"Tämä sana", jatkoi hän, "jolla vanhat oppimestarimme, kreikkalaiset ja roomalaiset tarkoittivat korkeinta ja jalointa sivistystä, on ainoastaan heikko kuvaus siitä sivistyksen tarkoitusperästä joka tulee olla meidän silmämääränämme, sillä meille loistaa ilmestyksen aurinko; me emme näe ainoastaan maallisen elämän huurujen läpi korkeampaa olemusta tämän elämän toisella puolella vaan meille on avattu valoisa, vapaa ja loistava näköala taivaalliseen isänmaahan. Ei siis ainoastaan kansalaisiksi, ei ainoasti ihmisiksi, vaan ensinnäkin kristityiksi ovat nuorukaisemme kasvatettavat. Uskonnon valolla on tiede valaistava sen pitää olla kaikkein tieteen totuuksien alkuna, merkityksenä ja lopullisena tarkoituksena."
Pienokaiset uupuivat unesta, lämmöstä ja tuosta pitkästä puheesta, joka oli yhtä ikävä kuin saarna. Kesäaurinko loisti ohuiden, sinisten ikkunaverhojen läpi, jotta se vaaleansinisenä, kummituksen kaltaisena valaisi mustan opettaja-ryhmän, joka oli kokoontunut opetus-istuimen vasemmalle puolelle.
Piikkisika seisoi suorana ja nukkui — koulussa kerrottiin hänen voivan tehdä se — lehtori Abel tarkisteli laseillaan naisia, apulais-opettaja Borring oli vetäynyt mitä likemmäksi nurkkaa ja hiipi teroittamaan hanhenkynää; mutta Sokko seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja murti suuta, väänti päätä rehtorin kristilliselle puheelle, mikä suuresti huvitti hänen rakkaita oppilaitaan.
Mutta kaikki näyttivät he sydämensä pohjasta kyllästyneiltä ja toivoivat vaan ilveilyn loppuvan.
"Ja Te, rakkaat virkaveljeni!" sanoi rehtori liikutetulla äänellä, "Te, jotka olette pyhittäneet itsenne tähän vaivaloiseen, mutta ihanaan toimeen johtaa nuorisoa tietoon ja siveellisyyteen samassa kristillisessä hengessä, suokoon Kaikkivaltias edespäinkin Teille voimaa samalla innolla, samalla vakaamielisyydellä, samalla rakkaudella täyttämään tärkeätä elämäntyötänne. Vastaan ottakaa meidän, minun ja koulun, kiitoksemme kuluneesta vuodesta; ja suokoon Jumala, että me täällä taas kohtaisimme toisemme terveinä ja raittiina uudelleen alkamaan työtämme Jesuksen nimessä."
Sitten kääntyi hän pienokaisiin liikuttavasti pyytäen heitä ahkeroimaan ja harrastamaan kaikkia kristillisiä hyviä avuja ja työskentelemään hyvän edistämiseksi, kuten valkeuden lasten tulee tehdä.
Erittäinkin tässä kohdin äidit itkeä tihuttivat, ja kelpo rehtori puhui yhä edelleen, lapsesta, lapsellisesta sydämestä ja lapsellisesta uskosta.
Lämpymän lopetusrukouksen jälkeen nousivat kaikki seisomaan ja veisasivat:
"Herra! siunaa meit' ja auta,
Ain myös vaaroist' varjele!"
jonka jälkeen rehtori vielä luki Isämeidän; ja vihdoinkin oli juhla loppunut.
Ahdinko ulos tultaessa oli suuri, sillä mikään voima ei enää jaksanut pitää lapsia jälellä koulussa. Vaikka oppilasten oli käsketty odottaa kunnes naiset ja kuuntelijat olivat jättäneet ja sitten vasta lähteä hyvässä järjestyksessä ja luokittain, juoksi kuitenkin toinen toisensa perästä paikaltaan ja tunkeusi naisten joukkoon ja katosi.
Hikisinä ja itkeneinä tunkeusivat äidit vihdoin ulos — isiä oli hyvin vähän saapuvilla — oli niin hauskaa nähdä nuorison siten kokoontuneena ja kuinka rehtori sentään puhui kauniisti ja vakavasti! Hän kyllä olisi saanut säästää erään viittauksen puheen loppupuolella: että vanhemmissa vallitsi jotenkin huomattava välinpitämättömyys koulutyön suhteen. Eihän se kuitenkaan keneenkään heistä sopinut; kernaimmin olisi sen tarvinnut sanoa poissaoleville vanhemmille — esim. rouva Löfdalille. Olipa tuo sentään perin eriskummallista, etenkin kun hänen miehensä sen lisäksi oli tutkinto-todistaja! Mutta eihän professorin rouva koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, jossa sai kuulla Jumalan sanaa!
Lapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät siivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä, toiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat todistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin hyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän takana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.
Abraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu. Rinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: "Sinä olet ollut kelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä ei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan myöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan."
Abraham syöksyi huoneisin huutaen: "Mamma! Mamma! minusta tuli sekundus, luokan toinen mies!"
Venni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin hänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan; ja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: "hiljaa, lapset!" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni ruokapöytään.
Professori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi itsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen kanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin ihminen koko maailmassa.
Mutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän molemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun hänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja mielestään karkoittaa.
"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut", lausui professori, kun Venni kertoi, missä oli ollut, "tuo tehdas miellyttää sinua suuresti."
Venni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin merkillisen iloinen ja onnellinen.
IX.
Abrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty toistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu. Professori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin vastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa, oli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.
Hänen miehensä oli ollut vaiti; hän mietti: kun se aika tulee, kai jokin keino keksitään; eikä hänen tapansa ollut ennen välittää vastuksista kuin sitten vasta, kun ei niitä enää millään tavoin voinut välttää. Sen vuoksi oli hän antanut asian olla sillänsä, kunnes Abraham nyt oli kuudennellatoista ikävuodellaan, joka oli myöhäinen ripillelaskemis-ikä seudun tavan mukaan.
Mutta nyt syksyksi oli hän rippikouluun kirjoitettava, sillä kasteensa liiton piti hänen vahvistaa, sen oli professori yhtä lujasti päättänyt kuin rouva vastakohdan.
Heidän eräänä aamuna pukeutuessaan — Abraham oli äsken lähtenyt kouluun — alkoi professori ihan tyynesti, ja ikäänkuin olisi hän puhunut jostakin itsestään selvästä asiasta:
"Nyt kai kirjoitamme Abrahamin rippikouluun provasti Sparren luona tulevassa kuussa."
"Kirjoitamme? Sparren luona? Mitä ihmeitä sanot?" Venni-rouva kääntyi äkkiä tuolilla ympärinsä; hän istui kuvastimen edessä selvittäen suuria hiuksiaan.
"Rippikouluun, eukkoseni. Et varmaankaan muista hänen pian tulevan kuudentoista vuoden vanhaksi?"
"Sinähän pikemmin olet unohtanut, että meillä aina on ollut se välipuhe, ett'ei Abrahamia lasketa ripille."
"Välipuhe? Ei, Venni, sitä ei koskaan ole ollut."
"Mutta enköhän minä satoja kertoja ole sanonut: häntä ei lasketa ripille."
"Olet, mutta se ei ole mikään välipuhe."
"Mutta olethan sinä ollut samaa mieltä kuin minäkin; et ole koskaan väittänyt sanaakaan vastaan."
"Minä en milloinkaan ole tuhlannut sanaakaan koko asialle, kun ei aika vielä ollut käsissä. Mutta sinun täytyy puolestasi myöntää, että sen mukaan kuin tunnet minut voit olla varsin vakuutettu siitä, että minä tahdoin pojan vahvistavan kasteensa liiton tavallisuuden mukaan."
"Kuinka voit puhua tavallisuudesta niin tärkeässä asiassa, Karsten?"
"Koetetaan puhua tästä tärkeästä asiasta kiivastumatta, Venniseni, sillä kiivaudella ei koskaan tulla hyvään loppupäätökseen. Mieti siis, onko sinulla oikeutta saattaa poikaasi poikkeustilaan, joka monella tavoin on oleva hänelle vaivaksi ja vastukseksi elämässä."
"Juuri se on suuri hyvätyö, jonka tahdon tehdä pojalleni, että hänestä tulisi poikkeus kaikkein muiden ulkokullattujen ja valehtelijain joukosta."
"Ei suuret sanat suuta särje, pikku Venniseni. Sinun näkyy luulevan, ett'ei poikasi koskaan voi olla eikä tulla muuksi kuin kappaleeksi sinusta itsestäsi."
"Mitä tarkoitat?"
"Eikö koskaan mieleesi ole juolahtanut se mahdollisuus, että Abrahamista voisi tulla kristitty? Niin, niin, minä tiedän mitä ai'ot sanoa: sinä et juuri suurin usko minun kristillisyyteeni; mutta etkö voi mieleesi kuvitella, että Abraham ehkä voisi tulla todelliseksi kristityksi?"
"Kyllä", vastasi Venni-rouva ajatuksiin vaipuneena ja tirkisti eteensä, "sitä olen monasti ajatellut; äläkä luule, että minä sitä vastustaisin tai pitäisin sitä jonakin onnettomuutena hänelle tahi meille. Vilpittömyys se juuri minusta on pääasia, Puolinaisuutta, valhetta, tekopyhyyttä — niitä tahdon koettaa pitää pojalleni tuntemattomina."
"Mutta jos tahdot täydellistä vilpittömyyttä, täytyy sinun myöskin myöntää täydellinen vapaus."
"Sen teenkin, valitkoon kernaasti minun puolestani —"
"Etkä niinkään, suo anteeksi, sinä et myönnä hänelle täydellistä valitsemisvapautta, kun kiellät häneltä tai annat hänen hypätä kehityskauden ylitse, jonka läpi koko muu nuoriso saa käydä."
"Mutta itse tämä kehityskausi, joksi sitä nimität, on juuri valheen portti, se on minun vahva vakuutukseni."
"Minä en epäile, Venni, että voi ollakin yhtä ja toista väitettävää kasteenliiton vahvistusta vastaan; mutta tässä nyt ei ole kysymys sinun uskostasi, ei myöskään minun, vaan Abrahamin uskosta. Ei sentähden, että minä itse olen — hm — —" heidän silmänsä kohtasivat toisensa kuvastimessa, "no niin — minulla nyt kerrassaan ei ole taipumusta jumalisuuteen kuten sinulla, enkä siis siitä syystä tahdo poikaani kasvatettavaksi kristin-uskossa. Mutta ei sinulla eikä minulla ole minun käsitykseni mukaan oikeutta ryöstää häneltä mitään, joka voi hänelle valistukseksi valitessaan, taikka pakottaa häntä mihinkään, joka voi tehdä mahdottomaksi hänen valintansa. Kuinka siis muulla tavoin voimme tehdä oikein pojallemme kuin sanomalla hänelle: tahdotko itse antautua tämän kokeen alaiseksi? vai oletko jo ennakolta valinnut?"
"Nyt väännät nurin koko asian, Karsten."
"Sitä en tee. Abraham on kyllä vanha ymmärtämään mistä kysymys on, sitä olen varronnut niin kauan, antaa hänen itse valita, tahtooko vahvistaa kasteensa liiton vai eikö. Senhän täytyy sinun, joka niin suuresti harrastat vapautta ja oikeutta, mielestäni myöntää."
"Olkoon menneeksi, antaa hänen valita!" huusi Venni-rouva; mutta heti sen jälkeen lisäsi hän: "Eipähän, mitä se hyödyttäisi? Sellainen poika! Hän valitsee luonnollisesti samoin kuin muutkin, saadakseen olla rauhassa; ei niin, ei niin, Karsten, sehän on suuri synti meiltä, jos avoimin silmin lähetämme poikamme suoraa tietä valheeseen ja petokseen."
"Sano minulle, Venni, kuinka kauan olet aikonut jatkaa valitsemistasi poikasi puolesta? Aiotko, kun se aika tulee, valita vaimo hänelle?"
"Lorua, Karsten! minähän juuri aina tahdon, että hänellä olisi vapautensa."
"Sepä on merkillinen vapaus! Jos nyt Abraham todella haluaa vahvistaa kasteensa liiton —"
"Niin tekee hän sen siitä syystä, ett'ei hänellä nyt ole parempaa ymmärrystä!"
"Ja kun hänellä sitten muutaman vuoden kuluttua ei ole parempaa ymmärrystä kuin että tahtoo ottaa itselleen vaimon, jonka suhteen sinä olet täysin vakuutettu — kuten tapasi on olla, että hän on saattava poikasi sanomattoman onnettomaksi — kuinka sitten käy?"
"Tuskastuttavaa on todellakin puhua sinun kanssasi, Karsten, sinä sekoitat kaikki yhteen sakkaan."
"Älkäämme nyt kiivastuko tarpeettomasti. Minun mielestäni puhuimme hyvin järjellisesti ja tyynesti tästä. Minäkö todellakin sekoitan kaikki yhteen? Eikö voisi olla mahdollista, että sinä suuressa rakkaudessasi Abrahamiin tietämättäsi sekoitat joukkoon vähän sitä tiranniutta — suo anteeksi, — joka on kaikesta rakkaudesta eroittamaton. Etkö innossasi hankkia hänellä parasta mahda alituisesti valita hänen puolestaan, sillä välin kun itse niin usein olet sanonut, että parasta ihmiselle on itse saada valita."
"Minä tahdon mielelläni olla tyyni, Karsten, enkä sano sitä ollakseni ilkeä, mutta sinun kanssasi on todella niin harmillista keskustella, sillä sinä panet minut pyörälle ja käännät kaikki ylösalasin. En koskaan olisi uskonut, että vapaasta tahdosta olisin nähnyt poikani ottavan osaa ripille-valmistukseen; mutta nyt tuntuu minusta kuin olisi sanoissasi jotakin perää."
"Niin luullakseni olen minä tällä kertaa enimmän sinun mielipiteittesi mukainen", vastasi professori, joka nyt oli täysin pukeutunut ja aikoi lähteä.
"Mutta sen sanon sinulle", huusi Venni äkkiä, kun professori jo oli ovella, "sinä aamuna, jolloin Abrahamin on mentävä kirkkoon tuota onnetonta lupausta tekemään, tahdon minä oikeuden äitinä kysyä häneltä, tietääkö hän mitä tekee; ja ell'ei hän silloin ole täysin todenperäinen ja rehellinen, niin ei sinun eikä koko maailman papiston pidä saada poikaani esiintymään valhetta sanoakseen."
"Siinä suhteessa saat tehdä, miten mielesi laatii", vastasi hänen miehensä mennessään; hätä keinon keksii; vastaiseksi oli hän tullut niin pitkälle kuin toivoakin voi.
Mutta rouva Venni oli levoton ja nurpeillaan; hänellä oli tuskallinen tunne siitä, että miehensä oli houkutellut häneltä tämän suostumuksen kasteenliiton vahvistukseen, joka hänestä oli mitä vastenmielisintä ilveilyä. Hän puhui siitä Mordtmannin kanssa, joka kaikissa suhteissa piti Vennin olevan oikeassa ja oli vielä kiivaampi sanoissaan; mutta eihän tuo kysymys muuten voinut huvittaa häntä suuresti.
Sitte puhui hän vakavasti Abrahamin kanssa eräänä iltana, professorin klubissa ollessa. Hän selitti pojalle niin selvästi ja suoraan kuin voi, mitä hän mietti tästä pappein keksinnöstä: kasteenliiton vahvistamisesta.
Hän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja ottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa väkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla sen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan nuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää valaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi? Vai oliko hän valinnut?
Jos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä ilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että se rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava häntä.
Abraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä. Hänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista asioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita; ja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli hullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi toisinaan lausua: "siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua" — tai jotakin semmoista.
Abraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun sellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä: mutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.
Ja nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä seisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja juuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän vakaisesti vastata äidin kysymyksiin?
Tietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli häntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se itsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi kuin olisi se ollut jokin käännekohta.
Äidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa, olkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham miettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että juuri äiti niin puhui.
Sekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi, että hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan kohtuudella — juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana — ja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton vahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat sanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.
Mutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut, uskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista havainnut pahempaakin — että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei uskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä — että hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse uskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi. Kuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa korkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?
Vennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan jäykkänä ja mykkänä kuin kivi.
"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi vai etkö tahdo?"
"En tiedä", vastasi tämä.
"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha ymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta salli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä, jolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi minulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle, äidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun myöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni on Venni."
Hetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin illallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli monta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.
Tietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa kysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi. Oli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt häneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.
Koulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän latinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi vähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt he istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut tulla ahkeraksi.
Pikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli kadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen ylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat pian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine aineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen teki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen; ja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka olivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja istuivat koulun aliluokilla.
Abraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa — ei ainoastaan tuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin mahdollista mietti.
Mutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää maailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen muistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin näkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.
Abraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin hänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella rouva Gottwaldin pakinoita.
Heti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku Mariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan tuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.
Yksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut nais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän, katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon, asettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.
Ja yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli kalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan oppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei koskaan tohtinut puhua.
Muuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut totta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä väsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän ihaili ja kunnioitti tätä; "menipä niinkin pitkälle" — tässä nauroi kalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa — "että minä, hupakko, olin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän — sanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla: 'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet — Te se olette" — rouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko yhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja täysikasvuinen.
Ei rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan tai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita pojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.
Abraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja istui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi itsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi rouva-paran ihastuksiinsa.
Mutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne siitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä seurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.
Mutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja viiniä. —
Sillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka nyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei enää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti niin, että sai "Fortuna"-tehtaalle kaupunkiin.
Vennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen tyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli nyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon niin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen, jolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin — kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan; lukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.
Venni-rouva oli muuten viime aikoina ollut jotakuinkin eriskummallinen, hermostunut, vaihteleva, toisinaan vähäpuheinen ja ilmaan tuijottava, toisinaan taas melkein tuskastuttavan puhelijas. Mordtmann oli melkein vakuutettu itse olevansa syy kaikkeen hänen mielenlevottomuuteensa; juuri tähän aikaan oli Venni niin ihana ja lumoava, että tuolta muuten niin varovaiselta mieheltä itsensä-hillitsemisvoima alkoi kadota.
Päivällis-aikaisten käyntien sijaan oli pitkäin syys-iltain mukana tullut ystävällinen, hauska keskustelu hämärässä takkatulen punaisessa valossa. Venni-rouvalla oli tapana käydä pöydän ympäri; Mordtmann istui sohvalla takkatulen valossa.
Professori oli melkein aina poissa tähän aikaan; mutta välistä tuli hän myöskin kotio ja kohtasi heidät tässä asemassa, eikä kummaltakaan puolelta koskaan oltu hämillään.
Mutta Mikael Mordtmannin veri oli levottomassa liikkeessä, kun hän istuessaan tuossa näki Vennin tyynesti ja säännöllisesti käyvän sivutsensa.
Tänä iltana oli Venni hyvin vakavalla tuulella, ja he puhuivat kuolemasta ja surullisista asioista; Mordtmann puhui vähän, Venni vastasi pari sanaa ja he tulivat yksimielisiksi siitä, ett'ei elämä ollut suuresta arvosta.
Mutta tämä ei ollut Mordtmannin oikea mieliala; hän vaan seurasi Venniä. Itse oli hän tuskallisia toivoa täynnä; hän ei enää ottanut lukuun mitään seurauksia eikä ylipäänsä arvellut mitään; joka kerta kun Venni meni hänen sivutsensa, kävi hänelle yhä vaikeammaksi antaa tämän kulkea syöksymättä ylös ja tarttumatta häneen syleilläkseen häntä.
Heidän pitkän ajan vaiti oltuansa pysähtyi Venni nuoren miehen eteen katsoen häntä kasvoihin: "Mutta miksikä siinä nyt istutte ja puhutte kaikkea tuota, jota ette sentään ensinkään tarkoita?"
"Enhän minä tässä istukaan, en minä puhukaan; en tiedä mitä sanon, en tiedä missä olen tai mitä teen, tiedän vaan, ett'en kestä kauemmin."
Tätä sanoissaan oli Mordtmann laskenut kätensä Vennin vyötäisille ja vetänyt hänet alas, jotta hän istui keskellä liesi-valoa Mordtmannin vasemmalla polvella.
Ja Mikael kallisti päänsä alas ja suuteli häntä poskelle. "Emmehän kauemmin voi teeskennellä toisillemme — se on kuitenkin totta!"
"Niin, se on totia", vastasi Venni raukealla äänellä ja laski käsivartensa hänen olallensa.
Mutta heti sen jälkeen irroitti hän itsensä hiljaa ja nousi seisoalle.
"Ei, ei —" sanoi hän, vielä ikäänkuin puolihengetönnä.
Mutta Mordtmann syöksyi ylös tahtoen syleillä häntä — kiihkoisin, yhteyttä puuttuvin sanoin. "Ei, ei!" huusi Venni kiivaammin ja äkkiä, ikäänkuin olisi herännyt: "Älkää tarttuko minuun! Oletteko hullu? Luuletteko minun tahtovan kaksi miestä?"
"Mutta nyt olet minun — ainoastaan minun —"
"Ei, ei, en suinkaan! miettikää toki —"
"Ajattele itse, kuinka monasti olemme puhuneet tästä, etkö aina ole puolustanut rakkauden etu-oikeutta?"
"Ei nyt — ei niin — älkää häiritkö sieluni lepoa, antakaa minut olla rauhassa — ettekö näe kuinka paljon revimme maahan? Ei, antakaa suhteemme olla entisellään, tai jos se on mahdotonta, niin matkustakaa! Minä pyydän, herra Mordtmann, antakaa minun olla rauhassa!"
"Mutta minä, — minä! sitä et ajattele, miten minun käy, minun kohtaloani —"
Venni tarttui häneen olkaansa, käänsi hänet valoa vasten ja katseli hänen kasvojaan tarkasti. Molemmat hengittivät lyhyesti ja ajoittain, ja Mordtmannin kasvot olivat kalpeat ja muuttuneet, hän änkytti sanoja, joita oli mahdoton ymmärtää, ja pusersi Vennin käsiä.
"Mitä olen tehnyt!?" huudahti Venni-rouva, sillä Mikaelin intohimo oli niin silminnähtävä ja todellinen tällä hetkellä, että se ihan liikutti Venniä ja teki hänet vakuutetuksi; "minä olen tehnyt pahasti meitä molempia kohtaan."
"Et suinkaan, sinä olet valinnut, sinä olet minun, ellet petä minua."
"Minä en petä Teitä, rakas ystäväni!"
"Tule siis! Astu koko askel, tule omakseni!"
"Kuulkaa minua, kuulkaa järjellinen sana; olemmehan molemmat puoliksi järjettömiä tällä hetkellä; nyt täytyy minun saada vallita, joka olen vanhempi."
"Oh —" keskeytti toinen kärsimättömästi, mutta Venni pani kätensä hänen suunsa eteen:
"Menkää — menkää, rakas Mordtmann! ja tulkaa takaisin muutaman päivän perästä; meidän pitää molempain miettiä ja aprikoida; älkäämme hetken huumehduksessa saattako poistamatonta surua sekä itsellemme että muille. Totelkaa minua, tiedättehän minun olevan oikeassa." Mordtmann ei tahtonut kuulla; mutta Venni pakoitti hänet rukouksilla ja lemmekkäillä sanoilla ovelle; tässä tarttui hän vielä kerran Venniin ja suuteli häntä; sitten riensi hän ulos ovesta ja meni puolitunnotonna läpi eteisen.
Venni heittäytyi sohvaan peittäen silmänsä käsillään; Mordtmannin suudelmat polttivat häntä, hän rakasti Mordtmannia, tuossa tunteessa oli mielihaikeus, joka kiehtoi hänet onnelliseen tuskaan, ja hänen ajatuksensa pysähtyivät kokonaan tämän ainoan tunteen takia.
Hän ei kyennyt ajattelemaan miestänsä eikä poikaansa; mutta puoliselvä levottomuus, jonka kanssa hän jonkin ajan oli taistellut, sekaantui tuskallisena tuohon sanomattomaan hurmioon.
Hänen miehensä tuli kotio ja meni eteisestä suoraan kirjoitushuoneeseensa. Siellä oli seinällä pieni kaappi, jonka avain oli professorin avainkimpussa, ja jossa hän säilytti muutamia harvinaisia lääkkeitä; apteekki ei ollut erittäin luotettava.
Professori otti esille muutamia vahvistavia rohtoja, sekoitti veteen hyvän määrän ja joi sen. Sitten tarkasti hän kasvojaan peilissä; ne olivat hyvin kalpeat.
Seisottuaan hetken, sammutti hän kynttilän ja pieni salin poikki pesemään itseään makuuhuoneessa, kuten aina teki lääkäritoimiltaan illalla kotiin tultuansa.
"Hyvää iltaa Venni; etkö pian sytytä lamppua?" kysyi hän sivutse mennessään.
"Kyllä", vastasi Venni-rouva sohvalta, liikahtamatta.
Abraham istui kirjainsa yli nojautuneena. Hän oli Brochin kanssa ollut Martti Krusen kamarissa, jossa tupakoitsivat, ja hän oli kiihottunut ja tunsi pistoksia ihossaan; hän ei voinut juuri hyvin.
"No, Abraham", kysyi isä, tavallisuutensa mukaan kävellessään edestakaisin huoneiden välillä ja pukeutuessaan, "oletko tehnyt päätöksesi rippikouluun suhteen? Se pitää tapahtua pian, jos tahdot ottaa osaa tällä kertaa; vai etkö tahdo?"
"Tahdon — tahdon kernaimmin."
"No niin — tiedäthän, että sinulla on vapaus valita; jos tahdot vahvistaa kasteesi liiton, saat sen tehdä. Oletko sanonut sen äidillesi?"
"En, etkö sinä tahdo tehdä sitä?"
"En, miksikä niin, poikaseni? Mene sinä vaan sisälle samassa ja sano; äiti on salissa."
Abraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.
"Kuuleppas, mamma", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä istuttuaan, "luulen, että menen rippikouluun."
"Voinhan sen arvata!" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli äärettömän kaukana ajatuksissaan.
Mutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.
Kuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi ja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi valita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä alkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa perinpohjaisesti tutkiakseen häntä. — Kuppuroidessaan ulos portista oli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka tuli kotio.
Professori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä oli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt itsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin eriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.
Mutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa. Hän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen yksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.
Hän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti edestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja puhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli tarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen rauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa professoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen; Mordtmann alkoi käydä levottomaksi.
Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat olleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin — ja professori olisi äkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut mahdotonta salata.
Tämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa tahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Hän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.
X.
Provasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa kokoushuoneessa; ja vaikka niitä — oli koko joukko poikia, tuli heistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi maalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.
Rippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä eroitus.
Pitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat kansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja muista syrjä-osista.
Mutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä penkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja poikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja Abraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.
Provasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski ihmisten mielestä paljoa helpommalla "edes" kuin kaupungin muut papit.
Ihan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta kertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa syyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut muuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla kuulusteltaissa — se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he Pontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.
Tästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti — enemmän kuin ansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.
Provasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit tai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan poikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä, mikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään sattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja valmiina ulkoa luettavaksi.
Kun sen vuoksi taitavimmat heistä taisivat vastata joka kysymykseen koko kirjassa, jos hän vaan piti vaariin siitä, että kysyi sanasta sanaan niin kuin kysymys kirjassa oli, oli koko joukko muita, joissa oli ainoastaan yksinäisiä tilkkuja viljeltyä maata, sillä välin kun loppu-osa oli käärmetarha täynnä kysymysmerkkiä.
Provasti Sparrella oli tapana etsiä viljeltyjä tilkkuja näistä aivoista; ja kun hän havaitsi muutaman sanan oikein johonkin tuollaiseen kehnoon päähän päntätyksi, merkitsi hän ne pieneen muistikirjaan.
Merkillisenä päivänä, jolloin hänen piti kuulustella rippilapsia kirkossa seurakunnan läsnä ollessa, oli sangen omituista kuulla, kuinka hän voi hypätä aineesta toiseen, tehdä kysymyksiä sinne tänne ja aina löytää rippilapsen valmistauneena ja hyvin valmistauneena sittekin.
Tämän salaisuutensa ilmiin tulemista pelkäsi Sparre itse kovin. Pienessä muistikirjassa oli ainoasti numeroita, jotka sivulliselle voivat näyttää arvolauseilta, joita hän antoi lapsille luettaissaan. Mutta hän oli levoton ainoastaan sen tähden, että ihan selvästi käsitti, kuinka helposti hänen käytöksensä voitaisiin ymmärtää tai selittää väärin.
Omasta puolestaan sitä vastoin oli hänen omatuntonsa varsin levollinen.
Kun näet luonnonlahjat ovat niin eri lailla jaetut ja kun eivät Pontoppidanin selitykset kaikille ehkä ole helpot oppia, olisi luonnollisesti hyvin väärin kieltää nuorta ihmistä, joka sitä pyytää, pääsemästä seurakuntaan ja nauttimasta armon-välikappaleita sen tähden, ett'ei hänellä ollut kykyä oppia noita ulkoa.
Olivathan he laskettavat ripille; eihän siitä koskaan syntynyt muuta kuin harmia ja tyytymättömyyttä, jos lapset kiellettiin ottamasta osaa kasteen liiton vahvistukseen; miksikä siis hankkia itselleen vastuksia liiallisella ankaruudella vaatimusten suhteen? Yksinkertaisethan saavat periä taivaan valtakunnan.
Välistä he kyllä olivat arveluttavan kehnoja, ja provasti Sparre tuli usein hämillensä, kun alkeiskoulun oppilaat istuivat tukehtumaisillaan naurusta. Siitä syystä olikin hän vähän kylmä ja välittämätön Abrahamia kohtaan ensi päivinä.
Abraham oli tavattoman iso rippilapseksi eikä provasti ollut kuullut hyvää hänestä; hänen äitinsä vapaamielisyys oli sitä paitsi kyllin tunnettu.
Mutta vähitellen teki nuori Löfdal häneen paremman vaikutuksen; hän oli nöyrä ja vakava, hänen katsantonsa ei koskaan muuttunut, kun pitkällä penkillä istuvat vastasivat päin seiniä. Sitä vastoin oli hän kohtelijas auttamaan takkia provastin ylle, avaamaan kirjan ja etsimään lyijykynää, kun se sattui lattialle putoamaan.
Lopuksi oli provastista, jolle nämä opetustunnit olivat kidutusta, vähäsen miellyttävää, että tämä hyvin kasvatettu nuori mies oli niin lähellä häntä. Ja päivä päivältä kehittyi provastin ja Abrahamin välille jonkilainen ystävällinen vapaamuurarisuus, jotta he iskivät silmää toisilleen, kun kuulusteltaessa jotakin tapahtui tai provasti mutisi jonkin latinaisen sitaatin, johon Abraham vastasi hymyilyllä, jos sen ymmärsi tai ei.
Rippikoulun käyminen tuli sen tähden huviksi Abrahamille. Se oli jo hauskaa, että pääsi pariksi kolmeksi tunniksi koulusta keskellä aamupäivää, ja istuessaan provasti Sparren opetus-istuimen luona oli hänellä salainen tunne tietää olevansa ensimäinen siellä.
Koulusta taisi hän Pontoppidanin koko selityksen ulkoa, niin ett'ei hän tietänyt mitään siitä äärettömästä työstä ennen kuulustelemista eikä tukehuttavasta tuskasta sen kestäessä, joka teki kansakoulun hurjimmat pojat kalpeiksi ja hiljaisiksi.
Mikä heille oli tärkein tapahtuma elämässään, neulansilmä, jonka lävitse heidän oli tunkeuminen mitä ankarimmin voimiansa ponnistamalla, ei hänelle ollut millään tavoin rasittavaa; korkeintaan voi se käydä ikäväksi.
Mutta siksikään ei se siis tullut, kun hänen ja provastin välille syntyi hyvä suhde; ja kun häntä joskus tutkittiin, jättivät he Pontoppidanin ja kuulusteleminen muuttui melkein keskusteluksi uskon-opillisista aineista, jonka aikana toiset istua töllöttivät suu seljällään tai lukivat seuraavaa, kirja pöydän alla.
Provasti kuulusti toista pääkappaletta, uskonkappaleita.
"Ole Martinius Pedersen, voitko sanoa minulle, kuinka monta jumalaa on?"
"Kahdenlaisia, hyviä ja pahoja", vastasi Ole Martinius Pedersen vauhdilla.
"Ei, poikaseni, se ei ollut oikein. Sinä vastasit erääseen toiseen kysymykseen; mihin kysymykseen hän vastasi? Voiko joku sanoa sen minulle?"
"Enkeleistä", huusi pieni punatukkainen poika uunin vierestä.
"Oikein, Jens Hansen! Enkelit ovat kahta laatua, nimittäin hyviä ja pahoja; mutta ainoastaan yksi Jumala on olemassa, eikö totta, Ole Martinius?"
"Ainoastaan yksi Jumala", vastasi Ole Martinius Pedersen, joka oli pitkän penkin parhaimpia.
"Kuinka on jumaluuden olemus ilmestynyt raamatussa?"
"Yhtenä olemuksena: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, jotka kaikki kolme kuitenkin ovat yksi ja sanotaan pyhäksi Kolminaisuudeksi."
"Voimmeko järjellämme käsittää sitä, että Jumala on yksi ja kuitenkin samassa kolminainen?"
"Emme, se käy meidän järkemme yli, vaikk'ei ole sitä vastaan; siitä syystä on se uskon- eikä järjenkappale; eikä Jumala olisi Jumala, jos meidän järkemme voisi hänen käsittää."
"Ihan oikein vastattu, Ole Martinius, sinä osaat läksysi, kun vaan mietit. No sinä, Mons Monsen! Ovatko siis sanat: Isä, Poika ja Pyhä Henki kolme eri nimeä tai omaisuutta jumaluuden olemuksessa eikä mitään muuta?"
"Ne ovat enemmän kuin ainoasti nimi- ja omaisuus-eroituksia; sillä jokaiselle heistä omistetaan jotakin erityistä, jota ei ole toisilla."
"Ei niin nopeasti, poikaseni! Missä tämä eroitus on?"
"Ei olemuksessa, kuten sanottu on —" vastasi Mons Monsen lentävällä vauhdilla ja missään pysähtymättä, "ei olemuksessa, kuten sanottu on, vaa — vaan sana, joka veden kanssa ja tykönä on —"
"Ei, ei, Mons, nyt tulet toiseen asiaan; pidä nyt vaari: ei olemuksessa, kuten sanottu on, vaan visseissä —"
"— vaan visseissä persoonallisissa, sisällisissä töissä, niin — niin — niinkuin ruoka, juoma, vaatteet, koto, kartano, pelto, karja, raha, tavara, hyvä puoliso, kuulijaiset lapset —"
"Ei, ei, ei, Mons, nyt olet taaskin jossakin varsin muussa; jotka kuuluvat —"
"— jotka kuuluvat jokaiselle heistä erikseen; nimittäin Isä, joka ei ole kenestäkään, synnyttää poikansa ijankaikkisuudesta, Poika syntyy Isästä, ja Pyhä Henki käy heistä molemmista ulos. Tämä kaikki on totinen tosi —"
"Ei, ei, Mons! Tämä kaikki on uskon.—"
"— tämä kaikki on uskon syvä salaisuus, jota ei meidän järkemme käsittää voi."
"Oikein, Mons Monsen! Sinä olet oikein kelpo poika, kun et vaan kiirehdi niin kovin; mutta sinä puhut niin hirveän nopeasti, jotta eksyt pois aineesta. Tässä kohden on pieni eroitus kirjoissa, jonka alkeiskoulun oppilaat ehkä ovat huomanneet", sanoi provasti Abrahamille, "useat kansakoulun pojista ja maalaisista ovat lukeneet vanhempaa painosta."
Tämä oli myöskin yksi provasti Sparren ominaisuuksia, jota muut papit ihailivat tai joka harmitti heitä.
Useampain mielestä piti näet, jos kristin-opin opetuksella olisi yhdistävä merkitys seurakuntaelämään, kaikkein välttämättömästi käyttämän samaa kirjaa; ja sen vuoksi opettivat he sen Pontoppidanin selitysten painoksen mukaan, joka viimeiseksi kuninkaallisen päätöksen johdosta oli painosta ilmestynyt, eivätkä suvainneet muuta.
Mutta Sparre tyytyi siihen, mitä hänelle tarjottiin, jos lapset vaan osasivat sen kunnollisesti ulkoa. Sen tähden täytyikin hänellä olla tämä ihmeteltävä yksilöiden ja uutten ja vanhain painosten tuntemus, jotta voi sekä tehdä kysymyksen että auttaa heitä vastaamisen alkuun.
Eroituksesta painosten ja selitysten välillä puhuessaan muistui provastin mieleen eräs auttamaton rippilapsi, joka hänellä oli opetettavana tänä vuonna. Pastori Martens oli sakastissa selittänyt hänen parantumattomaksi pöllöpääksi.
Tämä oli isokasvuinen, kahdeksantoista vuotijas poika, joka muihin verraten oli jättiläisen kokoinen ja joka jo monta vuotta verrattomalla yksinkertaisuudellaan oli antanut aihetta pidätettyyn iloon ja nauruun tuossa juhlallisessa kokoushuoneessa.
Provasti oli itsekin epätoivoissaan. Mutta kuitenkin piti hän tarkkaa vaaria Osmundista ja kuunteli vakavana pätkiä ja sanajonoja, joita poikaparka arviolta lasketteli, kun häneltä kysyttiin. Lopuksi luuli provasti keksineensä ohjenuoran, ja tänäin piti hänen koettaa; hän teki äkkiä pienen poikkeuksen Kolmeyhteydestä, voidakseen ryhtyä kokeeseensa.
"Osmund Asbjörnsen Sauamyr", alkoi hän ystävällisesti ja pitkäänsä, antaakseen toiselle aikaa koota ajatuksensa. "Voitko vastata minulle, poikaseni — voitko vastata minulle kysymykseen: mitkä ovat siis sellaiset evankeliumin armolahjat?"
Osmund Asbjörnsen Sauamyr istui silmänräpäyksen ihan hiljaa; sitte alkoi hän, yksitoikkoisesti, mutta varmasti ja yhä lujemmasti laulaen, sellaisella vauhdilla, että oli hengehtymäisillään:
"Ne ovat Kristuksen vanhurskaus, syntein anteeksi saaminen, Jumalan isällinen huolenpito, perintöoikeus, rauha Jumalan kanssa, lapsellinen luottamus, Jumalan rakkaus, tilaisuus lähestyä Jumalaa ja rohkeus rukoilla häntä; lupaus Jumalan armosta, rukouksen kuulemisesta ja avusta kaikissa hädissämme, erittäin voimallisesta suojeluksesta kaikkia näkyväisiä ja näkymättömiä vihollisia vastaan, kärsivällisyydestä meidän heikkouttamme kohtaan ja säälivästä armahtavaisuudesta koko elämässämme; ijankaikkisen elämän esimaku, ilo Pyhässä Hengessä; saman Hengen hallitus, valo, voima ja väki; vapautus synnin rangaistuksesta ja vallasta, Jumalan vihasta, lain kirouksesta ja pakosta, saatanasta, helvetin ja kuoleman vallasta, maailmasta ja pahasta omasta tunnosta; kaikkein, mitä suurimpain kärsimysten muuttuminen uskovaisten hyväksi, elävä toivo autuudesta, jonka jälkeen vihdoin seuraa sanomaton ilo ja kunnia taivaissa ja niin edespäin!"
"Katsoppas vaan!" huudahti provasti Sparre riemuiten ja merkitsi kirjaansa; "Kyllähän minä sitä mieltä olinkin ett'et sinä, Osmund, sentään olekaan niin perin tyhmä! Sinun ei ehkä ole yhtä helppo ymmärtää kysymyksiä kuin kaupungin poikain; mutta osaat sinä sentään jotakin, poikaseni! Ole vaan edelleen ahkera ja tarkkaavainen, niin saat nähdä, että sinun kyllä käy hyvin!"
Alkeiskoulun pojat tulivat petetyiksi; he olivat odottaneet saada nauraa sydämensä pohjasta: mutta koko pitkän penkin pojat kumartuivat eteenpäin ja katselivat Osmundia mitä suurimmalla ihmettelyllä.
Itse istui hän suu auki ja katsoa mulkoili provastiin. Milloinkaan ei sellaista ollut tapahtunut hänelle, ei koskaan ollut hän kuullut sanaakaan kiitosta tai toivoa; mutta milloinkaan ennen ei myöskään yksikään pappi ollut havainnut tätä hänen suurta ja ainoata loistonumeroansa evankeliumin armolahjoista.
Osmund Asbjörnsen Sauamyr oli koettanut monta pappia ja kuluttanut, kuka tiesi, kuinka monta katekismoa.
Aina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi ottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän päivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.
Ainoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa tehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän mahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella mielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale kokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen päähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä ollessaan, ett'ei se voinut katketa —. Osmund-paran samassa heikkoa järkeänsä menettämättä.
Mutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet häntä tähän hetkeen asti!
Kaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa perästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että nyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi tehtaalle.
Missäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun käymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei konttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta tai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu kahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin hyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja — sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle maksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä, ennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.
Osmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa ja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille vaatimuksilleen.
Kuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään muu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse, ja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan pilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.
Nyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken miettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää alkoi hän itkeä.
Yleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;
Abraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.
Hän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä kirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään todenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän mielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta sisään, ja mitäpä hän vastaisi?
Itse lukeminenhan ei millään tavoin voinut saada häntä vakaiseksi mielialaltaan, sitä vähemmin koskea häneen syvemmältä; ja hän tiesi, että ainoastaan totista totta rohkeni hän sanoa äidilleen; pienimmänkin petoskokeen huomaisi tämä heti.
Abraham havaitsi vähitellen Brochin hyväksi kumppaniksi; he seurustelivat enimmäkseen luokan ylimmän osaston kanssa, niiden kanssa, joiden seuraavana vuonna piti suorittaa ylioppilastutkinto; he tupakoitsivat, löivät korttia ja kävelivät illalla pikkutyttöjen kanssa.
Abrahamissa oli jotakin, joka pönkitti häntä ja antoi hänelle aseman vanhempainkin toverien joukossa. Ehkäisty vastustushimo, joka kätkettynä kyti hänessä, sai toisen suunnan hänen kyvyssään tehdä asioita naurun ja ivan alaiseksi. Hän taisi pistellä kokkapuheita sekä vakaisista että uskonnollisista asioista; ja vaikka hän oli rauhallinen ja nöyrä koulussa ja kotona, voi hän olla kaikkein pahin ilvehtimään ja hulluttelemaan, kun istuivat itsekseen vinttikamarissa sakeimmassa tupakan savussa.
Broch kiemuroitsi naurusta ja mieltymys kehoitti Abrahamia, jotta hän tuli yhä hurjemmaksi eikä enää välittänyt mistään, ikäänkuin olisi palkinnut pakollisen käytöksensä olemalla oikein hurja ja hassunkurinen, kun uskalsi elää vapaasti.
Irvikuvia hän myöskin piirusteli; ja kauan kiersi neljännellä luokalla piirustus, joka kuvaili helvettiä, missä apulais-opettajat Aalbom ja Borring pitivät tulta vireillä toinen toisensa alla, kun konferensineuvos Madvig ja Erik Pontoppidan tanssivat hurjaa kaksintanssia liekeissä.
Koulussa kävi Abrahamin tähän aikaan hyvin. Hän oli tarpeeksi ahkera ja oli sitä paitsi hankkinut itselleen omituisen tavan opettajien suosioon päästäkseen; itse Aalbomkin unohti lisänimen "perkele" hänen mielistelevän kohteliaisuutensa takia; ainoastaan rehtori pysyi hieman tympeänä häntä kohtaan.
Professori Löfdal seurusteli tähän aikaan hyvin paljon poikansa kanssa, käveli hänen seurassaan pitkiä matkoja sunnuntaisin ja puhui hänelle melkein kuin olisi poika ollut täysikasvuinen.
Sen teki professori sekä siitä syystä, että tahtoi kaikin mokomin vetää pojan puoleensa, mutta myöskin sen tähden, että hänen oli raskas ollaksensa, jotta hän tarvitsi pojan rattoisuutta elähyttääkseen itseään.
Ystävällisyys heidän välillänsä tuli niin suureksi, että Abraham kertoi sellaisiakin asioita, joita hän muuten olisi ollut ilmoittamatta.
Niin tuli hän eräänä päivänä keskustelun jatkuessa kertoneeksi, puoliksi vastoin tahtoansa, tapahtuman koulusta.
Ikkunaruutu oli rikottu korkeimmassa luokassa, ja koko luokka tiesi Martti Krusen sen tehneen; mutta kun rehtori kysyi, ei kukaan tahtonut vastata; Broch oli sattumalta kipeä, jotta Löfdal istui ylimmäisenä.
Mikään ei niin suuressa määrin harmittanut rehtoria kuin se, että huomasi tai luuli huomaavansa uppiniskaisuutta, ja vanhana koulumestarina ymmärsi hän heti luokan yksimielisesti päättäneen olla rikoksellista ilmaisematta.
Hän oli silloin syöksynyt Abrahamia päin sanoen: "Ole varoillasi, Löfdal! Muista että kerta ennen olet ollut kysymyksessä uppiniskaisuudesta; sillä kertaa pääsit vapaaksi, mutta kavahda joutumastasi uudelleen kysymykseen. Tiedätkö vai etkö, kuka sen on tehnyt?"
"Vastasit kai heti?" kysyi professori levotonna.
"Vastasin — sanoin" — — Abraham katsoi sivulle päin.
"Sanoit Martti Krusen sen tehneen?"
"Niin, sillä hän sen teki."
"Luonnollisesti oli sinun se sanominen; hulluutta olisi ollut, jos vielä tällä kertaa olisit saanut aikaan pahennuksen koulussa, erittäinkin nyt, kun käyt rippikoulua. Tiedän kyllä jokusen esiytyvän kiihottuneilla loruilla ett'ei ystävää pidä pettää ja muusta sellaisesta, mutta siitä ei sinun pidä vähintäkään välittää. Kuulijaisuus esimiehiä kohtaan on, näet, ehdottomasti nuoren miehen ja rehellisen kansalaisen kaikkein ensimäinen velvollisuus ja korkein hyve; pahantekijöitä puolustamalla tulet vihdoin itsekin sellaiseksi, kun sitä vastoin hyödytät itseäsi ja oikeutta ilmaisemalla mikä paha ja rangaistava on."
Kappaleen matkaa käveltyään sanoi professori ikäänkuin sivumennen: "Tuota ei sinun tarvitse kertoa mammalle; eihän se ansaitse puhumista."
Abraham ei katsahtanut ylös; he välttivät katsoa toisiansa silmiin. Tuntui siltä kuin olisi heillä ollut salaisuuksia, joita ei äidille ilmoitettaisi; ja rauhoittuneena hyväksymisestä ei Abraham enää ajatellut, että äiti kyllä olisi toisin asiaa arvostellut.
Mutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan ollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut lisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja tämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä. Venni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä lapsen.
XI.
Muutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä puolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni vetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.
Suhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset eivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva oli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.
Abrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta. Mutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt olivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet sellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli yhdestä vastattava.
Ei miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi rouva edeltä päin tietää.
Mutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle — varsin tuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä suhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa, jolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.
Mordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli ainoastaan hänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?
Eihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä —; minkä tai kenen valitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua — ja sitten?
Hän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön laskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut olevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä. Nyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä asemassa oli.
Mutta siitä tuli ikävä suoritus, ja Venni-rouvaa hirvitti oma asemansa.
Olihan hän, näet, vaipunut syvälle valheeseen ja epäselvyyteen kaikilla tahoilla. Hän, joka niin rohkeasti ja mistään huolimatta oli esiytynyt tässä elämässä, koskaan itse valehtelematta tai sallimatta muiden valehdella, jos se hänestä riippui; hän, joka oli luullut ja väittänyt että se, joka rehellisesti tahtoo pysyä totuudessa ja kunniallisena, vahingoittumatta voi vaeltaa läpi elämiin, vaikka se onkin täpötäynnä valhetta ja pelkuruutta, hän oli nyt itse siihen vaipunut. Missä niistä suhteista, jotka lujimmin pitivät häntä sidottuna, oli hän tällä hetkellä täysin todellinen? Hän ryhtyi niihin yhteen erällään ja alkoi Abrahamista.
Mihin oli hänen poikansa joutunut? Tämä oli ollut niin lähellä häntä, että Venni oli voinut havaita joka pienenkin liikutuksen hänen sielussaan, seurata ja ymmärtää pienimmänkin ajatuksen tai epäilyksen, joka hapuili eteenpäin hänen nuorissa aivoissaan.
Missä tämä nyt oli? Mitä tiesi nyt äiti pojastaan?
Se ei hyödyttänyt mitään, että hän sanoi: he ovat ryöstäneet hänet minulta, sillä juuri sen olisi hänen pitänyt estää, hänen olisi pitänyt vartioida poikaa, pysyttää hän totuuden kirkkaassa, puhtaassa ilmassa, eikä antaa myöden, väistyä ja väsyä jokapäiväisessä taistelussa.
Senhän lupauksen oli hän tuhansia kertoja itselleen tehnyt kantaissaan Abrahamia käsivarsillaan, kun tämä oli pieni; ja nyt, kun poika oli kasvanut niin isoksi, että äidin lupauksien täyttäminen oli hänelle tarpeen, voiko äiti nyt astua hänen luoksensa ja sanoa: tässä olen — tässä olen, minä, sinun uskollinen äitisi.
Voisiko poika luottaa häneen, kuten ennen?
"Ei", sanoi Venni-rouva ääneensä, ja kaikki kajahti väestä tyhjässä huoneessa niin surulliselta, "ei, sitä hän ei voi."
Sekä koulujutussa että myöhemmin ripilläkäymiskysymyksessä oli Venni antanut myöden, heittänyt periaatteensa, pettänyt itsensä ja ainaiseksi kadottanut poikansa luottamuksen. Koskaan ennen ei tämä ollut nähnyt hänen horjuvan kuin juuri näissä kahdessa asiassa, jotka hänelle, pojalle, tulivat tärkeimmiksi. Ja millaiset syyt olivat sitten voittaneet hänet? Herra Jumala, kuinka kurjilta ne nyt näyttivät hänestä tuohon suureen päämaaliin verraten: hänen velvollisuuteensa pysyttää poikaa todellisena.
Jokin muu kuin nuo syyt olivat varastaneet hänen voimansa, ja se oli Mordtmann; hänen tähtensä ja seurustellessaan hänen kanssaan oli äiti hyljännyt — hyljännyt? ei, pettänyt poikansa.
Nyt rupesi hän tilintekoon Mordtmannista ja tarkasti suhdettansa tähän, ja se näytti hänestä tällä hetkellä niin epäpuhtaalta, niin vähäarvoiselta.
Hän otti rakkautensa ja koetteli sen lujuutta kysymällä itseltään, oliko valmis uhraamaan talonsa, asemansa, miehensä, poikansa, hyvän nimensä — ja lisätessään kuormaansa katseli hän tuskallisena rakkauttansa; ja vihdoin tuli hän siihen loppupäätökseen, että oli liian vanha.
Hän oli liian vanha mielestään kestämään tällaista mistään välittämätöntä rakkautta, joka on miellyttävä kuni autuus ja pakoittava kuni velvollisuus. Hän tunsi liian hyvin elämän antaakseen minkään harhakuvan hurmata itseään; ja hän oli liian tunnollinen ja uskollinen velvollisuuksilleen ollakseen muitten vaatimuksista huolimatta.
Hän piti paljon Mordtmannista, sen hän tunsi. Ajoittain voi hän oikein hurmaantua ajatellessaan olevansa tämän, ajatellessaan elämää miehen kanssa, joka oli niin samanmielinen kuin hänkin, niin vapaa ennakkoluuloista, rohkea ja jalo kaikissa suhteissa.
Kun hän sitten ryhtyi miettimään elämää sellaisena, jommoiseksi se täst'edes muodostuisi oikean miehensä seurassa, kauhistui hän kaikkea tätä, valhetta; ja silloin kävi se hänelle niin ilettäväksi, että ainoa keino, joka voi pelastaa mikä hänelle oli suurimmasta arvosta, oli murtaa koko liitto terveellisine, raastavine suruineen ja sitten alkaa uutta elämää — tulkoon se millaiseksi tahansa — Mordtmannin kanssa.
Mutta eihän hän voinut mennä Mordtmannin, luo sellaisessa tilassa kuin hän nyt oli.
Hetkeksi unohti hän kaiken surunsa, haikeasti surkutellessaan tätä lasta, jonka äiti ei odottanut sitä kaipuulla ja rakkaudella, ja jota ei kukaan sanoisi tervetulleeksi, kun se tuli.
Hän ei ollut äiti, josta lapselle voi olla hyötyä, ei vaimo miehelle, ei luotettava ystävä, ei mitään kellekään; eikö ollut parasta että jättäisi koko maailman?
Kuolema ei ollut hänestä raskas; monasti oli hänen mielessään ollut ajatus vapaaehtoisesti jättää elämä, eikä hän luullut puuttuvansa rohkeutta, kun vaan päätös kerran oli tehty.
Hän oli hymyillyt mahtavuudelle, jolla tavallisesti puhutaan sen pelkuruudesta, joka katsoo parhaaksi itse avata oven, mikä johtaa pois elämästä; niin lähellä häntä oli, näet, tuo ajatus, että hän tiesi tarvittavan rohkeutta, erittäinkin rohkeutta päättämiseen.
Pyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet, vaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi paraiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle ja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen valheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja minkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?
Mutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva seurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa kynttilä, ennenkuin se syttyi?
Uudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä; miksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?
Vihdoinkin — kello kävi yhdeksättä — tuli hänen miehensä, jota ei ollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.
Nyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva hänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä, jonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen ja astui sisään.
"Onko täällä ketään?" kysyi hän.
"Minä täällä olen", vastasi rouva sohvasta.
"Oletko yksin?"
Äänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä vapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.
"Mitä sinulla on mielessä, Venni?"
"Eikö pikemmin sinulla ole jotakin mielessäsi?" kysyi tämä ynseästi, sillä hänen miehensä kävi levotonna ympäri — ilkeä, onnettomuutta ennustava hymyily huulilla?
"Onhan, minulla on vähä mielessä — ei paljo, mutta vähä, josta tahtoisin puhua kanssasi. Mutta, Herran nimessä, miltähän oikein näytätkään, Venni?"
Tämän pisti päähän olla olevinaan ymmärtämättä, että toinen tarkoitti hänen itkusta ja surusta muuttuneita kasvojaan ja käytti tilaisuutta saadakseen sanoa sen: "Miltä näytän? Luulin sinun tietävän sen?"
"Tietävän sen? Tietävän? Minkä?"
"Etkö siis ole ymmärtänyt?"
Äkkiä kokosi professori ajatuksensa, tarttui päähänsä ja katseli häntä tarkasti terävillä lääkärinsilmillään, kääntyi pois ja tuli takaisin mutisten jotakin.
"Mitä sanot, Karsten?"
"Minä? Sanon vaan: katso, katso!" vastasi hän kalpeana.
"Pelkään, ett'ei kummallakaan meistä ole oikeata sydämenlaatua pienokaisparkaa kohtaan."
"Mitä pienokaisparkaa kohtaan?"
"Lastamme kohtaan, Karsten! Meidän pientä lapsiparkaamme kohtaan."
"Meidän?" vastasi professori sama ilkeä hymyily kasvoilla ja kääntyi silmänräpäykseksi vaimoonsa päin.
Venni katsoi sekunnin ajan hänen muuttuneihin kasvoihinsa ymmärtämättä. Professori kääntyi ovea päin mennäkseen taas ulos.
"Karsten!" huudahti rouva äkkiä syöksähtäen ylös, "Karsten, mitä sanoit?"
Tämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa olivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin kaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla äänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: "Minä en usko sinua."
Venni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta hän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän kumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja sitä hän halusi.
Silmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä pystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori varmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen portin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa häntä.
Abraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä kernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei alkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti päähineen päähänsä ja läksi kadulle.
Venni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa eivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin, että nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt Mordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja totuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti odottanut.
Hän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä hänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo oli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta: hän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.
Mikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki yllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään lampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.
Huoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän sikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.
"Hyvää iltaa, Mordtmann!" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen; "nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa mieleni".
Mordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois sikarin ja riisui päällystakkinsa.
Nämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin onnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että tämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli liian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin hän ajatteli.
Venni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: "Tässä nyt tulen!" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä kieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?