VI.
Mikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä hämmästyksen aihetta.
Seuraavana aamuna ilmoitti hän isällensä, ett'eivät toiveet yrityksen onnistumisesta olleet juuri loistavat. Tämän tehtyänsä oli hän lohduttanut itseänsä ajattelemalla, kuinka hän oli peloittanut vanhat kissapöllöt ja kuinka sievä Venni-rouva oli ollut.
Kaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.
Kun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan kaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos hänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen käyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle tarjona.
Mutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli paksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen kättänsä ja sanoi: "Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia eilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja; oli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi alkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli toden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi kupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt — hän on, Herra minua armahtakoon, lähes 16-vuotias — nyt kun tuo latinalainen oppi on häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi jättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan — niin, sitä paitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo luota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta huomispäivänä."
Mikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun edempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen, tahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän sen paljoa paremmin.
Mutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat varakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän julkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut heidän mielensä mukainen.
Ja vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen juhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet, ett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin koota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden omasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja vastustamaan.
"Never mind", ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta tahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja siinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja koulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä masentavasta pa'osta, — ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.
Hän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja puhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä pidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden kirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan loukkauskiven, — professorin.
Niin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi kaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi asian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa yritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka se näyttikin loistavalta.
"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte yhdyn ja monta muuta", sanoi Jörgen Kruse.
Kauan ei Mikael Mordtmannin teräväpäisyys työskennellyt tämän esteen karkoittamiseksi. Hän pani pitkän englantilaisen vieraissakäynti-takkinsa nappiin ja läksi Venni-rouvaa tervehtimään.
"Vihdoinkin!" huudahti tämä hänen tullessaan.
"Suokaa anteeksi, rouva! Minun kyllä olisi ennen pitänyt käydä kiittämässä —"
"Ei, ei, korkeimmasti kunnioitettava mister Mordtmann! Tuosta käytöstavasta, tuosta nuotista emme enää välitä keskenämme! Te olette kerrassaan kadottanut oikeutenne olla englantilainen minua kohtaan. Tehkää hyvin ja istukaa kuin vanha ja rehellinen vapauden puolustaja ainakin! Jos voitte lepyttää toiset suuttuneet jumalat inhottavalla suudallanne, tehkää se kernaasti minun puolestani. Mutta täällä Te olette minun miehiäni, maanmieheni, ja kaikki teidän virheettömyytenne on turhaa vaivaa."
"Tulin, rouva" — mutta pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä sekä hän että rouva purskahtivat sellaiseen nauruun muistellessaan viimeistä yhtymystänsä ja miettiessään hänen onnistumatonta kursastelu-koettansa, että he vihdoin sydämellisesti puristivat toistensa käsiä; ja silmänräpäyksessä syntyi heidän välillään semmoinen tuttavuus, jommoista muuten pitkällinen yhdessä-olo tuskin olisi vaikuttanut.
"Te olitte varsin verraton tiistaina", lausui rouva Löfdal tarttuen neulomukseensa; Mordtmann istui matalalla tuolilla lähellä neulomuspöytää; "Te ette voi mieleenne kuvitella miltä minusta tuntuu vihdoinkin tavata samanmielinen henkilö, jolla on rohkeutta lausua mielipiteensä. Täällä on kyllä yksi ja toinen, esim. lehtori Abel, joka tuumiskelee uusia mielipiteitä, mutta salamyhkää, ikäänkuin olisivat ne vaarallisia räjähdysaineita."
"Joita ne muuten ovatkin, rouva hyvä! Näittehän itse, kuinka meidän tulipallomme lensivät vasten noiden oppineiden herrain silmiä."
"Aivan oikein, aivan oikein! En milloinkaan unohda apulais-opettaja Aalbomin katsantoa; minä melkein pelkäsin hänen tukehtuvan. Mutta kuulkaapas, herra Mordtmann, oletteko myöskin miettineet mitä seurauksia tuona iltana lausumillanne sanoilla voi olla? Sellaista ei näette suvaita tässä kaupungissa, tiedättekö siitä!? Minun suhteeni on asian laita toinen; minä olen kaupunkilainen, ja kaikki tietävät, että olen auttamaton — olenhan sitä paitsi vaan nainen! Mutta Teille —"
"No, enhän minäkään erittäin suurta arvoa pane tämän kaupungin arvosteisiin."
"Mutta, hyvä herra Mordtmann, onhan mitä tärkeintä Teille, että miellytätte."
"On siinä suhteessa, että sitä ihminen aina kernaasti tahtoo jättää jälkeensä miellyttävän —"
"Sitä en tarkoita, ymmärrättehän, että ajattelen suutaa ja kaikkea muuta pahalta haisevaa, jota aiotte valmistaa."
"Vai niin, Te ajattelette ehdotettua tehdasta, mutta siitä ei luultavasti tule mitään."
"Eikö? Sepä oli ikävää Teille. Karsten sanoi eräänä päivänä kauppiasten mielialan olevan myötäisen."
"Luuliko professori niin! Minä, paha kyllä, olen tullut vastaiseen päätökseen; kaikissa tapauksissa aion pian matkustaa."
"Matkustaa? Täältäkö?"
"Niin, takaisin Englantiin."
"Jätättekö tehdas-puuhan?"
"Jätän, kumminkin vastaiseksi; minä en voi saada mitään aikaan."
"Mutta tästähän ei minun ole ensinkään hyötyä", huudahti Venni-rouva, "vihdoinkin olen löytänyt säädyllisen ihmisen, jonka kanssa voin keskustella, ja hän tahtoo matkustaa pois! Se ei ensinkään käy laatuun! Selittäkää kumminkin mikä este nyt on tullut? Minkä tähden täytyy Teidän luopua siitä? Pelkäävätkö he rahojensa menevän hukkaan, nuo pikku sillikuninkaat?"
"Pienet eivät ole pahimpia."
"Isot kauppahuoneetko sitten eivät tahdo yhtyä: With tai Garman &
Worse?"
"Korkeammalle!"
"Korkeammalle? Sitä en käsitä."
"Saanko sanoa Teille, rouva, kenen vuoksi tehdaspuunani jää onnistumatta?"
"Tietysti, sanotte kai ja heti sittenki."
"Teidän miehenne."
"Karstenin? Eforin? Mutta, herra Mordtmann, miellytättehän Te häntä suuresti."
"Kyllä, herran tähden, professori on ollut erin-omaisen kohtelijas minulle, mutta —"
"No? Mutta —?"
"Mutta osakkeita hän ei tahdo ottaa."
"Ett'eikö? Sepä on kummallista. Muuten kuulen kaikkein ihmisten sanovan, että Karsten on kovin toimelijas ja varovainen raha-asioissa. Kuulkaapa, sanokaa vilpittömästi, näin meidän keskemme, luotatteko itse yritykseenne?"
"Tahdotteko nähdä näyttö-kaavan?" kysyi Mordtmann tarttuen taskuunsa.
"En, en suinkaan! Mutta vastatkaa minulle: luuletteko itse —?"
"Meillä on tässä", keskeytti hän mitä vakavimmalla asioimis-äänellä, "kuten saatte nähdä, sarja analyysejä —"
"Antakaa minun olla rauhassa iljettäviltä analyyseiltänne", lausui
Venni-rouva nauraen.
"— ja sen lisäksi erikohdittain lueteltu arviolasku ynnä", jatkoi Mordtmann; ja nyt oli mahdotonta enää saada vakavaa sanaa häneltä. Hän huvitti Venniä vielä hetkisen asioimis-tavallaan ja näyttelemällä kohtauksia käynnistään kaupungin porvarien luonna, kunnes nousi lähteäkseen ja sanoi hyvästi.
Mutta hänen mentyään, mietti rouva asiaa. Kovin kiusallista olisi todellakin, jos hän nyt matkustaisi pois. Venni päätti sentään kysyä Karstenilta, miksi hän ei voisi ottaa paria osaketta, kun kaikki riippui hänestä.
Professori vastasi — keskustelu alkoi päivällispöydässä — ett'ei hän periaatteellisista syistä mielellään pannut rahoja kiinni kaupungissa oleviin yrityksiin.
Mutta olihan tämä varmaan hyvin hyötyisä?
No, voinhan siitä ehkä syntyä hyvä toimi.
"Niin, vastaa minulle, Karsten — ymmärräthän sinä, kuten sanotaan, vähän sitä asiaa — luotatko sinä tuohon tehtaaseen?"
"Suoraan sanoen: en, ja sen tähden, ett'en itse ymmärrä paljoa tai mitään käytöllisestä kemiasta, ja toiset, joiden pitäisi antaa rahaa, ymmärtävät vielä vähemmän; sellaisesta ei tavallisesti tule tuottavaa yritystä."
"Mutta, ukkoseni, tuleehan Mordtmann hoitamaan sitä; ja ymmärtää hän sitä, eikö niin?"
"Olkoon niin, mutta — hänen isänsä toiminimellä ei ole suurta arvoa; englantilainen kauppahuone, josta aina puhutaan, ei vielä ole kirjoittanut minkäänlaista summaa."
"No niin, mutta sinä et mieti aseman kaikkia etuja; Mordtmann, joka itse on hoitanut moista laitosta Englannissa ja joka —"
"Oletko hiljan puhunut nuoren Mordtmannin kanssa?"
"Olen, hän kävi täällä aamupäivällä? hilloin kertoi hän minulle, että hänen oli mahdotonta saada osakkeita kirjoitetuksi, ennenkuin sinä tahtoisit näyttää hyvän esimerkin."
"Ah, nyt alan käsittää! Ja sitten herra Mordtmann oli niin ovela — —"
"Hyi sinua, Karsten! Aina sinä luulet ihmisiä yhtä harkitseviksi kuin itse olet. Hän kertoi minulle kaikki ihan luonnollisesti, eikä silloin, se on varmaa, kummankaan päähän pistänyt, että minä sekaantuisin noihin asioihin."
"Oh, Mikael Mordtmann on — —"
"Minä näen päältäsi, että ajattelet: hän on bergeniläinen", sanoi
Venni-rouva hieman äreästi.
"Jotakin sellaista, aivan!" vastasi professori, "jos muuten haluat ottaa osaa tähän yritykseen, niin kyllä minä, herran tähden, kirjoitan niin monta osaketta kuin tahdot; sinunhan rahat ovat."
"Hyi, Karsten — tiedäthän, etten tahdo sinun sanovan tuolla tavalla! Minä en tahdo olla missään tekemisissä raha-asiain kanssa, minä en millään ehdolla tahdo, että ostat osakkeita minun tähteni."
Venni-rouva kiivastui pian keskusteltaissa ja silloin kävi hänen miehensä aina tyyneemmäksi.
"Kyliäpä sinä kuitenkin osakkeita tahdot ja saat, pikku Venniseni! Huomaahan hyvin sinun mielesi niitä tekevän; ja sillä tavoinhan saamme pitää herttaisen herra Mordtmannin jälellä."
Abraham istui katsahtaen salaa toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt, mutta näki, mitä usein ennenkin oli nähnyt, että äiti oli kiivastunut ja isä leppeä ja ystävällinen.
Iltapuolella piti hänen tavallisuuden mukaan lukea Mariuksen kanssa; mutta hänellä oli siihen hyvin vähä halua. Oli toukokuun ensi päivät käsissä, ja he kertasivat kaikkia aineita tuota peloittavaa vuositutkintoa varten, joka oli päättävä pikku Mariuksen kohtalon.
Siitä syystä istui hän ahkerasti kirjainsa ääressä; mutta
Abrahamilla oli niin vähän halua.
Aurinko paistoi äsken puhjenneisiin karviaispensaan lehtiin alaalla puutarhassa, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan.
Abraham istui vaan ja teuhasi sekä matematiikan että kreikan kanssa
Mariuksen suureksi kauhistukseksi; vihdoin alkoi hän messuta
Pontoppidanin Selityksestä, jota he seitsemättä tai kahdeksatta
kertaa koulussa kertoivat.
Marius nauroi ja pyysi vuorotellen häntä taukoamaan, mutta Abraham oli parantumaton; hän viskasi kaikki kirjat sänkyyn ja huusi: "Tule, lähdetään kalastamaan!"
Pikku Marius oli heikko vastustamaan, ja niin sousivat he lahdelle ja onkivat pikkuturskia tyynenä, kauniina iltana.
Mutta seuraus oli myöskin, että Mariuksen kävi kovin hullusti seuraavana päivänä. Jo tietoisuus siitä, ett'ei ollut lukenut niin paljon ja kunnollisesti kuin hänen tapansa oli, teki hänet sekapäiseksi ja epävarmaksi yksinkertaisimpain asiain suhteen.
Sitä paitsi pani kohtalo rehtorin tulemaan luokalle Aalbomin latinatunnilla kuuntelemaan, minkä hän välistä teki, kun hänellä aikaa oli.
Aalbom tahtoi siis nyt lukuvuoden lopulla näyttää rehtorille, kuinka pitkälle hänen rakkaat oppilaansa olivat edistyneet hänen johdollansa; sen tähden kysyi hän ensin priimukselta ja sitten Mariukselta.
Abraham istui kuin tulisilla hiilillä; tunsihan hän Mariuksen juurta jaksain ja tiesihänhän, kuinka helposti hänen suuri päänsä auttamattomasti voi "tulla kiinni" pienimmässäkin pikkuseikassa, kun se vaan sattui epäkuntoon. Edellisellä tunnilla oli kreikka häneltä jo käynyt hullusti, mutta Piikkisika oli suurella vapaamielisyydellä sallinut Abrahamin kuiskata hänelle joka sanan pöydän ylitse.
Lomahetkellä oli pikku Marius sanonut:
"Sinun ei olisi pitänyt houkutella minua kalastamaan eilen, Abraham! Minä en taida niin mitään ja saan varmaan kysymyksen joka aineessa tänäin. Seurauksena on, että saan 6 enkä tietysti pääse luokalta kesäksi."
Abraham alkoi käsittää mitä tämä oli Mariukselle, hän ei oikeastaan koskaan ollut sitä oikein miettinyt. Mutta pikku Mariuksen nyt hyvin virheellisesti erästä Horatiuksen oodia lukeissa, mietiskeli hän, kuinka avuttomaksi hänen paras ystävänsä sentään tulisi uutten toverein joukossa, jos jäisi luokkaan, kun hän itse, Abraham, luonnollisesti muutettaisiin neljänteen latinaluokkaan.
"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin", lausui apulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius teki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden laskea haukkumasanojaan valloilleen. "Mietippä nyt, poikaseni — mitäh? fallo, fefelli, sanot, se on aivan oikein; mutta supiini — supiini, kilttiseni — mitäh?"
"— fe — fe — fe", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään ei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.
"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?" huusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään itsensä. "Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo verbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä sellaista — muistathan: pello, pepuli, pulsum — siis fallo fefelli — no?"
"— pulsum", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa sormiensa ympärille.
"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? — oikein, herra rehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia — mitäh? — ole nyt vaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta, asioista, jotka tunnet sormillesi — ole vaan levollinen, mitäh? poikaseni!" hänen äänensä vapisi kiukusta: "siis: amo, amavi — no, supiini? — ama —"
"— ama —", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.
"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!" huusi Aalbom ja unohti varsin rehtorin; "oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on latinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?"
Mutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä päin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta. Mutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin, ennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.
"Kaatuiko hän?" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi kumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.
Mutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten keskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät Abraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot muuttuneina: "Hävytöntä — mitä hävytöintä!" lausui hän herittäen nyrkkiänsä Aalbomille. "Te olette — itse perkele!" sai hän vihdoin sanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.
"No — mutta, Abraham — Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi, poika?" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan ollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja unohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.
Mutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä ja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.
"Tuokaa vähän vettä", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään
Mariusta pystyssä.
"Niin, vettä — mitäh?" alkoi apulais-opettaja; "Gottwald on kipeä — hävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä — mitäh?"
Tällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen; vihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: "Mene kotiosi, Löfdal! Minä puhun vanhempaisi kanssa."
Kuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa ja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan Mariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään; mennessään yksin koulupihan poikki — opetustunti ei vielä ollut loppunut — alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä hänen isänsä sanoisi.
Hän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun leipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen osaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.
Sillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä kasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa, jossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin paljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei asunut kaukana kaupungissa.
Pikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna, nojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa. Haisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä kasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta, mutta eräs isommista sanoi: "Antakaa hänen olla, hän on kipeä."
Ensi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.
Rehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku professoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi kiinnittänyt hänen ajatuksiaan.
Voihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi; pikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi huomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin suhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja rehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen toistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.
Mutta Abraham — Abraham Löfdal — hävytön, uppiniskainen, julkisesti uhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä vaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan peitossa.
Jos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain poika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin hienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen ainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja kapinallisuus!
"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan," puhkesi Aalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa erittäin suuressa arvossa.
Mutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi viimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.
Siitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten alkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen professorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen vanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan Abrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä suurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin tukahuttaa.
Professori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1 välillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat odottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.
Hän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi käyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin hyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut nöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli hän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut hänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.
Aluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli mennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka ei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas Gottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä ja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.
Mutta sen vaikutti tuo hullunkurinen poikaystävyys, nuo kiihottuneet mielipiteet rohkeudesta ja uskollisuudesta, joiden lähteen professori aivan hyvin tunsi.
Jo pitkät ajat oli professori aavistanut päättävän ottelun syntyvän itsensä ja vaimonsa välillä pojan suhteen. Hän oli alituisesti koettanut välttää ja lykätä sitä toistaiseksi, sillä hän inhosi riitaa ja toraa perheessä.
Mutta monta seikkaa osoitti nyt ratkaisevan hetken lähestyvän. Hänen luonaan päivälliskemuissa ollutta keskustelua oli kerrottu ja selitetty, jotta se jo oli tärkeä kohta kaupungin sisällisessä historiassa; ja paljo oli professorin täytynyt sulattaa sekä mies- että nais-ystäväinsä luona sen tähden, että hänen huoneessaan voi tapahtua jotakin sellaista, jolla oli niin suuri yhtäläisyys skandaalin kanssa.
Sitä paitsi oli hänen ja rouvan välillä edellisenä päivänä ollut hiljainen epäystävällisyys, kun puhuivat tehtaan osakkeista.
Professori oli suoraa päätä mennyt kauppayhdistykseen, jossa tyhjä nimilista kauan oli kummituksena levännyt, ja kirjoittanut 10 osaketta. Sitten oli tuo liian paljo hänen itse mielestäänkin, mutta oli hänen vaimoansa kohtaan käyttämänsä menettelytavan mukaista.
Nyt, Abrahamin jutun jälkeen, oli hän kokonaan voiton puolella; ja vaikka tuo tapahtuma, Abrahamin käytös, kuinkakin suuresti häntä harmitti, oikeinpa suretti, ei hän kuitenkaan voinut olla jonkinlaisella tyytyvällisyydellä ajattelematta kaikkia pistelijäitä sanoja, joita nyt saisi tilaisuuden purkaa vaimoansa vastaan.
Monta vuotta oli heidän avioliittonsa käynyt hiljaista ja kuivaa uraansa; Venni oli ollut pikainen kiivastumaan, Karsten aina tyyni, valmis peittämään vaimonsa säännöttömyksiä myöhemmin halveksi Venni miestänsä vähäsen, sillä välin kun tätä, joka heti havaitsi sen, kalvoi halu voittaa ja pakoittaa hänet katselemaan asioita samalta kannalta kuin hän itsekin.
"Nyt ovat seuraukset sinun menettelytavaltasi tulleet näkyviin", alkoi hän sen vuoksi kirja kädessä saliin astuissaan; "olen aina sanonut, että turmelet pojan kiihottuneilla mielipiteilläsi, ja nyt on rokka valmisna. Tässä on kirje rehtorilta: Abraham on ollut uppiniskainen koulussa."
"Mutta, Karsten, mitä oikein sanot?"
"Hän on noussut opettajiansa vastaan, herittänyt nyrkkiänsä apulais-opettaja Aalbomille ja sanonut häntä perkeleeksi."
"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!" lausui Venni-rouva rauhoittuneena.
"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian, tapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista ja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä sinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun kärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo hänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky omaistensa häpeäksi ja suruksi."
"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla mielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt saat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini pelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?"
"En ole nähnyt häntä."
Venni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän miehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein tuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin kauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.
Mutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja hiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: "Mutta Abraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?"
Abraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta ennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui hänet luoksensa.
Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä, sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.
"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi, pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö mitä ihmisiä sellaiset ovat? — Sellaiset ovat pahantekijöitä, yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."
Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.
Tämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.
Yksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia nuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli jotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.
Ensin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo hirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin luota — siinä vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti itkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo tekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?
Pitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.
Venni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen mukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin käyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän, että tämä vähäpätöinen asia — sillä ei hän tuo oikeastaan niin perin vaarallista ollut — että tämä voi häntä niin suuressa määrin nolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman onnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin kaulaan ja itkeä tarpeekseen.
Abraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä hetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi uhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä perkeleeksi.
VII.
Suuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut 10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse oli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä pari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin hengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.
Neljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä sähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.
Nuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen toiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä, että oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista silmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma — realistit — piti hänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.
Hän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä tarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori Löfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.
Mikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina professorin luona — hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai; oli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen; isä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet tuskallisessa ponnistuksessa.
Professori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan. Ei hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään ollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista syistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.
Olihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä ei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi hallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal nimeksi johtokuntaan.
"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?"
"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa asioissa", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.
"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan", vastasi professori ystävällisesti.
"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi pistää?" sanoi rouva kärsimättömästi.
"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja minä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen. Siis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!"
"Tuhannet kiitokset", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan katsantoa. Hän kohotti lasinsa: "Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan, ett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina."
Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren miehen kanssa.
Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla, jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi suuremmaksi.
Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen suhteensa mieheensä ja vieraaseen.
Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut, mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka tähän asti oli heidän välillään vallinnut.
Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja Aalbomista Abrahamilta itseltä — tämä kertoi seikan silmät lattiaan luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan — otti äiti hänet syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"
Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.
Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan ja pelottavan toista.
Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä vakavimmissa asioissa.
Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi, että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset uskoivat.
Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan uskovainen, kuten muut.
Hän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta, mitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon, sanoi välistä "Meidän Herramme" ja muuta sellaista; mutta tiesihän Venni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta kristillisyydestä.
Eihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi siis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon näkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti taidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla hurskaan näköisen ja äänen erilaisen.
Mutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: "Miksi et sinä koskaan käy kirkossa mamma?" — että tämä kysymys oli jonkin ulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, — kenenkä, sitä hän tietänyt — huomauttavan poikaa hänen suhteensa.
Ja kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä kävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi hyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä kuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa vakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta tekohurskasten lukemattomaan joukkoon.
Mutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin verraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen niiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen — kuinka hän sen selvittäisi?
Hänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta, jonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän voinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi. Joll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän ehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja varoittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.
Mutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut pääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.
Abraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen ajatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi mietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja tietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa hänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja kuiskata hänelle: "Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?"
Tästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen jännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin vaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä kohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä värähdyksiä ruumiissaan.
Toverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä rangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa ja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen päätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.
"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen", mietti Abraham; mutta tämä kumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta saatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli "paaria" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin laitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.
Hänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli saanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein joka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.
Mutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin, oli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton hävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku Mariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin olisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän Abrahamille sanaakaan.
Professori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä, että kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli valinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham kalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän sydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan, kunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.
Silloin sanoi hän vihdoin:
"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme tulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä tehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi."
Abraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi olivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut, että hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt — niin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia vuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli isän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.
Professori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta: "Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille tällaista suurta surua."
Sitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi ja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei suinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden rahtua. —
Kotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa; oven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut tytön apulaisekseen puotiin.
Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla; hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.
Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen: hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella, että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän kärsinyt niin sanomattoman paljon.
Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana, silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän haapuili tuskallisena pimeydessä.
Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen parantumiseen päin tapahtuneen.
Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku
Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.
"Pikku Marius — kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano ett'et jätä minua — sano!"
"Monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur",
vastasi pikku Marius.
"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä, mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä äidin? Sano — eikö totta, sinä tunnet minut?"
"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter", alkoi pikku Marius.
"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä minä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen tiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät minusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano vaan se — sano vaan: kiltti mamma — sano vaan: mamma —!"
"— fallo, fefelli, falsum", vastasi Marius.
"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat tehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä, kurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla kirotulla opilla!"
Hän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin vaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.
Hän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen huutaen hyvin iloisena:
"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku
Marius! koska hymyilet niin tyytyväisesti."
"Mensa rotunda", vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.
VIII.
Mikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona kello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.
Suuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia; pitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja perusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.
Osakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki oli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta englantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin isosesti oli pysynyt takapuolella.
Koko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja "Fortuna" tehdas, joksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi, josta sen asukkaat kopeilivat.
Mordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta, missä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen ensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.
Kun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään käsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän myöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen tietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria sanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.
Iso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat lauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja pian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset. Ainoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen perheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja siellä surkuteltiin professori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia henkilöitä perheeseen.
Mutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi ja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni tehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan ulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka vaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin päästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa puhella vähäsen, jos hän tahtoi.
Komeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen suunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko kaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä suurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine rahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas mies voikin olla iloinen.
Ja kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia rakkaammaksi — käynnit Venni-rouvan luona.
Hän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä oli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja nyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että hänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta etsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe olivat.
Mutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan sanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla oli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina hyväntahtoinen ja kohtelijas.
Kuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin sen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän Mordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti puhelivat keskenään puolituntisen.
Mutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo ja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja silloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.
Venni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän kohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi ei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan mainittava.
Mordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut pyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen leikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä vähemmästä kuin se todellisuudessa oli.
Venni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon hänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä itseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään kuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään hänelle haitaksi.
Mordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin! — Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut sanoivat.
Miehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan ollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän naimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille miehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina vähitellen lähestyivät tätä.
Välistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle vapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että miehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten olisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.
Itse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois tasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä oli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun hän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin huomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.
Karsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että Venni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla kertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka alituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä. Ja vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän toiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että varsin olisi kääntynyt pois Karstenista.
Ja nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika; minkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän naurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?
Siis antoi hän ihmisten puhua — ja sitä he tekivät — ja heittäytyi ajattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä jokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton mies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli tapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.
Mutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut sitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui samaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei enää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä leikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni vielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä kohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin vapaata ja iloista laatua.
Pikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut toivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä; hän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut ainoatakaan sukulaista.
Mutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan kumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että silläkin ehdolla pääsi.
Seurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia sai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham Löfdalin suhteen.
Professorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen anteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä vaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka oleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän ei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle ystävällisiä sanoja.
Nämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta tuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen; ja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli voinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.
Nyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko hänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja avulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen illalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin koskaan ennen.
Juhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla mukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli häntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän opetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän pienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä päätään.
Mutta kun hän tänä vuonna näki miehensä pukeutuvan valkeaan kaulaliinaan ollakseen tutkinto-todistajana — ennen oli Venni aina luullut hänen menevän tutkintoon harrastuksesta poikansa suhteen, kuten hän itsekin — oli hänestä hyvin: katalaa, että vanhemmat tämän ainoan kerran, lukuvuotta lopetettaissa, saapuivat kouluun, kun muuten antoivat lapsiraukkain olla tuulen ajolla kautta koko vuoden.
Hän ei enää tahtonut ottaa osaa tähän ilveilyyn ja nähdä miehensä istuvan korkeaselkäisellä tuolilla pormestarin vieressä ilmauksena vanhempain harrastuksesta koulun työhön; ei hän myöskään tahtonut vuodattaa kyyneleitä noiden monien ajattelemattomani äitien kanssa, jotka itkivät rehtorin kauniiden sanojen liikuttamina, kun tämä puhui koulusta, kodista ja taivaallisesta kotimaasta.
Sen tähden antoi hän mitään syytä sanomatta professorin mennä yksinään Abrahamin kanssa; mutta professori ei sitä ymmärtänyt eikä sen vuoksi kysynyt.
Sillä välin uhkasi aamupuoli tulla hänelle hyvin ikäväksi; hänen teki sentään vähän mielensä olla tässä koulujuhlassa, mutta hän oli järkähtymätön, hän ei tahtonut mennä. Vihdoin otti hän hattunsa ja auringon-varjonsa lähteäkseen pitkälle kävelymatkalle; oli kesäkuun kolmastoista päivä ja kirkas raitis kesä-ilma.
Hän käveli uutta tehdasta kohden. Mikael Mordtmann oli monasti käskenyt Vennin pistäytyä tuonne, jotta hän saisi näyttää hänelle kaikki sikäläiset komeudet.
Hän meni arvelematta; eihän siinä mitään pahaa ollut, olivathan kaikki ihmiset olleet siellä, ja sitä paitsi — mitä hän siitä välitti!
Kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut varsin vapaa tykytyksestä, kun seisoi kukkulalla ja läksi astumaan alas mäkien väliseen notkoon, jossa uudet rakennukset sijaitsivat.
Hän äkkäsi Mordtmannin jo kaukaa. Tämä seisoi aina alaalla laiturin luona suurella, hakatulla rautakivi-lohkareella; toisessa kädessä oli hänellä kääry piirustuksia, toisella osoitti hän komentaissaan työmiehiä, jotka par'aikaa uudella nostosakaralla vipusivat rautalevyjä lotjasta.
Harmaa, piukka kesäpuku verhosi hänen soleata vartaloaan; päässä oli hänellä tavaton englantilainen hattu, joka puki häntä mainiosti; jalassa polvihousut ja pitkävartisten saappaiden sijasta lämpimän, kuivan ilman takia keltasilla vöillä kiinnitetyt purjepalttinaiset kengät.
Mahdotonta oli kuvitella "työmiestä" sievemmässä muodossa; ja seisoissaan tuolla vankalla kantakivellä, älykkäänä ja mahtavana piirustuskääröineen, näytti hän ihan sellaiselta, jolta nykyajan insinöörin tulee näyttää.
Toisen kerran Venniä päin katsoessaan, hyppäsi hän alas kiveltä; ensi kerran Vennin havaitessaan korkealla mäellä oli hän, näet, juossut kivelle. Hän riensi rouvaa vastaan ja toivotti häntä tervetulleeksi hänen kuningaskuntaansa ja tahtoi heti alkaa johdattaa Venniä ympäri kaikkialle.
"Mutta mielestäni oli Teillä kiire; voitteko niin vaan ilman mitään muuta jättää työn? Älkää minun tähteni —"
"No eipä tuo niin vaarallista ole; nyt olen pannut työn käymiseen, ja sitte he kyllä tulevat toimeen ilman minua."
Se on totta miettivät miehet; he eivät olleet ymmärtäneet, minkä tähden päällikkö, joksi häntä piti sanottaman, äkkiä juoksi ylös kivelle ja alkoi huutaa ja komentaa; mutta kun saivat nähdä naisen, ymmärsivät he kaikki.
He kävivät yhdessä ylöspäin rakennusten sivutse ja Mikael alkoi selittää. Venniä huvitti nähdä kaikki merkilliset laitokset, ja toista huvitti sanomattomasti kuulla hänen takaperoisia kysymyksiään.
He nauroivat sen vuoksi aika lailla ja tulivat vihdoin hauskalla, teeskentelemättömällä mielellä konttoorirakennuksen luo, johon hän vaati Vennin käymään sisälle maistamaan hänen portviiniänsä.
Tehtaan kello oli sillä välin soinut kaksitoista ja työmiehet menivät ryhmissä joko kaupunkiin tai työväen asunnolle päin, jossa oli ruokapaikka.
Konttooriherrat olivat myöskin lähteneet, kun päällikkö ja Venni-rouva tulivat konttoori-rakennukselle; etehinen, joka johti päällikön yksityiseen huoneustoon, oli täpö täynnä kaikellaisia teräksisiä ja kiiltäviä messinkisiä koneen-osia, jotka vastaiseksi oli asetettu tänne, jotta olisivat poissa tieltä ja korjuussa; Mordtmann pyysi anteeksi, että siellä oli niin ahdasta.
Päällikön konttoori oli ainoa, joka näytti olevan täysin valmiina —
Englannin tavoin, mukavasti ja somasti varustettuna.
Istuessaan vehreään, nahkapäällyksiseen sohvaan kävi Venni-rouva kuitenkin vähän miettiväksi. Tehdas oli tullut niin hiljaiseksi ja tyhjäksi ihmisistä, ei rautalevyjen kolinaa tai vasaran-iskujen paukkinaa eikä mitään ääniä kuulunut, ainoastaan silloin tällöin kiireitä, ruualle juoksevani askeleita.
"Minä menenkin muuten pian" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja; siellä oli lämmin.
"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne kumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?"
"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin", vastasi hän iloisesti, mutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä toisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana yhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.
"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin hänellä pitäisi olla?"
"Enemmän puuhaa —?"
"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni minusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen — —"
"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän — virheetön!"
"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?"
"Niin, mutta nyt tahdon — tällä paikalla ymmärrättehän?"
"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa sana Teidän huuliltanne — —"
"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne."
"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni."
"Mitä vielä —" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen taas hattunsa järjestykseen.
"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?"
"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen."
"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua — pitämästä teistä —"
"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että olette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!"
"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt", vastasi
Mordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.
"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?"
"Ette!" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan näyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän etehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista ikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann Venniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui jokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.
"Suokaa anteeksi!" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen takaisin pystyyn seinän nojalle; "oikeastaan on hullunkurista, että nämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää lähellä seinää."
"Mutta, Herra Jumala!" huudahti Venni-rouva, joka vielä oli varsin peljästyksissään ja johon toisen levollisuus vaikutti kunnioitusta. "Olisihan se voinut murskata minut paikalla! Tämä on vaarallinen talo."
"Ja sangen onneton käynti", lisäsi Mordtmann kumartaen, rouvan mennessä porstuan ovesta ulos.
Venni seisahti kiviportaille panemaan hansikkaita käteensä.
"No, mitä mietitte?" kysyi hän kääntymättä, "tuletteko mukana kaupunkiin vai ettekö?"
"Sanoittehan itse —"
"Niin sanoin, mutta sen jälkeen olette pelastanut henkeni", lausui rouva hymyillen, "ja sitä paitsi: luonnollisesti ei sanaakaan enää siitä!"
Mordtmann lupasi kaikki ja juoksi hattuansa ottamaan.
Rouva Vennin ihmeeksi piti hän sanansa; hän puheli iloisesti ja suoraan koettamatta panna painoa millekään; ei edes hänen silmissänsäkään heidän erotessaan ollut mitään, joka olisi ollut Vennille tuskallista.
Venni-rouva oli hyvin tyytyväinen itseensä; nyt oli hän kerrassaan oikaissut häntä. Häneen Venni myöskin oli tyytyväinen. Mordtmann oli käsittänyt, ett'ei siitä ollut mitään hyötyä; siis voisi hän, Venni, pitää hänet rauhassa ja levossa miellyttävällä, vapaalla tavallaan, tarvitsematta alituisesti pelätä hänen menevän rajojen ylitse.
Hän tuli kotiin mitä paraimmalla tuulella; pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut itseään niin iloiseksi, nuoreksi ja keveäksi; hänen omatuntonsa oli myöskin levollinen, koska oli sanonut Mordtmannille suoraan; niin oli se asia selvillä!
Sillä välin oli Abraham istunut pinkeessä kumppaneinsa välissä ja professori pormestarin vieressä. Koulun iso juhlasali oli täpö täynnä lapsia ja täysi-ikäisiä, tuskauttavaa lämmintä ja sekalaisia höyryjä.
Väsymätön rehtori seisoi kateederissa ja jakoi todistuksia, huutaen joka pojan esille siinä järjestyksessä, johon oli muutettu.
Ensin lausui hän muutamia kehoitussanoja yliopistoon meneville; sitten tuli neljännen latinaluokan ylempi osasto ja sen jälkeen alempi, ne, jotka oli muutettu kolmannelta latinaluokalta.
"Hans Egede Broch!" huusi rehtori; se oli priimus; mutta hänen jälkeensä tuli Abraham Knorr Löfdal.
Abraham syöksähti ylös. Hän ei ollut uneksinutkaan tulevansa toiseksi, vaikka hänen tutkinnossa oli käynyt hyvin. Viipyi hetkisen, ennenkuin hän voi päästä esille penkistä. Professori seurasi häntä silmillään, nyökätäksensä hänelle; mutta Abraham ei katsahtanut ylös.
Rehtori kurotti hänelle todistuksen lausuen: "Sinä olet ollut ahkera, Abraham, ja siitä syystä on sinun käynyt hyvin tutkinnossa; toimita nyt niin, että me, opettajasi, muissakin suhteissa olisimme yhtä tyytyväiset — tyytyväisemmät sinuun tulevana lukuvuonna!"
Koko Abrahamin ilo oli kadonnut; hän hapuili takaisin paikalleen; ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki kylmät silmäykset, jotka kohtasivat toisensa hänen päänsä kohdalla, tehneet salin kylmäksi ja haudanhiljaiseksi.
Professori Löfdal ryki hyvin äänekkäästi; nyt voisi jo olla tarpeeksi; hän ei juuri ollut hyvillään, että hänen poikaansa noin julkisesti häväistiin.
Todistusten lukemista jatkettiin: isät ja äidit kuuntelivat herissä korvin, kunnes se tuli, nimi, jota odottivat. Silloin heidän kasvonsa elähtyivät siksi silmänräpäykseksi, jolloin heidän rakas poikansa oli kateederin edessä; mutta jälkeenpäin vaipuivat kaikki välinpitämättömyyteen, lämpiminä ja ikävystyneinä; jos tuo jako sentään loppuisi, että rehtori saisi pitää puheensa, mietittiin.
Mutta pienokaisille oli todistusten lukeminen jotakin varsin toista. Kunnianhimo ja turhamaisuus, pettymys, toivottomuus ja tuska — aina tunnottomuuteen asti; kateus ja viha, ylpeys ja ilkku, vieläpä kostonhimokin — kaikki nämä pyörivät toinen toisensa vieressä olevissa pikkupäissä; tämä sysimällä eteenpäin tunkeuminen, tämä toisensa ylipuolelle pääsemis-into, vaikka vaan numeronkin, oli oikeata elämän harjoitusta; yhdenvertaisuus ja kumppanuus piti heidän unohtaa tottuakseen ajattelemaan toisten kanssa arvosta ja kiitoksesta; he oppivat kadehtimaan ylempänä ja halveksimaan alempana olevia.
Ja kun ei koko pitkän vuoden kuluessa vähintäkään oltu sanottu tai tehty siihen suuntaan, että vaivaloinen tietojen hankinta tulisi hauskaksi ja veljelliseksi yhteistyöksi, niin ei nyt lukuvuotta lopetettaissakaan puhuttu sanaakaan yhdenvertaisuutta ja veljellisyyttä vaikuttavasta tiedosta; mutta itse tätä tietoa käytettiin päinvastoin heidän kaikkein huolelliseen järjestämiseensä ja numeroimiseensa, ylös- ja alaspäin.
Vihdoinkin oli kaikki 319 todistusta luettu ja jaettu, rehtori pyyhki paljasta otsaansa ja palkitsi itsensä luotilla nuuskaa, josta kumpikin sierain sai puolensa.
Sitten alkoi hän suuren puheensa sanomalla hyvästi ylioppilaskokelaille, neljälle pitkälle, kalpealle, neljään pitkään hännystakkiin puetulle nuorukaiselle, jotka takit näyttivät kankeasta mustasta aineesta leikatuilta.
Jos puu piti tunnettaman hedelmistään, voi näyttää vähän kummalliselta, ett'ei tämä suuri oppilaitos monine täpötäysine luokkineen lähettänyt useampaa kuin nämä neljä opinnäytettä yliopistoon.
Mutta matka Parnassolle on pitkä ja vaivaloinen; monta monituista nääntyy matkalla; mutta siitä syystä ovatkin ne, jotka saapuvat tarkoituksen perille, oikea väkiliuvos.
Rehtori toivotti, että nuo neljä opinnäytettä olisivat koululle kunniaksi; mutta kaikkein ennen tahtoi hän pyytää heitä säilyttämään lapsellisen mielen ja lapsellisen uskon, jonka koulussa olivat saaneet. Sen jälkeen kehitti hän koulun käsitettä ja valitsi lähtöpisteeksi "koulu"-sanan alkuperäisen merkityksen: "Kouluksi", lausui hän, "sanottiin sitä turvapaikkaa, jossa nuoriso, elämän suruja vielä, tuntemattomana —"
"Sepä hitto turvapaikaksi!" mutisi Martti Kruse nyhjäten Abrahamia kylkeen.
Mutta tämä ei liikahtanut eikä muuttanut katsantoansa; hän pelkäsi jonkun luulevan hänen istuvan levottomana. Nyt mietti hän enimmän, että oli tullut 2:ksi, niin korkealla ei hän vielä koskaan ollut ollut; sillä välin selitti rehtori, kuinka koulu oli valmistus elämään, kuinka se etupäässä oli kehitys siveellisyyteen.