Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa, menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä talvi…
Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:
— Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!
Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:
— Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti puettuna!
— Onko se mahdollista! naurahti Eliza.
Zofija oli tottunut sellaiseen.
Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?
Melkeinpä — kuolemalle.
* * * * *
Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.
Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.
Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa, jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.
— Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään niittyä kohti.
— Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.
— Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?
Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan. Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan, hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista, myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.
— Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin astuivat tietä. — Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.
Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.
— Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro pitsimyssy — niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy kuvaelmissa!
Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.
— Olette oikeassa, myönsi Eliza, — ei se olisi kaunista ensinkään.
Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät puolitiestä kotiin.
Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin tunsivat he elävänsä sotajalalla.
Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.
Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, — joka antoi hänelle aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.
Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta. Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu kirkkaana, surumielisenä.
Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä, haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä. Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.
— Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.
He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina. He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he, vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.
Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta. Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä, mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt juuri hänelle.
— Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.
Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä ihmeellisesti.
— No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, — laulakaa eteenpäin!
Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.
Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga neiti astuivat edellä.
— Herra tohtori, sanoi Eliza, — kuinka kauniisti teidän tyttönne laulavat!
— Sepä hauska kuulla.
Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.
— Missä te kuulitte tämän laulun?
— Niemenin toisella rannalla.
— Kuka sitä lauloi?
— Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.
— Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi paljon lauluja?
— Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että tuskin hän pääsee tänne asti.
— Pitäisi minun sitte käydä siellä.
— Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin, kaste jo alkoi langeta.
Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se syvän sininen.
Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.
— Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. — Ja ties onko teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.
Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:
— Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!
— Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi tohtori tarttuessaan maitolasiin. — Pitää ajatella, että tämä on viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä lasia.
Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi, että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:
— Päästäkää minut irti!
Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi sieltä kuiskaten:
— Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä, etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne…
Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti katseensa ja sanoi tyyneesti:
— Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian hermostunut.
Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi pyytää Zofija rouvaa.
— Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, — Eliza rouva, missä olette? Tulkaa!
Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi. Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.
— Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin avonaisesta ikkunasta.
Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.
— Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?
Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.
Eliza oli paikalla muistanut santarmit!
Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.
* * * * *
Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.
— Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. — Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla, siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta näkyy.
Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti haikea tunne.
Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat, mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän kauniissa ympäristössä…?
— Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, — hän ei saa kuolla, voi Zofija mitä me tekisimme?
Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi — tohtori. Eliza kirkasi pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.
— Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?
— Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi tohtori.
— Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta. — Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut sitä eilistä masurkkaa.
— Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui tyynesti teepöytään.
— Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme ensinkään mene kävelemään.
— Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. —
Ilma on niin kaunis ja lämmin.
— Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.
Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli kuin muina aamuinakin.
— Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.
— En ole niitä nähnyt koko päivänä.
Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.
— Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa heti!
Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään. Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.
— Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija ylpeästi kuin yhdestä suusta. — Mitkä erinomaiset kissantaipumukset sillä ovat!
Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.
— Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.
Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän aikaa katselemassa kissaperhettä.
Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.
Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.
— Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, — että jollen nyt teille puhu, niin on se myöhäistä.
Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan. Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.
Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei uskaltanut häntä häiritä.
— Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, — että te rakastatte minua. Ja te tiedätte että minä rakastan teitä.
— Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.
— Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä. Muistatteko sitä?
Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.
— Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon, paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?
— Rakastin, kuiskasi Eliza. — Mutta en ymmärtänyt että se oli rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta… Ja siinä hän punastui — juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.
— Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille uudestaan kysymykseni.
— Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut, isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa… Isäni ei häntä kärsinyt, mutta minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli ulkomuodoltaan niin kaunis… Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.
Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin katse häntä seurasi.
— Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut? Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.
— Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.
— En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti mielestäni niin ihmeellisen tuttu… Mutta minä ajattelin että rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja, joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota te niin rakastatte… Miksi…?
Hän katseli tohtoriin kysyvänä.
— Niin — sanoi tohtori miettiväisesti, — miksi minä itse asiassa en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan, sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä, salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin lapsuuden päivinä… Nyt se oli myöhäistä.
He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.
— Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi suottehan?
Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.
— Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. — Niin, mutta syy oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!
Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä hellästi.
— Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, — antakaa minun seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!
Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.
— Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. — Minä en enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.
Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.
— Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne. Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? — Hyvä Jumalani, puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois…!
Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä seasta ja hänen äänensä väräeli.
— Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.
Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen vilkkumatta. Hän hymyili.
Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen käsivarsiinsa.
— Ei edemmä, sanoi hän. — Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän itsestäni, jos tahdotte kuulla.
Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti. Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.
— Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.
— Apteekkarilta.
Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen kirjettä ilmassa, likeni heitä.
— Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.
Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla teillä".
Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen kasvoihinsa.
— Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.
Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen. Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni kirjaläjä.
— Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. — Ne ovat liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö mitään?
— Ei mitään.
Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat poskille.
— Eliza, kuiskasi Zofija, — ottakaa tämä käärö, siinä ovat miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy maantiellä?
Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet paperit tuhaksi.
— Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. — Se täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.
— Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.
Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi epäluuloa.
Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.
— Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.
— Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.
— Onko hän maalla?
— On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.
Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.
— Sanokaa se, pyysi Eliza.
Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.
— Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?
— Minä!… Voi jospa vain voisin!
— Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ tyydyttää.
Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi nähdä…!
Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.
Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.
Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten
likenevän taloa.
Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja kysyi lyhyesti:
— Mitä herrat etsivät?
— Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka oleskelee teidän talossanne.
— Odottakaa tässä.
Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin. Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle, jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu vangitsemiskäsky.
Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin matkalla.
Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen kukkaroonsa.
Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.
Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut. Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut muistanut sytyttää tulta lamppuun.
— Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien eteen, — hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies joka on kuolemaisillaan.
Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.
— Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.
Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama. Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät liikkeelle.
Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.
Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen täytyy vielä saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen täytyy päästä vapaaksi!
— Zofija, sanoi hän vilkkaasti, — mennään voitin asunnolle. Ehkä saamme jotakin kuulla.
Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza odotti hengitystään pidellen.
Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.
— Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, — niin minä käyn kyökissä kyselemässä.
Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit. Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin seinälle, hän otti pullon käteensä… Tohtori mahtoi istua kauvempana, koskei häntä näkynyt… Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa, häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat sillä tavalla… Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen päätöksensä oli valmis.
Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä hänen käteensä.
— Tästä ei päästetä ketään.
— Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut penkillä. — Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?
— Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.
— Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva
Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!
Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:
— Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille kelpaa — — se on… kulta!
Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.
— Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.
Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli Zofija rouva.
— Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, — me vain pahennamme hänen tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.
Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin lapsi joka näkee pahaa unta.
— Enkö minä saa häntä koskaan nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen.
— Ehkä joskus, vastasi Zofija, — jos hän elää siksi kuin päästävät hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.
— Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo täksi yöksi!
— Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, — ettekä tätä ymmärrä!
Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.
Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä
tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.
Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.
— Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, — hän kärsisi kaksin kerroin, jos tietäisi meidän olevan täällä.
He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään aikaan.
Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza, on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy käsiksi miehiin, hän… hän… keksii viimeisessä hädässä jonkun keinon. Hänen täytyy keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät liikkeelle.
— Nyt, huokasi Zofija rouva — he hänet vievät, rattaat etenevät, he menevät toista tietä.
Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan laukkua, hänen laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet, kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita, salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.
Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut häntä varten. Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt häntä. Hän istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita, sisäänpainuneita poskiaan…
Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja… Sohvan alla oli puun oksa, jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä… Tohtorin kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään, viulu pöydällä, paperit ja kynät… Kolkko tyhjyys kirkui vastaan kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta… Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja siunaili salamoiden iskiessä.
Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga, joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen lausui vähä väliä:
— Oi, suokaa minulle anteeksi!
Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut… Tyttö väänteli omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.
— Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.
— Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat olemme rakastaneet…
Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa laidalle.
— Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. — Aatteet vaativat uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho taistelutantereelle.
— Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. — Antaisin hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani rukoilin hänelle elämää.
— Me emme usein tiedä mitä teemme… Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!
— On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä, heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan kukka… Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi…
Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain Jumalan johtoa…
* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.
Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta. Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai tuomiota langetettu.
Vieraalla virralla.
Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat. Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.
Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch, muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.
Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta, jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:
"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin. Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle kukkivan tuomenoksan…"
Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.
Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on polttanut.
Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle. Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:
Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin.
Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa, astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä samaa nuottia:
Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin.
Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla, tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne saarelle…
— Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?
Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani. Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain tulin muistaneeksi kotimaatani.
Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!
Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan. Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan, huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen omistan.
On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa, kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.
Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy ja rinta täyttyy riemulla.
Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.
Nuoruuteni — kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi, ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle, jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! — Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.
Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan, jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon nojaan, ei kysy kyyneleitäni.
Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat hiirenkorvalla… Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä koivua siellä!
Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta oppisin sen tuntemaan?
Moskovassa keväällä 1894.
Koketti.
I.
Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut ketään koko joukosta.
— Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.
— Kaunis — niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.
Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin luonnollinen.
— Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
Akseli.
No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana — oli kaunein kuutamo ja huurteiset puut — he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.
— Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli lopetettuaan.
Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti heille hiukan nauraa.
Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien tilinteolle.
Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen seuraansa.
Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.
Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.
Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.
— Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.
Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan kadunkulmassa.
— Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä nyrkeiksi.
— Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.
— Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua — tietysti eri koulua, hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme…
Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.
— No? kysyi Erkki.
— Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte — näin, näin hän kävellä luhnailee — Anna näytti hänen käyntiänsä. — Hän varmaankin koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle… Ja hän se vasta on koketti!
Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.
— Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että yhdessä häntä katselemme.
— Se on hyvä… Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.
— No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.
— Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: — kalliistipa minä olen saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti…
Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.
— Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki — mutta ne jotka ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.
— Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.
He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.
— Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna — niin istutte kai kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia… Katsokaa, minä tiedän kaikki. Lauri on kertonut.
— Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.
— Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.
— Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä — —
— Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?
— Jo. Täydellisesti.
— No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä… Sitte kun minä näin, miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että olitte tuominnut ihan tuntematonta…
— Kiitos siitä! — Erkin ääni oli lämpöinen — olemmehan nyt selvillä, olemmehan ystäviä?
Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei heti antanut sitä Erkille.
— Uskaltaakohan teihin luottaa…?
— Voi, neiti Anna…!
— No, olkoon menneeksi.
He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan he olivat vanhoja ihmisiä!
Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan… Äkkiä näkyi ikäänkuin kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma…
Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä sanoihinsa.
— Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.
Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat ystävät.
— Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. —
Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin…
— Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat ylenkatseellisesti. — Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten kiristykseen!
Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!
Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.
— Aih! huudahti Anna ja kalpeni. — Voi minua, kuinka puhuinkin niin ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.
Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä antanut hänelle kättään.
— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette molemmat, minä teitä syvästi halveksin…
— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän…
— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.
— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.
— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on sinun ansiosi.
— Se on valhe!
— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —
— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä minäkin — — —
— Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi… Minä en huoli sellaisia…!
Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.
— Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.
— En ota!
— Ota takaisin sanasi taikka — — —
— En!
— Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.
— Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. — Onko pyssysi kaatanut edes jänistä tai sorsaa!
— Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?
— En.
He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".
Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä suhteessa olivat vähän hämärät.
Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.
Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen poskillaan.
— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? Se on minusta niin omituista.