä toivoi hän — selvenisi, että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja todellisena ja että muut — olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.

Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.

Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.

Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki, mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden, väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.

Sen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan kotionsa.

XII.

Professori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan vielä kello kymmenen jälkeen.

Hän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi klubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä kotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa oli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa ja pelaavan querriä muutamain nuorempain herrain kanssa.

Hän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.

Mutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin hämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.

Hän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli kotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella tänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.

Hän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei Venni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä, joiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän illalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä ilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata sellaiselta käynniltä.

Hänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää olisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen mukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva pääsisi sisälle.

Olkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori tiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin rouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona myöhäänkin illalla.

Hän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi olla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä, että tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi seuraavaan päivään.

Illalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi enemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta ja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti keskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.

Professori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt hulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies kun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa pitämisen oli katsonut kunniaksensa.

Vaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut lausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma siitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan tarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli tuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.

Nyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan vaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että tilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia seurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut paljon ja ankarasti sitä vastaan.

Eikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi tehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä, viittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!

Ja sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät, joita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka vaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy oikein kuntoon!

Tämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon kiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja lopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä sekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen salaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä sanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.

Mutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian suhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea mies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella arvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan vaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi leikillä, mahtavuudella — seuraavana päivänä.

Hän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se ei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.

Päin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi ja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä, tuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut tuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.

Ja tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä nopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin perästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla valkean.

Missä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla hullusti!

Heidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska pelkäsi jatkaa keskustelua — kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja Venni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton —.

Ah noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne voi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään huimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän jo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?

Hän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli rauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta siitä ei ollut apua.

Vihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.

Heti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä ja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä äärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.

Venni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä, samassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena ja huoletonna.

Hiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui hän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos makuuhuoneesta.

Professori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen enempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru oli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja kun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi ja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja levollisena kaksi, kolme tuntia.

Mutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan tyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti kynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli yli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin, jonka tämä oli riisunut yltään.

Karsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle selveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän hillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka oli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat vahvistaneet ja kehittäneet.

Kun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa mennäkseen vaimoaan etsimään.

Huoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi oli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän nuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.

Kuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli putoamaisillaan hänen kädestään.

Kankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi Venni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut; vainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli ojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka tämä heti tunsi, pudonnut lattialle.

Löfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään häntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet lujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä voi salata; nyt kysyttiin miehuutta.

Ja taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla mielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä, vaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli tyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen tulppaa lattialta.

Sitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Kasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen ylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.

Sen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran ympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti palvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri Bentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli kysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään jäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.

"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää — sydänhalvaus — ihan yht'äkkiä", lausui professori, kohdatessaan Bentzenin eteisessä.

"Ystävä-rukka!" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, "tulinko liian myöhään auttaakseni sinua?"

"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin nukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä tapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja kuoleman kourissa, kun heräsin:"

Professori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni murhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.

"Olet antanut hänelle myskiä?" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään, kumartuen ruumiin ylitse.

"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?" vastasi professori ja teki käsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.

"Epätoivoissani ja yksin kun olin — juuri ennen kuin tulit — sieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut, kun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä, mutta että sen piti tapahtua näin — —"

Bentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: "Ole mies, Löfdal! Me kaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa voimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä itsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet löytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen."

Piirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä elämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.

Kun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu ja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi huoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja vaikeroitsi.

Niin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä taistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle — niin tälläkin kertaa.

Hän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin rakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka suhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä elämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.

Karsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut avulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut taipua.

Ja sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan toisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja ihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli hänen voittamishalunsa.

Kerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei pääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet mielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään merkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.

Mutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään huolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka professori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan toisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa sievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen — kaikki tämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada vaimoansa horjumaan.

Ainoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa Abrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli kaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.

Salaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli kokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi mustasukkaisuus — salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta samoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään tavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin ei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja äkkipikaisuutena.

Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat: mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun syöksyy esiin tikari kädessä.

Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen, ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.

Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.

Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä suvaitsemattomaksi.

Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena, että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen enimmän kaikista.

Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä, ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä kaupungissa onnistui hän paremmin.

Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!

Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä Mordtmannin suhteen — aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa koulukysymyksestä — tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten Löfdal, kuinka käyvä oli — toisin sanoin: hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.

Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä mitä kohtelijain hymyily huulilla.

Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä; ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, — paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään. Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä, kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa kumpaa vastaan.

Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti paikalla havaitsi sen — hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi sitä kärsiä.

Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä, hän tahtoi valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan — niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen solvauksen vasten vaimonsa silmiä.

Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu kehittyisi.

Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä, ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.

Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.

Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.

Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton, ratkaisevan voiton.

Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet juuri se seikka, että professorin käytöksessä — kaikesta siitä huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi — oli jotakin ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.

Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla katselemaan miestään — vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan vaimoaan.

Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.

Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.

Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa. Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla rakastetuksi.

Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua — tälle myöntäisi hän luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen koskaan onnistunut saada äidiltä.

Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli äidittä.

Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään; varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.

Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen tähden luuli hän olevan kouluajan.

Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian kauan.

"Onko kello kahdeksan?"

"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä — —"

"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui isäänsä.

"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä yöllä — halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut auttaa — nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."

Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.

"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"

"Mutta, isä — isä — oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.

Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:

"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian taas luoksesi."

Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä, että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa — "kuollut", toisti hän puoli-ääneensä itsekseen.

Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä, kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:

Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.

Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista. Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.

Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen täytyi mennä keittiön kautta.

Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä suuren liemipadan.

Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.

Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.

Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.

Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.

Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan: "Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun; katso kuinka levollisena hän lepää!"

Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.

Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä etsi Abraham turvapaikkaa.

Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi. Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.

Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.

Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä, tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin, joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä en ole kuollut."

Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan, mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.

Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä — pyynnön piti käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan hyvin:

"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"

Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.

Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa. Siten kului aika päivälliseen asti.

Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti syödä siellä.

Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.

Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva meri — mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa ylitse.

Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä, versoaa tästä pyhästä surusta.

Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin, jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen katkerimmalla hukalla — ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.

XIII.

Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen uuninnurkassa.

Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin usein kuin häntä vaan halutti.

Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa, vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.

Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa, saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa riehuessaan.

Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis, surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.

Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.

Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä olisi vastannut?

Nyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui keveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.

Professoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein jumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia tuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman kanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen miehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta uskonnosta.

Mutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän ollut?

Viskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin luona — tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi pian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi: lyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana iltana matkustanut Bergeniin.

Kysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello yhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä höyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.

Mutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa tietävänsä, ihan varmaan tietävänsä — sillä he olivat tiedustelleet asiaa — että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun rouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä — Venni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden laita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan yhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen lisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.

Myöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku
Mariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt
Venni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei
sitä näkyä koskaan voinut unohtaa.

Kun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai arvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen puotistaan.

Olihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä rasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.

Syy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä levitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään mieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori Bentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin varmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.

Muutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille sydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta, joka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.

Mutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja
Venni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.

Ilma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä huomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi häntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli Jumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.

Nyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää, että Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi ylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt kokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet Mariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun Hans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä mallikelpoisena kuin tätäkin.

Ainoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin ennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin kuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.

Kaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos tämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen, niin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.

Abraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen, vaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin kappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata ajatusten juoksua ja kehitystä.

"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on tavattoman selkeä pää", sanoi provasti usein professorille.

"Tapahtukoon Herran tahto", vastasi professori. Hän ei, suoraan sanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.

Provasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle kirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.

Hyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka vähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin toiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin monta rakkaudesta palavaa silmäystä.

Siellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen "entisensä" oli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin telegratistinsa kanssa.

Kun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi kasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.

Abrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku Mariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana päivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham kuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia entisestä lemmitystään.

Sillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham murehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa vastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.

Professori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta kannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten ja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa täysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin sänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille tahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.

Tämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin nuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna. Abraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut itseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.

Mutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia vanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.

Abraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia; sitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori tuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.

Mutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä, näki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä, ihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä kuvitellut.

Hän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi kerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä koko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo lupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä, olivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen totista synnintunnustaan.

Voiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?

Hännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena silkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski sen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta, joka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti valmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän oli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.

Provasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen aamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä ja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.

Abraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin tuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.

Samassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi hännystakkiin.

Professori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa ja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta ritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.

"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!"

Sitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut avata.

"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi."

Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen liikkeen.

Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti seurasivat häntä.

"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa, nenä liian iso ja iho likasenvärinen.

Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:

"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"

Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.

Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa, hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä jääkylmä.

Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään vanhemmat ja pari siskoa.

Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka, soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä turkkilainen saali.

Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain tavoin painumaan alas.

Kädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin saappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina kirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua perkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.

Mutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty kasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan toisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin selittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus heissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja laupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka seuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että oli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.

Kun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain joukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella. Abraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava pää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko seurakunnan.

Pyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin katsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä luoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.

Ylinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita kaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin kysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli ankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.

Molemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä jokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt päässyt "edes"!

Abraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta sentäänkin oli hän sangen alakuloinen.

Unissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut mitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä istuvia.

Mitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä kuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi ilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä, joka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?

Oliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan järkähtymättömien joukossa?

Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.

Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja numeroita.

Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin, että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä huomaamatta.

Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.

"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,
Abraham Löfdal?"

"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.

Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin luotuina.

"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"

"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi tuleman."

"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"

"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."

"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"

"Tulee kyllä" — vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.

"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"

"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."

"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"

"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.

"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi synnyttää.

Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään, kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä uteliaisuudesta.

Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä. Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.

Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään, että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori Löfdalin pojalle.

Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä
Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:

"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."

Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan pelastuksesta.

Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.

Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin koskaan muulloin.

Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä, mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa evankeliumin armolahjoista.

Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu; eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä juomaan.

Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut millänsäkään koko asiasta.

"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja ystävällisesti.

Vihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello yhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin perinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.

Hermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli pakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset, hopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä nostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat entistään laupijaammin uusia saappaitaan.

Keittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli viimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen vakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt perunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat antaneet väärän tiedon.

Vieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä kellonlyönnillä, vaan "jumalanpalveluksen loputtua", kuljeskelivat puutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa, toivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut lakata.

Kello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham pöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan; muuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch, joka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.

Siellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra ja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä valittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.

Abraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena olemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he kaikki puhelijaammiksi.

Nämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa kuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa tässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse mielellään ja elähtyi pian.

Rattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu; kaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin, ja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa Abrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa kuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan, kuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.

Mieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin kanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen vanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa kikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin ylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen likööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja puhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä tipahtivat.

Seura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun pitoihin oli, ei käyty korttisille.

Kun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:

"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis astunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani tyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä, kuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin isoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut sinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa, olet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison omaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla voi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä, jotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle, yhteiskunnassamme.

"Mutta — ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein viimeisen kerran mainitsen, — ainoastaan yksi seikka saattaa minut vähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli näkyviin sinussa — tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo päättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa huomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut sen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä varoittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä veressäsi.

"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet, olemassa tyytymättömiä, pieni joukko — puoliksi haaveksijoita, puoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei isänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut joutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät — ja juuri siitä syystä varoitan sinua! — he esiintyvät mielellään sorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä vastaan ja muulla sellaisella.

"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri sinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia, jotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan perustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen takana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe, ilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin syöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi — ja muiden välillä."

Professori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään, mutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Minä valitsen sinut, isä!"

Tämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka aamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen kiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon pääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja varmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja elämänsä kunniassa ja loistossa.

Hänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen huoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden ja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.

Vihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava hänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen Vennin muiston katkeruutta. —

Abraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti kellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että saisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja että saisi vetää kellonsa.

Kynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä kauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.

Abraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty kukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi se polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän kääntyi pois juuri kuin häpeissään.

Kortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla naisenkäsialalla: "Pikku Mariukselta."