Nahkapoikia eli Ylpeys sen teki

NAHKAPOIKIA ELI YLPEYS SEN TEKI

Nelinäytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Näytelmäkirjasto N:o 133

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

HENKILÖT:

HISKIAS, Hintikkalan vanha vaari.
EEVASTIINA, hänen miniänsä, leski.
SAKARI, edellisen poika, talon nuori isäntä.
TANELI RIST'AHO, Hintikkalan naapuri, Lukkarilan talon omistaja,
   äveriäs talonpoikaisylimys.
ALIINA, hänen emäntänsä.
HANNI, heidän tyttärensä.
HILDA VARTIAINEN, Koivumäen huvilan eläjä.
MAUNU, hänen kasvattipoikansa.
REINO TAVAST, kapteeni, reservikomppanian päällikkö.
ISMAEL MÖLSÄ, rovasti.
TIMOTEUS TIAINEN, lukkari.
ALFRED SEGERSPARRE ("Seiväspari"), nimismies.
RIIKKA, piika | Hintikkalan palvelijoita.
OLLI, renkipoika |
JULJAANA, vanha ruotuvaivainen Lukkarilan talossa.
SIMO KUOSMANEN, vääpeli.
Reserviläisiä.

Tapaus Suur-Savossa viime vuosisadan lopulla.

Laulut säveltänyt Emil Kauppi.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Hintikkalan talon piha. Perällä, täyttäen noin kaksikolmatta osaa näyttämön taustaa, on näkyvissä miltei puolet talon suurta, keskeltä kaksikerroksista asuinrakennusta, niin että sen pitkän, pihanpuoleisen julkisivun portaikko on jotensakin näyttämön vasemmassa nurkassa. Rakennuksen päädyssä on katoksella varustetussa kellotelineessä ruokakello. Oikealla puolen pihaa on väentupa kamarineen ja sen yhteydessä perempänä aitta, jonka nurkan ja päärakennuksen päädyn välissä, näyttämön oikeassa peräkulmassa, on aita porttineen; rakennusten lomitse näkyy pelto- ja järvimaisemaa; sisäänkäytävä tupaan on melkein etualalla, niin että tuvan ikkuna on aivan näyttämön reunassa. Pihan vasemmalla puolella kasvaa iso koivu, jonka suojassa seisoo rahi. Raheja tahi kiikkulautoja on myös asuinrakennuksen ja tuvan seinustoilla.

RIIKKA (siivilöiden aitan edustalla maitoa, laulaa:)

Laulu N:o I.

    Miksi näin on murhe mulla,
    Hurjasi' aina sydän lyö?
    Rauha sieluun jos vois tulla,
    Sujuis sukkelammin työ.

    Kestän vielä, vuoden vuotan,
    Ehkä ottaa armahain.
    Hälle raadan, häneen luotan,
    Häntä yksin lemmin vain.

OLLI (tulee juosten aitan takaa portista, päitset kädessä). Voi, voi, kuinka surullista nuottia Riikka nyt vetelee.

RIIKKA: Olli, hyi! Säikäytit niin, että sydän nousi kurkkuun.

OLLI: No, sielläpähän se sitte taukoaa niin hurjasti lyömästä.

RIIKKA: Kuuntelitkos taaskin?

OLLI: Mikäs olisi estänyt minua aitan nurkan takana seisomasta, kun tiesin sinun minulle laulavan.

RIIKKA: Sinulle? Mokomakin hulivili!

OLLI (hyppien Riikan edessä, laulaa:)

Laulu N:o 2.

    Niin, sinua ma, sinua ma riiaan vaan,
    Siks' että sinut omakseni vihdoin saan,
    Minä, hulivili, vilivili, — sinut,
    Armas pieni kili, kili, hei!

    En huoli minä heilakoista toisist', en,
    Sen, jota minä rakastan, sen sieppaan, sen,
    Minä hulivili, vilivili, — sinut,
    Armas pieni kili, kili, hei!

    Mut, mutta jos sa annat mulle rukkaset,
    En suukolla, vaan puukolla sun surmaan het',
    Minä hulivili, vilivili, — sinut,
    Armas pieni kili, kili, hei!

RIIKKA: Mokomakin nassikka!

OLLI: Minäkö nassikka? Älä loukkaa, Riikka, minua! Sinä tiedät, kuinka sinua rakastan.

RIIKKA: Kuinka vanha sinä oletkaan taas?

OLLI: Minä olen taas vähän vanhempi, kuin taannoin olin. Mutta vaikka olenkin vasta viidennellätoista…

RIIKKA: Ja minä jo kahdenkymmenen korvissa.

OLLI: Kyllä minä sinut i'ässäkin kiinni saan, niinkuin kilpaa juostessakin, jahka kerkiän.

RIIKKA: Jos olisi aikaa, niin pyytäisin sinut polvelleni istumaan, vaan nyt saat mennä matkaasi.

OLLI: Älä tee pilkkaa, Riikka! Jumala sinua rankaisee. Et Hintikkalan emännäksi silloin pääse, vaikka yrittäisitkin.

RIIKKA: Jos et nyt jo tuosta pääse tiehesi, niin maidolla maalaan naamataulusi valkoiseksi.

HISKIAS (puolivälissä kahdeksattakymmentä oleva vanhus, tulla laahustaa asuinrakennuksen portaita alas pihaan ja käy istumaan rahille koivun suojaan).

OLLI: Ellei tuossa vaari tulisi, niin sanoisinpa sinulle, Riikka, vielä jotakin.

RIIKKA: Ja mitä? Lörpötyksiäsi vain.

OLLI: Eikä ole, vaan vakavaa ja hyvinkin sinulle.

RIIKKA: Puhu sitte, ei se vaari kuule kuitenkaan.

OLLI: Kuulee se ja hyvästikin, vaikka muuten vain on kuuro olevinaan. Näetsen, miten se tännepäin korviaan luimistaa. Kai maar': sillä on itsellään sinulle asiaa.

RIIKKA: Kun on, niin olkoon! — Puhu sitte, mitä sinulla olisi minulle sanottavaa!

OLLI: Puhun, ja joutaa sen kuulla vaarikin, jos tahtoo. — No, tiedätkös, Riikka, ketä vieraita tuolla sisällä on?

RIIKKA: Kah, mikäs olisi tietäessä, kun omin silmin näin heidän tulevan. Rist'aholaisiako tarkoitat?

OLLI: Niin, niin, Rist'ahon emäntä Aliina ja hänen tyttärensä Hanni siellä ovat.

RIIKKA: No, entä sitte?

OLLI: Vai entä sitte?! Etkös sitte ymmärrä, mitä se heidän käyntinsä tietää?

RIIKKA: Jokos sinä nyt taaskin olet tietävinäsi enemmän kuin muut aikaihmiset, mokomakin naskali.

OLLI: Naskalipa tunkee nahankin läpi ja näkee, mitä sen alla on. —
Hannista tahdotaan Sakarille vaimo ja tähän taloon nuori emäntä.

RIIKKA: Kun tahdotaan, niin tahtokoot! Mitä se sinua ja minua liikuttaa?

OLLI: Vai ei liikuta? Ajattelehan tarkkaan, Riikka, mitä sanot!

RIIKKA: Tuostapa pojasta nyt vastuksen heitti!

OLLI: Äläs huoli, kun siitä jutusta sinulle tulee vielä pahempikin vastus! Emännillä on omat päänsä, ja vaikka Sakari sinusta huolisikin, niin kyllä ne teidän väliin vaikka itsensä poikkiteloin panevat ja Hannin hänelle tupata koettavat.

RIIKKA (huitaisten Ollia kohti kiululla). Pääsetkö jo tuosta jaarittelemasta, senkin…!

OLLI (hypäten syrjään). Rist'ahon ainoalla tyttärellä on rahoja, vaan
Hintikkalassa ne ovat jo kuivuneet niin vähiin, että pohja paistaa.
Ymmärrätkös nyt? (Loikkasee tupaan).

RIIKKA: Hyvä, että katosit jo!

(Aikoo ryhtyä työhönsä jälleen).

HISKIAS: Riikka!

RIIKKA (kääntyen, huutaa kovaan): Mitä, vaari!

HISKIAS: Tuo… tuohan minulle pii… piimää juoda!

RIIKKA (huutaen): Tuon, tuon heti. (Tehden merkin, että täyttää käskyn ja menee aittaan, josta kohta palaa, tuoden vaarille haarikon piimää). Tehkää hyvin, vaari! (Jää seisomaan Hiskiaksen eteen).

HISKIAS: Kiitos, kulta… kultaseni, kiitos! (Juo). Sinä… sinä olet hy… hyvä tyttö, Riikka.

RIIKKA (puolikovaan): Mitä vaari nyt joutavia!

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Sanoin, että mitä vaari nyt joutavia!

HISKIAS (juo): Totta pu… puhuu. Olet mi… minulle kovin mieleen… leen.

RIIKKA (puolikovaan). Kunpahan voisin kaikille olla mieliksi.

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Hyvähän olisi, kun voisin kaikille tehdä mieliksi.

HISKIAS: Kai… kaikille on mahdotonta… tonta olla mieliksi. (Juo).
Siitä ei… ei koskaan tu… tule mitään.

RIIKKA (puolikovaan): Niinpä taitaa olla.

HISKIAS: Häh? Ettäkö voi, sa… sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Vaari on oikeassa, sanoin.

HISKIAS: Niin, niin se on, niin. Oikeassa… - Mutta kuu… kuulehan,
Riikka!

RIIKKA: Että mitä niin?

HISKIAS (veitikkamaisesti). Minä tie… tiedän, että si… sinä olet tässä… tässä ta… talossa kovin mieliksi… liksi muutamalle toisellekin.

RIIKKA: Vaari laskee leikkiä nyt.

HISKIAS: Häh?

RIIKKA (ottaen haarikon; kovemmin): Ei saa vaari pilkata, sanoin! (aikoo poistua).

HISKIAS: Älähän me… mene! — Sakarille olet mie… mieliksi, sen tiedän, ja se… se on hyvä. Tuolla o… on sisällä… lä emännillä toi… toinen juoni, se… sen tiedän myöskin… myöskin, mutta si… sille on teidän tehtävä tenä… tenä. Kuulitkos?

RIIKKA: Kuulin, kuulin. Mutta minun täytyy mennä nyt, vaari. (Menee työhönsä aitan eteen).

HISKIAS (hänen jälkeensä): Niin, niin. Pidä va… varasi vain, Riikka, pi… pidä varasi! (Laulaa hiljaisesti ja katkonaisesti:)

Laulu N:o 3

    Vuoren huipulla vanha honka
    Kohti taivasta kohoaa.
    Musta uhkavi pilvenlonka,
    Tuuli latvoa tuivertaa.

    Talven kestänyt kesän kestää
    Ehkä hatara, haljaspää;
    Taittumasta sen vielä estää
    Ydin ehjä ja suvi sää.

    Käki kukkuvi kukkulalla,
    Lemmennostosta tarinoi;
    Tyttö istuvi koivun alla,
    Sydänvaivoista vaikeroi.

    Vuoren honka, se ikäloppu
    Kuurokorvana kuuntelee;
    Vaikka maahan vie ajan hoppu,
    Nuorten toiveista riemuitsee.

EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat, Hiskiaksen lopettaessa lauluaan, asuinrakennuksesta alas pihaan).

EEVASTIINA (mennen lähemmäksi Hiskiasta). Siihenkös vaari jäikin, vaikka oli aikomus levolle heittäytyä?

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

EEVASTIINA (Aliinalle): Aina vain ei ole kuulevinaan, vaikka kuinka kovaan puhuisi. (Hiskiakselle). Sanoin, että eikö sitä sen pitemmälle jaksettukaan omin voimin?

HISKIAS (pilkallisesti naurahtaen Aliinaan päin): Näetsen, ku… kun ensin ylä… yläpytingistä lä… lähetti pois ja nyt… nyt vielä tästäkin ajaa.

ALIINA: Mitä vaari nyt joutavia haastelee.

EEVASTIINA: Tunnethan sinä, Aliina, vaarin. Muuten se näin vain kanssani naljailee. (Kovemmin Hiskiakselle). Riikka saattaa vaarin tupakamariin. (Riikalle) Riikka tulee saattamaan!

HISKIAS: Häh?

EEVASTIINA (kovaan): Riikka, sanoin, tulee auttamaan.

HISKIAS (nousten islualtaan). Kyllä mi… minä tästä pää… pääsen ominkin… ominkin voimin.

RIIKKA (tulee ja tarttuu Hiskiasta käsivarresta). Tulkaa, vaari!

HISKIAS: No, kun tul… tulit, niin mennään! Tule… tule sinäkin po… pois! Ne tah…tahtovat,nämä emän… emännät, tässä kahden… kahdenkesken mei… meitä pa… panetella, niinpä an… annetaan heidän ollakin… ollakin rauhassa… hassa. Heh-heh-heh!

ALIINA: Voi, voi, nyt tokisen, vaari hyvä!

EEVASTIINA: Semmoinen se on epäluuloinen ja pisteliäs aina.

HISKIAS (poistuu Riikan saattamana, hänelle jotakin puolikovaan höpisten, tuparakennukseen).

ALIINA: Eihän se tuommoinen ennen ollut, vaari.

EEVASTIINA: Hyvä, että meni. Istutaan me nyt tähän! (Istuutuvat). Ei, ei ollut ennen. Mutta nyt se päivä päivältä käy yhä häijymmäksi minua kohtaan.

ALIINA: Vaikka et mikään nuorikko tässä enää olekaan.

EEVASTIINA: Olenhan tuota jos mitä tässä talossa nuorempanakin kokea saanut, kun leskeksi kolmen lapsen kanssa jäin ja…

ALIINA: Ja sitte niistä kaksi tulirokkoon kuoli, niin ettei ole kuin tämä yksi, Sakari, enää turvanasi.

EEVASTIINA: Turvaahan siitä voisi olla minulle ja talolle paljonkin, kun ei vain tuo vaari… Joutaisi jo kuolemaan mokomakin vastus!

ALIINA: Kaipa hän jotakin aavistaa ja siksi kiukuttelee, ehkäpä estääkin yrittää…

EEVASTIINA: Kuka hänet tietää, mutta siltä tuo näyttää, koskapa
Sakarikin niin vastaan hangoittelee.

ALIINA: Kovin se on, Sakari, todenperään Hannia kohtaan välinpitämätön.

EEVASTIINA: Ihmetyttää oikein. Tuolla sisälläkin jätti Hännin omiin hoteisin ja Tanelin kanssa vain maatöistä tarinoi.

ALIINA: Taitaapa sittenkin teidän Riikkapiika olla hänelle mieluisempi kuin meidän Hanni, niinkuin alkavat ihmiset hokea.

EEVASTIINA: Siitäpä se olisi, Riikasta, sitte nyt ajoissa saatava käännytetyksi ja Hännin kanssa yhteen vietävä. Mutta kuulostaapa siltä, kuin Hanninkaan mieli ei olisi sama, kuin hänen vanhempainsa.

ALIINA: Sitäkö Hilda Vartiaisen ottopoikaa tarkoitat?

EEVASTIINA: Sitäpä sitä — Maunua.

ALIINA: Josta ei tiedetä, kenen se on lapsi. Mutta siitä ei tule mitään, vaikka Maunu kuinka yrittäisi Lukkarilan kotivävyksi päästä. Kyllä se on Tanelin kanssa jo niin monta kertaa asia selväksi puhuttu, ettei meidän elämässämme Hanni Maunua miehekseen saa, itkipä silmänsä vaikka sokeiksi.

EEVASTIINA: No, se on oikein. Ettehän ainoan lapsenne hyväksi rikkauksia ole keränneet sen vuoksi, että ne tuommoisen tuntemattoman eläjän omiksi joutuisivat.

ALIINA: Eipä ei, olkoonpa Maunu muuten miehiään mikä tahansa.

EEVASTIINA: Mutta jospa siitä vielä vänrikki tuleekin, joksi sanovat hänen pyrkivän.

ALIINA: Jonkin joutava! Samanlaiseksi nahkapojaksi se jää, kuin kaikki muutkin. Kun on viikkonsa reservissä palvellut, niin saa palata entisiin askareihinsa jälleen.

EEVASTIINA: Tänä kesänä kai se nähdään, minnepäin kääntyy. Eikös se
Maunu nyt kolmatta kertaa jo ole sinne komppaniaan menossa?

ALIINA: Niinhän se lienee. Ja tänäänhän ne pojat sinne Alavan kasarmille kuuluvat menevän.

EEVASTIINA: Vai tänään. No sitte ne tästä meidän ohi vielä pyyhkäisevätkin.

RIIKKA (palaa).

EEVASTIINA: Jokos Riikka… sai vaarin levolle?

RIIKKA: Jo (menee töihinsä).

EEVASTIINA: Vieläkö siinä on mitä jälellä tehtävää?

RIIKKA: Lopussa on. Ai'oin juuri panna kaikki pois aittaan. Saattavat vielä reserviläiset tähän pihaan poiketa, niin tulee kummat.

ALIINA: Näetsen! Enkös oikein sanonut.

EEVASTIINA: Jokos niitä on alkanut kulkea ohi?

RIIKKA (korjattuaan tavaransa aittaan ja suljettuaan oven): Näkyihän tuosta taannoin kaksi hiljaista Alavaan päin hoippuvan. Vaan annas, kun se pääroikka tulee, niin on tässä mylläkkä. Ei ne jätä maantien varsille kiviä eikä kantoja paikoilleen.

EEVASTIINA (Aliinalle): Se on totta, mitä Riikka sanoo. Viime vuonna ne nahkapojat käänsivät ylösalaisin tahi mikä minnekin lennättivät talojenkin tienosapatsaat, etteivät asianomaiset rajoistaan enää saa tolkkua mitään.

ALIINA: Poika parat! Taitaa siinä touhussa heillä olla surua, jos on iloakin.

RIIKKA: Suruaan peittääkseen kai ne niin paljon tyhjentävätkin, etteivät enää tiedä, mitä tekevät. (Menee portista ulos oikealle).

ALIINA: On se eräässä suhteessa välistä hyvä, että on vain tyttölapsia talossa.

EEVASTIINA: Vapaaksihan se minun Sakarini siitä leikistä pääsi, kun…

HANNI (tulee juosten asuinrakennuksesta pihaan). Tulkaa sisään, tulkaa!

ALIINA: Mikä nyt on?

HANNI: Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!

EEVASTIINA: Reserviläisiäkö Hanni tarkoittaa?

HANNI (vetäen äitiään kädestä): Niitä, tietenkin. Maantie on ihan mustanaan miehiä. Menkää salin lasista katsomaan pian!

ALIINA: Mitäpä tuossa on lystiä ja — katsottavaa?

HANNI: Vai ei?! — Onpas.

EEVASTIINA (Hännille): Eiväthän ne vielä ole sotilaspuvuissaankaan. (Aliinalle). Mutta parasta on sittenkin mennä sisään, Aliina, niin ei olla täällä heidän jaloissaan.

ALIINA: Niin. Lasistahan noita vielä voi katsella, jos katsellakseen.
Tule pois sisään sinäkin, Hanni!

HANNI: Menkää vain edellä! Kyllä minä vielä kerkeän. (Juoksee portille, josta tähystelee perälle).

EEVASTIINA: Mennään, Aliina!

ALIINA: Mennään! (Hännille). Tulekin pian! (Aliina ja Eevastiina menevät asuinrakennukseen).

HANNI (iloisesti tepastellen portilla, alkaa laulaa:)

Laulu n:o 4.

    Siellä, siell' on armahain,
    Kultaseni ainut, kallis;
    Vaikk'ei vanhempani sallis,
    Omaksein sun otan vain.

    Toinen heillä mieli on,
    Kun mun tahtovat he naittaa,
    Mutta haudan saavat laittaa,
    Ennenkuin oon uskoton.

    Rintain täyttää riemastus,
    Sydän kahlehist' ei tiedä,
    Toisen käskyä ei siedä
    Neidon nuoren rakkaus.

    Tullos, tullos, armahain,
    Sinut sylihini suljen!
    Elon tieni kanssas kuljen,
    Omas oon ma kuollessain.

SAKARI (tulee asuinrakennuksesta portaikolle): Hanni, hoi!

HANNI (tähystellen jälleen perälle): Hoi, hoi! Mikä hätänä?

SAKARI (laskeutuu alas pihaan): Äitisi käski sinua tulemaan sisään.

HANNI (tullen pihaan): Ja Sakari tuli sitä käskyä tuomaan.

SAKARI: Miksipä en olisi tullut?

HANNI: Teetkös itse aina mitä käsketään?

SAKARI: En, tietenkään, aina.

HANNI: Niinpä en minäkään nyt lähde sisään.

SAKARI: Hyvähän tuo on välistä pitää oma päänsä, mutta tällä kertaa joutavaa.

HANNI: Mistäpä sen toinen tietää, mikä minulle on joutavaa, mikä ei.

SAKARI: Joutavaa on joutavasta suututtaa vanhempiasi, kun nähtävästi voit salinkin lasista nähdä.

HANNI: Eipä tuo minun katsottavani kaikkien silmiin yhtä hyvältä näytäkään, niinpä joudan sitä erikseen omin silmin katselemaan vaikka aidan ra'ostakin, enkä salin lasista.

SAKARI: Kas, kas! Ymmärrän nyt minne pistopuheesi tähtää. Maunua odotat.

HANNI: Eiköhän hän liene odottamattakin tästä Alavan kasarmiin menossa muitten reserviläisten kanssa.

SAKARI: Kohtapa tuo nähdään. Johan tuolta alkaa kuulua nahkapoikain lauluakin.

HANNI: Jopa jo. Saavatko tulla pihaanne, Sakari?

SAKARI (veitikkamaisesti): Saavat, jos Maunu on mukana, — ei muuten.

HANNI (väistellen): Laulamaan tarkoitin, — en muuta.

SAKARI: Kyllä ymmärsin, mitä tarkoitit.

HANNI: Ole jo!

SAKARI: No, tule sisään sitte, ellen oikein sanonut!

HANNI: Nyt en tule uhallanikaan.

SAKARI: Sittepä jään uhallani seuraksesi minäkin.

HANNI: Mikäpä estäisi yhdessä vaikka kaikkien heidän lauluaan kuuntelemasta.

SAKARI: Kuunnellaan! Oikeinpa pojat vetelevätkin sydämensä pohjasta.

(Ulkoa on alkanut kuulua reserviläisten laulua, ensin hiljemmin loitompaa, sitte yhä enemmän läheten, kunnes lopulta kaikuen aivan portilla).

Laulu n:o 5.

    Nahkapoikia me ollaan vaan,
    Vasempaan ja oikeaan
    Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
    Mutta heila se on jokaisella oma,
    Niin helkkarin hyvä ja soma.

    Nälkää sit' ei nähdä ollenkaan:
    Rokkaa vaan po… popsitaan,
    Yhdessä pöydässä me ainiaan, —
    Mutta heila se on jokaisella oma.
    Niin helkkarin hauska ja soma.

    Yöksi kun me käymme huilaamaan,
    Selällään ja mahallaan
    Yhdessä laverilla potkitaan, —
    Mutta heila se on jokaisella oma,
    Niin helkkarin sievä ja soma.

    Selkänahkoja kun parkitaan,
    Mutistaan hampaihin vaan,
    Yhdessä kapteenille kiroillaan, —
    Mutta heila se on jokaisella oma,
    Niin helkkarin hieno ja soma.

    Nahkapoikia me ollaan vaan,
    Vasempaan ja oikeaan
    Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
    Mutta heila se on jokaisella oma,
    Niin helkkarin hellä ja soma.

(Laulun kuluessa ovat "nahkapojat" kaikki tulleet pihaan. Niiden joukossa on myöskin MAUNU, jota ynnä muutamia muita tuttaviaan HANNI ja SAKARI kätellen tervehtivät. Portilla, joukon takana, näkyvät myöskin RIIKKA ja OLLI, tuvan ovelle on tulla laahustanut HISKIAS ja portaikolle ovat ilmestyneet laulua kuuntelemaan myöskin EEVASTIINA, ALIINA ja TANELI).

MAUNU (Sakarille): Pyydän kaikkien meidän puolestamme, ettei talon isäntäväki pahaksi panisi, että pihaan poikkesimme ja ehkäpä laulullamme häiritsimmekin.

ERÄS NUORUKAINEN: Niin, todenperään.

TOINEN Taisipa olla pahasti tehty.

SAKARI: Mitä joutavia. Eihän siinä mitään pahaksi pantavaa ole.
Päinvastoinhan mielellämme lauluanne kuuntelimme.

MAUNU: Tahdoimme pikimältään vain, kun ystäviämme portilla näimme, vielä hyvästit sanoa ruumin palvelukseemme mennessämme.

SAKARI: Ystäviämmehän me portille vastaan tulimmekin, kun sattuivat (vilkaisten Hannun) hyvät naapurimme parahiksi taloomme.

HANNI: Niin, minä jo tuolta kaukaa näin teidän tulevan. Odotinkin, kun tiesin sinun, Maunu, nyt viimeistä kertaa reserviharjoituksiin menevän.

MAUNU: Viimeistähän tämä on. Ja sitte pääsen.

ERÄS NUORUKAINEN (joka on kokolailla "toisella kymmenellä"): Ja sitte meidän Maunusta tulee upseeri ja hänen heilastaan kerran vielä kenraalin rouva.

MAUNU (vakavasti): Pysy loitommalla, kun eivät jalkasi paremmin kanna etkä kieltäsi paremmin käyttää osaa.

NUORUKAINEN (tiuskaisten): Älä ylpeile siinä! Jaloillani pysyn ja kieltäni käytän yhtä hyvin kuin sinäkin.

MAUNU (tarttuu häntä käsivarteen): Mene hyvällä pois siitä jo!

NUORUKAINEN: Vai käsiksi sinä käyt? (Huitaisee Maunua kohti kädellään, mutta kaatuu samalla muitten miesten joukkoon).

SAKARI: Johan sinä nyt, hyvä mies, ilomme pilasit kokonaan. (Vie muutamien muitten kanssa juopuneen nuorukaisen pois).

MAUNU (joka Hannin kanssa on siirtynyt syrjään): Pitipäs tuollaisenkin joukkoon sattua. Vaan älä ole milläsikään, Hanni!

HANNI: Mitäpäs minä — omasta puolestani, vaan muitten.

MAUNU: Kävin sinua tapaamassa Lukkarilassa, vaan kuulin teidän kaikkien täällä olevan.

HANNI: Tännehän ne tahtoivat tulemaan minuakin.

MAUNU: Sakarin seuraanko vain vaativat?…

HANNI: Siltähän tuo tuntuu. Ja yhä tiukemmin vaativat.

MAUNU: Näetsen, kuinka vanhempasi meitä silmäilevät. Isäsi ei taida enää sietää, että puhelenkaan kanssasi.

MAUNU ja HANNI (laulavat yhdessä).

Laulu N:o 6.

    Vaikka kaikki tahtois' sun
    Saamastani estää,
    Uskollisna taistelun
    Sydämeni kestää.

    Tuli, tuli rinnassain
    Sammumatta palaa,
    Toisten kielto siihen vain
    Uutta voimaa valaa.

    Kuvasi jos muistostain
    Karkoittaa ken halaa,
    Kiitää aatokseni ain'
    Sinun luokses salaa.

    Polttamana kohtalon
    Nimes siin' on yhä,
    Tuli rinnassain tuo on
    Lemmen tuli pyhä.

TANELI (joka sillä välin on portaikolta laskeutunut alas pihaan ja seurannut Hännin ja Maunun keskustelua, tulee Maunua kättelemään): Hyvää päivää, Maunu!

MAUNU: Päivää, isäntä! Mutta samalla nyt hyvästikin on minun sanottava, kun ilomme näin pian päättyi ja aika on lähteä.

TANELI: Totta sanoit. Ikävä vain semmoinen nuorten ilo, jota ei vanhempain sydän oikein sietääkseen ota.

MAUNU: Pahaa en hyväksi väitä, isäntä, vaan enpä toisten teoista vastuussakaan liene.

TANELI: Kovinpa olet närkästyväinen, kun et kärsi moitetta toverisikaan puolesta.

MAUNU: Minullehan tuon yksin lausutte, vieläpä syyttä suotta.

TANELI: Mutta kaikkien kuullen.

MAUNU: Se sitäkin pahempi. (Kääntyen pihaan jääneitten nuorien miesten puoleen:) Parasta on, pojat, että lähdemme. Olemme, näen mä, jo tarpeeksi pahennusta herättäneet.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Lähdetään! Tulkaa pois, pojat! (Osa nuorukaisista poistuu; jotkut vielä jäävät portin puolelle Maunua odottamaan).

SAKARI (on sillä välin tullut takaisin ja pysäyttää Maunun puhellen hänen kanssaan).

HISKIAS (on käynyt tuvan kynnykselle istumaan ja katselemaan).

EEVASTIINA ja ALIINA (ovat myöskin tulleet alas pihaan).

EEVASTIINA: Voi, voi, kun pitikin vieraitten ollen tämmöistä tapahtua.

ALIINA: Oikein teki pahaa kuulla ja nähdä.

SAKARI: Jos nyt syyllistä kaivataan, niin se olen minä eikä muille siitä tarvitse moitettakaan lausua. Minä pojat pihaan pyysin.

MAUNU: Omasta puolestani kuitenkin pyydän nyt vieläkin anteeksi talon vieraittenkin tähden.

HANNI: Turhaan isä siitä Maunua syyttää alkoi.

TANELI (Hannille tiukasti): Parasta on sinun olla siihen asiaan sekaantumatta ja — häntä puolustamatta.

MAUNU: Parasta, näen mä, on, Hanni. Hyvästi, Hanni, ja kiitos! (Ojentaa
Hännille kätensä).

TANELI (asettuen väliin; Maunulle): Ennenkuin lähdette tekee mieleni lausua Maunulle vielä vähän muutakin, koskapa siihen tässä tilaisuus tuli.

MAUNU: Ja mitä se on?

TANELI: Sitä, minkä oikeastaan sanomattakin jo voisitte tietää: että turha on ollenkaan minun tytärtäni lähennelläkään. Tarkoitustenne perille se ei kuitenkaan vie.

MAUNU: Onko siinä kaikki?

TANELI: On. Ja se on samalla sanottu Hannillekin, niin että nyt sen tiedätte.

MAUNU: No, sitte ei muuta kuin: hyvästi, — kaikki!

HANNI (juosten Maunun luo ja tarttuen hänen käteensä): Anna anteeksi, Maunu, että sinua on loukattu! Jumala voi vielä kaikki asiat parhain päin kääntää.

MAUNU (puristaen hänen kättään): Kiitos, kiitos, Hanni! Voi hyvin! (Muille pihassa oleville nahkapojille). Tulkaa! (Reserviläiset poistuvat ja etempää alkaa kuulua, loitoten, heidän lauluansa).

TANELI (tarttuen Hannia käsipuolesta ja pyörähyttäen häntä pihaan): Tuo on jo liikaa, senkin letukka.

ALIINA: Ja vielä kaikkien silmien edessä ilkiää noin käyttäytyä.

EEVASTIINA (Tanelille): Eikö sopisi nyt puhua siitä toisestakin asiasta?

TANELI: Niin, ehkäpä nyt sitte voimme samalla ottaa puheeksi toisenkin asian, joka jo kauan on ollut meidän, vanhempain, sydämellä, koska Sakarikin tähän juttuun puuttui.

SAKARI: Minkä niin, asian?

TANELI: Tulehan likemmäksi, Hanni!

HANNI: Minä lähden pois, isä.

TANELI: Tule, sanon minä!

ALIINA: Näetsen tuota itsepäistä! (Vie Hännin likemmäksi).

TANELI: Pitkittä puheitta: meidän on, niinkuin jo sanoin, kauan ollut sydämellä se toivomus, että meidän talomme sukulaissiteilläkin liittyisivät toisiinsa.

ALIINA ja EEVASTIINA: Niin, sitä olemme kaikki toivoneet.

TANELI: Ja siihen on, niinkuin näen, nyt kahta vertaa suurempi syy.

HANNI ja SAKARI (luovat toisiinsa ja vanhempiinsa väistäviä katseita, kääntyen sitte toisaanne ikäänkuin merkiksi, että ovat ymmärtäneet toisiaan).

ALIINA (Hannille): Niin, Hanni, muu ei käy päinsä.

HANNI: Enkö jo saa mennä?

ALIINA: Näetsen taas!

EEVASTIINA (Sakarille, jota on hiljakseen puhutellut): Niin, Sakari, sen vaativat jo talomme asiatkin, niinkuin tiedät.

SAKARI: Tuommoisesta vehkeilystä en tahdo kuulla puhuttavankaan.

EEVASTIINA: Mutta ajattelehan toki, rakas poikani!

TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme täyttämästä, jos…

HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).

TANELI: … jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina oppinut pitämään järkevänä miehenä?

SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta, niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.

HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!

EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla isännälle vastata?

ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?

TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.

ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.

EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.

SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa, joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.

TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?

SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.

HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!

TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!

SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.

TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen enempää, sanon minä puolestani.

SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa, olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.

EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.

SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan, ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.

HANNI: Oikein, Sakari, oikein.

TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.

ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!

HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).

EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!

SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en muuta.

EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme. (Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt vielä! Olkaa!

TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.

OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!

EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?

OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne) puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka! Kaikki ihan yhtenä päivänä!

EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.

SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).

OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos portista).

EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle, jos hänelle puhumme asiasta.

ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin…

SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos portista).

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!

TANELI: Selvä se on, että hänelläkin on toinen mielessään, kuin minkä
Eevastiina hänelle toivoisi.

ALIINA: Selvä, selvä. Eihän se, Sakari, enää häikäillyt sitä julkisestikaan ilmaista, että se hänen omansa on joku häntä alempi eikä hänen vertaisensa.

EEVASTIINA: Sitäkö se? Enhän minä sen äskeisistä sanoista oikein tolkkua saanut, kun se ne niin viisastellen lausui.

ALIINA: Riikkaa se niillä tarkoitti, siitä olen varma.

TANELI: Näyttää todella siltä kuin ihmisten juoruissa perää olisi.

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset! Sekö häpeä minulle vielä eteen tulee, että ainoa poikani tuon sukupuutoksen emännäkseen ottaisi Hintikkalan taloon ja minä hänet miniäkseni saisin!

ALIINA: Surua, näämmä, sitä on sitte meillä molemmilla saman verran.

TANELI: Suurempi kuitenkin meillä. Eevastiina voi ehkä päästä pulasta toimittamalla Riikan pois ja rahalla vieroittamalla hänet Sakarista.

EEVASTIINA: Niinkö Taneli luulee?

TANELI: Eiköpähän tuo kohtuullisesta maksusta suostuisi semmoiseenkin kauppaan.

EEVASTIINA: Jospa suostuisikin. Täytyy koettaa tarjota; jos mitä keinoja täytyy koettaa.

ALIINA: Emmekä mekään Hannin asiaa siihen jätä.

TANELI (kopeasti): Vielähän! Niin kauan kuin minä elän, ei Hannin tuumasta mitään tule, ellei maailma kokonaan mullistu.

EEVASTIINA: Todenperään näkyy kaikki nyt jo maailmassa olevan aivan mullin mallin. (Vilkaistuaan portille päin). Ihanpa sittenkin rovasti ja lukkari meille poikkesivat.

SAKARI (Porttia auki pitäen): Rovasti on hyvä ja käy sisään! Kyllä vaari on täällä tavattavissa.

ROVASTI ja LUKKARI (tulevat pihaan).

SAKARI (seuraa ja menee vaaria puhuttelemaan).

ROVASTI: Täällähän emäntä on itsekin. Hyvää päivää! (Kättelyä). Ja
Lukkarilankin isäntä ja emäntä. Päivää! Päivää! (Kättelee Aliinaa ja
Tanelia).

LUKKARI (kättelee myös kaikkia rovastin jälessä).

ROVASTI: Tässä sivu ajaessa oli vähän asiaakin kesken kiireen.

EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään tulla ja vähän kahvia nauttia.

ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?

LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta nyt täytyy jättää.

EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?

ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.

EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?…

LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).

ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi ristiäisiin kutsunut!

EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen):
On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!

ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt tahtoisin vain vähän vaaria puhutella… Kas, siinähän vaari onkin.

HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo):
Hyvää… hyvää päivää, ro… rovasti! Terve tu… tuloa kerran
Hintikkalaankin… laankin!

ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä! (Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?

HISKIAS: Minä ol… olen, niinkuin ro… rovasti tietää, kovin… kovin huonokuuloinen.

ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.

HISKIAS: Vanha ja…ja raihnashan mi… minä olen. Ja yhä huo… huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.

LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.

HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo… huono heinävuosi?

LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.

ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.

HISKIAS: Niin, niin tur… turvautuahan sitä mui… muihin pitää, arvoisa ro… rovasti.

ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.

HISKIAS: Muistanhan minä… minä vähän. Vaan ehkä lienee joku… joku minua pet… pettänytkin.

EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.

SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina oikein selvää saa.

ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?

HISKIAS: Niin, muis… muistanko suutari Pii… Piirosta?

ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?

HISKIAS: Piironenhan se… se minun ken… kenkärähjiäni paikkaili… kaili. Ja uu… uusiakin se teki ja… ja hyvä suu… suutari olikin. Mutta sitte ka… katosi yht'äkkiä rep… reppuryssäin seurassa… rassa eikä tiedetty… ra… rajanko taakse… taakse se meni vai lä… lähetyssaarnaajaksi… jaksi Ahrikkaan, siinä kun… kun näät oli vä… vähän sitä… sitä saarnaamisen… tautiakin.

ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?

HISKIAS: Matti… Matti Piironen se… se oli. Muistanhan… mi… minä sen Matti… Matti Piirosen kas… kaskujakin, joita se… se aina pikilankaa… kaa vedellessään mi… minulle kertoi.

ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.

LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra rovasti.

TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?

ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.

HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin kysytyksi): Mitäs var… varten sitä… sitä rovasti mi… minulta tiedustelee… telee?

ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.

HISKIAS: Häh? Perin… perinnön?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä
Matti Piirosella mitään sukulaisia?

HISKIAS: Matillako su… sukulaisia?

ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?

HISKIAS: Ky… ky… kyllä hänellä… nellä si… sisar oli. (Alkaa antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan en… en minä sen ni… nimeä nyt osaa… osaa, herra ro… rovasti, tässä… tässä paikalla… kalla sa… sanoa.

ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan naimisissa?

HISKIAS: Sisarko nai… naimisissa?

ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?

HISKIAS: En… en voi sa… sanoa ny… nyt. Pitäisi saa… saada vähän… vähän enemmän ai… aikaa muistella… tella. Tässä al… alkaa pää pääkin mennä sekaisin… sekaisin.

EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.

ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää.
Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.

HISKIAS: Mi… mitä rovasti ky… kysyi?

ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä siitä vielä muistaa.

HISKIAS: Kyllä… ky… kyllä! Olisikos sen… sen Matin si… sisaren pitänyt olla… olla naimisissa?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.

HISKIAS: Minä ko… koetan vielä mui… muistella, herra ro… rovasti.
Nyt on pää… pää taas vähän sekaisin… kaisin.

ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen hyvänlaisesti.

EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi tekeytynyt, herra rovasti.

ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?

HISKIAS: Että mi… mitä se Eevastiina taas sa… sanoi? (Eevastiinalle tiukasti). Älä si… siinä puutu… puutu asiaan, vaan mene tiehesi!

EEVASTIINA: Näetsen tuota!

ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään sanonut.

HISKIAS: Aina kiel… kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul… kuullut, mi… mitä rovasti tahtoo… tahtoo tietää ja mi… minä sen mukaan… mukaan koetan muistaa.

SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.

ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä, kanttori.

LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.

NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!

ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.

NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle.
Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).

ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?

LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).

NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.

ROVASTI: Kuulutusko sekin on?

NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.

LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?

NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen hämmästys).

EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä pitäjässä!

ALIINA: Totta toisen kerran jo!

ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!

TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!

LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!

SAKARI: Ja ruunun on kyyti!

NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama varkkat.

EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!

ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai, kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).

LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli.
(Hyvästelee myöskin).

NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle taputellen).

ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan):
Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.

HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä… kyllä… kyllä. Kai… kaikki vie… vielä sanon, sanon… kaikki.

ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).

ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi kotimieheksi vain vanha Juljaana.

TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa rahat ovat arkussa.

HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?

ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!

TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus tapahtunut.

EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.

TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa. Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana portille).

HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari!
Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.

SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani eteenpäin.

ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!

HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).

HISKIAS (Sakarille). Miks'et men… mene saattamaan, Sakari?

SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.

HISKIAS: Mitä sa… sanoit?

SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.

HISKIAS: Vai eivät… eivät kaipaa?

SAKARI: Eivät.

HISKIAS: Istuhan tä… tähän rahille… hille viereeni, Sakari!

SAKARI: Mikä on, vaari?

HISKIAS: Luulen jo… jotakin ymmär… ymmärtäneeni, vaikka en… en mitään kuullutkaan.

SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää kuulemattakin.

HISKIAS: Tässä taisi… taisi ratketa jo… joku asia… asia tänään?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.

HISKIAS: Sinä siis et huo… huoli Hannista… nista ei… eikä hän si… sinusta, vaan tah… tahdot Riikan emän… emännäksesi, ei… eikö niin?

SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin muut.

HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla, poi… poika kulta, on vain sem… semmoinen sisäinen nä… näkö ja sillä… sillä minä sa… samalla sekä näen että… että kuulen ja ym… ymmärränkin kaikki… kaikki. Vai olenko vää… väärin ym… ymmärtänyt, häh? Sano suo… suoraan!

SAKARI (korvaan): Ette, vaari.

HISKIAS: Siis oi… oikein?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.

HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet… teet oikein. Jatka vain perille asti! Et kadu kaup… kauppojasi.

SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?

HISKIAS: Tar… tarkoitanko? Sittepähän… pähän näet. En sano enem… enempää nyt… nyt. (Nousten). Saata mi… minut tupa… tupakamariin le… levolle taas!

SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).

HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan puolelle).

EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).

EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu väki menneen.

RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.

EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa isännässä kiinni.

RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään pahaa olleen.

EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.

RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä tuolla lailla puhumaan alkoi.

EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.

RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.

EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.

RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin minuunkin asti tuntuu.

EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain tähän varoitukseen jäädä.

RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo syytös liian raskas kantaa.

EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on pakko sanoa.

RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano, niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.

EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se, joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös asuinrakennukseen).

RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!

SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!

RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!

SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.

RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.

SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!

RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?

SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene mieltäsi muuttanut tällä välin?

RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.

SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen, talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?

RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.

SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua niinkuin minä sinua?

RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla, köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja muuta minulla ei ole.

SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.

RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää paikkani paremmin kuin minä.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).

Laulu N:o 7.

    Toisen, toisen vastauksen
    Odotin ma sulta,
    Toisen annoit toivomuksen,
    — Toivoin lemmen tulta.

    Toivoin, talon kaunistuksen
    Sinust' että saisin,
    Että kynnyksellä uksen
    Illat istuttaisiin.

    Lailla oven ulvahduksen
    Nytpä vastas kulta,
    Kaiken riistit toivomuksen
    Sanoillasi multa.

RIIKKA (laulaa vastaukseksi).

Laulu N:o 8.

    Mik' on poltto povessain,
    Yksin taivas tietää.
    Olen köyhä tyttö vain,
    Kaikki täytyy sietää.
    Milloin raukka onnen saan?
    Saanenko sen milloinkaan.

    Lempimästä armastain
    Konsaan en voi laata;
    Salaa lemmin, kärsin ain',
    Ilmaista en saata.
    Milloin raukka onnen saan?
    Saanenko sen milloinkaan.

    Vai'eten sun, armahain,
    Petin, sit' en kiellä.
    Omaksesi tulla vain
    Taivaass' saatan vielä.
    Silloin raukka onnen saan,
    Kun me siellä tavataan.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti asuinrakennukseen).

RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).

OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen hänelle).

Laulu N:o 9.

    "Älä sure sorja neito,
    Vaikk' oot toisen orja,
    Kohta kuluu kuusi vuotta
    Kyllä sinut korjaan."

Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!

Esirippu.

Toinen näytös.

Männikkö aivan tien varrella, jonka on ajateltava kulkevan näyttämön etualan poikki. Näyttämön jakaa miltei keskeltä kahtia punaiseksi maalattu säleaita, joka jatkuu tien toisella puolen oikealle näyttämölaitoksiin asti. Aidan nurkkauksessa, jotakuinkin keskellä näyttämöä, on valkoiseksi maalattu portti, josta pääsee kasarmialueelle. Aitauksen sisällä näkyy reserviläisten asuinrakennus, jossa etupuolella ovat heidän kaksikerroksiset makuulaverinsa, peremmällä ruokailusuojansa. Vasemmalla, tien toisella puolen, on iso sammaltunut kivi. Perällä aita päättyy keittiö- ja pesurakennukseen, jonka takaa siintää järvimaisemaa. — Portilla kävelee reservimies vahtina. Aitaan nojaten, aivan syrjässä oikeassa etualan nurkassa, seisoo miettiväisenä Maunu. Rakennuksen edustalla on useita reserviläisiä, jotka hanurin ja viulun soidessa tanssivat keskenään polkkaa. Mieliala on hilpeä ja äänekäs, sillä on vapaa tunti illallisen jälkeen. Hetkisen tanssittua sanoo:

ERÄS RESERVIMIES: Ja sitte sitä laulettiin taas, eikö niin, pojat?