Myrsky

ANTONIO.
Nyt toimeen joutuun!

GONZALO.
Hyvät enkelit,
Varjelkaa kuningasta!

(Kaikki heräävät.)

ALONZO.
Haa! Mitä? Nouskaa! Miksi miekat maalla?
Miks tuijotatte?

GONZALO.
Mikä hätänä?

SEBASTIAN.
Kun tässä vartioitsimme, vast'ikään
Kuulimme julmaa karjuntaa kuin härkäin
Tai jalopeurain pikemmin. Teit' eikö
Se herättänyt? Korvia se viilsi.

ALONZO.
En mitään kuullut.

ANTONIO.
Oo, se melu oli
Omansa säikyttämään hirviönkin
Ja maata järkähyttämään! Pahemmin
Ei kilju koko jalopeura-liuta.

ALONZO.
Kuulitteko te mitään, Gonzalo?

GONZALO.
Huminan kuulin, kautta kunniani,
Ja kummanlaisen; heräsin ja huusin
Ja puistin teitä. Kun loin silmän' auki,
Näin paljastetut miekat. Toden totta,
Melua kuulin. Paras varuill' olla
Tai jättää tämä paikka. Miekat esiin!

ALONZO.
Pois täältä, pois, ja poika parkaani
Taas etsikäämme.

GONZALO.
Suojelkohon taivas
Pedoilta häntä! Saarell' on hän varmaan.

ALONZO.
Pois!

(Poistuvat.)

ARIEL.
Herralleni kerron tekoni.
Kuningas, rauhass' etsi poikaasi!

(Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Toinen saaren seutu.
(Caliban tulee, halkotaakkaa kantaen. Ukkonen kuuluu etäältä.)

CALIBAN.
Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista
Ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon
Ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan.
Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun
Kirota täytyy. Eivät pisteleisi,
Mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais
Tai virvatulten lailla pimeässä
Mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis.
Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun.
He milloin, ilkkuvat ja virnakoivat
Kuin apinat ja sitten purevat;
Tai jos käyn avojaloin, kierivät he
Kuin piikkisiat, nostain okaitansa
Jos minne astun. Milloin ympärilläin
Kyyt kihisevät halkopäisin kielin,
Ett' olen hulluks tulla. — Kas, kas! Tuossa
Yks niistä tulee taas mua rääkkäämään,
Kun olen hidas puiden hankinnassa.
Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa.

(Trinculo tulee.)

TRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi rajuilmalta, ja taasen on uusi herran voima tulossa: kuulen sen jo ilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla on niinkuin vanha viinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin jylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan; tuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvoittain. — Mikä se tuo on? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju; oikein vanhan, eltaantuneen kalan hajua; jotakin kapaturskan tapaista, eikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala! Jos nyt olisin Englannissa, jossa kerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala kuvattuna vaan, niin hopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma tekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä ruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta panevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin ihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En pidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole kala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaaja vast'ikään iskenyt. (Ukkosen jylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä hänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä kääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.

(Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)

Iljettävä nuotti, ikävä kuin hautausvirsi. Mutta tämä se huolet huuhtoo.

(Juo.)

Iljettävä sekin nuotti. Mutta tämä se huolet huuhtoo.

CALIBAN. Älä rääkkää minua! Oo!

STEPHANO. Mitä? Häh? Onko täällä piruja? Pitävätkö meitä pilkkanaan villit ja indiaanit? Haa! Senkö vuoksi hukkumasta pelastuin, että nyt pelästyisin sinun neljää koipeasi? Sillä sanottu on: ei ole sitä neljän jalan juoksevata, joka saisi hänet maasta pakenemaan. Ja se olkoon vieläkin sanottu, niin kauan kuin Stephanon nokassa on henkeä.

CALIBAN. Henki rääkkää minua. Oo!

STEPHANO. Varmaankin joku nelijalkainen saaren hirviö, joka on saanut kuumetaudin, niinkuin luulen. Missä pirussa hän on meidän kielemme oppinut? Saakoon hän tästä virvoketta, jos ei muun niin sen vuoksi. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, ja sitten viedä hänet täältä kanssani Neapeliin, niin olisipa siinä lahja vaikka kelle keisarille, mikä ikänään on naudan nahkaa polkenut.

CALIBAN. Minä rukoilen, älä rääkkää minua! Vast'edes vien nopeammin halot kotiin.

STEPHANO. Hänellä on par'aikaa kuumeenkohtaus, eikä ole puhe oikein täysijärkistä. Saakoon hän kulauksen pullostani! Jos ei hän ole ennen viiniä maistanut, niin tuo ehkä hänestä kuumeen poistaa. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, niin en koskaan saata liikoja hänestä pyytää. Maksaa se saa, ken hänet saa, vieläpä kelpo lailla.

CALIBAN. Et vielä mulle suurta tuhoa tee, mutta kyllä kohta, huomaan sen väreistäsi. Nyt Prospero sinua riivaa.

STEPHANO. Kas niin! Suusi auki! Tässä on jotakin, joka kirvoittaa kielesi, sinä kissa. Suusi auki! Tämä puistaa sinusta puistutuksesi ja oikein perinpohjin, sen takaan. Et tunne, raukka, hyväntekijääsi. Turpas auki, sanon minä!

TRINCULO. Tuo ääni tuntuu niinkuin tutulta; luulenpa että se on — ei, hukkunuthan hän on, ja nämä ovat piruja. Jesta varjele! —

STEPHANO. Neljä säärtä ja kaksi ääntä! Sehän on mitä harvinaisin hirviö! Etupuolen ääni puhuu hyvää ystävästään, ja takapuolen ääni laskee rivoja ja panettelee. Jos kaikki viini, mitä on lekkerissäni, riittää häntä parantamaan, niin tahdon kuin tahdonkin päästää hänet kuumeesta. Kas niin! — Amen! Tuossa vähän toiseenkin suuhusi!

TRINCULO. Stephano, —

STEPHANO. Mitä! Toinenko suusi huutaa minun nimeäni! Varjele! Jestakoon! Piru se on, eikä mikään hirviö. En tahdo hänen kanssaan syödä, minulla ei ole pitkää lusikkaa.

TRINCULO. Stephano! Jos olet Stephano, niin koske minuun ja puhuttele minua, sillä minä olen Trinculo, — älä pelästy! — hyvä ystäväsi Trinculo.

STEPHANO. Jos olet Trinculo, niin tule esiin. Annas, kun vedän noista hoikemmista koivista! Jos mitkään, niin nämä ovat Trinculon koivet. Olet todellakin ilmetty Trinculo! Kuinka tuo kuuntuoma tuli sinut purkaneeksi? Voiko hän päästellä Trinculoita?

TRINCULO. Luulin hänet ukkosen lyömäksi. — Mutta etkö sinä olekaan hukkunut, Stephano? Toivonpa, ett'et ole hukkunut. Onko rajuilma jo loppuun rajunnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän kuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi, Stephano, kaksi neapelilaista on siis pelastunut!

STEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei ole varsin luotettava.

CALIBAN.
Väkeä somaa, henkiä jos vaan ei.
Tuo kelpo jumala on, taivaallista
On hällä juomaa. Häntä kumarran.

STEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tänne tulit? Tuon lekkerin kautta vanno, kuinka tulit tänne. Minä pelastuin viinitynnyrin avulla, jonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin kautta, jonka itse omin käsin puunkuoresta tein, kun aallot mun rantaan viskasivat.

CALIBAN. Minä tuon lekkerin kautta vannon olevani uskollinen alamaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.

STEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?

TRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka, sen vannon.

STEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin ankka, niin olet kuitenkin hanheksi luotu.

TRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?

STEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla merenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. — No, sinä kuuntuoma, miten on kuumeesi laita?

CALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?

STEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.

CALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni näytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.

STEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta siihen lisään uutta sisällystä. Vanno!

TRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! — Häntäkö minä pelkäisin? — Oikein surkuteltava hirviö! — Mies kuussa! — Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! — Sepä kelpo kulaus, hirviö, totta tosiaankin!

CALIBAN.
Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell'
Osoitan sulle; suutelen sun jalkaas
Ja pyydän: ole minun jumalani!

TRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö! Jumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.

CALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.

TRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä. Sangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä, —

STEPHANO. Tule ja suutele!

TRINCULO. — Jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!

CALIBAN.
Parahat lähteet näytän, kalat ongin,
Ja marjat noukin, puita kyllin hankin.
Kirottu mies tuo, jota palvelen!
En halkoakaan hälle enää kanna.
Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.

TRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta ihmemiehen!

CALIBAN.
Ma metsä-omenia tuon, jos tahdot,
Ja kaivan kynsin maasta multasienet,
Osoitan sulle kuikan pesän, neuvon,
Kuin kerkeit' apinoita pyydystellään;
Rypäissä pähkinöitä sulle näytän
Ja lokin poikasia luodoilt' etsin.
Mua tahdotko sa seurata?

STEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä. — Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin rupeamme me täällä hallitsemaan. — Tuossa, kanna lekkeriä! — Trinculo veikkoseni, kohta me sen täytämme taas.

CALIBAN (laulaa humalapäissään). Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!

TRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!

CALIBAN.
Kaloille en laita lammikoita,
Enkä tulta tee,
Jos ken vaatinee,
Enkä enää pese astioita.
'Ban, 'Ban, Ca-Caliban
On saanut uuden haltijan.

Vapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!

STEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta.
(Ferdinand tulee kantaen pölkkyä.)

FERDINAND.
On raskait' urheilujakin, mut niissä
On vaiva hauskuutta; mont' inhaa tointa
Jalosti hoitaa voi, ja halvin työkin
Voi onneen viedä. Tämä orjan askar
Yht' inhottavaa ois kuin vaivaloista;
Mut emäntäni, haltijattareni,
Kuolleenkin henkiin saa ja vaivannäön
Huviksi muuttaa. Kymmenkertaisesti
Hän hellemp' on kuin isänsä on tuima,
Ja hän on itse tuimuus. Tuhatmäärin
Mun raastaa täytyy näitä pölkkyjä
Ja pinota ne: niin on tuima käsky.
Tuo armas haltijattareni itkein
Mun näkee raatavan ja sanoo, että
Noin halpa työ ei ole moisen miehen.
Unohdan tuon; mut työtän' innostuttaa
Nuo hellät ajatukset, ja se sujuu
Kuin itsestänsä.

(Miranda tulee. Prospero etäällä.)

MIRANDA.
Minä pyydän, älkää
Noin ponnistelko! Oi, ett' oisi leimaus
Pinottavanne pölkyt polttanut!
Levätkää! Maahan taakkanne nyt pankaa:
Se palaessaan itkee vaivojanne.
On isä kiinni kirjoissaan; ma pyydän,
Levähtäkää! Hän kolmeen tiimaan teitä
Ei häiri.

FERDINAND.
Armas haltijatar, ennen
On päivä maillaan, kuin ma määrätyöni
Lopettaa ehdin.

MIRANDA.
Istukaa, niin minä
Sill' aikaa pölkyt kannan. Antakaahan,
Tuon pinoon vien.

FERDINAND.
Ei, kallis luoma! Ennen
Minulta selkä katketkoon ja jänteet,
Kuin tässä jouten istun, jättäin teille
Näin halvan orjantyön.

MIRANDA.
Mult' yhtä hyvin
Se käy kuin teiltä, paljon helpomminkin:
Vapaasta tahdosta sen minä teen,
Te vasten tahtoanne.

PROSPERO.
Mato parka!
Nyt koukuss' olet! Tämä etsikkosi
Sen todistaa.

MIRANDA.
Te näytte väsyneeltä.

FERDINAND.
Ei, jalo haltijatar; raitis mulla
On aamu, kun te illoin ilmestytte.
Sanokaa, mikä nimenne, sen että
Rukouksiini sulkisin.

MIRANDA.
Miranda. —
Nyt, isä, käskys rikoin, tuon kun sanoin.

FERDINAND.
Ihailtava Miranda! Ylin kaikist'
Ihailtavista! Luomakunnan kallein,
Ihanin helmi! Monta olen naista
Ma tyynni tarkannut, ja monet kerrat
Heleä naisen ään' on valloittanut
Vireän korvanikin; eri naisiss'
Ol' eri sulot, mut ei yhdessäkään
Niin hurmaavaa, ett' ei ois joku virhe
Soaissut jalointakin suloutta
Ja halvaks tehnyt sitä. Mutta te,
Niin verraton, niin täydellinen! Teissä
Kaikk' yhtyy, mitä luonnoss' ihaninta.

MIRANDA.
En sukupuoltani ma ketään tunne;
Naismuotoa en muuta minä muista
Kuin peilist' omat kasvoni; en miehiks
Sanottavia muita ole nähnyt
Kuin sinut, ystävä, ja isän' armaan;
Millainen muill' on muoto, sit' en tiedä.
Mut kautta siveyteni, kallihimman
Mun myötäjäiseni! en toista tahtois
Kuin teitä elämäni kumppaniksi.
Toist' olentoa teidän kaltaistanne
Ei kuvitus voi luoda. Haastelenpa
Nyt liian hurjia ja isän kiellon
Näin unhotan.

FERDINAND.
Miranda, säädylt' olen
Ma prinssi, luulisinpa kuningaskin; —
Oi, jos en oisi! — tätä puista orjuutt'
En enempää vois kärsiä, kuin sietää
Voin huulillani likakärpästä. —
Mut kuulkaa, — sieluni nyt puhuu! Heti
Kun teidät näin, niin palvelijaksenne
Sydämmen' antautui; tääll' asuu nyt se
Ja orjaks minut sitoo; teidän tähden
Tät' inhaa työtä teen.

MIRANDA.
Mua lemmittenkö?

FERDINAND.
Oi, maa ja taivas todistajiks tulkoot!
Valani vahvistakoon kirkas onni,
Jos totta vannon; vaan jos vilpistelen,
Tuhoksi parhaat toiveet kääntykööt!
Ylitse kaiken luodun teitä lemmin,
Ylistän, kunnioitan!

MIRANDA.
Itken, houkka,
Vaikk' ilo minut valtaa.

PROSPERO.
Ihanaa,
Kun kaksi uskollista sydänt' yhtyy!
Oi, taivaast' armon sade kastelkoon
Oraita näitä!

FERDINAND.
Mitä itkette?

MIRANDA.
Halpuuttani, kun tarjota en tohdi
Mit' antaa soisin, vielä vähemmin
Sit' ottaa, jonka puutteessa ma kuolen.
Mut turhuutta on tuo; jot' enemmän
Se piillä koitttaa, sitä suuremmalta
Se näyttää vaan. Pois siis, sa arka kainous!
Mua ohjaa, pyhä, puhdas viattomuus!
Ma vaimos olen, jos mun naida tahdot;
Jos et, niin palkkapiikanasi kuolen.
Voit olla vaimokses mua ottamatta,
Mut tahtomattasikin orjas olen.

FERDINAND.
Ei, valtiaani olet sä, ja minä
Ikuinen alamaises.

MIRANDA.
Mieheni siis?

FERDINAND.
Niin, sydämmestän' aivan, niinkuin halaa
Vapauttaan orja. Tuossa käteni!

MIRANDA.
Ja tuossa mun, ja sydän mukana.
Ja hyvästi nyt hetken ajaksi!

FERDINAND.
Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi!

(Ferdinand ja Miranda poistuvat.)

PROSPERO.
Min' en voi riemuella niinkuin nuo,
Jotk' aivan hurmos valtaa; mut en mistään
Niin toki iloitse. Nyt kirjan ääreen;
Mull' ennen illallista vielä paljon
On tärkeätä toimitettavaa.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Toinen saaren seutu.

(Stephano ja Trinculo tulevat; heidän
jäljissään Caliban, pullo kädessä.)

STEPHANO.
Joutavia! — Kun tynnyri on tyhjä, silloin juomme vettä, mutta sitä
ennen ei pisaraakaan! Luovi siis ja iske kiinni! — Palvelija-hirviö,
juo muistokseni!

TRINCULO.
Palvelija-hirviö! Tämäkös hullumainen saari! Kuuluu olevan vaan viisi
henkeä tällä saarella; tässä meitä on kolme; jos ne kaksi muuta ovat
yhtä nokkavoitossa kuin me, niin horjuu koko valtakunta.

STEPHANO.
Juo, palvelija-hirviö, juo, kun käsken! Aivanhan silmät ovat tiirollaan
päässäsi.

TRINCULO.
Missä sitten, jos ei päässä? Olisipa se todellakin oivallinen hirviö,
jos sillä olisi silmät perässä.

STEPHANO.
Renki-hirviöni on upottanut kielensä makeaan viinaan; mitä minuun
tulee, niin ei merikään voi minua upottaa. Ennenkuin rantaan pääsin,
uin minä viisineljättä peninkulmaa edestakaisin, kautta tuon valkeuden!
— Sinä, hirviö, saat olla luutnanttini, tai väntrikkini.

TRINCULO.
Luutnanttinne mieluummin; väntrikiksi hän on liian vänttyrä.

STEPHANO.
Me emme juokse, me, herra hirviö.

TRINCULO.
Ettekä liioin kävele; makaatte kuin koirat tuppisuina.

STEPHANO.
Epäsikiö sinä, puhu nyt kerran sinäkin, jos olet kunnon epäsikiö.

CALIBAN.
Kuink' armo voi? Mun antia kenkääs nuolla.
Tuot' en ma palvele, hän pelkur' on.

TRINCULO. Valehtelet, senkin taidoton hirviö! Minä voin tapella vaikka poliisin kanssa. Vai niin, sinä ruokoton kala, voiko semmoinen mies milloinkaan olla pelkuri, joka on juonut niin paljon makeata viinaa kuin minä tänään? Niinkö hirveästi sinä valehtelet, vaikka vaan olet puoleksi kala ja puoleksi hirviö?

CALIBAN.
Haa! Kuules, kuinka minua hän pilkkaa!
Sallitko tuota, prinssi?

TRINCULO. Hän sanoo: prinssi! — Ettäkö hirviö voi olla niin pöllö!

CALIBAN. Kas, kas taas! Pure hänet kuoliaaksi!

STEPHANO. Trinculo, luki kielesi hampaittesi taa! Jos rupeat kapinalliseksi, niin lähin puu tuossa — Tämä hirviö-raukka on minun alamaiseni, ja häntä tulee pitää arvossa.

CALIBAN. Kiitos, jalo herra! Tahtoisitko vielä kerran kuulla pyyntöä, jonka äsken sulle tein?

STEPHANO. Tahdon tietysti. Polvistu ja kerro se! Minä seison, minä, ja samaten myöskin Trinculo.

(Ariel tulee näkymättömänä.)

CALIBAN.
Ma, niinkuin äsken sulle kerroin, olen
Tyrannin alamainen, poppamiehen,
Mi taioillaan tään saaren multa peijas.

ARIEL.
Sen valehtelet.

CALIBAN.
Itse valehtelet,
Sa senkin narri, marakatti! Voi,
Jos uljas herrani sun tekis rammaks!
En valehtele minä.

STEPHANO. Trinculo, jos vielä kerran häiritset hänen kertomustaan, niin, kautta tämän nyrkin, lyön sinua, niin että hampaat suussasi helisevät.

TRINCULO. Mut enhän minä sanonut mitään.

STEPHANO. Suusi kiinni siis, äläkä jupise! — (Calibanille.) Jatka!

CALIBAN.
Ma sanon, taioillaan hän vei tään saaren
Ja multa vei sen. Jos nyt, prinssi, tahdot
Tuon hälle kostaa, — tiedän, ettäs tohdit;
Mut tuopa tuoss' ei tohtis.

STEPHANO.
Aivan totta.

CALIBAN.
Tään saaren saat ja mieheksesi minut.

STEPHANO. Mutta kuinka tuo pannaan toimeen? Voitko saattaa minut sen miehen pariin?

CALIBAN.
Voin, herra! Petän hänet kesken untaan.

ARIEL.
Sen valehtelit; sitä sin' et voi.

CALIBAN.
Tuo kailo pöllö! Kurja ryysymekko!
Rukoilen, prinssi, anna hälle selkään
Ja pullo hältä vie. Kun se on poissa,
Hän juokoon suolavettä; minä hälle
En näytä, missä tääll' on raikkaat lähteet.

STEPHANO. Trinculo, varo, ettet syökse turmioosi! Älä enää sanallakaan hirviötä keskeytä, muuten, kautta tämän nyrkin, ajan saalini pellolle ja naputtelen sinua niinkuin kapaturskaa.

TRINCULO. Mitä? Mitä olen tehnyt? En niin mitään. Menen tästä etäämmäksi.

STEPHANO. Etkö sanonut häntä valehtelijaksi?

ARIEL. Sinä valehtelet.

STEPHANO. Minäkö? Tuossa saat! (Lyö häntä.) Jos tämä maistuu, niin sano vielä toiste minua valehtelijaksi.

TRINCULO. Enhän minä sinua valehtelijaksi sanonut. — Onko järkesi poissa ja korvasi lummessa? — Hiiteen koko pullosi! Sitä se viina ja juominen matkaan saattaa! — Rutto syököön hirviösi ja piru periköön sormesi!

CALIBAN. Ha, ha, ha!

STEPHANO. No, jatka kertomustasi! — Tee hyvin, mene vähän loitommaksi.

CALIBAN.
Hänt' aika lailla piekse! Kohta häntä
Minäkin hutkin.

STEPHANO.
Loitommaksi! — Jatka!

CALIBAN.
Niin, kuten kerroin, iltapuolin häll' on
Tapana maata: silloin hänet surmaa!
Mut ensin kirjat pois! Voit kallon hältä
Halolla murskata tai sisälmykset
Puhkaista seipäällä tai veitsin viiltää
Häneltä kurkun poikki. Mutta muista:
Pois ensin kirjat! Ilman niitä on hän
Mua pöllömpi, hän yhdestäkään hengest'
Ei silloin valtaa saa; he kaikin häntä
Vihaavat, niinkuin minä, perinpohjin.
Tulehen kirjat! Hyvät häll' on kamssut —
Niin niitä nimittää hän — talon koreiks,
Hän jahka talon saa. Mut kallein aarre
On kaunis tyttärensä; itse sanoo
Hän tuota valioksi. Muut' en naista
Min' olen nähnyt kuin Sycoraxin
Ja hänet; mut hän yhtä paljon voittaa
Sycoraxin kuin suurin pienimmän.

STEPHANO.
Vai on se niin kaunis luuska!

CALIBAN.
On, herra; vuoteesees hän hyvin sopii
Ja siittää kelpo pentuja, sen takaan.

STEPHANO. Hirviö, minä tapan sen miehen. Hänen tyttärestään ja minusta tulee kuningas ja kuningatar — Jumala varjelkoon meidän majesteettiamme! — ja Trinculo ja sinä tulette varakuninkaiksi. — Onko tuuma hyvä, Trinculo?

TRINCULO. Erinomainen.

STEPHANO. Tuohon käteen! Mieltäni pahoittaa, että löin sinua; mutta, jos elää tahdot, niin luki kielesi hampaittesi taa!

CALIBAN.
Hän tunnin pääst' on nukuksissa; silloin
Tapatko hänet?

STEPHANO.
Kautta kunniani!

ARIEL.
Tuon minä heti herralleni kerron.

CALIBAN.
Iloiseks saat mun; riemust' aivan riehun!
Hei lystäilkäämme! Rallatappas mulle
Tuo laulu, jonka taannoin mulle lauloit.

STEPHANO. Tapahtukoon tahtosi, hirviö; minä koitan, parastani koitan. — Kas niin, Trinculo, pannaanpa lauluksi.

CALIBAN.
Se ei ollut oikea nuotti.

(Ariel soittaa sävelen rummulla ja torvella.)

TRINCULO. Oman laulumme nuotti, jota soittaa herra Nimetön!

STEPHANO. Jos ihminen olet, niin näytä oikea hahmosi; jos piru olet, niin tee miten tahdot.

TRINCULO. Oi, anna minulle minun velkani anteeksi!

STEPHANO. Se, joka kuolee, maksaa kaikki velkansa. Minä vaadin sinut miekkasille! — Jumala armahtakoon meitä!

CALIBAN.
Pelkäätkö?

STEPHANO.
En, hirviö, en pelkää.

CALIBAN.
Älä pelkää!
Helyä, virttä, sointaa täynn' on saari;
Ei haittaa niistä, ne vaan hauskuttavat.
Tuhannen helysoitint' ajoin helkkyy
Mun korvissani, ajoin kuulen ääntä,
Jok' uinuttaa mun, vaikka kyllält' oisin
Jo nukkunut; ja unissani silloin
On niinkuin aukeis taivas ja sen aarteet
Valuisi ylitseni; näin kun herään,
Ulisten kaipaan jälleen samaa unta.

STEPHANO. Tästäpä tulee oivallinen kuningaskunta, soitantoakin saan täällä ilmaiseksi.

CALIBAN.
Kun ensin Prospero on surmansa saanut.

STEPHANO. Se tapahtuu heti kohta; kyllä minä sen jutun muistan.

TRINCULO. Sointo etääntyy; seuratkaamme jäljissä, ja sitten toimeemme.

STEPHANO. Näytä tietä, hirviö; me seuraamme. — Olisipa hauska nähdä tuota rumpalia, hän tekee asiansa hyvin.

TRINCULO. No, tuletko? — Minä seuraan, Stephano.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen saaren seutu.

(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo,
Adrian, Francisco ja muita tulee.)

GONZALO.
En, totta vieköön, enää käydä jaksa;
Jo vihloo vanhan luita. Tääkös vasta
On sokkelota, suoraa, väärää vuoroin!
Anteeksi suokaa, levähtää mun täytyy.

ALONZO.
En sua, vanhus, moiti; minuakin
Niin uuvuttaa, ett' aivan mieli turtuu.
Istuhan, lepää! Tähän heitän toivon,
Sen mairituksista en enää huoli.
Hän, jota etsimme, on hukkunut,
Ja meri meitä ilkkuu, kun näin turhaan
Haemme häntä maalta. Rauhaan jääköön!

ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Iloitsen, ett' on noin hän toivoton.
Yks kommellus teit' älköön aikeestanne
Vaan vieroitelko.

SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ensi tilaisuudest'
Otamme vaarin.

ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Tänä yönä toimeen;
He matkast' uupuneina eivät ole
Eivätkä olla voi niin varuillaan
Kuin valppahat.

SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ens' yönä siis! — Nyt vaiti!

(Juhlallista, eriskummaista soitantoa.
Prospero korkeudessa, näkymättömänä.)

ALONZO.
Oi, mikä sointo! Kuulkaa, ystäväiset!

GONZALO.
Oi, ihmeen ihanata soitantoa!

(Kummallisia olentoja ilmestyy, kantaen valmiiksi
katettua pöytää, jonka ympärillä he tanssivat, tehden
sulavilla eleillä tervehdyksensä. Pyydettyään
kuningasta ja kaikkia muita atrioimaan, he katoavat.)

ALONZO.
Avuksi, armon vallat! Mit' on tämä?

SEBASTIAN.
Elävä nukkepeli! Nyt min' uskon,
Ett' yksisarvisia on ja että
Arabiass' on puu, joss' istuu Phoenix
Ja kuninkaana siell' on tällä haavaa.

ANTONIO.
Min' uskon kummankin; ja kaikki muutkin
Mit' uskomattomimmat todeks vannon.
Ei valehtele matkalaiset, vaikka
Kotoiset tollot siitä sättii heitä.

GONZALO.
Jos tämän kertoisin Neapelissa,
Mua uskottaisiko, jos sanoisin
Ett' olen nähnyt saarelaisia —
Varmaankin nämä ovat saaren kansaa —
Joill' epäluoman muoto on, mut, huomaa,
Niin hienon sievät tavat, että moista
Lie ihmisissä tuskin yhtäkään?

PROSPERO (syrjään).
Mies oiva, hyvin sanoit: moni näistä
On ilkeämpi itse perkelettä!

ALONZO.
Kummeksin aina vaan noit' olennoita
Ja tuota elettä, tuot' ääntä, jolla,
Vaikk' ovat kielettömät, mykkää puhett'
Oivasti pitävät.

PROSPERO (syrjään).
Lopussa kiitos!

FRANCISCO.
Kummasti katosivat.

SEBASTIAN.
Huoli siitä,
Kun vaan jäi ruoat meille, joill' on vatsa. —
Suvaitsetteko maistaa?

ALONZO.
Minä en.

GONZALO.
Ei pelkoa! Ken meidän poikuudessa
Ois luullut, ett' on vuorikansaa, jolla
On häppäät niinkuin härjillä ja kaulass'
Isohkot lihalaukut, ett' on kansaa,
Joll' aivan pää on rintaan kasvanut?
Nyt päänsä pantiks panneet matkustajat
Todeksi vannovat sen.

ALONZO.
Rohkeutta,
Ja ruokaan kiinni, vaikka menis henki.
Mut olkoon! Paras mennyt on, sen tunnen. —
No, veli, herra herttua, käy seuraan!

(Ukkosen jylinää ja leimauksia. Ariel tulee,
harpyian muodossa, ja iskee siipensä pöytään,
josta sievän tempun kautta ruoat katoavat.)

ARIEL.
Te kolme syntist' olette, ja teidät
Käskystä sallimuksen — joka tätä
Alempaa mailmaa aseenansa käyttää —
Kyllääntymätön meri oksentanut
On tähän ihmisettömähän saareen,
Kosk' ihmisiss' ei elää teidän sovi.
Vein teiltä järjen.
(Alonzo, Sebastian ja muut paljastavat miekkansa.)
Noin ne hullaantuvat
Itsensä hirttäjät ja hukuttajat.
Te houkat! Minä veljineni olen
Palvelja kohtalon; ne aineet, joiss' on
Karaistu kalpanne, vois vinhaa tuulta
Pikemmin haavoittaa tai turhaan lyödä
Het' ummistuvaan aaltoon kuolin-iskun
Kuin untuvaakaan siivestäni viedä.
Haavoittumattomat on veljenikin.
Vioittaa vaikka voisittekin meitä,
On miekat voimiin nähden liian raskaat,
Niit' ette nostaa voi nyt. Muistakaa,
Se muistakaa te kolme: Milanosta
Tuon kunnon Prosperon te karkoititte
Ja hänet syyttömine lapsineen
Surmille mereen heititte, — jok' on sen
Nyt kostanut. — Tuost' ilkityöst' on vallat,
Jotk' eivät unhota, vaikk' aikailevat,
Rauhaanne vastaan yllyttäneet meret
Ja rannikot, niin, jopa eläimetkin.
Sult' on he poikas riistäneet, Alonzo,
Ja minun kauttan' ilmoittavat, että
Vitkainen turma, pahemp' äkkisurmaa,
Sua askel askelelta teilläs seuraa.
Vihasta tuosta, joka muuten teitä
Täss' autiossa saarimaassa uhkaa,
Ei auta muu kuin syvä katumus
Ja puhdas vastaisuuden elämä.

(Katoaa ukkosen jyrinään; sitten palajavat vienon
soiton soidessa nuo kummalliset olennot, tanssivat
ivaillen ja irvistellen ja vievät pöydän pois.)

PROSPERO (syrjään).
Harpyian osaas hyvin näytit, Ariel;
Somasti ruoan ahmit. Määräyksist'
Et mitään laimin lyönyt, kaikki täytit.
Samalla huolell', innoll', alttiudella
Alemmat käskyläisenikin kaikki
On työnsä tehneet. Taikani jo tepsii:
Nuo vihamieheni jo hulluus valtaa;
Käsissäni nyt ovat. Hourutilaan
He jääkööt. Ja nyt nuoren Ferdinandin —
Jonk' uponneeksi nämä luulevat —
Ja mun ja hänen lemmikkinsä luokse!

(Katoaa.)

GONZALO.
Pyhyyden nimessä, miks tuijotatte
Noin kamalasti?

ALONZO.
Hirveätä, hirveätä!
On niinkuin tuuli ulvoisi sen mulle
Ja laine laulaisi ja ukkonenkin,
Tuo kauhistavan jylhä urkutorvi,
Korvaani huutais nimen Prospero,
Rikostain jyry-äänin jylistellen.
Siis mudassa nyt makaa poikani;
Ja sieltä, miss' ei laskinluoti pohjaa,
Hänt' etsin nyt ja samaan hautaan vaivun.

(Poistuu.)

SEBASTIAN.
Jos yksitellen tulis perkeleet,
Niin joukoittain ma niitä maahan löisin.

ANTONIO.
Ja minä apurina.

(Sebastian ja Antonio menevät.)

GONZALO.
Kaikki kolme
He toivottomat ovat. Suuri synti
Kuin vitkallensa vaikuttava myrkky
Heit' alkaa kalvaa nyt. — Te, jolla jalat
On nopeammat, heitä seuratkaa
Ja estäkäätte töistä, joihin heidät
Vois mielenvimma viedä.

ADRIAN.
Tulkaa mukaan!

(Lähtevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta.
(Prospero, Ferdinand ja Miranda tulevat.)

PROSPERO.
Jos kohtelin sua liian ankarasti,
Niin palkintos sen korvaa: sulle annoin
Omasta elostani kuidun, jopa
Eloni ehdon aivan. Vielä kerran
Minulta hänet ota. Kaikki vaivas
Ol' lempes koetusta vaan; sen kestit
Ihmeellisesti. Tässä, taivaan nähden
Tuon kalliin lahjan vahvistan. Oi, älä
Mua naura, Ferdinand, jos häntä kehun;
Hän, saat sen nähdä, kaikki kerskat voittaa,
Ne ontuvat vaan hänen jäljissänsä.

FERDINAND.
Sen uskon, vaikk' oraakelit sen kieltäis.

PROSPERO.
Siis jalost' ansaituksi palkinnoksi
Ja multa lahjaks ota tyttäreni.
Mut impivyön jos irroitat hält' ennen,
Kuin vanhaan kunnioitettuhun tapaan
On pyhät vihkimenot suoritettu,
Ei tähän liiton taimeen taivas vihmo
Siunaavaa kastettaan; vaan kylmä viha,
Kina ja karsas ylenkatse kylvää
Aviovuoteeseenne inhaa ruhkaa,
Ett' iljettää se teitä kumpaakin.
Siis varuill' olkaa, kunnes Hymen teille
Sytyttää soihtunsa.

FERDINAND.
Niin totta kuin ma
Eloa tyyntä, somaa lapsisarjaa
Ja ikilemmess' ikää pitkää toivon,
Ei kolkoin luola, yksinäisin paikka,
Ei pahan hengettären viehkein viete
Niin polta himoks kunniaani, että
Hääjuhlan hemmen menetän, sen haaveen,
Ett' ovat Phoibon ratsut rampautuneet
Tai Manan kahleiss' yö.

PROSPERO.
Hyv' on. Nyt istu
Ja häntä puhuttele; hän on sun. —
Ariel, uuras käskylääni, Ariel!

(Ariel tulee.)

ARIEL.
Täss' olen; mik' on valtiaani tahto?

PROSPERO.
Alempain veljiesi kanssa hyvin
Teit viime työs. Nyt seikkaan samanlaiseen
Taas teitä tarvitsen ma. Koko liuta
Tuo tänne joutuun; heidät haltuus annan;
Mut laita, ett' on liikkeissään he liukkaat.
Tuon nuoren parikunnan silmät minun
Lumota taikataidollani täytyy.
Sen lupasin, he sitä odottavat.

ARIEL.
Hetikö nyt?

PROSPERO.
Niin, tuokiossa aivan!

ARIEL.
Ennenkuin huokaisetkaan vaan
Ja "hoi!" ja "tänne!" huudatkaan,
Täss' ovat kaikki varpaillaan,
Ja tekemässä temppujaan. —
Rakastathan mua? Tosiaan?

PROSPERO.
Sydämmestäni, oiva Ariel.
Mut poistu, kunnes kutsun.

ARIEL.
Ymmärrän.

(Poistui.)

PROSPERO.
Sanassas pysy; liiaks älä valtaa
Himolles anna! Kallihinkin vala
On veren hehkussa kuin oljen korsi.
Enemmän hillitse siis vertas, muuten
Hyvästi, vala!

FERDINAND.
Uskokaa: tää kylmä,
Valkoinen impi-lumi povellani
Vereni kuuman jäähdyttääpi.

PROSPERO.
Hyvä! —
Nyt joudu, Ariel! Ennen henki lisää
Kuin yksi vaille. Sievästi nyt toimeen! —
Suu kiinni, silmät auki! Vaiti! Hiljaa!

(Vienoa soittoa.)
(Iris tulee.)

IRIS.
Ceres, sa anti-emo, mieluhikkaat
Ruis-, ohra-, vehnä-, riista-peltos rikkaat,
Ketosi laajoin lammaslaumoillensa,
Ja niittys kaislakatto-majoinensa,
Purosi, joille Vappu kylvää sorjat
Liljat ja orvokit, joist' immet korjat
Saa kainot seppeleensä, lehtos, jossa
Hylätty rakastaja pimennossa
Huokailee huoltaan, viinitarhas somat
Ja rannikkosi jylhät, ruohottomat,
Miss' istut vilvoitellen: kaiken tään
Sua ilmain kuningatar jättämään
Mun, viestins', ukonkaaren, kautta anoo;
Nurmelle kisaan tullos, niin hän sanoo;
Jo riikinkukot ovat lennossaan,
Upea Ceres, tule joutuisaan!

(Ceres tulee.)

CERES.
Oi, terve, kirjokaari välkkyväinen,
Sa Junon uskollinen käskyläinen,
Mi kultasiivin pisaroitset mettä
Ja kukilleni vihmot virvoketta
Ja sinikaares yli vainioiden
Levittelet ja vuorten korkeoiden;
Maan ylvään korja vyöhyt, sanoppas,
Miks tänne mua kutsuu haltijas?

IRIS.
Menestyst' ikilemmen liittoon luomaan
Ja myötäjäisiks auliit lahjat tuomaan
Parille tälle.

CERES.
Sano, ilman jänne,
Tuleeko Venus poikinensa tänne?
Näet, heidän juonillaan tuo synkkä Dis
Mun tyttäreni sai; ja, tiedä, siis
Ma tahdon äidin seurast' olla vapaa
Ja pikku sokon myös.

IRIS.
Heit' ette tapaa.
Juur äsken kyyhkyvaljakossaan näin
Ma lemmen jumalan, hän Paphoon päin
Halk' ilmain kiiti poikasensa kanssa.
Nuo nuoret hekumalla tenhovansa
He luulivat ja vietelleensä heitä,
Siveyslupauksen vannoneita,
Valansa rikkomaan; mut turhaa vainen:
Palata sai tuo Marsin hauras nainen,
Ja poika hurja taittoi vasamansa
Ja vannoi vast' ei enää ampuvansa;
Nyt tahtoo poikain lailla leikitellä
Ja varpusia yksin hyvitellä.

CERES.
Ylhäinen Juno tulee tai vahastaan;
Ma hänet tunnen uljaast' astunnastaan.

(Juno tulee.)

JUNO.
Kuin voipi siskoni? Nää nuoret tässä
Nyt siunatkaamme, että elämässä
Heill' onni ois ja ilo lapsistaan.

FERDINAND.
Oi, näky majesteetillinen! Mikä
Lumoova sopusointu! Rohkenenko
Hengiksi noita luulla?

PROSPERO.
Hengiks aivan,
Jotk' ilmi taitoni on loihtinut
Mun mielijohteitani täyttämään.

FERDINAND.
Oi, ijäti ma täällä elää soisin!
Isä ja puoliso noin ihmetöiset
Tään saaren luovat ilotarhaks.

(Juno ja Ceres kuiskuttelevat ja lähettävät Iriksen toimille.)

PROSPERO.
Hiljaa!
Juno ja Ceres kuiskuttelevat;
Lopussa viel' ei kaikki. Hiljaa! Vaiti!
Lumous muuten haihtuu.

IRIS.
Te vedenneidot virran viereiset,
Te ruokorinnat, sulosilmäiset,
Lainetten läikky jättäkää ja tulkaa
Kedolle tänne; Junon käsky kuulkaa!
Impyiset kainot, rientäkää, nyt täällä
On uskollisen lemmen juhla päällä.
(Vedenneitoja tulee.)
Päivettynehet elomiehet tänne
Iloitsemahan tulkaa kynteiltänne!
Työt syrjään! Elkää ujostelko, elkää!
Pääss' olkihattu vaan, ja pyöritelkää
Näit' immikoita tanssiss' iloisessa.

(Somasti puettuja elomiehiä tulee, jotka yhtyvät tyttöjen
kanssa viehättävään tanssiin. Sen lopulla Prospero äkkiä
hypähtää ylös ja puhuu, jolloin ne kaikki kummallisella,
sekavalla ja kumealla kuminalla katoavat.)

PROSPERO (syrjään).
Olinpa unhottaa nuo konnan juonet,
Joill' apurineen Caliban, tuo hylky,
Mun henkeäni väijyy. Toimeenpanon
Lähestyy hetki. —
(Hengille.)
Hyvin. — Pois! — Jo riittää.

FERDINAND.
On kummaa tää. Tulisen kiihkon vallass'
On isäsi.

MIRANDA.
En ole tähän päivään
Noin vihan valtaamana nähnyt häntä.

PROSPERO.
Niin huumatulta, poikani, sa näytät,
Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —
Min' olen ärtynyt; mut kärsiväinen
Mua kohtaan ole; ukon päätä huimaa;
Mun heikkouttan' älä säikähdä.
Lepäämään mene majaani, jos tahdot.
Ma hetken aikaa täällä käyskelen
Ja koitan mieltän' tyyntää.

FERDINAND ja MIRANDA.
Rauha teille!

(Poistuvat.)

PROSPERO.
Kuin aatos joudu! — Kiitos! — Tule, Ariel!

(Ariel tulee.)

ARIEL.
Kun viittaat, olen valmis. Mik' on tahtos?

PROSPERO.
Torjuttavat on Calibanin juonet.

ARIEL.
Niin, herrani, siit' aioin huomauttaa
Cerestä näytellessäni, mut varoin
Pahastuvasi.

PROSPERO.
Vielä kerran sano,
Mihinkä jätit konnat?

ARIEL.
Kuten kerroin,
Punakat aivan viinist' olivat he
Ja uljaat, niin ett' ilmaa pieksivät,
Kun tuulla tohti heitä vasten naamaa,
Ja maata löivät, suudella kun tohti
Se heidän jalkojaan; mut juoni mieless'
Ain' oli heillä. Nyt löin rummutinta;
Kuin villivarsat, korvat katollansa,
He tuijottivat, nokka ilmassa,
Kuin olis soitantoa haistaneet.
Lumosin heiltä korvat, niin ett' aivan
Kuin hiehot mylvintääni seurasivat
Kautt' orjantappurain ja ohdakkeiden,
Jotk' ihan repi sääret. Vihdoin heidät
Majasi taakse limakuljuun jätin
Rypemään kaulaa myöten, jotta lieju
Pahemmin löyhkää heistä nyt kuin jalat.

PROSPERO.
Oivasti, lintuseni! Pidä vielä
Tuo näkymätön muotos; mene, nouda
Mun majastani tänne koristeeni
Syötiksi noille varkaille.

ARIEL.
Kyll' oiti.

(Menee.)

PROSPERO.
Piru on hän, ilmi piru; hänen luontoons'
Ei kuri pysty; hänest' ihmistä
Ma koitin, mutta kaikki turhaa, turhaa!
Ja niinkuin ruumis hältä rumentuupi,
Niin mielikin se ikää myöten paatuu.
Mut kiusaanpa ja ulvotanpa heitä. —
(Ariel palajaa, tuoden mukanaan loistavia vaatteita y.m.)
Tuo tänne köydelle ne riippumaan!

(Prospero ja Ariel jäävät näkymättöminä näyttämölle.
Caliban, Stephano ja Trinculo tulevat esiin läpimärkinä.)

CALIBAN.
St! Hiljaa, ettei astumaamme kuule
Tuo sokko myyrä! Pesän lähell' ollaan.

STEPHANO.
Hirviö, tuo keijosi, jota sanoit hyväksi keijoksi, ei ole meitä
pidellyt narria paremmin.

TRINCULO.
Hirviö, minä haisen ihan hevosen virtsalle, ja se minun nenääni
suuresti vaivaa.

STEPHANO.
Ja minun myös. Kuuletko, hirviö? Jos alkaisin suuttua sinuun,
näetkös —

TRINCULO.
Niin olisit sinä mennyttä hirviötä.

CALIBAN.
Suo, ruhtinaani, suosiosi mulle;
Rauhoitu; palkka, minkä sulle hankin,
Sun vauriosi korvaa. Hiljaa vaan!
Kaikk' äänetöntä on kuin keskiyöllä.

TRINCULO. Niin, mutta kun pullomme hukkasit tuonne liejuun, —

STEPHANO. Se ei ole ainoastaan synti ja häpeä, sinä hirviö, vaan ijankaikkinen vahinko.

TRINCULO. Se on vieläkin pahempaa kuin tämä kastuminen. Ja sekö se on sinun hyvä keijosi, hirviö?

STEPHANO. Pulloni minä noudan, vaikka menisin sinne korviani myöten.

CALIBAN.
Rauhoitu, kuninkaani. Katsos, tässä
On majan ovi; hiljaa vaan, ja sisään,
Ja kelpo iskus lyö, niin iki-omaks
Tään saaren saat, ja minä, Caliban,
Sinulle tulen jalkain nuolijaksi.

STEPHANO. Tuohon käteen! Minussa alkaa syntyä verisiä ajatuksia.

TRINCULO. Oi, kuningas Stephano! Oi, herra! Oi, arvokas Stephano! Katsos, mikä vaatteus tässä on sinua varten!

CALIBAN. Pois kätes, hölmö! Se on pelkkää roskaa.

TRINCULO. Ho, hoo, hirviö! Kylläpä me tiedämme, mikä on romukalua.

STEPHANO. Trinculo, ota alas tuo levätti; kautta tämän nyrkin, minä tahdon sen levätin!

TRINCULO. Sinun armosi saapi sen.

CALIBAN.
Tuon hölmön syököön vesitauti! Mitä?
Romua moista ihailette? Pois se,
Ja tehkää ensin murha! Jos hän herää,
Nipistää nahkamme hän päästä jalkaan
Ja tekee meistä vatkulia.

STEPHANO. Rauhoitu, hirviö! — Neiti Nuoranen, eikö tuo ole minun nuttuni, joka tuossa kupeellanne kuppelehtii? Oi, kuinka oletkin kuppaan mennyt, ja nyt sinä, nuttuseni, varmaankin menetät karvasi ja sinusta tulee kalju nuttu.

TRINCULO. Jatka, jatka! Me varastamme nuoran ja mittapuun jälkeen, teidän ylhäisyytenne luvalla.

STEPHANO. Kiitoksia kompasanasta! Tuossa sulle nuttu siitä hyvästä. Äly ei jää palkattomaksi, niin kauan kuin minä olen kuningas tässä maassa. "Varastaa nuoran ja mittapuun jälkeen!" verraton kokkalause! Tuossa sulle vielä toinenkin nuttu.

TRINCULO. Hirviö sinä, voitele näppisi ja vedä maahan loputkin.

CALIBAN.
En huoli niistä. Aika meiltä kuluu;
Pian hanhiks muutumme tai iljettäviks,
Matala-otsaisiksi apinoiksi.

STEPHANO. Hirviö, näppisi tänne! Auta minua, että saan nämä tuonne viinitynnyrini tykö; muuten ajan sinut kuningaskunnastani. Kas niin, kanna tuota!

TRINCULO. Ja tuota.

STEPHANO. Niin, ja tuota.

(Metsästysmelua kuuluu. Henkiä tulee koirien hahmossa heitä
ajamaan. Prospero ja Ariel usuttavat niitä.)

PROSPERO. Hei, Jalo, hei!

ARIEL. Ota kiinni, Musti!

PROSPERO.
Tuossa, Vahti, tuossa! Käy kiinni! Käy kiinni!
(Caliban, Stephano ja Trinculo ajetaan käpälämäkeen.)
Nyt käske peikkojeni raajat noilta
Rujota säryll' aivan, joka jänne
Jumovan jäykäks pingoittaa ja ruumis
Nipistää kirjavammaks tiikeriä
Tai villikissaa.

ARIEL.
Kuules ulvontaa!

PROSPERO.
Hätyytä hyvin heitä! Tällä hetkell'
On vallassani kaikki vihamiehet.
Lopussa koht' on vaivani, ja sinä
Saat vapaast' ilmaa hengittää. Mut seuraa
Ja palvele mua vielä hetkinen.

(Poistuvat.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta.
(Prospero loitsijanpuvussa ja Ariel tulevat.)

PROSPERO.
Jo tuumani on täyttymäisillään:
Ei petä loitsu, henget tottelevat,
Pää pystyss' aika kulkee taakkoinensa.
Mik' on nyt hetki?

ARIEL.
Kuudes hetki, jolloin
Sanoitte työnne päättyvän.

PROSPERO.
Niin sanoin,
Kun myrskyn nostin. Sano, henki, kuinka
On kuninkaan ja seurueensa laita?

ARIEL.
Lumotut ovat kaikki siihen tapaan
Kuin käskitte ja niin kuin itse näitte:
Vankeina kaikki lehmustossa, joka
Majaanne suojaa; eivät liikahtaakaan
Voi teidän päästämättä. Kuningas
Ja hänen veljensä, ja teidän, kaikki
Mielt' ovat vailla; toiset heidän tähden
Peloissaan, tuskissaan; mut erittäinkin
Tuo teidän "hyvä vanhus Gonzalo";
Niin tippuu ukon partaan kyyneleitä
Kuin talvell' olkiräystähästä vettä.
Tehonnut niin on heihin taika, että
Jos näkisitte heidät nyt, niin varmaan
Mielenne heltyis.

PROSPERO.
Niinkö luulet, henki?

ARIEL.
Mun heltyisi, jos ihminen ma oisin.

PROSPERO.
Mun heltyy myös. Sin' olet pelkkää ilmaa
Ja sentään heidän tuskiansa säälit;
Min' olen heidän sukuaan ja tunnen
Ja kärsin heidän lailla; mulla siiskö
Ei yhtä hellä sydän ois kuin sulla?
Vaikk' ovat syvästi mua loukanneetkin,
Niin jalouden puolta toki pidän
Vihaani vastaan. Kauniimpaa kuin kosto
On hyvä työ. Jos katuvat, niin raukee
Hankkeeni ainoo tarkoitus ja jäljill'
Ei otsan rypistystä. Mene, Ariel,
Vapauta heidät! Loitsuni nyt päästän,
Palautan heihin järjen taas, niin että
Tulevat tuntoihinsa.

ARIEL.
Noudan heidät.

(Menee.)

PROSPERO.
Te metsäin, vuorten, vetten keijukaiset,
Te, jotka hiekall' utujäljin takaa
Ajatte pakenevaa Neptunoa
Ja, kun hän palaa, itse pakenette;
Te menninkäiset, jotka kuutamalla
Hypitte ruohoon noita pyörylöitä,
Joit' eivät lampaat syö; te, jotka huviks
Yön aikaan luotte sieniä, ja joita
Hohtaa iltakellon juhlasoitto;
Te, joiden kautta — vaikka heikkojenkin —
Pimitin sydänpäivän auringon,
Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon
Vihannan meren sain ja sinitaivaan,
Isäisen julman käteen tulen hankin,
Ja omalla Zeun vaajall' itse särjin
Zeun uljaan tammen, vankat kalliotkin
Järkyttelin, ja setripuut ja hongat
Pois nytkin juurineen; mun käskystäni
Herättäin kuolleens' aukenivat haudat
Ja ruumiit ylös nousivat; ja tämän
Sai aikaan mahtini. Mut loitsut julmat
Nyt vannon pois, ja kun vaan taivaallista
Saan soitantoa aikaan, jonka hurma
Nuo saattaa järkiin, sauvani ma taitan,
Sen maahan hautaan monta syltä syvään,
Ja kirjanikin mereen upotan
Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.

(Juhlallista soitantoa. Ariel palajaa; hänen jäljissään Alonzo,
mielipuolena raivoten, Gonzalon seuraamana; samaten Sebastian ja
Antonio, Adrianin ja Franciscon seuraamina; he kaikki astuvat
Prosperon tekemään tenhopiiriin ja jäävät lumottuina siihen
seisomaan. Prospero huomaa sen ja puhuu:)

Sävele juhlallinen, hourun mielen
Parahin lohtu, parantakoon aivos,
Jok' aivan tehotonna päässäs kiehuu!
Tuoss' seiskaa! Olette nyt tenhotut. —
Ylevä Gonzalo, sa kunnon mies,
Mun silmän' sopuisin sun silmäis kanssa
Veljellisiä kyyneleitä tiukkuu. —
Nopeesti laukee tenho; niinkuin aamu
Yön yllättää ja pimeyden poistaa,
Niin virkoo taju heissäkin ja alkaa
Tuot' usmaa sankkaa hajoittaa, mi kirkkaan
Pimitti järjen. — Hyvä Gonzalo,
Mun pelastajani ja uskollinen
Isäntäs palvelija, töin ja sanoin
Tekosi hyvät palkitsen. — Alonzo,
Julm' olit mulle ja mun lapselleni;
Sua työssä veljes auttoi; — tuo, Sebastian,
Nyt sinun mieltäs kalvaa; — veli, sinä,
Lihaani, vertani, pois luonnon kielsit
Ja omantunnon, himotessas valtaa,
Ja tuon Sebastianin kanssa — jolla
Kovimmat siit' on sielun tuskat — väijyit
Kuninkaas henkeä; työs anteeks annan,
Vaikk' onkin luonnoton se. — Äly heissä
Jo alkaa paisua, ja kohta huuhtoo
Lähentelevä tulva järjen rannat,
Jotk' ovat tuossa likaiset ja mustat.
Mua heist' ei näe, ei huomaa yksikään. —
Tuo, Ariel, miekkani ja päähineeni.
(Ariel poistuu.)
Pukua muutan nyt ja esiynnyn
Milanon herttuana niinkuin muinoin. —
Hei, joudu, henki, kohta olet vapaa.

(Ariel palajaa, laulaen, ja auttaa Prosperoa pukeumisessa.)