— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.
Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.
— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.
— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on myöhäistä.
Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin kuin kuoleman koura.
— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. —
Pysähtykää, odottakaa!
Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli näkyviin Anna.
— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole aikaa.
— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!
Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.
— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin onnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —
Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.
— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.
— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa ystäviksi… Minun syyni on kaikki — — —!
Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä katseli.
— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei voi pestä pois kuin verellä.
— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä onneton?
Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.
— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti katseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi syvästi ja sanoi sitte:
— No minä suostun teidän tähtenne!
— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.
Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui hiljaa:
— Voi kiitos!
Vähän aikaa he kävelivät ääneti.
— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
— Minä tarjoon.
He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.
— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!
Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat nauruun.
II.
Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen kirkaista.
Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta… Tuontuostakin oli hän saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: "Hyvä herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut käyttää.
Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.
Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui lopputien.
Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.
— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki merkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!
Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.
— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!
Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä.
Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin Erkki otti sen käsiinsä.
— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?
Anna nauroi.
— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia ihmisiä löytyy?
Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.
— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja minä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka omituista!
— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?
— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska tavata teitä kouluajan tuttavia.
Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, miten hän oli kaivannut ja odottanut.
— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja paljon työtä — — —?
— On! sanoi Erkki innostuneena.
Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.
Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.
— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" kuuluu?
Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.
Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.
Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi tunteneet.
— Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.
— Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa —? No on.
Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.
— Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän tiellä.
Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:
— Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?
Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei ollut minkäänlaista halua.
Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet vastaan.
Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.
* * * * *
He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin vaikeni ikäänkuin odotuksessa.
— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.
Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.
— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.
— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän vannoo kuuluvansa.
— Mistä se tuli mieleesi?
— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut sellaisissa häissä.
Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi, että hän häntä rakastaa.
Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.
— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.
— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.
Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!
— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?
— En.
— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti siellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!
Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.
— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi peitteen alta hänelle kätensä.
— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.
— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.
Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:
— Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.
— Niin, sanoi Erkki kolkosti, — taivaalle nousi tähti ja minun sydämmestäni se sammui… Sellaista on elämä.
Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:
— Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, kohtele minua kuin ventovierasta!
— Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi Anna pelästyneenä, — se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?
— Niin.
— No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut minulle paljon onnea.
Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo ajettiin sisään portista.
— Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.
Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.
Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin läksi hän sieltä.
* * * * *
Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka koitti.
Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa — se oli vastaiseksi salaisuus.
Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.
Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.
— Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen — — — yhtä onnellinen kuin sinä!
Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli sitä toista, jota hän oli rakastava.
Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se nyt tuntui mahdottomalta.
Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.
Öisiä vieraita.
Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.
Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.
Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi kimakasti.
Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi valkosia repaleita… Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.
— Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja puhdistamassa.
Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento värisi.
Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.
— Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin kaukainen huokaus.
— Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.
Vaimo purskahti itkuun.
— Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin mikä minun poloisen eteeni tuleekaan — — —!
Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.
— Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä tyhjinä ovat sinunkin naulasi.
Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki sille olikin kelvannut!
He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.
Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.
Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja hävinneen laatikon kansi.
Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.
Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.
— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään varkaushuhun levittämistä.
— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.
Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.
— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän kuulijaisissa.
— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi…
— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.
Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.
Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu osansa.
— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.
— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.
— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa!
Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja kädessään virsikirja.
Vaimoa ärsytti tuo velttous.
— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?
— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!
Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.
— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.
Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.
— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.
— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.
— Jaa ettäkö takaisin?
Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.
— Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?
Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa keväännä poikennut heillä.
— No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta — niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin — vilkasin minä häneenkin.
— Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.
— Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.
Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.
— Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan sielläkin tarvitaan pelimannia?
Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.
— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.
Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle kättään, jossa oli kannallinen sormus.
— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.
Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä käsivarresta ja kuiskatuksi:
— Tänäänkö sinä sen sait?
— Tänään.
Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.
— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.
Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja Loviisan sormuksen?
Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin kun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.
Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.
Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.
— Onko nuori isäntä kotona?
— Ei ole.
— Viipyyköhän se kauvankin?
— Pitäisi palata suurukseksi.
Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä tyhjää kaukaloa.
— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo siat, lausui Kalle vihdoin.
— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.
Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.
— Sinne putosi meiltä vasta — olisiko siitä nyt pari kuukautta? — varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.
Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli puheliaammaksi.
— Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.
— Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.
— Niihän se olisi.
Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi — ryöstetyt vaatteensa.
Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin ja — Kallen mielestä — ylpeänä.
Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa puhuttelemaan.
— Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. — Silloin ne kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.
Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut Jussia heti epäilemään.
Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi puhumaan.
Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.
— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.
Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.
— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!
— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain kuin sinä.
Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen tietä heidän luokseen.
— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.
Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän tuskin mihinkään kelpasivat enään.
— Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.
Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.
Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.
— No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja repiytyi irti Kallen käsistä.
Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.
— Tilta, anna heille mokomakin sormus!
— Johan minä sen annoin.
— Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.
— Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!
Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään — sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.
Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.
Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, toisella takki käsivarrella.
— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen varkaan vaimoksi?
— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä eikä häpeänä.
Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.
— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.
Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.
— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä auttakoon.
Ja siihen se asia päättyikin.
Onnemme saari.
Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku huoneille.
Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.
Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen loiske ja minun lauluni.
Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.
Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä kuin vedenneidon.
— Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä kahvia!
Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä hieroo silmiään.
Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.
Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu…
Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.
— Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa vieressäni…
* * * * *
On taaskin ilta.
Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!
* * * * *
Se oli se aika, eikä se koskaan palaja.
Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen kärjessä on valkoinen merimerkki.
Mäkelän Kallen morsiamet.
Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, vainioiden ja kylien ylitse.
Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.
— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa ääntä ja telmi tädin sylissä…
— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.
— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen äiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne…!
— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
— Rupean.
Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.
Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea.
Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään miltei Kallen isoisänä.
Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka minä sinulle hankin, niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin tulessa.
Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:
— Tuotkos mammalles miniän, Kalle?
— Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.
— Niin aina, niin aina.
Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri alensi äänensä salaperäiseksi:
— Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.
Emäntä nauroi.
— Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen veljiä ja sisaria.
— Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?
— Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.
— Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?
— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte hullutella! Jättäkää jo juttunne!
Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi isoilla koirilla ja pedoilla.
— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä vieraitten mentyä.
— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, arveli isäntä.
— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan vehnäviipaletta pöydältä.
Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia morsiamia.
— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes rippikoulun käynyt.
Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut oikein terve.
Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole korea, kehoitti rouva Mankonen.
Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän saada kahteen eri paperiin.
— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes haemme hevosemme kestikievarista!
Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.
Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan pysy nykyisillä haltioillaan.
Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli niin totisena.
— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.
— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa tuli ero.
Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha sopimus…
* * * * *
Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä löyhytteli.
— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
— Onko se minun syyni!
— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna sinua vuosikausia odota.
— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?
— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin syksyllä.
— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi ylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee niille syöttää talven varoja.
Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän nauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai Sillantaustaan?
— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie että mennään ajoissa.
Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.
— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä sinun kaikkia laihoja lihottaa.
He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen vieraitakin tupakoimaan.
— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.
— Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen otsaansa.
— Niin aina, sanoi hän. — Senpätähden tää — hän nyökäytti päätään Kalleen päin — on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori isäntä.
Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.
— Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa…
Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.
Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.
Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.