Melkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko, huoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.
"No, mitä nyt?" kysyi Kirri.
"Martti löi kirveellä jalkaansa", sanoi Esko.
"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?" hätäili Katru.
"Juokseeko haava?" kysyi Kirri.
"Juoksee oikeen kovasti", vakuutti Esko.
"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja hoitaja", sanoi Kirri hätääntyneenä.
"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi niin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa silahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään antaisi noutaa Kolkkia — no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia! Mutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja, jos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin tiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä", sanoi Katru täydellä äiti- ja emäntävallalla.
"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan", sanoi Kirri tottelevaisesti ja meni.
"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?" kysyi Katru
Eskolta.
"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten niinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään räpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten lainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja rupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa", selitti Esko.
"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut niin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä ajatteleisin", sanoi Katru harmistuneena.
"En tiedä", sanoi Esko.
"No, kuinkas kävi?" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli huoneesen.
"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran sattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi esimerkkiä ja haava tyrehtyi", sanoi Kirri voittavasti.
"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.
"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka jäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista palttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä niistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi sitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä, niin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui", sanoi Kirri, ikäänkuin kerskaten.
"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut juoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä", sanoi Katru, turvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.
"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt vaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan salliman", arveli Kirri.
"Mitenkä se on ymmärrettävä?" kysyi Katru.
"Kuulehan nyt!" kehoitti Kirri. "Nyt täytyy Martin pysyä koreasti kotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä tavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen ollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä poika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä hänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa painoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun päälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan", sanoi ja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.
"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana onnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme, sillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman paljon", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.
KOLMAS LUKU.
Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain tapausten vastattavaksi.
Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä tavallisella tohinallaan Kirrilään.
"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.
"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.
"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on jo päätetty", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään ole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla epäilemisen tilaa.
"Myöntyikö Martti mielellään?" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.
"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa haavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon Kolkin heittiön kanssa. — Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista vauhtia, vaikka se oli niin paha", sanoi Kirri iloisesti.
"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne, sillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin kamarissa", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.
"Voi tuhannen piru! Niinkö?" sanoi Kirri säikähtäen.
"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä", vakuutti
Kirsti.
"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen kanssa", huomautti Katru Kirrille.
"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka sata suuta olisi sanonut", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.
"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa", lisäsi Kirsti.
"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?" kysyi Kirri hätäisesti, saatuansa uutta epäilyksen ainetta.
"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka ma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että tulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu", sanoi Kirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.
"Miten olet tämän saanut?" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen
Kirstiltä.
"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä kerralla joutanut", selitti Kirsti.
"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?" utasi Kirri yhä edelleen.
"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta siihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne, että saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. — Minä pahoin pelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään", selitteli ja ennusteli Kirsti.
"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan tietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut minullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten tahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt tässä tarpeesen", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:
"Kallis Marttini!
"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja ihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja lieventeleisin kipuasi ja murhettasi — sillä murhetta ja ikävää sinulla kumminkin on —, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi saanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa, sillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä tykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi silloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin, mutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien juorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat kärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot meillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä ennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä vielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada, niin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin töistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja sotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta minulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät ne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös senkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä ei kestä järki eikä voimat — ainoa, joka kestää, on rakkauteni kohtaasi — ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni siitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. —
"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain tilastasi — mutta voi! minua kauhistuttaa! — Paras taitaa olla kun jätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin esimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan antaa. Voi! minä olen toivotoin.
"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen minun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää hänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin tiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa sinulle, niin uskalsin viimein. — Voi, voi kun minua peljättää — ja hyvästi tällä kerralla! Ainasi."
"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä viekottelevan Marttia", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.
"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje", sanoi Kirri miettiväisen näköisenä.
"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa peittelemään", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.
"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin kamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä tarkoituksessa", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun puhetta.
"Aina — jumaliste — Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee", sanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan toisaalle päin.
"Eiköhän tuossa kirjeessä ollut mitään todistusta, että sen asian olisi
Aina itse aloittanut", pitkitti Kirri yhä edelleen.
"No, isäni haamun kautta! Taasenkin on keula sinne päin! Kaikki kolkkilaisten hullutuksetkin rupeavat aivoissasi ja silmissäsi kangastelemaan järkeviltä ja oikeoilta, ja kaikki yökyöpelitkin tuntuvat nyt mielestäsi luvallisilta hyvintekiöiltäsi! Häpeä! Et sinä usko, jos kuinkakin suuressa valossa totuus asetettaisiin silmiesi eteen! Kaikki on vaan mielestäsi sulaa valhetta, mitä muut ihmiset näkevät ja kuulevat! Semmoinen hän on tuo meidän rikas! Suurella vaivalla, työllä, väellä ja ankaralla tarkkuudella olemme saaneet jotakin kokoon, lastemme varaksi, ja nyt hän mielii syytää kaiken säästömme tuon heittiön jälkeen! — Jos sinä puhut yhden sanan sinne päin, niin… Noh, saattaahan vikaa olla Martissakin, kun hän tuon viettelyksiin myöntyy, vaan alkuperäinen vika on tuossa heittiössä, sen kuulin tuosta kirjeestä. Mutta miten Martin kanssa lienee? Jos hän on samasta sydämestä kuin tuo kirje oli, niin me olemme huutavassa hukassa. Hän on niin umpimielinen, ett'ei hänen asioistansa saa juuri mitään selvää! Minäkin rupean pelkäämään, että hän vaan peijaa meitä", sanoi ja uhkasi Katru.
"Peijaa! Millä?" tuumaili ja kysyi Kirri hajamielisesti.
"Sinä olet niin kummallinen ja hajamielinen! No hei sillä, kun ei Martti taidakaan naida Sussoa, vaikka lupasi niin tehdä", sanoi Katru tuimasti.
"Eihän Martti juuri luvannutkaan, jos ei lupaamattakaan ollut. Hänen lauseensa oli paremmin kysyvää laatua kuin mitään muuta, josko hänen pitää siihen suostua taikaa ei; nyt rupean ymmärtämään", sanoi Kirri.
"Siinäpä se on asia. Sinä olet tänään hyvin ymmärtäväinen mielestäsi, mutta et ymmärrä, että tuo kaikki on sinun oma vikasi, kun et, sen vetelyys, pakottanut heti, että Martti olisi paikalla kihlannut Susson, ja kun et laittanut heitä heti ensi pyhänä kuulutuksille, ja niin heitit tuiki tärkeän asian kesken-eräiseksi. Mutta meidän pitää, jos piru olisi, saada tietoomme mitä Martti itse asiasta ajattelee", sanoi Katru toruvasti ja toimivasti.
"Mitenkä niin umpimieliseltä mieheltä saisimme niin salaiset ja peitetyt asiat tietoomme?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Niin että viekoittelemme Martilta kirjeen Ainalle", sanoi Katru luottavasti.
"Miten sen häneltä saisi? kysyi Kirri neuvottomasti
"Ole siitä huoleti", lohdutteli häntä neuvokas vaimonsa. "Minä laitan Lillun toviksi aikaa Martin kanssa kahdenkesken ja minä takaan, ett'ei hän tyhjänä palaja. Laita sinä, Kirsti, Lillu tänne, minä menen käskemään Martin", jatkoi hän sitten keinotellen.
"Mutta saakeli soikoon! sitäpä sopiikin koettaa", sanoi Kirri iloissaan, kuullessansa emäntänsä oivallisen ehdoituksen, sillä hän oli ehdottomasti taas kääntynyt hänen puolellensa.
"Kyllä minä laitan Lillun tänne; hän näkyikin juuri tulevan meille", sanoi Kirsti ja lähti pois tohisten ja iloissaan, kun tiesi saavansa taas oivallista vatkutus-alaa, jonka hän luuli Kirrin vähän selvinneen ymmärryksen vuoksi jo kaikki tässä asiassa menettäneensä.
Samassa tuli Martti huoneesen, nilkuttaen; Katru myös tuli.
"Minkä vuoksi isä minun tänne kutsui?" kysyi Martti.
"Eipä juuri minkään erinomaisen asian tähden. Arvelimme vaan tulevan sinulle kovan ikävän tuolla yksinäsi ollessasi. Sen vuoksi käskin sinun tänne huvittelemaan, jos kohtakin liikkumisesi on vielä vähän vaikeaa", sanoi Kirri teeskennellen ja katsella vilkuili kavalasti Katrua silmiin.
Samassa tuli Lillu, jota Katru oli jo ennakolta puhutellut.
"Täälläpä vaan niin ystävyyksinä istutaan! No, sehän tuo onkin oikeen kaunista", sanoi Lillu imarrellen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois.
"Mistä päin Lillu on nyt kulkemassa?" kysyi Martti häneltä.
"Olen juuri Kolkkilasta. Vai et usko Martti kulta, kuinka Aina sinua ikävöitsee! Tuo Susso ryökäle — kyllähän sinä asian ymmärrät. — Aina ei jaksa kantaa sitä kuormaa, se raukka, varsinkin kun nuot pirun hullut juoruavat ja valehtelevat Aina raukan päälle ummet ja pimeät. Semmoiset juorukellot käyvät minun niin vihakseni — voi kuinka paljon se tyttöraukka kärsii! Aina raukka käypi niin säälikseni! — Kirjoita, Martti kulta, hänelle vähänkään! Aina pyysi niin hartaasti minun pyytämään sinua hänelle kirjoittamaan; kyllä minä vien kirjeen Ainalle", kavaloitsi ja liehakoitsi Lillu.
"Eikö Aina kirjoittanut teidän mukananne minulle?" kysyi Martti.
"Voi, Martti kulta! eihän hän tohdi kirjoittaa. Aina sanoi, että hän kovin mielellänsä kirjoittaisi sinulle, mutta ei hän tohdi, kun pelkää jollain tavalla sen tiedoksi tulevan, ja silti ei hän kirjoita. — Kirjoita nyt, Martti kulta hänelle, että hän tulisi vähänkään lohdutetuksi kauheassa murheessaan", loirusi Lillu.
"Odottakaa vähän, niin minä viskaan jonkun rivin! Mutta minä pelkään niin kauheasti kirjeen joutuvan hunnikolle", sanoi Martti epäillen.
"Vaikka kuinka paljon kirjoittaisit, Martti kulta, niin minä odotan — minäkö kirjeen hunnikolle saattaisin? Sitä en tee ja sen vannon taivaan, maan ja Jumalan nimen kautta! Ei tarvitse peljätä, kyllä kirje tulee Ainan omaan käteen", vakuutteli ja vannoi Lillu.
Martti kävi tuohon kavalaan koukkuun ja meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle.
Martin mentyä rupesi Lillu itseksensä puhumaan. "Kävipä kettu käpyyn", alkoi hän. "Ha-ha-ha-haaa! Lillu osaa asiansa hyvin toimittaa. Tosi on, ett'ei Ainakaan ole paha minulle, mutta ei hän kumminkaan palkitse minua niin hyvästi kuin Susso ja tämä talo ja monet muut, joiden asioita olen ajanut. Onpa Aina mielestäni olevinaan liian hurskaskin; eräänäkin kertana sanoi vasten silmiäni, ett'ei hän tarvitse juoruja — niin juoruja! Ja Kolkki sanoi tuonon minulle Lillua ei heillä tarvittavan, ja tuon ylpeytensä vuoksi täytyy heidän kaikkien kärsiä häväistystä ja pilkkaa, vaikkapa vaan — juorujen tähden — kohta saavat he tuta, ketä he ovat pistäneet. Niin Lillu kostaa! Ha-ha-ha-haaa!" Niin puhui tuo kavala käärme itseksensä.
Juuri kun Lillu oli viimeistä nauruansa nauramassa, tulivat Kirri ja
Katru huoneesen.
"Mihin Martti on joutunut?" kysyi Katru hätäisesti.
"Hiljaa! Martti meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle; kohta on kirje käsissäni", sanoi Lillu pirullisella voittoriemulla!
"Sinä olet toimellinen ihminen, Lillu; Ainankin kirjeen toimitit käsiimme ja nyt Martin; palkitse, Katru, hyvästi Lillulle!" sanoi Kirri, täydellisesti hyväksyen Lillun kavalan käytöksen.
"Voi herra jee tuota isäntää, kuinka hyvä hän on minulle! — ei, minä en tarvitse, enkä tahdo mitään palkkaa — ei, isäntä kulta, ei mitään", sanoi Lillu iloissaan ja teeskennellen.
Tuon sanottuaan lähti Lillu Martin kamariin.
"Nytpä saamme Martin kiinni ja tietoomme mitä hän asiasta ajattelee", sanoi Kirri tyytyväisenä.
"Niin, niin! ja tuo kaikki on minun ja Lillun ansiota", sanoi Katru ylevästi.
"Te, vaimonpuolet, olette paljon kavalampia kuin me miehet; emme me toki julkeaisikaan ruveta noin kavaloihin keinoihin", sanoi Kirri, täydellisesti tunnustaen vaimojen voittavan kavaluuden.
"Mitä kavaluutta se on? Eikö vanhemmalla ole oikeus katsoa kaikissa lastensa parasta, tapahtukoonpa se millä keinolla hyvänsä; taikka rupeatko taas toivomaan Kolkin tytärtä miniäksesi?" sanoi Katru vähän loukattuna miehensä kavalaksi soimaamisesta.
"Aina sinä olet niin kovan tuima! Enhän minä sen vuoksi tahdo häntä miniäkseni, mutta sinä et kärsi vähääkään puhuttavan totisista asioista! Lohdutukseksesi sanon nyt: Susson kanssa Martin täytyy liittyä, vaikka vielä mitäkin välissään kirjoitteleisivat", sanoi Kirri, puoleksi harmistuneena hänkin.
"Tuohan nyt kuuluu joltakin", sanoi Katru ja samassa tuli Lillu Martin kamarista.
"Saitko, Lillu, kirjeen?" kysyi Kirri hätäisesti.
"Sain, miks'ei — Lillu osaa aina asiansa hyvin toimittaa", sanoi Lillu voittoisasti.
"Se on Lillu se!" sanoi Katru, kunnioittaen Lillun kavaluutta.
"Tässä on kirje", sanoi Lillu ja ojensi kirjeen Kirrille.
Kirri aukasi oitis kirjeen ja alkoi lukea:
"Aina rakastettava Ainani!
"Et taida osata aavistaakaan, missä kiusauksessa ja murheen helteessä minä polonen nykyään olen. — Kaiken muun hyvän lisäksi ovat he keksineet sen keinon, että Sussoa, nisujen leipojaa pakkaavat väkirynnäköllä minulle elämäni kumppaniksi. Isä on luvannut antaa kolmetuhatta markkaa, jos hänen naisin. Hän on aikonut ajaa minun pois kotoa aivan tyhjin käsin, jos ma vaan sinun kanssasi yhdistyisin. Mutta vaikka panisivat minun eteeni kaikki helvetin paulat ja kaikkien hiittojen kiusat, en sittenkään muuta mieltäni. Asettakaat vaan silmieni eteen loistavimman rikkauden ja kurjimman köyhyyden, mitä maailmassa voisi löytyä, se on yhden tekevä, sillä ei mikään maailmallinen loisto ja rikkaus ole sinun vertaisesi. Nyt on kaikilla juorukelloilla hyvä tilaisuus kehrätä juoniansa, kun jalkani on ollut kipeä, ett'en ole pääsnyt mihinkään liikkumaan. Mutta nyt on jalkani kohta aivan terve; se parani pian kun isäsi kävi salaa täällä sitä korjaamassa ja neuvomassa kuinka haavaa hoidetaan. — Ei siinä ole mitään parempaa, rakas Ainani, kuin että laitamme itsemme kuulutuksille, sen parempi, jota pikemmin, seuratkoonpa siitä vielä mitä seuratkoon; tottahan sitten loppuu huhut ja juorut maailmalta. Se minua kovin oudostuttaa ja kummastuttaa, kun et sinä ole minulle kirjoittanut koko pitkällä sairastukseni ajalla yhtäkään kertaa! — Joko lienee sydämesi kylmennyt ja rakkautesi sammunut kohtaani? — ei, ei, ne ajatukset eivät saa mielessäni päästä valtaan, sillä minä tekisin kovin väärin silloin sinua kohtaan, jos ma semmoisia sinusta ajatteleisin — minä tunnen sinun.
"Täällä on kaikki liikkeellä. Sinä olet maalattu minulle varkaaksi, laiskaksi, kykenemättömäksi, saamamattomaksi, räähkäksi, häjyksi, irstaiseksi, sanalla sanoen: kaikeksi mitä pirut ihmisien haahmossa suinkin voivat kokoon panna, mutta se on yhtäkaikki, puhukootpa mitä tahansa, sillä minä tunnen sinun ja siinä on todistusta kylläksi; minä tiedän viattomuutesi ja kärsimisesi ja ne tekevät sinun kahta kalliimmaksi minulle. — Se minulle tekee kaikkian pahinta, kun minulla on niin huono luonto, ett'en saattanut heille silloin suoraan totuutta tunnustaa, kun minua Susson saapuvilla ollessa niin hirmuisesti kiusattiin, sillä en tahtoisi ketään pahoittaa. Tosin en heille myöntänytkään, mutta niin näkyvät otaksuneen epäselvän lauseeni, sillä kaikista huomaan vanhempieni pitävän asiaa jo umpeen päätettynä minun ja Susson välillä.
"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä murheen ajoilla! — Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi, että saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi."
"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa", sanoi Katru harmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.
"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan saa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies, että sen voin estää. — Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on sukkelasti asiamme ajanut", sanoi Kirri.
"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme", sanoi Katru luottavasti.
"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme", kertoi Lillu ja jatkoi sitten: "Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte Lillu, hyvästi!"
Sen sanottua lähti hän.
"Voi hyvänen aika", päivitteli Kirri.
"Voi piru sentään!" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan lopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo paljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois Ainasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän toivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän käsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa ja tuskansa.
Juuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä, melkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.
"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt niin murheellisen ja synkän näköisinä?" sanoi Pirko.
"Eikö ole syytä murehtia, hyvä naapurin emäntä? Marttia ei saa hyvällä
eikä pahalla luopumaan pois Kolkin köyhästä ja ilkeästä heittiöstä.
Eikö ole silloin syytä suruun, kysyn vieläkin?" päivitteli Kirri
Pirkolle.
"No, hiivatti! Eikö Martti jo ole aikaa ollut Susson kanssa kihloissa?" kysyi Pirko kummastellen.
"Eikö mitä. Eikä siitä taida tulla vastakaan tolkkua, sillä tässä juuri olemme kavaluudella saaneet sekä Martin että Ainan kirjeet käsiimme, jotka kyllin osoittavat, ett'eivät he aio luopua toisistansa ja ett'ei Martti pidä Sussosta mitään", selitteli Kirri surumielin.
"Katsos sitä sen tuhannen hattaraa, sitä Kolkin reuhkaa, mitä kiusoja hänkin saapi ihmisille! Äläpäs kalu, mutta eihän sitä hääviä pahan tekoon tarvitakaan. Seih! Martti on liian hyvä hänelle ja silti ei asia saa niin mennä. Jos ei muu auta, onhan Martti leski ja leskien on vaikea päästä toisiin naimisiin. Kysykää neuvoa meidän mieheltä, sillä kyllä hän tietää kuinka lesket pääsevät naimisiin ja kuinka eivät pääse. Mutta onpa tuohon harmilliseen ja ikävään asiaan muitakin mutkattomampiakin ja tehosampiakin keinoja, jotka eivät ole ollenkaan yhteydessä noiden kankioiden ja monimutkaisien lain solmujen kanssa. Ja niihin katsoen minä pidän teidät oikeen aikaansaamattomina ihmisinä, sillä minä nykäseisin Martin Ainasta erilleen yhtä helposti kuin omenan puusta", puhui ja nauroi Pirko suurella varmuudella.
"Mitenkä ja millä lailla se asia saataisiin toimeen? voi sanokaa hyvä naapurin emäntä, sanokaa — Jumalan tähden — sanokaa! sepä olisi kovin hyvä asia se", hätäili Katru, niinkuin se, joka hukkumaisillansa ollessaan koettaa tarttua jokaiseen häntä lähenevään oljen korteenkin.
"Ettekö te tuohon ikään elettyänne vielä noita keinoja tiedä? Eihän asia tarvitse sen parempaa, kuin ratkotte irti kainalotilkut joistakin Martin paidoista ja ompelette ne jälleen nurinpäin kiinni ja saumat ylöspäin. Heti kun Martti saa ensimäisen noin tenhotun paidan päällensä, ei hän vierrä eikä kaarra koko Kolkin varasta — ei hän enää muistakaan häntä olevan maailmassakaan; ymmärrättekö nyt?" neuvoi Pirko tottuneena.
"Kovinpa tuo teidän taikanne tuntuu mielestäni heikolta ja huonolta turvalta, mahtaakohan se auttaa?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Jumaliste! siinä ei ole epäilemistäkään; se auttaa niin totta kuin olen rehellinen ihminen. Minulla on oma kokemus asiassa, kuulkaahan vaan! Minun tyttäreni, Kirsti, rupesi suosimaan semmoista, joka ei ollut meille mieluinen ja oli häneen niin kiintynyt, ett'ei Kirstiä saatu mitenkään hänestä erilleen. Mutta kun teimme äskön neuvomani tempun, niin siitä herran hetkestä ei Kirsti viertänyt eikä kaartanut koko roistoa", selitti Pirko innossaan.
"Ainahan tuo meidän isäntä on vastaan ja epäileväinen, jos mitä keinoja olisi tarjoaa poikamme pelastamiseksi, vaikka itsekin murehtii sitä asiaa niin että on laihtunut laihaksi kuin kaakinpuu. Mutta minä uskon sen, mitä naapurin emäntä on neuvonut ja se pitää tehdä heti paikalla; ei suinkaan se pahenna, jos ei parannakaan", puhui Katru innossaan.
"Mutta se pitää tehdä uskolla, vähimmättäkään epäilyksettä, muutoin ei se menesty", sanoi Pirko totuudessa.
"Uskolla, uskolla, hyvä naapurin emäntä! minä uskon sen", sanoi Katru, tehden uskon tunnustuksensa!
"No, sitten se menestyy; tehdään temppu paikalla, niin sittenpähän saatte nähdä", sanoi Pirko varmuudella.
Aikomisesta tekoon. Katru nouti paikalla useampia Martin paitoja esille. Sitten rupesivat Pirko ja Katru ratkomaan kainalotilkkuja irti niistä ja ompelemaan niitä jälleen paikallensa, nurinpäin. Kun tuo heidän mielestänsä niin tehokas ja auttava työ oli loppuun saatu tehdyksi, sanoi Katru luottavasti:
"Nyt on teko tehty."
"Ja se naula vetäsi. Hyvästi!" sanoi Pirko vahvistavaisesti ja lähti pois hyvin tyytyväisenä oivalliseen työhönsä.
"Kumma kun en minä jaksa oikeen täydellisesti luottaa teidän taikaanne!
Vahvempia keinoja minä tahtoisin heidän eroittamisekseen. Käsketään nyt
Martti tänne, että saamme hänelle juonensa oikeen paljastaa", sanoi
Kirri epäillen ja samassa tuumien toisia, uusia ja vakavia apukeinoja
suureen hätäänsä.
"Tehdäänpäs vielä sekin; tottahan sitten auttaa kun tulee vireille useampia apukeinoja. Meidän pitääkin heidät eroittaa tavalla taikka toisella", sanoi Katru hyvillään, kun oli taas saanut jotakin toivoa.
Sen sanottuaan meni hän Marttia käskemään.
Kirri parka oli kovassa sydämen ahdistuksessa Martin uppiniskaisuuden ja vääjäämättömyyden tähden. Hän oli isä pojalleen ja luonnollistahan on, että hän olisi suonut pojallensa kaikkea hyvää ja tuon hyvän luuli hän olevan siinä, kun Martti menisi Susson kanssa naimisiin.
Katrun pois mentyä, rupesi Kirri itseksensä vaikeroitsemaan: "Voi kuinka paha se on, kun tuo poika yhtyi tuohon köyhään ja pahantapaiseen rottaan, eikä tottele nyt enemmin, kuin ensimäisen kerran naidessaankaan, vanhempiensa sanaa, eikä suostu Sussoa ottamaan, vaikka vielä mitäkin ehtoja hänen eteensä asettaisimme! Mutta kumminkin täytyy hänen erota Ainasta, maksoi mitä maksoi."
Kun Kirri oli noin itsekseen puhua höpisemässä, tulivat Katru ja Martti huoneesen.
"Niin, teestä nyt tili töistäsi tässä meidän silmiemme edessä", sanoi
Katru Martille, heti kun he olivat huoneesen tulleet.
"Mistä töistä? Enhän ole nykyään kyennyt mihinkään työhön", sanoi
Martti.
"Oletpahan kyennyt meitä pettämään, ja se on myös työtä, luulen ma", aloitteli Katru.
"Millä olisin teitä pettänyt?" kysyi Martti.
"Lupasithan naida Susson ja yhtäkaikki suosittelet ja noudattelet toista; se on petosta, sanon minä", ilmoitteli Katru.
"En minä ole aikonutkaan häntä naida. Te olette väärin ymmärtäneet minun lauseeni, joka lienee tullut epäselvä sen takia, kun en tahtonut loukata ja häväistä itseäni enkä muita. Jotakin minun kumminkin oli sanominen, jos mieli oli päästä läpi siitä kiusauksesta, johon minun laitoitte", sanoi Martti jäykästi.
"Sinä olet myös nykyään kirjoittanut Kolkin Ainalle", kaiveli äiti yhä edelleen.
"Sitä en ole tehnyt, se on juoru", intti Martti teeskennellen ja punastui korvia myöden.
"Vai juoru! Nähdäänpä tässä kuka meistä juoruaa ja valheen hengessä liikkuu ja kenessä tässä totuus on, kenessä valhe, sanoi Kirri ja ojensi Martille sen kirjeen, jonka hän oli Ainalle kirjoittanut ja antanut Lillun vietäväksi Ainalle.
"Voi surkeata! Lillukin on, näen mä, yksi noita ilkeöitä hiiton henkiä ja lähettiläitä! Voi kelvotointa! Mesi, maito kielessä; viha, myrkky sydämessä! Maailman ihmiset ovat kummallisia, ei ole totuutta nimeksikään!" sanoi Martti kauhistuen ja päivitellen, kun oli silmäillyt kirjettä.
"Onko sinussa senkään vertaa totuutta kuin muissa ihmisissä? Valheen hengessä kuljet sinä ja vielä kahdella tavalla. Ensiksikin lupasit meille ja Sussolle itselleen, että nait Susson, ja nuot kirjeet … tuota sinun kirjeesi Ainalle osoittaa kaikkea muuta, vaan ei tuon lupauksesi täyttämistä. Ja siksi toiseksi intit, ett'et ole kirjoittanut Ainalle ja kuitenkin on omassa kädessäsi kirjoittamasi kirje — meiltä annettuna — mitäs nyt sanot?" ahdisteli äiti poikaansa, kaikilla niillä aseilla, jotka hän oli tätä tilaisuutta varten käsiinsä haalinut.
"Ensimäiseen syytökseenne olen jo vastannut; toinen rikokseni ei ole muu kuin kiusauksen hetkellä häveliäisyydestä tullut hätä-mutka, jolla en ole tarkoittanut enkä tehnyt kenellekään mitään vääryyttä enkä vahinkoa. Mutta mikä se toinen kirje on, josta epähuomiossa mainitsitte?" sanoi Martti.
"Sinun ei tarvitse sitä tietää", sanoi Katru ylvästellen.
"Kyllä kaiketi olette Lillun kautta viekoitelleet Ainaltakin kirjeen! Tuo kaikki on kovan jumalatonta ilkeyttä!" sanoi Martti kovan harmistuneena.
"Kyllä nyt jo ymmärrän täydellisesti sinun; päätös on tehty: jos sinä pysyt päätöksessäsi, niin perinnöttä sinun pitää pois tästä talosta", sanoi Kirri uhkaavasti.
"Jos niin kovat saatatte olla, niin minun täytyy lähteä pois isän kodista. Kovinpa tuo elämä käypi tukalaksi tässäkin, noiden alin-omaisien juorujen ja kiusauksien vuoksi, ja päätöstäni en minä kykene kumminkaan muuttamaan, sillä se on sydämen halu ja tahto, joka on väkevämpi kaikkea maallista voimaa", sanoi Martti lujasti ja päättäväisesti.
Sillä välin oli Kirri ottanut Katrulta Ainalta Martille kirjoitetun kirjeen, ja laskenut sen kädestään epähuomiossa kaapin päälle, sillä hän oli tuiki hajamielinen tällä kerralla. Vaikka Martilla oli kauhea sydämen tuska, huomasi hän kumminkin tuon salatun kirjeen joutuneen tarkatta talleuttajatta.
Sentähden vetäysi hän puheen ajalla vähitellen kaapin luoksi ja sai tuon salaisen kirjeen otetuksi haltuunsa, isänsä ja äitinsä huomaamatta. Hän tunsi heti sen Ainan kirjoittamaksi ja riensi sen kanssa pois. Hän luki Ainan kirjeen, heti kun pääsi yksinäisyyteen. Kuumat kyyneleet juoksivat Martin silmistä kirjettä lukiessaan ja hän tunsi sydämessään niin vahvan rakkauden ja voiman, jota ei mikään tässä maailmassa voisi peloittaa ja estää täyttämästä tahtoansa. Hän tunsi sydämessään suuren lohdutuksen tänä kovana murheen ja kiusausten hetkenä ja hän luki ainakin kymmenen kertaa uudestansa tuon rakkaan kirjeensä, kastellen samassa sitä kuumilla kyyneleillänsä ja tiheöillä suuteloillansa. Hän tunsi nyt jo omasta kokemuksestaan osaksi, minkälaisia maailman ihmiset vielä enimmältä osalta ovat, ja vääryyttä, valhetta, lähimäisen kunnian sortoa ja panettelua havaitsi hän heissä paljon, sanomattoman paljon. Mutta samassa tunsi hän myös mitä hyvää voipi ihmisissä olla, ja tuon hyvän tunsi Martti korkeimmassa määrässä, sillä hän tunsi todellisen ja puhtaan rakkauden voimaa, ja tuo oli niin korkea ja jalo hänen mielestänsä, ett'ei mikään muu tuntunut hänestä miltään sen rinnalla.
Vanhukset tyhmistyivät ja hämmästyivät niin kovin Martin jäykästä puheesta, ett'eivät he kyenneet toviin aikaan puhumaan ainoatakaan sanaa; viimein toki toipui Katru ja kysyi hätäisesti:
"Missäs se toinen kirje on?"
"Mikä toinen kirje?" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa olivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille", sanoi
Katru tuimasti.
"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle", selitti Kirri.
"Mutta sitä ei ole siinä", selitti Katru.
"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt", sanoi Kirri harmissaan.
"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua Martin käsiin — voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän saa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen — voi, voi! — Mutta älä Marttia vielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään", nuhteli, päivitteli ja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset tunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia kohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.
"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on kumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä rupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa meidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu", sanoi Kirri.
NELJÄS LUKU.
Noiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi ajaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat kukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota rauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi ihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina kokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta saatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo musta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin lapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan mailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino, ylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta eivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi hän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa sydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti ja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa sitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut kiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.
Rauhaa olivat Martin vanhemmatkin laillaan käsittäneet. He olivat hyvin tyytyväiset Martin nykyiseen elämän muutokseen ja toivovat Martin rupeavan astumaan aivan toista elämän rataa kuin tähän asti ja he odottivat ilolla ja toivolla mitä tuosta viimein tulisi, jokohan — Susson naiminen!! — —
Eräänä päivänä tuon onnellisen kotielämän aikana, istuivat Kirri ja Katru kahden huoneessa. Kumpikin heistä nautti sydämessään sitä elämän autuutta, jota nykyinen aika oli heille niin runsaasti lahjoittanut. Heidän sydämensä tuntuivat nyt niin keveöiltä, sillä murhetta oli heilläkin ollut, jos kohtakaan heidän murheensa ei ollut samankaltaista kuin Martin murhe. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään; näyttipä siltä kuin he olisivat tahtoneet oikeen hekumoida saatua rauhaansa.
"Missähän Martti nyt on? häntä ei ole näkynyt koko päivänä, vaikka on jo iltapäivä", sanoi Kirri, viimein, katkaisten siten äänettömyyden.
"En tiedä, mutta minä luulen, että se Pirkon neuvoma taika rupeaa auttamaan. Martti ei ole enään niin umpimielinen, salaperäinen eikä niin murheellinen kuin ennen. Hän on pari viikkoa ollut kuin kaikenni toinen mies, iloinen ja puhelias, jota ei ole nähty moneen herran aikaan, ei ainakaan sillä ajalla kun hän Kolkin tyttöä noudatteli. Hän oli menneen yön seutunakin oikeen homma-tuulella. Jalkansaki on parannut aivan terveeksi, että hän pääsee jo vapaasti liikkumaan, eikä hän ole käynyt Kolkkilassa sen koommin — Pirkon tenho auttoi, nyt näen sen selvästi — voi kuinka lysti!" puhui Katru ja tuosta hänen puheestansa helposti käsitämme, minkälaista rauhaa ja iloa heidän rauhansa oli ja minkälaiselle pohjalle se oli perustettu.
Juuri kun Katru oli saanut nuot iloiset tunteensa ilmi tuoduiksi, tuli
Martti Rehkosen kanssa huoneesen.
"Hyvää päivää, naapurit! Kahdenpa täällä istutaan", sanoi Rehkonen huoneesen tultuansa.
"Käy istumaan! Mistä päin kulkemassa?" sanoi Kirri kohteliaasti vastaukseksi.
"Kotoa päin. Minulla on isännälle ja emännälle semmoista asiaa, joka ei taida olla teille mieluista", sanoi Rehkonen, salaa nauraa virnistellen.
"No, hiitto vieköön! Mitäpäs se semmoinen asia sitten olisi?" kysyi
Kirri säpsähtäen.
"Minä olen Martin asialla — puhemiehenä — Martti aikoo mennä naimisiin Kolkin tyt…"
"No, hiitto minua varjelkoon! Siitä asiasta ei yhtäkään sanaa, taikka minä annan paikalla kalloosi, että tiedät kaiketi puhemiehenä olleesi. Vai olet sinä semmoisilla asioilla! Paina tiehesi meiltä, taikka minä…" sanoi Kirri, kavahtaen tuolilta ylös ja häristäen Rehkosta nyrkillänsä.
"No, no! Päästäänhän tästä vähemmälläkin; eihän tämä minun asiani ole, enkä olisi ruvennut koko asiaankaan muuten, vaan kun Martti niin kovin hartaasti pyysi minua", alkoi Rehkonen tavallisella monimielisyydellänsä ja kavaluudellansa puhua.
Kun Martti näki asiansa noin eduttomaksi kääntyvän, vetäysi hän huoneesta pois. —
"Jos et olisi niin tuttu mies kuin olet, niin nyt saisit semmoisen lähdön, ett'et äskeen olisi semmoista saanut", sanoi Kirri Rehkoselle, ollen yhä vielä kauhuksissa.
"Kaikkien asialle sitä lähdetäänkin! No viepä mielen miehen päästä —
Kolkin tyttären kanssa! Hym!" ihmetteli Katru.
"Jos sinä liikut yhden askeleen sen asian kanssa, niin en minä lepy sinulle ikäpälvilläni", sanoi Kirri yhä uhaten.
"Saatanhan minä olla tätä asiaa ajamattakin, koska teidän tahtonne niin on. Ja kun minä kerran rupean teidän puolellenne, niin silloin ei tule Martin ja Ainan naimisesta mitään, sen takaan minä; sillä minä olen semmoinen mies minä — no tiedättehän te, että mies minä olen. Se vaan on pahinta, kun ennätin jo pastorille puhua tästä asiasta", puhui ja luikerteli Rehkonen. Ja toden totta olikin hän kavaluudellansa varsin ehdostaan pakkaunut puhemieheksi, sotkeaksensa eikä selvittääksensä tuota ennestäänkin jo sekavaa solmua, sillä hänkin oli jo kauan salaisella kateudella katsellut Martin ja Ainan naimapuuhia. Kumminkaan ei hän puhunut armaalle Pirkollensa eikä tyttärellensä Kirstille puhemiehen virastansa mitään.
"Sinun pitää se asia epuuttaa pastorille ja muista mitä olet sanonut ja luvannut, ja muista myös mitä minä olen sanonut!" sanoi Kirri Rehkoselle.
"Kyllä muistan kummankin; luottakaa vaan minuun", sanoi Rehkonen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois huoneesta ja kun Martti huomasi sen, tuli hän sinne.
"Kyllä se taitaa olla, Martti, paras keino, kun rupeat Susson kanssa yksiin tuumiin, koska vanhempasi ovat noin kovasti vastaan Ainan naimista. Olisihan Susso toki toista kuin Aina, josta niin pallon pahaa kuuluu — vaikk'et niitä taida uskoa, mutta harvoin semmoiset kuulumiset ovat perättömiä, sen minä olen havainnut, ja sanon sinulle nyt sen, vaikk'en minä tahdo kenenkään väliin kieliä eli juoruta", alkoi Rehkonen tuumia Martin tultua.
"Voi hyvä Jumala mihin minä olen joutunut! Ja tekin, joka niin paljon kerskasitte, kuinka te olette sekä kunnollinen että tunnollinen asian toimeen panija, rupeatte tuommoisia esittelemään ja kiviä jo ennestäänkin raskaan kuormani päälle panemaan! Nyt se tuntuu siltä, että te heitätte koko asiamme siihen ja siten sysäätte minun kauheaan toivottomuuteen ja neuvottomuuteen. Minä rukoilen teitä: lähtekää minun kanssani Kolkkilaan ja toimittakaa meidät ensipyhänä kuulutuksille, niinkuin olette luvanneet, että noiden ihmisien tohina viimeinkin lakkaisi — minä rukoilen teitä!" sanoi Martti hätäillen.
"Älä nyt sentään noin kovin hätäile! Tiedäthän, että mies minä olen; kun minä otan asian käsiini, niin se sujuu — tiedäthän sen. Lähdetään heti Kolkkilaan ja otetaan sitten kuulutus", sanoi Rehkonen tavallisella monimielisyydellänsä, heltyneenä Martin puheesta.
"Voi kuinka nyt on hyvä mieleni, kun noin puhutte! se on miehen ajatusta ja puhetta. Mutta meidän pitää lähteä paikalla, seuratkoonpa siitä mitä hyvänsä", sanoi Martti rohkaistuneena.
Mutta ennenkun he ennättivät huoneestakaan lähteä, mennäksensä Kolkkilaan, tormasivat Pirko ja Kirsti hajalla hapsin ja kiiluvin silmin huoneesen, sillä he olivat saaneet tiedon Rehkosen olevan puhemiehenä Martille ja Ainalle.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä?" tiuskasi Pirko miehellensä heti huoneesen tultuansa.
"Saahan tuota nyt naapurissa käydä", sanoi Rehkonen punastellen ja peläten, sillä hän tunsi aivan hyvin tuon puolisokean, laihan, mustan, hampaattoman kaunokaisensa ja äitinsä vähän nuoremman kuvan — tyttärensä.
"Naapurissa! Kyllä minä sinun sen vietävän naapurisi tiedän. Vai olet sinä, hirtehinen, tullut tänne pilaamaan ja sotkemaan ihmisien välejä! Lapa sukkelaan täältä kotia, taikka minä sinun opetan hulluttelemaan!" sanoi Pirko, nyrkkiä puiden Rehkoselle.
"Kumma kuinka hullu tuo isä on! Ei teidän kunnianne paljon maksa, kun lähdette tuommoisien asioita ajamaan ja toimittamaan kuin Kolkin Ainakin on; luulisipa hävettävän", tiuskui Kirsti isällensä. Sitten kääntyi hän Martin puoleen ja sanoi: "Älä Martti kulta tuohon heittiöön yhdy! Onhan sinulla parempiakin tarjolla, toistahan toki Susso on".
"Olkaa nyt taas vähemmällä tuossa!" koki Rehkonen sanoa ja samassa koetti hän iskeä silmää noille lempi-linnuilleen merkiksi, ett'ei tässä ole niinkään hullusti asiat, kuin he luulevat. Mutta nuot kerran kiivastuneet kotiristit eivät huomanneet eivätkä ymmärtäneet noin heikkoja ja epäselviä lennätin-sanomia, vaan he yhä vaan kirkuivat, pauhasivat ja melusivat.
"Jos sinä, sen vietävä, liikut askeleenkaan mihinkään muualle kuin kotia, niin minä paiskaan kallosi murskaksi; koetasta nyt, sen tuhannen tuhmeliini, jos tohdit", kirkui Pirko.
"Kun morsian olisi parempi ihminen kuin Kolkin Aina, niin olisihan puhemiehen ammatti kunnian virka, mutta hän on semmoinen heittiö, jolle koko maailma nauraa ja irvistelee. Eihän muuta: mies lähtee vaan puhemieheksi semmoiselle ja rupeaa toimittamaan häntä likimäiseksi naapuriksi — no viepi mielen ihmiseltä! — Teidän ei tarvitse puuttua eikä sekautua koko asiaan. Ottakoon Martti muita puhemiehekseen, jos luulee asiansa menestyvän Kolkin heittiön kanssa; sittepähän ei tule teille mitään sielun seulomista", höpsötti ja säyhysi Kirsti.
Rehkonen huomasi, ett'ei hän pääse puuhun ei pitkään noiden kerran sydämettömiksi kiivastuneiden kodin asukasten kynsistä. Hän olisi mielellään heille ilmoittanut millä mielellä hän oikeastaan on tuohon toimeen ryhtynyt, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi Martin läsnä-olon vuoksi. Sentähden nykäsi Rehkonen armaan Pirkonsa vähän taa'emmaksi ja kuiskasi hänelle hiljaa: "Et sinä tiedäkään minun sitävarten ruvenneen puhemieheksi, että saisin asian kaikenni siihen raukeamaan".
Tuo tieto teki Pirkossa hyvän vaikutuksen, sillä hän lakkasi heti säyhyämästä. Mutta ei hänen akkavaltaisuutensa kumminkaan katsonut hyväksi antaa Rehkosen päähän asti toimittaa luottamusvirkaansa, ja sen vuoksi sanoi Pirko leppyisemmin: "Laita vaan pitemmittä mutkitta itsesi täältä kotia ja heitä koko toimesi pois!" Sen sanottua lähti Pirko pois ja Kirsti seurasi äitinsä esimerkkiä.
"Kyllä sinun, Martti, täytyy hakea toinen puhemies, kun nuot ovat kaikin noin vihasia", sanoi Rehkonen Martille, akkojen pois mentyä.
"Älkää Jumalan tähden heittäkö asiaa kesken", rukoili Martti.
"En minä tohdi lähteä Kolkkilaan; he tulevat jälleen ja pieksävät minun", vaikeroitsi Rehkonen.
"Kutka he?" kysyi Martti.
"Vaimoni ja tyttäreni; etkö sinä nyt ymmärrä?" selitteli Rehkonen.
"Ja te niin ehdottomasti pelkäätte vaimoanne ja tyttöänne?" sanoi
Martti kummeksien.
"En minä heitä nyt juuri niin todesta pelkää, mutta minä en tahtoisi heidän kanssaan riidellä. Onhan niitä nyt muitakin miehiä puhemieheksi ja saatathan itsekin asiasi ajaa — en minä — tohdi", sanoi Rehkonen tavallisella hajamielisyydellänsä.
"Voi minua onnetointa!" sanoi Martti ja lähti vesissä silmin pois.
Samassa astui Pylkkönen, seurakunnan pastori, huoneesen.
"Joko te, Rehkonen, olette ottamassa naimalupaa Martille ja Ainalle?
No, se onkin oikeen, että saadaan häitä", sanoi Pylkkönen Rehkoselle.
"En ole; eivät ne ole niin päin piiputkaan", sanoi Rehkonen.
"Kuinkas niin?" kysyi Pylkkönen.
"Kolkkilanko?"
"Ei, vaan tämän talon".
"Vähäluku tämän talon vanhuksista, kun vaan Kolkkilan vanhukset suostuvat, sillä onhan Martti laillisessa ijässä, jonka tähden ei hän tarvitse naittajainsa suostumusta", selitti Pylkkönen.
"Ei Marttikaan tahdo enään Ainaa", valehdella lipotteli Rehkonen.
"Soo! Mitä peliä tämä oikeen onkaan? Marttihan itse kävi meillä eilen puhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi laittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. — Jopa jotakin! tämä asia käypi sekavaksi — käskekääpäs Martti tänne!" puhui Pylkkönen kummastellen.
"Martti ei ole kotona", valehteli Rehkonen!
"Sepä oli paha! Olisinpa hänen omasta suustansa tahtonut kuulla miten oikeastaan asiat ovat". Sen sanottuaan lähti Pylkkönen pois; hän oli sattumattaan tullut käyneeksi Kirrilässä.
Kun pastori oli mennyt, tulivat Kirri ja Katru huoneesen. He olivat kyllä tienneet pastorin olevan käymässä talossa, vaan osaksi ujoudesta, osaksi sentähden kun luulivat pastorin tulleen asiantehden heitä Martin puolesta hätyyttämään, eivät he näyttäneet pastorille itseänsä.
"Minä olen luopunut nyt koko puhemiehen ammatista, mutta minä pahoin pelkään, että he saavat kuulutuksen", sanoi Rehkonen kavalasti.
"Millä tavalla, kun me emme anna suostumustamme?" kysyi Kirri säikähtyneenä.
"Pastori sanoi täällä, ett'ei siihen teidän suostumustanne tarvitakaan.
Asia on jo Kolkilla tietona ja hän on ruvennut sitä ajamaan", selitti
Rehkonen.
"Voi hiitto sentään! Mikäs keino nyt auttaa?" kysyi Kirri hätääntyneenä.
"Kaksi on hyvää keinoa. Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä minäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä", sanoi Rehkonen rehennellen.
"Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!" kysyi Kirri hätäisen toivovasti.
"Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit ensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi missään tapauksessa Martin kynsiin. Toinen keino on semmoinen, että pakoitatte Martin kirjoittamaan omakätisen epäyskirjan ja toimitatte sen pastorille. Kun niin teette, niin ei niin vissiinkään tule kuulutusta — kyllä minä tiedän, minä olen semmoinen mies minä", kavaloitsi Rehkonen.
"Voi hiitto! Nehän ovat hyviä neuvoja, sen ymmärrän aivan selkeästi,
Hihi-hi-hi! ne auttavat aivan varmasti", iloitsi Kirri, kuultuansa
Rehkoselta nuot tehoisat keinot.
"Voi auttavatko ne, isäntä kulta?" kysyi Katru iloisen hätäisesti.
"Ne auttavat, Jumaliste! ne auttavat paremmin kuin akkojen tenhot. Järkeä, Katruni, järkeä sitä tarvitaan asioita ymmärtämään ja toimeen panemaan — mutta meidän pitää heti ottaa haltuumme Martin perintökuitit", sanoi ja keinotteli Kirri iloissaan.
"Niin, niin, isäntä; niin meidän pitää tehdä", sanoi Katru ilosta läkähtymäisillään.
"Olkoon Kolkkikin niin viisas kuin on, mutta me olemme vielä viisaampia; mitatkoon nyt mieltänsä, iso viisas", ylvästeli Kirri.
"Kyllähän Kolkkikin oli olevinaan viisas, mutta en minä ole hänen kuullut vielä saaneen yhtään asiaa kumoon — kyllä minä asiat ymmärrän, minä olen semmoinen mies minä — mutta ei pidä kenellekään sanoa, että minä olen ne keinot teille neuvonut", köyhötteli Rehkonen.
"Siitä saatte olla huoletta", sanoi Katru innokkaasti.
Sen keskustelun perästä menivät Kirri ja Katru samassa huoneessa olevalle Martin kaapille, jonka suulla oli avaimet, ja ottivat sieltä perintökuitit ja viskasivat ne valkeaan.
"Kas! Se naula veti, sanoi timpermanni, kun pisti lakkariinsa — mutta ei pidä kenellekään sanoa", toisti Rehkonen, kun ei ollut saanut vielä Kirriltä vakuutusta entiseen pyyntöönsä.
"Siitä saatte olla aivan huoletta. — Mutta meidän pitää ryhtyä siihen toiseen keinoon: meidän pitää pakoittaa Martti paikalla kirjoittamaan epäys-kirja", hopitti Katru hätäisesti, ikäänkuin hän olisi pelännyt tuon toisen avullisen keinon väkisinkin loihkahtavau pois heidän käsistänsä, sillä hän tahtoi nyt kerrassaan purra pään poikki tuolta katkeralta asialta, jonka Martti oli heille tuottanut Kolkin tyttären naimisen hommallaan.
"Minun pitää lähteä pois, ennenkun Martti tulee. Tehkää vaan niinkuin olen neuvonut sen toisenkin asian kanssa — mutta älkääpäs vielä! Hyvä olisi jos maksaisitte Martin entiselle appivaarille, Markulle, vähän, esim. kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi Martille uutta perintökuittia. Kyllä minä asiat tiedän — enkö tiedä? hyvästi!" neuvoi tuo kirjallinen viisas hädässä olevia ja lähti pois.
Heti hänen lähdettyään sattui Martti tulemaan huoneesen.
"Vai tulet sinä niin uskaliaaksi, että tuot puhemiehenki tänne! Vaan olkaa niin viisaita kuin olette, mutta minun tässä valtani on. Ja toivompa, että hiljakseen tulet tietämään, että sinulla on isä, jota on kuuleminen ja totteleminen", sanoi Kirri uhkaavasti ja nuhtelevaisesti Martille.
"Jokuhan pää saisi tuohon asiaan tulla!" sanoi Martti surumielisesti.
"Aivan oikeen, mutta pää sille asialle on semmoinen, että saat tehdä hyvin ja istua kirjoittamaan epäyskirjan", sanoi Kirri.
"Minkä epäyskirjan?" kysyi Martti.
"Semmoisen, että otat erosi Kolkin tyttärestä ja kiellät pastorin antamasta kuulutusta sinulle ja hänelle", selitti Kirri.
"Mitä sillä tekisitte?" kysyi Martti hätäisesti.
"Viemme pastorille", oli vastaus.
"Mitä varten?" kysyi Martti hätäisesti yhä edelleen.
"Sitä varten, ett'ei pastori minkään varjon alla antaisi kuulutusta sinulle ja Ainalle; joko nyt ymmärrät? — kirjoitatko?" selitti ja hopitti Kirri.
"En; sitä en tee", sanoi Martti lujasti, punehtuneena mielen liikutuksesta.
"Minun täytyy; se on minun tahtoni ja minä olen isäsi", sanoi Kirri peräänantamattomasti.
"Sitä en tee, en koskaan; se olisi omaatuntoani vastaan", sanoi Martti tuskissaan.
"Semmoiset tunnot saavat olla tunkion vierellä, eikä tässä tule kysymykseen sinun tuntosi, vaan minun tahtoni; äläkä vitkuttele sen asian kanssa, vaan kirjoita paikalla!" uukitti Kirri.
"Älkää pakottako, isä, minua tekoon, jolla voisi olla pahat seuraukset", esteli Martti.
"Kyllä on hyvät seuraukset, rahalliset seuraukset; kirjoita paikalla!
Ymmärrätkö?"
"Olenhan sanonut, että sitä en tee", sanoi Martti ja yritti lähtemään pois, mutta Kirri töytäsi hänen eteensä ja pakotti Martin istumaan jälleen.
"Minä näen, ett'et sinä tottele, hyvä!" sanoi Kirri ja otti halon loukosta, jolla häristelee Marttia lyödäkseen, kysyen tuimasti: "Vieläkö vastustat?"
"Ettehän ruvenne, isä, vaan väkivaltaa käyttämään?" sanoi Martti.
"Tottelematoin! Kirjoita paikalla, taikka minä rusikoitsen sinun niin, ett'et ikänä tervettä ruumista kanna", sanoi Kirri.
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen minä poloinen olen joutunut!" sanoi
Martti tuskissaan.
"Itsepä sen kiusauksen olet tottelemattomuudellasi päällesi vetänyt — etkö sinä kirjoita?" sanoi Kirri, kopasten Marttia kädessään olevalla halolla ronkkaan.
"Älkää nyt toki isä lyökö! — kun olisi kirjoitusneuvot, niin täytyisi kirjoittaa", sanoi Martti ja kyyneleet valahtelivat hänen silmistään.
Tuon kuultuaan hyökkäsi Katru Martin kamariin ja toi sieltä Martin omat kirjoitus-neuvot ja hänen täytyi ruveta kirjoittamaan tuota hänen sydämellensä niin vastahakoista epäyskirjaa, jota tehdessä Kirri seisoi koko ajan halko kädessä hänen vieressään.
Sitten kun Martti oli epäyskirjan saanut valmiiksi, sanoi Kirri: "Lue nyt se, että saamme kuulla mitä siinä seisoo!"
"Herra pastori! Jos kuka tulisi ottamaan avioliiton kuulutusta minulle ja Kolkin tyttärelle, Ainalle, niin ei pidä pastorin antaa, sillä minä otan eroni hänestä. Martti." luki Martti.
"Näytä tänne se kirje, että mä näen onko se niin kirjoitettu kuin lujit", sanoi Kirri, siepaten kirjeen Martilta. "No, se on hyvä", jatkoi hän silmäiltyään kirjettä, jonka hän pisti lakkariinsa. — "Nyt pääset rauhaan".
"Rauhaan, mutta minkälaiseen rauhaan?" sanoi Martti surullisesti ja lähti pois ja meni omaan kamariinsa, siellä yksinäisyydessä vuodattamaan murheellista sydäntänsä.
Erilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat iloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta voitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on välttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin rajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki "voi, voi kun minun nyt on hyvä olla!" —
Perin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen välillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin väkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä luonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa erinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset, eivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen vanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja luullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen, jonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota enemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja vanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin takertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään pakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta, jota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut vanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään. Hän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka havainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma, jos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut arveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti joutua!" mumisi Martti itseksensä. "Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän saa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan vilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti pakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin olisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki Rehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään puhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa, mutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja kaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa minun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota olemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. — Minun pitäisi mennä Ainaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea epätoivo on täyttänyt sieluni…"
Juuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja, töytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.
"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?" sanoi Esko.
"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat minun ja muiden ihmisien silmille", sanoi Martti.
"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille, mutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään ja juomaan — kutti, kutti!" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän vielä puhui sammal-kielellä.
"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella kuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan kasvatuksen", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne tultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin, mutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se oli kadonnut.
"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä, kadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule koskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!" päivitteli Martti ja lankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.
Tuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin kuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden toisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui hänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan sydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä viheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka arveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien juorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja tuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti avaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa hän tapasi Martin.
"Mitenkä nyt asiat ovat?" kysyi Kolkki heti huoneesen tultua.
"Huonosti, Kolkki kulta, hyvin huonosti", sanoi Martti surullisesti.
"Älä nyt ole ämmä — aika on lyhyt — anna minun kysymyksiini lyhyet ja selvät vastaukset: ovatko mielipiteesi vielä näinä kiusauksen hetkinäkin samat kuin ennenkin, nimittäin, että tahdot yhdistyä tyttäreni kanssa?" kysyi Kolkki.
"Jumalankin edessä", vastasi Martti rohkeasti.
"Hyvä! Teidän täytyy saada mitä niin hartaasti toivotte. Ja koska ette näy voivan toisittanne elää, mut…
"Voi hyvä Jumala! voitteko meitä auttaa?" kysyi Martti hätäisesti.
"Hiljaa! aika on lyhyt — voitko minulle antaa perintökuitin ensimäisen vaimo vainajasi jälkeen?" kysyi Kolkki asiallisesti.
"En, sitä en voi tehdä! kuitti ja muut kirjat ovat minulta varastetut", sanoi Martti hämillään.
"Varastettu", sanoi Kolkki kummastuksissaan ja jatkoi sitten: "Kylläpä liikkeellä olevat pahathenget ovat osanneet juonensa kutoa, mutta tässä ei auta muu kuin totuus. — Taidotko ensi pyhänä kuulutuksille Ainan kanssa? Hänen mielensä tiedän jo kyllin".
"Voi kuinka mielelläni minä sen soisin, mutta se epäyskirja", ilmoitteli Martti puolittain.
"Mikä epäyskirja?"
"Isä pakoitti minua kirjoittamaan semmoisen epäyskirjan, ett'ei pastori saa antaa kenenkään vaatimuksesta avioliiton kuulutusta minulle ja Ainalle. Hän seisoi koko ajan, halko kädessä, minun vieressäni ja olisi rusikoinut minua vaivaiseksi, jos en olisi totellut", selitti Martti.
"Täydellisesti nyt ymmärrän kaikki tehdyksi, mitä on voitu, mutta ei vielä sekään estä asiain menoa. Kihlaus kyllä tapahtui kahden vieraanmiehen läsnä ollessa, mutta se nyt on mennyt myttyyn mokoman epäyskirjan kautta. Mutta kirjoita kirjallinen kihlaus tämän päivän päälle ja pane siihen tiimamääräkin ja sinettisi alle, ja lähetä taikka tuo se minulle tänä iltana, niin minä näytän, ett'ei Rehkosen viisaus pitkälle pistä, jolta tämä sotku ja ilkeys, näen mä, on kaikki lähtenyt. Hän kuuluukin jo kylällä kehua löyhötelleen urostekojaan ja hyviä neuvojaan!" puhui Kolkki Martille.
Samassa alkoi kova romina kuulua ovesta, joka tuli siitä, kun jotakin toista avainta tukittiin hätäisesti avaimen reikään.
"Voi hyvä Jumala! nyt he tulevat", sanoi Martti hätäyksissään, sillä hän hyvin oivalsi mitä tuo romina merkitsi.
"Anna tulla vaan!" sanoi Kolkki, hänkin ymmärtäen mitä nyt on tekeillä.
Samassa astuivat Kirri ja Katru saliin.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä? Lapa jalkoihisi täältä", sanoi
Kirri Martille äreästi, heti huoneesen tultuansa.
"Olkaa nyt taas, isä!" sanoi Martti asettavaisesti.
"Mitä sinäkin olet tänne tullut? Saat mennä samaa tietä kuin olet tullutkin", sanoi Kirri Kolkille tuimasti.
"Enhän ole eri tietä palaamakseni aikonut tehdäkään, mutta miksikä naapuri noin äreästi puhuu? Enhän ole koskaan edes puhdasta vettäkään edestänne sotkenut", sanoi Kolkki vähän yrmeästi ja vähän välttelevästi.
"Ethän sinä. Kyllä minä tiedän millä asioilla olet, vaan ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vieläkin viisaampi; et minun poikaani saa", sokersi Kirri sinne ja tänne.
"Olettehan houriossa, naapuri! Se on teidän poikanne, joka tahtoo minun tytärtäni ja hänen pitää saada haluttunsa, koska heidän molempien järkähtämätöin tahto niin on", sanoi Kolkki lujasti.
"Melkeen hävyttömiä, kun tullaan itse varsojansa kauppaamaan! Milloin me olemme teillä käyneet poikaamme kauppaamassa?" ehätti Katru sanomaan, kun Kirri oli joutunut hämille Kolkin viimeisestä puheesta.
"Teiltä, emäntä-rukka, on itseltänne häpy mennyt niin tarkkaan, ett'ei teillä ole jälellä edes hyihäpeääkään! Enhän millä ole täällä tytärtäni kauppaamassa, jos ette tekään ole poikaanne käyneet meille kauppaamassa; se on Martti, joka on käynyt meillä itseänsä tarjoamassa ja hän on siellä kelvannut", sanoi Kolkki hämyilemättä.
"Lapa vaan sääriisi täältä ja sukkelaan, taikka minä autan sinua, iso viisas", sanoi Kirri uhkaavaisesti.
"Eipä tässä ole mitään erinomaista kiirettä", sanoi Kolkki yhtäkaikkisesti.
"Etkö sinä, sen vietävä, mene; tämä on minun huoneeni", sanoi Kirri, kävellen loukkoa kohden, josta hän sieppasi rautakohennuksen käteensä.
"Jos isäntä on niin hävytöin, että rupeaa asetten kanssa päälle käymään, niin minä olen siinä tapauksessa pakoitettu puollustamaan itseäni ja silloin ei ole vissi, jos voitto kallistuu teidän puolellenne", sanoi Kolkki.
Kirri ei ollut millänsäkään noista Kolkin varoittavaisista lauseista, vaan hän tormasi ikene-irvillään kohotetun kohennuksen kanssa Kolkkia kohden. Mutta Kolkkipa ei odottanutkaan tuota tulossa olevaa iskua, vaan hän tormasi ennen iskun lankeamista Kirriin syliksi, paiskasi hänen kumoon lattialle ja väänsi kohennuksen pois hänen kädestänsä ja heitti hänen siihen.
"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet", sanoi Kirri, kömpien ylös lattialta.
"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen tiedän ilman todistuksittakin", sanoi Kolkki kiertelevästi.