MYRSKY

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1892.

Näytelmän henkilöt:

ALONZO, Neapelin kuningas.
SEBASTIAN, hänen veljensä.
PROSPERO, Milanon laillinen herttua.
ANTONIO, hänen veljensä, Milanon herttuavallan anastaja.
FERDINAND, Neapelin kuninkaan poika.
GONZALO, vanha, rehellinen valtaneuvos.
ADRIAN,        | hoviherroja.
FRANCISCO, |
CALIBAN, kuvaton metsäläis-orja.
TRINCULO, ilvehtijä.
STEPHANO, juopunut juomanlaskija.
Laivakapteeni, laivamies ja merimiehiä.
MIRANDA, Prosperon tytär.
ARIEL, ilmahenki.
IRIS,               |
CERES,          |
JUNO,            | henkiä.
Luonnottaria,  |
Elomiehiä,      |
Muita henkiä, Prosperon palveluksessa olevia.

Tapahtumapaikka: alussa meri, sittemmin asumaton saari.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Laiva merellä. Myrskyinen sää, ukkosen jyrinää ja salamoita.
(Laivan kapteeni ja laivamies tulevat eri tahoilta.)

KAPTEENI. Laivamies, —

LAIVAMIES. Tässä, herra kapteeni! Miten on asiat?

KAPTEENI. Hyvin. Rohkaise merimiehiä! Liukkaat liikkeet, muuten ajamme karille! Joutuun, joutuun!

(Merimiehiä tulee.)

LAIVAMIES. Heleijaa, pojat! Ravakat toimet! Liukkaat liikkeet! Prampurje alas! Ottakaa vaari kapteenin vihellyksestä! — Hei vaan, myrsky, riehu, kunnes halkeat, jos tilaa riittää!

(Alonzo, Sebastian, Antonio, Ferdinand, Gonzalo ja muita tulee.)

ALONZO. Pidä varasi, hyvä laivamies! Missä on kapteeni? Kestäkää kuin miehet!

LAIVAMIES. Olkaa hyvät, pysykää kannen alla.

ANTONIO. Poosmanni, missä on kapteeni?

LAIVAMIES. Ettekö häntä kuule? Tiellä olette täällä. Pysykää kopissanne! Te vaan autatte myrskyä.

GONZALO. No, no, ystävä, tyynny.

LAIVAMIES. Kyllä, jos merikin tyyntyy. Pois täältä! Mitä nämä mässääjät kuninkaan nimestä piittaavat? Pois kojuunne! Vaiti! Älkää häiritkö meitä.

GONZALO. No, no, muista ketä on laivassasi.

LAIVAMIES. Ei ketään, jota enemmän rakastaisin kuin omaa itseäni. Olette neuvosmies: jos voitte käskeä nämä elementit vaikenemaan ja heti paikalla rakentaa rauhaa, niin emme me tästä lähtien kättämme köyteen laske; käyttäkää valtaanne! Jos ette sitä voi, niin kiittäkää Jumalaa, että olette näin kauan elänyt; ja valmistukaa kojussanne viimeiseen lähtöönne, jos niiksi tulisi. — Liukkaat liikkeet, pojat! — Pois tieltä, sanon!

(Poistuu.)

GONZALO. Tuosta miehestä saan paljon lohdutusta. Hän ei näytä siltä kuin hän veteen hukkuisi; hänellä on muoto kuin aito hirtehisen. Hyvä sallimus, pysy päätöksessäsi, että hän on hirtettävä! Tee hänelle aiottu nuora laivaköydeksi meille, sillä omamme ei meitä paljoakaan auta. Jos hän ei ole hirsipuun oma, niin on meidän tilamme surkuteltava.

(Poistuvat kaikki.)
(Laivamies palajaa.)

LAIVAMIES. Pramtanko alas! Liukkaat liikkeet! Alemma, alemma! Koittakaa pingoittaa emäpurjetta! (Huutoja kannen alta.) Hiiteen senkin ulvonta! Nuohan huudollansa hämmentävät myrskyn ja meidän askareemme.

(Sebastian, Antonio ja Gonzalo palajavat.)

Joko taas? Mitä täällä teette? Jätämmekö kaikki ja hukumme? Onko teillä halu upota?

SEBASTIAN. Rutto suusi syököön, sinä rähisevä, jumalaton armoton koira!

LAIVAMIES. No, käykää sitten työhön te.

ANTONIO. Hirteen sinä, senkin koira! Äpärä, hävytön suunpieksijä, tiedä, että me vähemmin pelkäämme hukkumista kuin sinä.

GONZALO. Minä vastaan siitä, ettei hän huku, vaikka laiva ei olisi paksumpi pähkinänkuorta ja niin hatara kuin pohjaton portto.

LAIVAMIES. Tuuleen päin, tuuleen päin! Kaksi purjetta ylös! Takaisin ulapalle! Anna mennä!

(Merimiehiä tulee läpimärkinä.)

MERIMIEHET.
Rukoilkaa, rukoilkaa! Nyt perii hukka.

LAIVAMIES.
Suin päinkö järveen?

GONZALO.
Kuningas ja prinssi
Jo rukoilevat; tehkäämme me samoin;
Yks meill' on kohtalo.

SEBASTIAN.
Mult' uupuu maltti.
Nuo juopot peijanneet on meiltä hengen.
Suupaltti konna, — kymmenesti nielköön
Sun meren tyrsky!

GONZALO.
Ei, hän kuolee hirteen,
Vaikk' inttäis vastaan joka vesitilkka
Ja kitans' avais hänet nielläkseen.

(Sekavaa melua kannen alta: "Jumala armahtakoon meitä!" —
"Ajamme karille! Ajamme karille." — "Hyvästi, vaimo ja
lapset!" — "Hyvästi, veli." — "Ajamme karille! Ajamme
karille!")

ANTONIO.
Kuninkaan kanssa hukkukaamme kaikki.

(Poistuu.)

SEBASTIAN.
Nyt jäähyväiset hälle lausukaamme.

(Poistuu).

GONZALO. Antaisin nyt vaikka tuhat virstaa vettä auran alasta kuivaa maata, laihaa nummea, ruskeata kanervikkoa tai mitä hyvänsä. Tapahtukoon taivaan tahto! Mutta hupaista olisi kuitenkin kuivalla kuolla.

(Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Saari. Prosperon majan edusta.
(Prospero ja Miranda tulevat.)

MIRANDA.
Rakas isä, taitonne jos raivoon saanut
Nuo hurjat aallot on, niin tyyntäkää ne.
Palavan pi'en satanut ois pilvi,
Jos taivaan otsaan ei ois meri vyörryt
Ja sammuttanut lieskaa. Kuinka kärsin,
Kun näin nuo kärsiväiset! Uljas laiva,
Joss' ylväit' oli olennoita varmaan,
Nyt pirstaleina! Hätähuuto aivan
Sydäntä vihloi. Upposivat, raukat.
Jos voiman jumala ma oisin ollut,
Maan sisään meri vajonnut ois ennen,
Kuin saanut niellä moisen kelpo laivan
Väkineen kaikkineen.

PROSPERO.
Oi, tyynny, tyynny!
Pois pelko! Hellä sydämmesi tietköön:
Ei turmaa tullut.

MIRANDA.
Tuskaa, voi!

PROSPERO.
Ei turmaa.
Mit' olen tehnyt, sen ma tein sun tähtes,
Sun, rakkaimpani, sun, mun tyttäreni.
Et tiedä, ken sa olet, etkä tiedä
Mun syntyäni, että suuremp' olen
Kuin Prospero, tään halvan majan herra
Ja yhtä halpa isäsi.

MIRANDA.
Ei tullut
Enempi tieto mieleeni.

PROSPERO.
Nyt aika
On ilmi tuoda kaikki. Yltän' auta
Tää taikavaippa. — Noin! (Laskee maahan vaippansa.)
Nyt tuossa viru,
Mun taitoni! — Oi, pyyhi silmäs, tyynny!
Tään haaksirikon julman näytelmän,
Mi kaiken sinun säälis saattoi kuohuun,
Niin tarkkaan taidollani järjestin ma,
Niin varovasti, ettei henkeäkään,
Ei, hiustakaan ei hukkaan ole mennyt
Yhdeltäkään tuon laivan olennoista,
Jonk' uppoomisen näit ja huudon kuulit.
Mut istu! Nyt saat lisää tietää.

MIRANDA.
Usein
Aloitte mulle kertoa ken olen,
Mut kesken jäi se, turhaan utelin ma,
Ja loppu kuului: "viel' ei!"

PROSPERO.
Nyt on aika;
Nyt itse hetki kuulemaan sua vaatii.
Siis tottele ja kuule! Voitko muistaa
Sit' aikaa, jolloin täss' ei majass' oltu?
Epäilen, voitko: kolmen vanha vielä
Et silloin ollut.

MIRANDA.
Muistan, isä.

PROSPERO.
Mitä?
Kodinko toisen, toiset ihmisetkö?
Sanoppa jokin esine, min kuva
On painunut sun mielees.

MIRANDA.
Loitoll' on se
Ja unta pikemmin kuin todellista
Tuo muistitietoni. Mull' eikö ollut
Noin neljä, viisi piikaneittä muinoin?

PROSPERO.
Oli, oli enemmänkin. Mutta kuinka
Tuo mielessäsi elää? Mitä muuta
Näet synkäst' ajan hämystä? Jos muistat,
Mit' ennen tapahtui kuin tänne tulit,
Niin tänne tulos muistat myös.

MIRANDA.
En muista.

PROSPERO.
Kakstoista, kaksitoista vuotta sitten
Milanon herttuana isäs oli
Ja suurivaltaisena ruhtinaana.

MIRANDA.
Te ettekö siis ole isäni?

PROSPERO.
Hyvehen esikuva oli äitis,
Mun tyttärekseni hän sinut sanoi;
Milanon herttua sun isäs oli,
Ja ainoo lapsensa siis ruhtinatar,
Ei mikään halvempi.

MIRANDA.
Oi, jumalani!
Mik' ilkijuoni meidät sieltä syöksi?
Vai onniko?

PROSPERO.
Laps hyvä, kumpainenkin:
Niin, ilkeys se meidät sieltä syöksi,
Mut onni tänne auttoi.

MIRANDA.
Mieltä särkee,
Kun aattelen, kuink' olin vaivaks teille,
Jos koht' en muista. Jatkakaa, ma pyydän.

PROSPERO.
Antonio, mun veljeni, sun setäs —
Mua kuule! — että veli voipi olla
Niin kavala! — hän, jota sinun jälkees
Rakastin ennen muita, jolle annoin
Ma maani hallinnon, jok' oli valloist'
Etevin silloin, niinkuin Prosperokin
Ol' ruhtinoista, arvoisuuttaan kuulu
Ja taiteiss' ylevissä verraton.
Kun näihin hehkui haluni, niin heitin
Ma veljelleni kaiken hallituksen,
Jäin vieraaks maalleni ja vaivuin aivan
Salaisiin tutkimuksiin. Viekas setäs, —
Mua kuunteletko?

MIRANDA.
Mitä tarkimmasti.

PROSPERO.
Opittuaan kuink' anomusta myöntää
Tai kieltää tulee, ketä auttaa lentoon
Ja keltä siivet taittaa, uusiks aivan
Mun teki omat luomani, ne muutti
Tai muuten muodosti. Virittimiinsä
Kun näin sai viranpitäjät ja virat,
Niin kaikkein sydämmet hän pani soimaan
Mit' ääntä halusi; kuin loisiköynnös
Ruhtinarunkoni hän peitti aivan
Ja mehun minust' imi. — Sin' et kuule.

MIRANDA.
Oi, kuulen, isä hyvä.

PROSPERO.
Tarkoin kuule!
Etuni maalliset kun näin löin laimin,
Erakkon' elellen ja henkeäni
Edistäin töissä, joiden salaisuutt' ei
Yleisö pysty tajumaan, niin heräs
Viekkaassa veljessäni himo häijy.
Mun luottamukseni, kuin hyvä isä,
Hänessä vilpin siitti, vastasuuntaan
Yht' yltävän kuin luottamukseni,
Joll' ei niin määrää ollut. Toden totta,
Rajaton uskomus! Näin mahtaellen,
Ei kaikilla mun tuloillani yksin,
Vaan vallallani lisäks, — niinkuin mies,
Mi valheen-matkinnallaan muistins' saattaa
Totuutta vastaan moiseen syntivelkaan,
Ett' itse valheens' uskoo — hän nyt luuli
Herttuaks itsensä, kun hallitsijan
Vaan ulkotointa harjoitti ja mua
Edusti vaan: siit' yltyi vallanhimo, —
Kuuletko?

MIRANDA.
Tuonhan kuurokin jo kuulis.

PROSPERO.
Ja ettei juopaa jäis tuon osan ja
Sen väliin, jolle osaansa hän näytti,
Täysvaltiaaks Milanossa hän pyrki.
Mun mies poloisen, jolle valtakunnaks
Jo kirjastoni riitti, kelvottomaks
Hän ruhtinuuteen katsoi maalliseen
Ja Neapelin kanssa liiton teki —
Niin janosi hän valtaa — vuosiveroon
Sitoutuen ja uskollisuusvalaan,
Kuninkaan kruunun alle herttuan kruunun
Alistamaan ja — oi, Milano parka! —
Sun, siihen asti nöyrtymättömän,
Syvimpään nöyryytykseen masentamaan.

MIRANDA.
Oi, taivas!

PROSPERO.
Ehdot kuule nyt ja päätös,
Ja sano sitten, tuoko oli veli.

MIRANDA.
Oi, syntist' olis mummostani muuta
Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'
On usein huonot lapset.

PROSPERO.
Ehdot kuule:
Tuo Neapelin kuningas, mun vanha
Viholliseni, suostui veljen' pyyntöön
Ett' tunnustusta luvattua vastaan
Ja veroa — en tiedä, kuinka suurta —
Hän valtakunnast' oiti karkoittaisi
Mun omaisineni, ja veljelleni
Milanon kruunun arvoinensa jättäis.
Nyt joukko pettureita pestattiin
Ja määräyönä Antonio avas
Milanon portit; kalman mustass' yössä
Kätyrit laahasivat sieltä mun
Ja sun, jok' ääneen' paruit.

MIRANDA.
Surkeata!
En muista, kuinka silloin paruin, mutta
Taas olis syytä parkuun: kertomanne
Pusertaa silmist' itkun.

PROSPERO.
Lisää kuule;
Sun sitten johdan nykyhetken toimiin,
Jot' ilman olis kertomani turhaa.

MIRANDA.
Miks meit' ei hengilt' ottaneet he oiti?

PROSPERO.
Hyvinpä kysyt, lapsi! Kyselmääsi
Syyt' annoinkin. He eivät tohtineet —
Niin suuress' olin kansan suosiossa —
Työhönsä moista verileimaa painaa,
Vaan kauniiks kaunistivat aikeens' inhan.
Lyhyesti: purteen paiskasivat meidät,
Merille veivät jonkun peninkulman;
Varalla siell' ol' laho laivarani,
Takluuton, mastoton ja purjeeton;
Rotatkin vaistost' oli hyljänneet sen.
Panivat tuohon meidät; siinä saimme
Merelle huutaa, joka vastaan ärjyi,
Ja tuuleen huoata, mi vastaan huokas,
Lisäten säälillään vaan tuskiamme.

MIRANDA.
Voi, kuinka silloin huoleks olin teille!

PROSPERO.
Ei, suojeleva olit enkelini!
Sa taivaallista rohkeutta täynnä
Hymyilit, taakkaani kun vaikeroiden
Ma suolapisaroilla merta juotin:
Näin annoit voimaa mulle kestämään
Kaikk' onnen vaiheet.

MIRANDA.
Kuinka maalle päästiin?

PROSPERO.
Jumalan sallimasta. Meillä oli
Raitista vettä sekä ruokaa, jota
Ylimys Gonzalo Neapelista,
Jok' oli hankkeen täyttäjäksi pantu,
Hyvyyttään antoi meille, sekä lisäks
Kalua, liinaa, vaatett' yltäkyllin,
Jost' oli suuri hyöty. Mies tuo jalo,
Kun kirjan ystäväksi minut tiesi,
Kirjastostani hankki kirjoja,
Jotk' ovat mulle valtaa kallihimmat.

MIRANDA.
Oi, jos sen miehen saisin kerran nähdä!

PROSPERO.
Nyt minä nousen. Alallas sa istu
Ja kuule, miten merihätä päättyi.
Tulimme tähän saareen; täällä minä
Opettajanas paremmin sua neuvoin
Kuin muut nuo ruhtinaat, joill' enemp' aikaa
On turhuuteen kuin lastens opetukseen.

MIRANDA.
Palkitkoon taivas teidät! Ja nyt, isä, —
Tuo mieltän' yhä vaivaa — mistä syystä
Te myrskyn nostitte?

PROSPERO.
Saat tietää senkin.
lhala ihme, auli onnetar,
Nykyinen valtiaani, näille maille
Toi vihamieheni. Ma tietäjänä
Älyän, että nyt on korkeimmallaan
Mun onnentähteni; sen tenhovoiman
Jos nyt ma laiminlyön, niin ijäks mennyt
On onneni. Enempää älä kysy.
Sua unettaa: tuo väsymys on hyvää,
Sen valtaan antau. — Et voikaan muuta. —
(Miranda nukkuu.)
Hoi, palvelijani! Nyt olen valmis.
Tule, Ariel, tule!

(Ariel tulee.)

ARIEL.
Terve, suuri mestar',
Ylevä herra, terve! Toimeen altis
On käskyläises. Lentämäänkö vaadit,
Uimaanko, pilven patsaall' ajamaanko,
Vai tuuleen syöksymäänkö? Käskys Ariel
Tarmonsa takaa täyttää.

PROSPERO.
Sano, henki,
Panitko myrskyn toimeen niin kuin käskin?

ARIEL.
Täsmälleen aivan.
Kuninkaan laivaan iskin; kupuun, keulaan,
Kannelle, joka kojuun vuorotellen
Viritin kauhun; joskus jakaannuin ma,
Leimuillen milloin missä: kokkapuussa,
Raa'assa, mastoss' erikseen ma lieksoin,
Siit' yhteen taasen hulmahdin. Zeun tulet,
Kamalan pauantehen ennustajat,
Nopeemmin eivät silmän ohi kiidä;
Salamat, liekit, rikkivaajat näytti
Hätyyttävän suurvaltaa Neptunonkin,
Järkyttäin rohkeit' aaltoja ja pannen
Hirmuisen kolmikärjen huojumaan.

PROSPERO.
Sa uljas henki! Oliko niin vahvaa
Ja lujaa ketään, ett'ei mieli mennyt?

ARIEL.
Ei yhtä, jok' ei kuumeen houreiss' ollut
Ja tehnyt hullun töitä. Meren vaahtoon
Syöksyivät kaikki, myöskin merimiehet,
Ja laivan jättivät, jok' ilmituleen
Nyt leimahti. Kuninkaan poika Ferdinand,
Hivukset päässä törröllään kuin kaisla,
Juoks' eellä, huutain: "Helvetti on tyhjä
Ja kaikki pirut irti".

PROSPERO.
Hyvin tehty.
Lähellä rantaa, niinkö?

ARIEL.
Rannass' aivan.

PROSPERO.
Ei ketään hukkunut?

ARIEL.
Ei hivuskarvaa.
Ei vaatteissa niin tahraa, ehommat vaan
Olivat entistänsä. Pitkin saarta
Hajoitin heidät parvittain, kuin käskit.
Kuninkaan pojan yksin maalle heitin.
Hän huokauksin jäähdyttää nyt ilmaa,
Sopessa kolkoss' istuu suruissansa
Ristissä käsin näin.

PROSPERO.
Mut kuinka kävi
Kuninkaan laivan merimiesten, kuinka,
Ja muiden laivain?

ARIEL.
Laiva kuninkaan
Satamass' on sen lahden pohjukassa,
Miss' sydänyönä kerran minun käskit
Bermudan myrskyisiltä saarilta
Kastetta noutaa; siellä turvass' on se.
Kaikk' ajoin merimiehet kannen alle,
Miss' osaks taiast', osaks uuvunnasta
Nyt nukkuvat. Muut laivat vihdoin, jotka
Ma hajoitin, nyt yhtyneet on jälleen,
Ja Välimertä kyntäin Neapeliin
Suruissaan palajavat, luullen, ett' on
Kuninkaan laiva hukkunut ja että
Hän itse meren pohjass' on.

PROSPERO.
Työs, Ariel,
Sa tarkoin teit; mut viel' on tehtävää.
Mik' aika nyt on?

ARIEL.
Yli puolipäivän.

PROSPERO.
Kaks tuntilasin juoksemata vähin.
Täst' yhdeksään on aika meille kallis.

ARIEL.
Siis lisää työtä? Näin kun mua vaivaat,
Suo että lupauksestas muistutan,
Mi viel' on täyttämättä.

PROSPERO.
Ynseiletkö?
No, mitä vielä vaadit?

ARIEL.
Vapautta.

PROSPERO.
Vaikk' ohi viel' ei aikas? Vaiti siitä!

ARIEL.
Suvaitse muistaa uskolliset työni:
En valehdellut, hairaust' en tehnyt,
Napissut, nurissut en ole. Vuodeks
Lupasit minut vapaaks.

PROSPERO.
Unhotitko
Mist' ahdistuksesta sun päästin?

ARIEL.
En.

PROSPERO.
Unohditpa. On mielestäsi raskas
Suolaisen meren mutaa kahlata,
Selässä lentää tuiman pohjatuulen,
Maan uumenissa pengastaa, kun kylmäst'
On routaantunut maa.

ARIEL.
Ei, toden totta.

PROSPERO.
Valetta, ilkipeto! Unhotitko
Sycorax velhon inhan tuon, jonk' oli
Ikä ja luihuus koukistanut? Mitä?

ARIEL.
En.

PROSPERO.
Unhotitpa. Hän mist' oli? sano.

ARIEL.
Algierista.

PROSPERO.
Vai niin? Mun kerran kuussa
Sinulle täytyy muistuttaa, mik' olit,
Kosk' unhotat sen. Kirottu tuo velho
Noituudestaan ja monist' ilkitöistään,
Joit' ihmiskorva kuulla kammoo, syöstiin
Maanpakoon Algierista, niinkuin tiedät.
Hält' yhden teon tähden henki säästyi;
Niin, eikö totta?

ARIEL.
Totta.

PROSPERO.
Raskahana
Tuon kuoppasilmän toivat merimiehet
Ja tänne jättivät. Sa, orjani,
Sa silloin häntä palvelit, niin kerroit.
Mut koska olit henki liian hento
Tuon velhon iljettäviin törkytöihin
Ja apus kielsit pois, niin hän sun salpas
Kätyriensä voimakkaampain kautta
Ja hillittömän vihan vimmassa
Halaistuun honkaan. Tuossa onkalossa
Sa tuskissasi kytkettynä istuit
Kakstoista vuotta. Hän sill' aikaa kuoli,
Ja tyrmässäs sa voihkit yhtä taajaan
Kuin myllynratas kalkkaa. Tällä saarell'
Ei silloin muuta ihmisluomaa ollut
Kuin velhon poika, täällä penikoittu,
Tuo kailo vaihdokas.

ARIEL.
Niin, Caliban.

PROSPERO.
Niin, hölmö! Juuri Caliban, hän, joka
Nyt mua palvelee. Sa tiedät, mistä
Sun löysin kitumasta. Valitukses
Sai suden ulvomaan ja rintaa vihloi
Karhunkin ikijulman. Tuskas oli
Kuin tuskaa helvetin, ja siit' ei päästää
Sycorax voinut. Munpa taitoni —
Kun tulin ja sun kuulin — auki hongan
Repäisi ja sun päästi.

ARIEL.
Kiitos, herra!

PROSPERO.
Jos vielä nuriset, niin halon tammen
Ja pahkuisiin sen sisuksiin sun suudin,
Siell' ulistakses kaksitoista vuotta.

ARIEL.
Anteeksi, herra! Käskynne ma täytän
Ja kummittelen kiltisti.

PROSPERO.
Se tee,
Niin kahden päivän päästä olet vapaa.

ARIEL.
Oi, kiitos, jalo herra! Mitä tulee,
Sanokaa, mitä tulee minun tehdä?

PROSPERO.
Pukeu meren neidoks; näkyväinen
Vaan mulle ollos; yksikään muu silmä
Ei saa sua nähdä. Mene, muotos muuta,
Ja tule sitten tänne. Pois, ja joutuun!
(Ariel poistuu.)
Heräjä, sulolapsi! Hyvin nukuit.
Heräjä!

MIRANDA.
Ihmeellinen tarinanne
Mun uneen uuvutti.

PROSPERO.
Pois uni viskaa.
Nyt Calibanin luo, tuon orjan, joka
On aina häijy suustaan.

MIRANDA.
Hän on konna;
En kärsi häntä nähdä.

PROSPERO.
Tuiki tarpeen
Hän näissä oloiss' on. Hän tulen laittaa,
Puut meille kantaa, hyötytyötä tekee
Jos jotakin. — Hoi! Orja! Caliban!
Maan möhkö, vastaa!

CALIBAN (ulkoa).
Kyllin siell' on puita.

PROSPERO.
Hoi, tänne, sanon! Muutakin on työtä.
No, joutuun, kilpikonna!
(Ariel palajaa vedenneidoksi puettuna.)
Ihana ilme! Soma Ariel,
He, kuules mitä kuiskaan.

ARIEL.
Kyllä, herra.

(Poistuvat.)

PROSPERO.
Ruttoinen ruoja, pirun penikoima
Kirotun äitis kanssa, tule esiin!

(Caliban tulee.)

CALIBAN.
Oo, kaste kirotumpi kuin mink' äiti
Siveli korpinsiivin liejusuolta,
Norukoon teihin! Lietsokohon louna
Ja ruumihinne ruvin peittäköön!

PROSPERO.
Tuost' yöllä jäsenkatkon saat sa varmaan;
Et hengittää voi pistoksilta; peikot,
Jotk' öisin elämöivät, kimppuus käyvät,
Näpistäin kirjavaks kuin mesimöykyn
Sun ruumiisi, ja joka näpinjälki
Se äilehtii kuin mehiläisen pisto.

CALIBAN.
Nyt tahdon lounastaa. Tää saari mun on,
Sen Sycoraxilt', äidiltäni perin.
Pois ryöstit multa sen. Kun ensin tulit,
Hyväilit, kuihkoit mua, marjavettä
Minulle juotit, nimittämään neuvoit
Tuon pienen valon ja tuon suuren, jotka
öin, päivin palavat. Sua rakastin ma,
Ja näytin sulle saaren kaikki aarteet,
Karumaat, vehmaat, lähteet, suolakaivot.
Voi, että tein sen! — Äidin rikkeet teihin,
Lepakot, konnat, kuoriaiset kaikki!
Muut' alamaist' ei sinulla kuin minä,
Jok' ennen olin oma kuninkaani;
Nyt tähän kovaan kallioon mun salpaat,
Muun maan kun multa ryöstit.

PROSPERO.
Valheen henki,
Et tunne hyvyyttä, vaan piiskaa. Pidin
Sua, haaskaa, ihmistavoin; otin sinut
Majaani asumaan, siks kunnes koitit
Häväistä tyttäreni kunnian.

CALIBAN.
Ho, ho, ho! Paha, ettei tullut tehdyks.
Mua estit; muuten Calibaneill' oisin
Ma kansoittanut saaren.

PROSPERO.
Inha orja,
Johonka hyve pieninkään ei pysty,
Vaan paheet kaikki! Turviini sun otin,
Puhumaan vaivoin sain sun, joka hetki
Opetin sulle yhtäkin; kun sinä,
Sen villikko, et tiennyt mitä mielit,
Vaan mylvit niinkuin eläin, neuvoin sulle
Sanoja, millä mieles ilmi tuoda.
Mut, siitä huolimatta, halpaan luontoos
Jotakin jäi, jot' inhoo jalo luonne.
Siis ansiosta kallioon sun kytkin,
Vaikk' enemmän kuin vankeutt' ansaitsit.

CALIBAN.
Opetit puhumaan mun; hyöty siit' on
Ett' opin kiroomaan. Sun rutto syököön
Tuost' opetuksestas!

PROSPERO.
Pois, velhon pentu!
Tuo puita! Joutuun, muista se! Viel' askart'
On muutakin. Haa, jupisetko, peto?
Jos niskoittelet tai jos laimin lyöt
Mun käskyni, luuvalon sinuun isken,
Jäseniis noidun vetotaudin, panen
Niin mylvimään sun, että ulinaasi
Pedotkin säikkyy.

CALIBAN.
Älkää, minä pyydän.
(Syrjään.)
Totella täytyy; mahdillaan hän voisi
Pakottaa vasallikseen Seteboonkin,
Emoni jumalan.

PROSPERO.
No, orja, mene!

(Caliban poistuu.)

(Ariel palajaa näkymättömänä, soitellen ja laulaen.
Ferdinand seuraa häntä.)

FERDINAND.
Mist' on tuo sointo? Ilmasta? Vai maasta?
Se vaikeni jo: — saaren jumalata
Varmaankin palvellaan. Kun rannall' istuin
Ja isävainaatani taaskin itkin.
Vesiltä luokseni tuo ääni hiipi,
Sulavin soinnuin lientäin tuskiani
Ja meren hyrskää; sitä seurasin ma
Tai pikemmin se myötänsä mua veti.
Nyt poissa on se. — Ei, se taasen alkaa.

FERDINAND.
Tuo laulu isästän' on hukkuneesta. —
Ei kuolevainen laula noin; tuo sävel
Ei ole maasta — ylhäältä se soipi.

PROSPERO.
Silmäisi ripsillinen verho nosta
Ja sano, mitä tuolla näet.

MIRANDA.
Kuin? Henki?
Oi, kuinka tähystää se! Tiedä, isä,
Ihana on se; — mutta se on henki.

PROSPERO.
Ei, laps! Se syö ja nukkuu, aistit sillä
On niinkuin meillä. Sulho tuo, min näet,
Mukana haahdess' oli. Jos ei suru,
Kauneuden syöpä, häntä rumentaisi,
Hän sinust' olis pulska. Kadonneita
Hän tovereitaan etsii.

MIRANDA.
Minust' on hän
Olento jumalallinen; maan päällä
Noin ylevää en ole nähnyt koskaan.

PROSPERO (syrjään).
Nyt, näemmä, käy se niin kuin mielin. — Ariel,
Sa oiva henki, kahden päivän päästä
Sin' olet vapaa.

FERDINAND.
Jumalatar varmaan,
Jot' äsken lauluin palveltiin! — Ma pyydän,
Suvaitkaa, tällä saarell' asuttenko,
Ja tohtisinko tiedustaa, kuin täällä
Mun tulee käyttäidä; mut tärkein pyyntö,
Vaikk' esitän sen viimeks: ihme kaunis,
Oletko tyttö, vaiko et?

MIRANDA.
En ihme,
Mut tyttö kyllä.

FERDINAND.
Kieltäni! Oi, taivas!
Sen kielen puhujista suurin olen,
Jos vaan nyt olisin sen kotomaassa.

PROSPERO.
Kuin? Suurin? Neapelin kuningas
Jos kuulis tuon, mik' oisit?

FERDINAND.
Mikä nytkin,
Mies halpa vaan, jok' ihmeeks sinun kuulen
Puhuvan Neapelin kuninkaasta.
Hän kuulee mua, ja sen vuoks min' itken;
Kuningas itse olen. Silmistäni
Ei ole tulva laannut siitä, kuin
Isäni, kuninkaan, näin hukkuvan.

MIRANDA.
Oi, surkeaa!

FERDINAND.
Niin, kaikin miehinensä.
Milanon herttua ja kunnon poikans'
Olivat mukana.

PROSPERO.
Milanon herttua
Ja vielä kunnokkaampi tyttärensä
Tuon vääräks näyttää vois, jos olis aika. —
(Syrjään.)
Ens' yhtymällä iskivät jo silmää.
Tuost', oiva Ariel, sa vapaaks pääset. —
(Ääneen.)
Sananen, herraseni! Pelkään, että
Olette tehnyt vääryytt' itsellenne.

MIRANDA.
Miks on noin tyly isä? Tuo mies kolmas
On näkemiäni, ja ensimmäinen,
Mi sai mun huokaamaan. Oi, sääli, käännä
Puoleeni isä!

FERDINAND.
Impikö ja vapaa,
Niin Neapelin kuningattareksi
Sun nostan.

PROSPERO.
Hiljaa, herra! Sana vielä! —
(Syrjään.)
He toistens' ovat pauloissa; mut täytyy
Tuo huojas kauppa vaikeuttaa, muuten
Voi helppo saanti halvaks tehdä voiton. —
(Ääneen.)
Sananen vielä! Sua vaadin, seuraa!
Anastit nimen, jok' ei omas ole;
Vakoojana sa tähän saareen tulit,
Pois multa, omistajalt' oikealta,
Sen ryöstääkses.

FERDINAND.
En, kautta kunniani!

MIRANDA.
Pahuutt' ei moisess' asu temppelissä.
Jos noin on kaunis pahan hengen maja,
Niin hyville se kelpais asunnoksi.

PROSPERO (Ferdinandille).
Mua seuraa! — Sinä häntä älä puolla;
Hän pettur' on. — No, tule! Yhteen jamon
Sun niskasi ja jalkas; merivettä
Sa juoda saat, ja ruokanasi olkoon
Laho-juuret, ojakuorikot ja törtöt,
Joiss' ovat terhot siinneet. Mua seuraa!

FERDINAND.
En. Panen vastaan moista kohtelua,
Väellä kunnes vihamies mun voittaa.

(Paljastaa miekkansa, mutta tenhoutuu niin, ettei voi liikahtaa.)

MIRANDA.
Isä rakas, älä koittele hänt' ylen;
Hyv' on hän, vaaraa hänest' ei.

PROSPERO.
Kas vaan!
Munako kanaa neuvoo? — Tuppeen miekkaa,
Kavaltaja! Sa uhkaat vaan, mut lyödä
Et uskalla, niin syyllinen on tuntos.
Vastusta älä tee! Ma tällä saarell'
Aseettomaks sun tehdä voin, niin että
Kädestäs miekka vaipuu.

MIRANDA.
Isä hyvä!

PROSPERO.
Pois! Minuss' älä riipu!

MIRANDA.
Armahtakaa!
Hänestä takaan.

PROSPERO.
Vait! Jos sanan sanot,
Niin soimaan, jopa vihaan sua. Mitä!
Vai puollat pettäjää! Hyi! Luulet, ett'ei
Hänt' ole kauniimpaa, kun hänet vaan
Ja Calibanin tunnet. Hupsu tyttö!
Tuon suhteen muut on miehet enkeleitä,
Hän muiden suhteen ihka Caliban.

MIRANDA.
Siis vähään tyytyy lempeni: en pyydä
Miest' ihanampaa nähdä.

PROSPERO (Ferdinandille).
Tule! Seuraa!
Nyt jäntees ovat niinkuin lapsen heikot
Ja hervottomat.

FERDINAND.
Aivan. Elon tarmo
On niinkuin uuvuttama unetarten.
Isäni surma, ystäväini hukka,
Tää kurjuuteni ja tuon miehen uhka,
Mi lannistaa mun, helpot olis kestää,
Jos kerran päivässä vaan tyrmästäni
Näkisin tytön tuon. Maan kaikki sopet
Vapaus vallatkohon! Moinen tyrmä
On mulle kyllin tilava.

PROSPERO.
Se tepsii. —
Tule! — Hyvin, oiva Ariel! —
(Ferdinandille.)
Mua seuraa!
(Arielille.)
Yks toimi vielä, kuule!

MIRANDA (Ferdinandille).
Älkää surko!
Isäni luonne paremp' on, kuin mitä
Puheestaan päättää voisi; harvinaista
On hältä moista kuulla.

PROSPERO (Arielille).
Vapaaks tulet
Kuin tuuli tunturin; mut kaikki toimet
Tee visusti ja tarkkaan.

ARIEL.
Täsmällensä.

PROSPERO.
Mua seuratkaa! — Hänt' älä sinä puolla!

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus

Toinen seutu samalla saarella.

(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo, Adrian,
Francisco ja muita tulee.)

GONZALO.
Iloitkaa, herra! Teillä niinkuin meillä
On syytä riemuun. Katoamme kalliimp'
On pelastus. Yleist' on turmiomme:
Matruusin vaimoll' on ja laivurilla
Ja kauppamiehelläkin joka päivä
Samainen aihe suruun. Ihmett' oli
Tää pelastus; sen harva tuhannesta
Sanoa vois. Siis surun vastapainoks
Älyllä lohtu pankaa.

ALONZO.
Vait, ma pyydän!

SEBASTIAN. Hänelle lohtu on kuin kylmä liemi.

ANTONIO. Hänt' ei niin hevin ripittäjä päästä.

SEBASTIAN. Kas, nyt hän paraikaa vetää komppakelloansa; heti kohta se lyö.

GONZALO. Herra, —

SEBASTIAN. Yks, — lukekaa!

GONZALO.
Jos joka huolta hemmotellaan näin,
Niin saapi hemmottaja —

SEBASTIAN.
Huollutusta.

GONZALO. Niin, todellakin, hän siitä huoltuu. Puhutte todemmin kuin aioitte.

SEBASTIAN. Ja te ymmärsitte sen viisaammin kuin luulinkaan.

GONZALO. Siis, armollinen herra —

ANTONIO. Hyi, mikä kielen keittäjä!

ALONZO. Ma pyydän, heretkää!

GONZALO. Hyvä, minä vaikenen; mutta kuitenkin —

SEBASTIAN. Hän ei voi suistaa kieltään.

ANTONIO. Pannaanpa vetoa, kumpi ensin alkaa kiekua, hänkö vai Adrian.

SEBASTIAN. Vanha kukko.

ANTONIO. Kukonpoika.

SEBASTIAN. Hyvä! Mitä pannaan vedoksi?

ANTONIO. Naurun hahatus.

SEBASTIAN. Olkoon menneeksi.

ADRIAN. Vaikka tämä saari on aution näköinen —

SEBASTIAN. Ha, ha, ha!

ANTONIO. Kas niin, nyt on veto maksettu.

ADRIAN. Asumaton ja miltei luoksepääsemätön —

SEBASTIAN. Niin —

ADRIAN. Niin —

ANTONIO. Paikalle osattu!

ADRIAN. Niin lienee ilma täällä hieno ja viehkeä.

ANTONIO. Ilma oli hieno luuska.

SEBASTIAN. Niin, ja viehkeä, kuten hän oppineesti huomauttaa.

ADRIAN. Ilma täällä henkää meihin niin vienon vienosti.

SEBASTIAN. Niinkuin sillä olis keuhkot ja nekin mädät.

ANTONIO. Tai niinkuin se olisi suo-lemuilla hajustettu.

GONZALO. Täällä on kaikkia, mitä elämiseen tarvitaan.

ANTONIO. Oikein, paitse elämäntarpeita.

SEBASTIAN. Niitä täällä on vähän tai ei ollenkaan.

GONZALO. Kuinka ruohokin on mehevän ja tuoreen näköistä! Kuinka vihantaa!

ANTONIO. Maa on todellakin ruosteenkarvainen.

SEBASTIAN. Ja vivahtaa pikkuruisen viheriään.

ANTONIO. Paljoa hän ei erehdy.

SEBASTIAN. Ei; hän vaan kokonaan erehtyy totuudesta.

GONZALO. Mutta kummallisinta on kaikesta, ja toden totta melkein uskomatonta —

SEBASTIAN. Niinkuin monet muut kummallisuudet, joita valalla vakuutetaan.

GONZALO. Että vaatteemme, vaikka vedestä ihan likomärät, kuitenkin ovat säilyttäneet uutuutensa ja kiiltonsa; ne näyttävät pikemmin painurilta tulleilta kuin suolaveden kastelemilta.

ANTONIO. Jos vaan yksikin hänen lakkareistaan voisi puhtia, eiköhän se sanoisi häntä valehtelijaksi?

SEBASTIAN. Varmaankin, jos ei edessä, niin takana, niinkuin lakkarit tekevät.

GONZALO. Minusta vaatteemme ovat nyt yhtä uudet, kuin milloin ne olivat yllämme ensi kertaa Afrikassa kuninkaan kauniin tyttären Claribellan ja Tunisin kuninkaan häissä.

SEBASTIAN. Ne olivat somat häät, ja meillä on hyvä onni paluumatkalla.

ADRIAN. Tunisille ei ole onni koskaan suonut semmoista valiota kuningattareksi.

GONZALO. Ei sitten Dido-lesken aikojen.

ANTONIO. Lesken? No, hiisi olkoon! Mistä sen lesken saitte? Didoko leski?

SEBASTIAN. Mitäpä, jos Aeneaskin leskimies? Hyväinen aika, kuinka tuon otatte pahaksenne!

ADRIAN. Dido-lesken, niinkö? Tuo minua vähän arveluttaa; hän oli Carthagosta, eikä Tunisista.

GONZALO. Tunis, tietäkää, oli muinoin Carthago.

ADRIAN. Vai Carthago?

GONZALO. Niin, Carthago, uskokaa pois.

ANTONIO. Hänen sanansa voivat enemmän kuin tuo ihmeellinen harppu.

SEBASTIAN. Hän on rakentanut muurit, vieläpä huoneetkin.

ANTONIO. Mitä mahdotonta hän tästälähin saanee aikaan?

SEBASTIAN. Varmaankin vie hän taskussaan kotiin tämän saaren ja antaa sen pojalleen omenana.

ANTONIO. Ja kylvää siemenet mereen, saadakseen useampia saaria.

GGONZALO. Todellakin?

ANTONIO. Onneksi olkoon!

GONZALO. Herrani, me puhumme siitä, että vaatteemme nyt näyttävät yhtä uusilta kuin Tunisissa tyttärenne häissä, joka nyt on kuningatar.

ANTONIO. Ja ihanin kuningatar, mikä milloinkaan sinne on viety.

SEBASTIAN. Paitse, suokaa anteeksi, Dido-leskeä.

ANTONIO. Oo, Dido-leskeä! Niin, Dido-leskeä!

GONZALO. Eikö ole, herra, takkini yhtä uusi kuin milloin se ensi päivää oli ylläni? Tarkoitan: tavallaan.

ANTONIO. Tuo "tavallaan" on hyvin tavoiteltua.

GONZALO. Milloin se oli ylläni tyttärenne häissä?

ALONZO.
Korviini ihan tungette nuo sanat,
Joit' en ma kuulla tahdo. Jos en koskaan
Tytärtän' olis sinne naittanut!
Pois sieltä palatessa poikani
Ma kadotin; ja tytärkin on poissa,
Niin Italiast' etähällä, ett'en
Näe häntä koskaan. Oh! Sa Milanon
Ja Neapelin vallanperillinen,
Mik' onkaan meri tursas sinut niellyt?

FRANCISCO.
Hän kenties elää. Näin kuink' aallot alleen
Hän paiskasi ja niiden harjall' ajoi.
Hän vettä polki, tieltään tyrskyt työnsi
Ja karjaspäitä vastaan rinnoin puski.
Pääns' uljaan kuohuist' ylentäin, hän sousi
Tukevin käsin, reima-ottein rantaan,
Jok' yli aallon syömän perustansa
Ikäänkuin kättä avuks kurkoitti.
Varmaankin hengissä hän maalle pääsi.

ALONZO.
Ei, hän on mennyt!

SEBASTIAN.
Itseänne kiittää
Te saatte tästä kadosta, kun ette
Europpaan suonut tyttärenne jäädä,
Vaan myitte hänet afrikkalaiselle;
Maanpaoss' on hän siellä silmistänne,
Joill' aihett' on nyt kaihon kyyneliin.

ALONZO.
Ma pyydän, vaiti!

SEBASTIAN.
Kaikin polvistuimme
Ja monin tavoin teitä rukoilimme;
Ja hän, tuo kaunis sielu, itse horjui
Velvollisuuden vaiheella ja inhon,
Kumpaanko puoleen vaa'an kallistaisi.
Poikanne, varon ma, on ijäks mennyt.
Enemmän leskiä tuon seikan tähden
Neapeliss' on nyt ja Milanossa
Kuin heille lohduks meillä miehiä.
Syy teidän on.

ALONZO.
Ja tappiokin suurin.

GONZALO.
Sebastian prinssi, lausumanne totuus
On lemmetön ja aikaan sopimaton.
Revitte auki haavat vaan, kun teidän
Ne pitäis kattaa.

SEBASTIAN.
Hyvin puhuttu.

ANTONIO.
Haavurin tapaan aivan.

GONZALO.
Meillä kaikill'
On kurja sää, kun teidän, herra, pilvess'
On otsanne.

SEBASTIAN.
Sää kurja?

ANTONIO.
Sangen kurja.

GONZALO.
Jos tätä saarta viljeleisin, herra —

ANTONIO.
Niin kylväisi hän tähän viholaista.

SEBASTIAN.
Tai katinjuustoa tai suolaheinää.

GONZALO.
Sen kuninkaana mitä tekisin ma?

SEBASTIAN.
Rupeisi raittiiks viinin puutteessa.

GONZALO.
Mun yhteiskunnassani kävis kaikki
Vastaista suuntaa. Kauppaa laisinkaan
En sallisi, en virkaa nimeksikään,
En oppinutta, enkä käskyläistä,
En rikasta, en köyhää. Välikirjat,
Perinnöt, rajat, pellon-, viininhoidon,
Kaikk' kieltäisin ma; viljat, viinit, öljyt,
Metallit, kaikki käytännöstä pois!
Ei ammattia; kaikki miehet jouten,
Ja naiset myös, mut siveät ja puhtaat;
Ei esivaltaa —

SEBASTIAN.
Ja kuningas hän sentään tahtois olla.

ANTONIO.
Hänen yhteiskuntansa loppupää ei muista alkua.

GONZALO.
Kaikille ilman hikeä ja vaivaa
Maa tarjois antiansa. Petos, vilppi
Ois kielletty, ja veitset, peitset, miekat,
Tykit ja moiset kalut; itsestänsä
Viattomalle kansalleni luonto
Ravinnon kylläisen ja runsaan antais.

SEBASTIAN.
Ei naimisia alamaisten kesken.

ANTONIO.
Ei lainkaan; kaikki irtaimina, luuskat ja konnat.

GONZALO.
Niin verraton mun hallintoni oisi,
Ett' itse kultakaudenkin se voittais.

SEBASTIAN.
Jumala majesteettia varjelkoon!

ANTONIO.
Gonzalo kauan eläköön!

GONZALO.
Mun ymmärrätte, herra —

ALONZO.
Ma pyydän, vaiti! Tyhjää vaan sa haastat.

GONZALO. Sen hyvin uskon, armollinen korkeus. Teinkin sen vaan noille herroille mieliksi, sillä heillä on niin herkästi ärtyvät keuhkot, että aina tapaavat nauraa tyhjää.

ANTONIO. Me nauroimme teitä.

GONZALO. Minuako, joka tässä hullutuksen lajissa olen vaan tyhjää teidän rinnallanne. Jatkakaa siis, naurakaa tyhjää.

ANTONIO. Sepä vasta letkaus!

SEBASTIAN. Joka ei sattunut.

GONZALO. Sankareita uljasmielisiä te olette; voisitte nostaa kuun radaltaan, jos se pysyisi viisi viikkoa muuttumatta paikallaan.

(Ariel tulee näkymättömänä, juhlallisen soiton soidessa)

SEBASTIAN. Sen me tekisimme; ja sitten sen soihdulla linnustamaan.

ANTONIO. Älkää suuttuko, hyvä herra!

GONZALO. En, siitä voitte olla varma. Minä en niin kevytmielisesti heitä järkeäni kaupaksi. Naurakaa nyt minut uneen, sillä minua kovin raukaisee.

ANTONIO. Nukkukaa siis ja kuulkaa meitä.

(Kaikki nukkuvat, paitse Alonzo, Sebastian ja Antonio.)

ALONZO.
Unessa kaikki? Oi, jos ummistuisi
Minunkin silmäni ja aatos myöskin!
Tuntuvat sitä kaipaavan.

SEBASTIAN.
Ma pyydän,
Tuot' unen tarjoust' älkää hyljätkö:
Se surun luona harvoin käy, mut silloin
Se lohdun tuo.

ANTONIO.
Me kahden valvomme
Ja nukkuissanne teitä vartioimme.

ALONZO.
Ma kiitän. — Kummallista väsymystä!

(Alonzo nukkuu. Ariel poistuu.)

SEBASTIAN.
Mik' ihmeellinen horto valtaa heidät?

ANTONIO.
Se vaikutust' on ilmanalan.

SEBASTIAN.
Miks' ei
Se meidän silmäluomiamme sulje?
Minua vähääkään ei nukuta.

ANTONIO.
Ei minuakaan; vilkas vaan on mieli.
He kaatuivat kuin sopimuksest' aivan
Ja vaipuivat kuin ukonnuolen lyömät.
Kuink' ois, Sebastian hyvä. — Kuinka ois? —
Ei mitään! — Mut on niinkuin kutsumukses
Näkisin kasvoissas. Sua kutsuu onni:
Mun vilkas haaveiluni näkee kruunun
Jo laskeuvan päähäs.

SEBASTIAN.
Valvotko sa?

ANTONIO.
Kuulethan puhuvani.

SEBASTIAN.
Kuulen; varmaan
Se unikielt' on; unissasi puhut.
No, mitä sanoitkaan sa? Kummaa unta,
Kun nukkua voi ihan avosilmin;
Puhua, seistä, kävellä, ja sentään
Sikeesti maata!

ANTONIO.
Ylevä Sebastian,
Sa sallit onnes maata, jopa kuolla;
Sa torkut valveillasi.

SEBASTIAN.
Selvään kuorsaat;
Mut kuorsauksessas on tarkoitusta.

ANTONIO.
Min? olen tavallista totisempi;
Niin täytyy sunkin olla, jos mua kuulet;
Ja jos sen teet, niin kolmin kerroin nouset.

SEBASTIAN.
No, tyyni vesi olen.

ANTONIO.
Minä nousun
Saan sinuss' aikaan.

SEBASTIAN.
Tee se, pakovesi
Hitaudelleni luontaist' ompi.

ANTONIO.
Oi!
Jos tietäisit, kuink' aiettani suosit,
Vaikk' ivaat sitä, kuinka paljastaissas
Vaan sitä kaunistelet! Pakovedess'
On vaara lähell', ettet pohjaan tartu
Hitaudesta tai pelkuudesta.

SEBASTIAN.
Jatka!
Jotakin ilmaisee tuo katsantosi
Ja poskes hehku; synnytys se varmaan
On kovin tuskainen.

ANTONIO.
Siis kuule! Vaikka
Tuo muistamaton herra, josta tuskin
Jää muistoa, kun hän on maahan pantu,
On kuninkaalle tässä juoruellut —
Hän juoruhenki on, ei muuta osaa
Kuin juoruilla, — ett' elää tämän poika,
On hänen hukkumisens' yhtä varma,
Kuin että tuo ei ui, ken tuossa nukkuu.

SEBASTIAN.
Ei toivoakaan; hän on hukkunut.

ANTONIO.
Tuo toivottomuus minkä suuren toivon
Se sulle tuopi! Toivottomuus täss' on
Niin vahva toivo muissa kohdin, että
Se kunniankin-himon silmät häikää,
Jott' omaa näköään tuo epäilee.
Siis myönnät Ferdinandin hukkuneen?

SEBASTIAN.
Sen myönnän.

ANTONIO.
Sano siis, ken Neapelin
On lähin perillinen?

SEBASTIAN.
Claribella.

ANTONIO.
Tunisin kuningatar, joka mailman
Perillä elää, jonne Neapelist'
Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —
On ukko kuussa näet liian hidas —
Ennenkuin rintalapset parran saavat;
Hän, jonka luota tulless' aalto meidät
Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin
Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset
On menneisyydessä, mut jonka jatko
On meidän tehtävämme.

SEBASTIAN.
Mitä tuo?
Sa mitä hoet? Veljenihän tytär
Tunisin kuningatar on ja samoin
Neapelinkin perijä; ja lyhyt
On näiden maiden väli.

ANTONIO.
Väli, josta
Joka vaaksa näyttää huutavan: "Kuin voisi
Takaisin Neapeliin Claribella
Mitata meitä? Tunisiin hän jääköön,
Sebastian valveill' olkoon!" — Mitä, jos
Tuo noiden uni olis kuolon unta;
Ei silloin heidän huonomp' ois kuin nyt.
On niitä, jotka Neapelin voivat
Niin hallita kuin tuokin, joka nukkuu,
Ja herroja, jotk' osaa lörpötellä
Niin laajalta ja ilman aikojaan
Kuin Gonzalokin. Moinen lörppänaakka
Minäkin voisin olla. Oo, jos sulla
Mun olis älyni, mink' ylennyksen
Tuo uni sulle tois! Mua ymmärrätkö?

SEBASTIAN.
Ma luulen sen.

ANTONIO.
Mink' annat tunnustuksen,
Ett' onnees suostut?

SEBASTIAN.
Muistan nyt: sa veljes
Kukistit, Prosperon.

ANTONIO.
Niin tein, ja katsos
Kuink' istuu hyvin pukuni, somemmin
Kuin koskaan ennen! Veljen käskyläiset
Tovereit' ennen olivat, nyt ovat
He miehiäni.

SEBASTIAN.
Entä omatunto?

ANTONIO.
Haa! Missä se on? Jos se olis känsä,
Pitäisin kottasia; mut en tunne
Ma povessani tuota jumalaa.
Sadatkin omattunnot, jotka minut
Milanost' estäis, kovettua saisi
Ja sulaa, siit' en piittais. Tuoss' on veljes;
Ei paremp' ois hän maata, missä makaa,
Jos oisi, miltä nyt hän näyttää, kuollut.
Tuot' oiva säilää kolme tuumaa voisi
Ijäksi hänet nukuttaa. Sa samoin
Tuon lörpän, herra Rikkiviisaan voisit
Asettaa ikilepoon saarnoinensa.
Nuo muut, jos mitä heille syötämme,
Sen särpävät he niin kuin kissa kerman.
Tekevät työnsä säntilleen, jos mihin
Ja milloin heitä käsket.

SEBASTIAN.
Ystäväni,
Tien mulle näytit: Neapelin otan
Kuin sinä Milanon. Nyt vedä miekkasi
Yks isku verostas sun vapauttaa,
Ja minä, kuninkaas, sua rakastan.

ANTONIO.
Yht' aikaa vetäkäämme: käteni
Kun minä nostan, sinä samoin tee,
Ja iske Gonzaloon.

SEBASTIAN.
Seis, sana ensin!

(Kuiskuttelevat keskenään.)
(Soittoa. Ariel palajaa näkymättömänä.)

ARIEL.
Mahdillaan mestarini vaaran keksi,
Joss' ystävänsä on, ja heille avuks
Lähetti mun, ett' aikeensa ei raukeis.

(Laulaa Gonzalon korvaan.)