"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani", sanoi Kirri selitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.
"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä. Enhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän päälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi oikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä on huoneet", sanoi Kolkki jäykästi.
"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan paikalla pois täältä", sanoi Kirri typerästi.
"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota tuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä luulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä surullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on", sanoi Kolkki.
"Et minun poikaani saa", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä häneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.
"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja samaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon vieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin sepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua käskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. — Jos vaan mahdutte meillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele — hyvästi!" puhui Kolkki ja lähti pois.
"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan", sanoi
Kirri Kolkin mennessä.
"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan kakaraansa!" sanoi Katru.
"Mitä tuommoiset köyhät rotat huolivat, sillä heillä ei ole kunniaa vähääkään, jota heidän tarvitseisi suojella", sanoi Kirri päättävästi.
"Mitä Kolkki sinulle puhui?" kysyi Katru Martilta, sillä hänellä oli salainen pelko ja aavistus tuosta Kolkin käymisestä.
"Eipä paljon mitään", sanoi Martti huolettomasti.
"Jos vaan olette juonianne yhteen keränneet, niin katso itseäsi", sanoi
Kirri uhkaavasti.
"Kuka enemmän on juoniaan yhteen kerännyt kuin te, henkenne heimolaisien kanssa?" sanoi Martti, sillä hänen mielestään oli nyt jo yhtä, jospa sanoi vaikkapa totuutta.
"Aiotko ruveta suurentelemaan?" sanoi Kirri tuimasti.
"Tiedätkö huutia?" ärjäsi Katru.
"Paikalla laita itsesi pois minun silmieni edestä ja koko talosta, koska olet noin tottelematoin", käski Kirri Marttia tuimasti.
"Isä kulta!" soperoitsi Martti säikähtyneenä.
"Tahdotko ottaa Susson?"
"En. Niinkuin olen ennenkin sanonut, sanon vielä nytkin, häntä en ota vaimokseni koskaan, — en koskaan", sanoi Martti päättävän lujasti.
"Sinulla ei sitten ole enään isää", sanoi Kirri huolettomasti.
"Eikä äitiä", vakuutti Katru kylmästi.
"Ei kotoa eikä perintöä. Paikalla lähde tiehesi; nyt saat ruveta koettelemaan, kuinka monasti voit sivistyksellä vatsaasi täyttää; pois paikalla lähde silmieni nähden, sanon minä", ärjyi Kirri Martille, vihasta vahtoavin suin.
"Antakaahan toki perintökuittini!" pyyteli Martti surumielin.
"Ne eivät ikinä kättäsi lämmitä; ne on tulen kaikki kuluttava kieli jo aikaa nielaissut; pois paikalla lähde", hoputti Kirri.
"Voi hyvä Jumala! teitä isä ja äiti, minkälaisia te olette!" sanoi Martti ja suuret vesi-karpaleet pyörähtivät hänen silmiinsä. Sitten käveli hän hitain askelin isänsä tykö, ojensi hänelle kätensä ja sanoi itkunsa seasta:
"Hyvästi isä!"
"Ei sinulla ole isää, sen olet jo ennenkin kuullut", sanoi Kirri, eikä antanut kättänsä, eipä vielä kääntänyt päätänsäkään!
"Hyvästi äiti!" sanot Martti ojennetulla kädellä äidillensä.
"Eipä sinulla ole paremmin äitiä kuin isääkään; mene! — nyt saat nähdä tottelemattomuutesi hedelmät", sanoi Katru kylmästi, eikä hänkään antanut kättänsä poikansa ojennettuun käteen!
"Hyvästi isä ja äiti", sanoi Martti ja lähti, pieni vaatekääry kainalossa, jonka hän oli jo varalta ennen kokoillut.
Kyyneltulva virtasi nyt Martin silmistä, eikähän tuo kumma ollutkaan, jos vaan harkitsemme kaikki asianhaarat. Maailma tuntui hänestä nyt niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta ja maailman ihmiset kavaloilta, ilkeöiltä pettureilta, joille ei ollut mitään pyhää. Sydänten puhtaimmat tunteet he tahrasivat ja tallasivat jalkojensa alla ja rehellisyys ja tunnollisuus ei ollut heille mistään arvosta — kuollut, katoova ajallinen tavara ja mitätöin rikkaus oli sokaisnut ja pimittänyt ne heidän silmissänsä ja sen takia olivat he itse tulleet niin sokeoiksi, että he eksyivät keskellä päivää. Ja tuon kuolleen tavaran sokeus oli ihmisissä niin suuri, että se sokaisi, pimitti ja sammutti luonnollisen vanhimman rakkaudenkin lapsiansa kohtaan — eipä ihme, jos Martin sydän murtui noita ajatellessaan.
"Voi hyvä Jumala!" sanoi Kirri Martin mentyä, sillä hänenkin sydämessään lienee ollut jonkunlaisia huolia.
"Voi sentään! kylläkaiketi Martti ja Aina kuulutetaan ensipyhänä°, sanoi Katru, sillä se oli nykyään hänen suurimpana huolenaan.
"Sitä minä en usko, sillä perintökuitit ovat olleet ja menneet, ja epäyskirja on minulla ja sen lähden viemään pastorille, Päälliseksi olen Markulle, Martin entiselle oppivaarille, maksanut jo kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi uutta perintökuittia; saavat maar nyt mittoa mieltänsä", sanoi Kirri, melkeen jo iloisesti!
"Te miehet olette aina niin lujat ja viisaat vakaisissa asioissa! Sinuun minä luotan — mutta voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru, puoleksi toivoen, puoleksi peläten, sillä hänessäkin lienee hieman löytynyt äidin rakkautta.
"Älä nyt ole noin suruissasi! Ehkäpä tuo Martin kotoa ajo tulee vielä hyväksi hänelle itsellensä ja meille, sillä Ainan kanssa ei hän pääse ikänä yhteen ja kun hän saa kappaleen aikaa olla poissa kodistansa ja miettiä tilaansa ja maistaa minkälainen kumppani köyhyys on, niin ehkä hän palajaa kotiinsa, taipuu tuumiimme ja ottaa Susson", puheli Kirri ennakkoluulojaan, lohduttaaksensa tällä kerralla murheellista vaimoaan.
"Jospa se niin tapahtuisi, jospa sen Jumala soisi!" sanoi Katru yhä suruissaan ja turvaten Jumalaansa, ikäänkuin hän olisi toimittanut hyvinkin hyvää asiaa, jota Jumalan nyt pitäisi auttaa ja päätökseen saattaa hänen toiveitansa.
VIIDES LUKU.
Ainalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen isänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi Martin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa, sillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.
Eräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja toivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan. Hän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain vaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli kirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti hänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin. Kun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan, rupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:
Voi sydän miksi rintahan
Sä siihen luotiin tuntemaan?
Miks'et sä luotu kiveksi,
Niin ihan tunnottomaksi?
No siihenpä ei pystynyt
Ois nuolet vihan myrkytyt;
Sä oisitkin vaan tunnotoin,
Et koskaan olis' rauhatoin.
Ei suru eikä riemukaan,
Vaan sulo tunnottomuus vaan,
Ne silloin olis' osanas'
Ja paremmat sun tuntoas'.
Voi! paljon voit sä rakastaa
Ja paljon myöskin unhottaa;
Vaan minä kyllin tunnen tään
Sun luoduksi vaan kärsimään.
Ja vaikka oot niin urhokas,
Niin suru leikkaa voimias,
Niin! kauvan et sä jaksakaan,
Sill' voimas rupee ratkiaan.
Juuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat pojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa vanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa keskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin naima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina, kuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon heille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla, sillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen olevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja kiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä olivat pojat nytkin Kolkkilassa.
"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti, kutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito viitautkaan", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä ilkeyttään osoittamaan!
Aina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä hänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia, ett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa, mutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.
"Menkää nyt, hyvät lapset, kotianne ja antakaa minulle toki kotonani rauha!" sanoi Aina pojille.
"Onhan tuota nyt paremmissakin paikoissa käyty, eikä ole koskaan pois ajettu — äläpäs koti, jossa ei käydäkään saisi! Eihän teillä ole muuta kuin velkaa, mutta meillä on monta tuhatta markkaa rahaa lainassakin", sanoi Esko, aikaisen paatuneen ihmisen hävyttömyydellä.
Kolkki sattui olemaan salin sivulla olevassa kamarissa, jonkatähden hän kuuli poikien joka ikisen sanan. Hän tuli kiireesti saliin, otti molemmat pojat käsipuolesta kiinni ja talutti heidät aika nujua porstuaan ja sanoi heille; "Vai vielä tekin, rakit, olette tänne tulleet suutanne ruukkaamaan! Ja koska ette saata olla ihmisittäin, niin tuon minä teen".
"Kyllä me tuommoisia herroja olemme ennenkin nähneet", sanoi Esko raotetun oven raosta!
"Ito viitat, ito viitat", tulkutti Hannu!
"Jos ette nyt vaan mene", sanoi Kolkki, nousten istualtaan ylös ja yrittäen menemään poikia kohden, mutta pojat tuon huomattuaan lähtivät juosta kapittamaan aika kyytiä pois.
Samassa astui pastori huoneesen.
"Hyvää päivää! Tulinpa asiantehden teillä käymään. Mitä nuot Kirrin nuoremmat pojat olivat kulkemassa? Minä olin huomaavanani heidän tehneen jotain ilkeyttä", sanoi pastori.
"Käykää istumaan, pastori! Mitä ne semmoiset muuta tekevät kuin ilkeyttä. Kävivät täällä ensin Ainan silmille ja kun minä talutin heidät porstuaan, rupesivat he oven raosta haukkua tirskumaan", selitti Kolkki.
"Hym! Noin nuorina jo väärällä jäljellä!" sanoi pastori.
"Niin herra pastori, omena ei putoa kauvas puusta", sanoi Kolkki.
"Kun Martin ja Ainan asiat ovat, niinkuin niiden olen kuullut olevan, ja kun tuo Kirrilä on niin raaka paikka, niinkuin tiedätte, niin eikö olisi parasta, että estäisitte lapsenne sinne joutumasta, sillä pelkäänpä Martin olevan samanlaisen", sanoi pastori.
"Voi hyvä pastori! Martti ei ole paha; hän ei ole semmoinen kuin he", sanoi Aina tuskallisesti.
"Kyllä se on jos kuin raskas ja vaikea asia päästää lapseni tuommoiseen pesään, mutta minä näen selvästi, ett'eivät he voi toisittaan elää. Jos heidät väkisin eroittaisin, saattaisin tulla vikapääksi heidän ennen-aikaiseen kuolemaansa, ja millä voisin sitten vastata sen Jumalan edessä? Mitä Marttiin tulee, niin minä pidän hänen kunnollisena miehenä kaiken puolesta", selitteli Kolkki.
"Saattaapa asia niinkin olla. Mutta kun Rehkonen sanoi minulle Martinkaan ei tahtovan enään koko naimiskauppaa ja kun Kirri toi minulla Martin kirjoittaman kiellon, ett'en minä saa antaa heille avioliiton kuulutusta, niin sentähden minä epäilen", puhui pastori nyt suoraan.
"Voi hyvä Jumala sitä uskotointa pettäjää!" kiljasi Aina tuon kuultuansa ja lätistyi pyörtyneenä lattialle.
"Voi hyvänen aika, pastori, kun olitte varomatoin! Näettehän nyt asian olevan vaarallista laatua. Teidätkin ovat nuot pirut kujeillaan pettäneet, näen mä, pahanpäiväiseksi; Martti puhui minulle asiain oikean laidan", sanoi Kolkki hätäyksissään ja riensi Ainaa auttamaan.
"Voi minua onnetointa minkä vahingon tietämättäni tein!" sanoi pastori ja hänkin riensi Ainaa virvoittamaan.
Kauan ei pastorin ja Kolkin tarvinnutkaan tehdä virvoitus-kokeitaan, ennenkuin Aina avasi silmänsä ja tuli tunnoilleen.
"Voi sitä uskotointa pettäjää!" oli Ainan ensimäinen sana kun hän virkosi.
"Rauhoitu, lapseni! se olikin minulta erehdys", koki pastori sanoa
Ainalle.
"Pastorikin on petetty. Ne tiedot, joita pastorille on laitettu, eivät ole sen parempia kuin Kirrin, Katrun, Lillun ja Rehkosen joukon vehkeitä. Kirri on pakoittanut Martin kirjoittamaan epäyskirjan, jonka hän on sitten vienyt pastorille. Rehkos-riepu on semmoinen epärehellinen mies, joka ei tohdi tehdä mitään akkansa ja tyttönsä luvatta, sillä hän on usein saanut loimeensa heiltä, niin tietäähän sen, minkälaisia hänen toimensa sitten ovat. — Martissa ei ole vähintäkään petosta, sen tiedän, sillä hän puhui minulle kaikki, vaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle sitä ilmoittaa", koki Kolkki puhella tyttärelleen.
"Niinkö, isä?" sanoi Aina puoleksi toivovana.
"Niin asiat totuudessa ovat. Kunpahan olisi Martti täällä, niin kyllä asiat selveneisivät — mutta tuollahan hän juuri tuleekin", sanoi Kolkki, ja todellakin tuli Martti kartanolta huonetta kohden.
"Voi minua!" sanoi Aina, ja uusi tuska rupesi häntä taas ahdistamaan, sillä epäillys pakkasi häntä kovan likelle.
"Älä nyt hätäile, ole raittiina ja levollisena, niin saat asian kuulla
Martilta itseltään", sanoi Kolkki Ainalle, rauhoittaen häntä.
Samassa tuli Martti huoneesen. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kun hän huomasi pastorin, tuli hän kovin hämille.
"Terve tuloasi, Martti! Käypäs istumaan, että saamme puhella, sillä haluaisinpa saada varmat tiedot nykyään sekavista asioista", sanoi pastori Martille, samassa tervehtien häntä.
"Niin, niin, käyhän istumaan Martti!" kehoitti Kolkkikin, kun näki
Martin ujostelevan.
"Miten ne teidän asianne oikeen ovat, Martti? Isä kävi meillä ja toi sinun kirjoittamasi kirjeen, jossa sinä kielsit minun antamasta kuulutusta sinulle ja Ainalle", sanoi pastori Martille.
"Minä olin pakoitettu sen tekemään — julmasti pakoitettu tekemään omaatuntoani vastaan. Isä, oma isäni oli se, joka sen pakoituksen teki. Hän olisi rusikoinut ruumiini palaisiksi, jos en olisi totellut; täytyi säästää terveyttäni, mutta minä peruutan nyt epäykseni", selitti Martti.
Tuon keskustelun aikana Aina vuoroon vaaleni, vuoroon punastui, sillä toivon ja pelon välillä taisteli hän ankaraa sisällistä taisteloa, mutta kun hän kuuli Martin viimeisen lauseen, rupesi hän hengittämään helpommasti.
"Ja Rehkonen sanoi minulle, kun mä satuin teillä käymään, ett'et sinä tahdokaan enään yhdistyä Ainan kanssa; olisin sinulta itseltäsi kysynyt asiaa, vaan Rehkonen sanoi, ett'et sinä ole kotona", lisäsi pastori.
"Voi hyvä Jumala sitä Rehkostakin, minkälainen hän on! Kun hän rupesi estelemään, ett'ei hän rupea ajamaan asiaa päähän asti, rukoilin minä kyynelsilmissä, ett'ei hän heittäisi asiaa kesken. Mutta hän rupesi — heidän vaimoväkensä tultua ja mentyä — hourailemaan sitä ja tätä, pelkäämään akkansa ja tyttönsä vihoja, toimittamaan Sussoa minulle j.n.e. Olin myös kotona silloin kun kävitte meillä, mutta niin raskaalla mielellä, ett'en saattanut tulla teidän näköönne", sanoi Martti.
"Voi kuinka kauvan pahuus ja kavaluus saattaa tässä maailmassa kuitenkin mennä! Aikaa olen huomannut Rehkosen epärehelliseksi, vaan en olisi häntä uskonut suoraksi valehteliaksi ja pettäjäksi", sanoi pastori.
"Niinkuin jo olen sanonut, Rehkosen täytyy mukautua sen mukaan kuin akkansa ja tyttönsä tahtovat, eikä hänellä itsellänsäkään ole juuri kaikesti suorat tarkoitukset", sanoi Kolkki.
"Siinäpä se oikeen näkyy, että miehuus häneltä puuttuu! Nyt rupean minä
puhemieheksi ja takaan, ett'ei asia käykään niin ämmämäisesti kuin
Rehkoselta. Onko, Martti, vilpitöin tahtosi yhdistyä Ainan kanssa?
Tämän talon asianomaisien mielen tiedän jo", kysyi pastori Martilta.
"Jumala yksin tietää, että sydämeni on vilpitöin ja että minä tahtoisin, mutta mi…"
"Ei mitään muttaa! Se sana on useinkin asian haaran käänteessä; tunnusta suora totuus!" keskeytti hänen pastori.
"Mutta minulla ei ole mitään", änkytti Martti hämillään.
"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean asiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat", sanoi pastori.
"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla voimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu hylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä perinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei enempää kuin tässä näkyy", selitti Martti surumielin.
"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta", sanoi pastori hämmästyneenä ja kauhistuneena.
"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin ennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää surua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle", sanoi Martti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.
"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille olemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun tulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia, mutta tuossapa he ovat — Jumalan kiitos — menneet; kyllä meillä on vielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies, niin kyllä Jumala vielä sinua auttaa", sanoi ja lohdutteli Kolkki.
"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua siihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko sinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää kuin taivaan linnulla — isättömän, äidittömän?" sanoi Martti, kävellen Ainaa kohden.
"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon sinun elämään. — Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä enään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. — Mitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat jäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme — voi mitä me raukat olemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet — voi kuinka nyt on hyvä ja helppo olla", puheli Aina, koko puheensa ajan innokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta tuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös liikutetut.
Kun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä tunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: "Antakaa anteeksi, herra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat! Mutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa niin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni tulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan."
"Pyydämme anteeksi!" sanoi Ainakin ujosti.
"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin se on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan täydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä", sanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.
"Ette te, hyvä pastori, tiedä vielä puoliakaan", vakuutti Aina. "Saitko minulta kirjeen, silloin kuin jalkasi oli kipeänä?" kysyi hän sitten Martilta.
"Sain, mutta etpä tiedä millä tavalla? Lillu oli kirjeesi tuonut Kirstille ja hän toi sen isälle ja äidille. Sen saatuansa laittoivat he Lillun viekoittelemaan minulta kirjeen sinulle ja sen pyytäessään vannoi hän Jumalan nimen kautta vievänsä kirjeen sinulle. Mutta siihen sijaan, että hän olisi lupauksensa mukaan niin tehnyt, antoi hän kirjeen myös isälle ja äidille, joilta minä sain salaa sinun kirjeesi viimein käsiini, ja juuri tuo kirjeesi on minun voinut pystyssä pitää näinä epätoivon, murhetten ja kiusausten hetkinä", selitti Martti.
"Vääryys, kavaluus, jumalattomuus on vallinnut tässä asiassa!" sanoi pastori ihmetellen ja kauhistellen.
"Voi sitä jumalatonta Lillua! Hän tuli tänne minunkin tyköni ja pyysi, sinun nimessäsi, minun kirjoittamaan sinulle. Hän väitti sinun kuolevankin ikävään, jos en sitä tekisi, ja oli niin säälivinään sinua. Minä en ollut uskaltaa heittää kirjettäni hänelle, mutta hän vannoi niin hirveän moneen ristiin kirjeen tulevan oikeaan paikkaan, niin uskalsin viimein", sanoi Aina.
"Eihän sitä olisi ollut hätäpäivääkään, kun olisi edes saanut kirjoittaakaan toisillensa, mutta sitä ei voinut tehdä, sillä Esko ja Hannu olivat aina vahdissa. Jos jotakin semmoista yritti, veivät he heti sanan vanhemmille, jotka olivat paikalla niskassa, ja silloin ei joutunut mettisiä kuuntelemaan. Jos jolloinkin sai Eskolta, Hannulta ja vanhemmilta sen verran aikaa, että ennätti jonkun rivin viskata, niin semmoiset salavehkeiliät ympärillä sitten, kuin Lillu, Kirsti ja koko Rehkosen joukko!" selitti Martti.
"Aina lisempää saan vaan kuulla! Tuo ei ole ainoastaan jumalatonta, vaan oikeen hirveää ja kauheaa", sanoi pastori kauhistuen.
"Pääsemmekö ensi pyhänä kuulutuksille?" kysyi Martti pastorilta, ikäänkuin hän olisi tahtonut kääntää asiat paremmalle ja iloisemmalle tolalle noista ikävistä muistelmista.
"Miks'ette? Tämän talon vanhukset eivät ole vastaan ja teidät olen molemmat nyt oppinut tuntemaan. Siihen ei tarvita Kirrilän vanhempain suostumista, silla olethan jo laillisessa ijässä; mutta jos vasten heidän tahtoansa menet naimisiin, niin perinnöttömäksi he kyllä voivat sinun tehdä, sillä laki on siinä asiassa heidän puolellaan", sanoi pastori ikäänkuin uudestaan muistuttaen mihin vaaraan Martti silloin joutuisi.
"Oh! Se ei haittaa yhtään, ei vähääkään. Minä olen tänään saanut perinnön, joka on kaikkia muita perinnöitä kalliimpi", sanoi Martti lujasti.
"Se perintökuitti, josta ennenkin olen puhunut, pitäisi antaa minulle", sanoi pastori.
"Sitä ei ole".
"Mitä se nyt tahtoo sanoa? Onhan perilliset maksettu ja kuitti annettu", sanoi pastori kummeksien.
"Kuitti on minulta varastettu."
"Ja kuka?"
"Isä ja äiti."
"Ja mihin he sitten ovat sen panneet?"
"Omain sanainsa mukaan — polttaneet."
"Hym! Jopa jotakin! En ikänä ole nähnyt väärääkään asiaa noin kavalasti ajettavan, enkä vääryyden noin kauvan menestyvän! Mutta tässäpä sen loppu nyt onkin, sillä tässä ei auta muu kuin totuus. Saattaako Kolkki mennä takaukseen, jos mahdollisesti saattaisi vielä kysymys tulla Martin vaimo vainajan perinnöstä? Luultavasti Markku antaa mielelläänkin toisen kuitin, koska hän on kumminkin jo perinnön saanut", sanoi pastori.
"Kyllä minä menen takaukseen", sanoi Kolkki.
Samassa tuli Lillu huoneesen. Hän luikuili ja katseli ympäri huonetta ja kun hän havaitsi pastorin, häpesi hän ja mutisi itsekseen puoli-ääneen: "Voi pirun väki, eikö Martti ainakin ole täällä ja pastorikin!" Sitten sanoi hän kovaa "hyvää päivää!"
Ei mitään vastausta.
"Minulla olisi Martille vähän asiaa."
"Mutta minulla ei ole sinun eikä sinun asiaisi kanssa mitään tekemistä", sanoi Martti kylmästi.
"Lillu, Lillu! Palaja pois pahalta, synnilliseltä ja vilpilliseltä tieltäsi, ja tee pikainen parannus, muutoin sinun tulevainen osasi tulee olemaan siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa on itku ja hammasten kiristys", sanoi pastori nuhtelevaisesti.
"Kaikki sinun juonesi, Lillu, ovat tulleet ilmi; pakene silmistäni, hiiton henki!" sanoi Kolkki tuimasti.
"Piru toki! Eiköhän kostoni käynytkään laatuun", mutisi Lillu itseksensä ja lähti pois.
"Melkein hävyttömäksi ihminen menee", sanoi pastori.
"Luultavasti hänellä oli taas joku lähetystoimi tehtävänä, jonka tarkoituksena lienee ollut sotkea minun ja Ainan väliä, mutta kyllä sitä nyt saavat odottaa ikäviin asti", sanoi Martti. "Mutta kuka tuolta tulee", lisäsi hän, kun katsoi akkunasta ulos, "Rehkonen näen mä! Luultavasti hänenkin on akkansa ja tyttönsä ajaneet patukollansa samankaltaiselle asialle kuin Lillullakin oli."
Samassa tuli Rehkonen huoneesen.
"Kun ma satuin kautta kulkemaan, niin pistäysin talossa käymään", sanoi
Rehkonen hämyillen hänkin, huomattuansa pastorin.
"Kotoasko tulet?" kysyi Kolkki.
"Kotoa."
"Mitä asioitset?"
"Ainako ne asiat pitäisi heti sanoa?"
"Olisiko siitä mitään haittaa jos ihminen varttuisi aina asiansa sanomaan heti ja suoraan, ilman syrjätarkoituksitta?"
"Kolkki on tänään hyvin kärkäs ja utelias!"
"Tänä aikana, jolloin hameet on vallan päällä, täytyy olla hyvin varovana; ei ole kaikkiin juuri paljon luottamista."
"Koska noin piikkeilemällä puhut, niin sanon suoraan, ett'ei minulla ole mitään asiaa sinulle enkä tahdo tämän erän perästä koskaan enään teillä käydä, mutta Martille minulla olisi vähän asiaa", puhkesi Rehkonen puhumaan.
"Sanokaa sitten asianne!" sanoi Martti.
"Kahden kesken."
"Ei minulla muille eikä muilla minulle ole nykyään semmoista asiaa, joka ei saisi tulla muidenkin kuuloon. Minä olen niistä kahdenkeskisistä asioista saanut kovan kylläni", sanoi Martti lujasti.
"Taidat olla akkasi laittamana Susson asiamiehenä", sanoi Kolkki pistelevästi.
"Nyt minä kuulen ja huomaan, että Kolkki kuuntelee ja uskoo juoruja! Enpä olisi uskonut aika miestä noin akkamaiseksi! Rehellisyys maan perii", sanoi Rehkonen röyhkeästi.
"Se minusta on oikeen akkamaista, kun mies ottaa akaltaan tavasta selkäänsä oikeen Porvoon mitalla ja sen jälkeen nöyrästi ajelee akkaväen asioita", selitti Kolkki.
"Niin — selkäänsä — hym! mutisi Rehkonen masentuneena tällä kerralla, kun huomasi Kolkilla olevan paremmat tiedot hänen koti-elämästään kuin kenties hänellä itsellänsä.
"Mainitsitpa kerskaamalla rehellisyydestäsi; eipä siinä mitään kerskaamista, sillä minä olen sinun havainnut olevan katkerassa sapessa ja kauheassa vääryyden solmussa", sanoi pastori Rehkoselle.
"Kuka? Minäkö? Missä kohden ja missä asiassa? Pastorin pitää näyttää syytöksensä toteen", sanoi Rehkonen kiivastuneena ja melkeenpä hävyttömästi, sillä hän oli saanut röyhkeytensä takaisin, kun ei luullut pastorin tietävän hänen kavaloita vehkeitään.
"Sanoithan minulle, ett'ei Martti tahdo enää Ainaa vaimoksensa, ja Martti sanoo kyynelsilmissä pyytäneensä sinua, ett'et jättäisi asiaa kesken. Vielä päälliseksi valehtelit minulle, ett'ei Martti ole kotona, kun olisin häneltä itseltänsä asiaa tiedustellut, ja kuitenkin oli Martti vaan toisessa huoneessa! Ovatko tuommoiset temput rehellisen miehen työtä? Tuomitse nyt itse", sanoi pastori lujasti.
"Yhy! niin Mart … tuota minäkö? niin Marttiko? — — niin, niin — onhan täällä Marttikin — en minä — — kyllähän se — mitenkäs se onkaan? — otti ja tuota — — hym", sokerteli Rehkonen sitä ja tätä, kun sai odottamatta kuulla pastorilta totuuden, jonka ei hän luullut hänen korvillensa tulleen. Rehkonen vilkuili ympäri huonetta noita hätä-ääniä päästellessään, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain ainetta uudelle valheellensa, jonka turvissa hän olisi voinut itsensä päästää tuosta pälkkähästä. Mutta kun hän havaitsi Martin, tuon elävän todistuskappaleen pastorin puheen vahvistajana, istuvan rauhallisena, suu vienossa ilvehymyssä, niin loppui Rehkos-raiskalta kaikki miehuus ja hän oli nyt täydellisesti kumottu mies.
"Koska noin kovin jouduit hämille, niin mahtanet itsekin huomata, ett'et ole juuri rehellisesti elänyt tämän asian kanssa. Muissakin asioissa olen minä sinun huomannut olevan epärehellisen, ja kaikista noista tulee sinun tehdä pikainen parannus", sanoi pastori Rehkoselle sielunhoinnollisesti.
"Jos muut ihmiset olisivat niin hävyttömät, kuin sinä olet, niin vasta sinä kuulisit kummia asioita; nyt vaan sanon: meillä ei ole kenelläkään tällä kerralla sinulle kahdenkeskistä asiaa", sanoi Kolkki Rehkoselle, ikäänkuin viitaten, että hän saisi mennä.
Tuon kuultuaan lähti Rehkonen hyvästittä pois huoneesta. Hän oli niin hajamielisenä, ett'ei hän tietänyt mitä hän puhui ja teki. Hän seisahtui porstuaan ja alkoi itsekseen ääneensä puhumaan.
"Voi piru toki, kohta ovat kaikki papillakin tietona! Jos he vielä päälliseksi saavat tietää, että minä neuvoin Kirrin varastamaan Martin perintökuitin ja vaatimaan häneltä epäyskirjan, niin olen minä huutavassa hukassa. — Ei, ei, niitä eivät he saa tietoonsa, sillä Kirri ei sano niitä, ei koskaan. Hän ei kumminkaan suostu ikänä Martin ja Ainan naimiseen ja hänellä on semmoiset minun antamani aseet käsissä, että hän voi estää heidät yhtymästä, vaikka pappi ja Kolkki vielä mitäkin puhuisivat. Ei vaikka taivas ja maa repeäisivät ja aurinko muuttaisi ratansa, niin heidän asiastansa ei tule mitään ja sepä se juuri suojeleekin minun tehokkaammat temppuni ilmi tulemasta. Ha, ha, ha, haa! Olenpa minä kuitenkin aikaan saapa mies, parjatkoon minua kuinka paljon tahtovat — mutta nyt en kehtaa käydä Kirrilässä enkä pappilassa, kun tämä asiani noin huonosti kävi", höpisi Rehkonen itsekseen, eikä huomannut, että porstuassa oli koko hänen puheensa ajan seisonut eräs Kolkin piika, joka kuuli joka sanan ja purskahti viimein nauramaan.
"Hää! Oletko kauvan ollut tässä?" kysyi Rehkonen, huomattuansa piian.
Piika ei kyennyt naurultansa mitään vastaamaan.
Paikalla lähti Rehkonen avopäin pötkimään tiehensä, kun huomasi täälläkin joutuneensa kiinni; hän oli hajamielisyydessään unohuttanut lakkinsa huoneesta lähtiessään.
"Älkää nyt toki lakkianne heittäkö!" huusi piika hänen jälkeensä, mutta Rehkonen ei kuullut sitä, meni vaan aika potakkaa kotiansa kohden ja tuuli pöyryytti hänen pellava-valkoista pitkää harjastukkaansa niinkuin vahvaa kulottunutta vihvilä-heinää. Luonto oli hänelle antanut tukan jaossa tuommoisen valkean tukan ja valkeat kulmakarvat, eikä aika ollut niitä voinut muuttaa vähääkään alkuperäisestä väristään.
"Kummallista!" sanoi Kolkki Rehkosen mentyä. "Niin kauvan kuin kavala ihminen luulee juonensa olevan salassa, on hän röyhkeä ja kerskaa rehellisyydestänsä, mutta kun hän huomaa juonensa olevan tunnetut, joutuu hän peräti hämille, minkä tuokin raukka."
"Niin! Valheella on lyhyet jäljet ja perkele on valheen isä", sanoi pastori.
Samassa astui Markku huoneesen.
"Hyvää päivää! Kun täältä on kuulunut kummallisia puheita ja huhuja, niin tulin tiedustelemaan miten täällä asiat oikeastaan ovat", sanoi Markku huoneesen tultuansa.
"Päivää, päivää! Käypäs istumaan, Markku! Sinä tulet juuri kuin kutsuttu. Tosiaankin ovat asiat täällä sekauksissa ja sinä olet tuiki tarpeesen niiden selvittämisessä", sanoi Kolkki Markulle puoli-iloissaan.
"Niinpä minäkin sen luulen, sillä minä olen kuullut millä kannalla asiat ovat", sanoi Markku, nähtävästi hyvillään.
"Martti on kadottanut sinun antamasi kuitin, tytär vainajasi perinnöstä; saattaisitko antaa hänelle uuden kuitin, koska sinä olet tyttäresi ainoa perillinen?" kysyi Kolkki.
"Niin, niin! kadonnuthan se kuitti on, luulen ma. Sitä vartenhan minä juuri tulinkin tänne, että saisimme tuumitella siitä asiasta — no, noh! kyllä, kyllä, mutta minulle pitäisi siitä vähän mak — mak — yhy — yhy! — maksaa", puheli Markku, nähtävästi viimeiseltä hämillään.
"Maksaa; mistä maksaa?" kysyi Kolkki, vähän hämillään.
"Kuitista, ymmärrättekö? Jos ma annan uuden kuitin, niin siitä pitäisi minulle vähän maksaa", selitti Markku toimessaan.
"Mitä Jumalan tähden?! Eikö perintö ole ennen jo kuitiksi maksettu, koska perinnön selvitys on tehty ja kuitti annettu?" sanoi pastori kauhistuneena.
"Vaikkapa vielä niinkin olisi, mutta kuittipa on tullut hukkaan, milläpä voidaan nyt toteen näyttää, että perintö on maksettu", sanoi Markku lujassa uskossa, että hän on ihan oikealla ja laillisella kannalla.
"Herra Jumala kuinka yksinkertainen!" sanoi pastori puoli-ääneen, sitten sanoi hän Markulle: "Eihän ihmisen tule toisen hätää käyttää oman voiton pyynniksi. Muuten sinä, Markku, olet hyvin vähän ajatteleva, kun luulet, ett'ei perinnön maksua voida toteen näyttää, vaikka itse juuri nyt tunnustit, perinnön saaneesi ja vierasmiehet vielä elävät, jotka ovat kadonneen kuitin allekirjoittaneet! Mitä sinä oikeen meinaat?"
"Jos kohtakin niin lienee, vaan en minä anna kuittia ilman maksutta, kun minä olen näin pitkän matkan kulkenut tämän asian vuoksi", sanoi Markku yhtä lujasti kuin yksinkertaisestikin.
"Paljonko sinä tahdot, jos annat toisen kuitin?" kysyi Kolkki.
"No en minä nyt kovin paljoa tahdo. Pannaan neuvottelemalla, tuumittelemalla ja sovittelemalla: parempi laiha sovinto kuin lihava riita, eikö niin, Kolkki? Mitäpä se meitä hyödyttäisi jos riitaan rupeaisimme, herrain kukkarot siitä vaan hyötyisivät, eikö niin Kolkki? Te olette ymmärtävä mies, kyllä te oivallatte asian tärkeyden, no — oh — jos Martti vielä maksaa minulle kuusikymmentä markkaa, niin minä tyydyn ja annan uuden kuitin — onko paljon, häh? se ei ole paljon. — Vaikka Kirri on minua kovasti kieltänyt antamasta toista kuittia, mutta minä annan vaan — onko väärin, pastori, häh?" lorueli Markku, puoli-hulluna ilosta, kun huomasi apajalle heitetyn nuottansa kenties jotain käsittävän.
"Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan tavaraa", sanoi Martti alakuloisesti.
"Sen minä kyllä tiedän, kun ma olen kuullut, että isäsi on sinun ajanut pois kotoasi, mutta kyllähän Kolkki sinulle sen verran lainaksi antaa, eikö niin Kolkki? Yhy —" keinotteli Markku.
"Sinäpä, Markku, olet vasta oikeen kummallinen ihminen! Puhutpa riidastakin, niinkuin oikealla puolella oleva ainakin, vaikka olet selvästi väärässä. Luuletko että laki kaikkien väärien kannetten jälkeen tuomitsee? Älä usko, sillä laki on oikeus, se tahtoo sanoa laki tekee oikeen. Sinä luulet tekeväsi hyvinkin suuren hyvän työn, jos annat kuitin jo ennen maksetusta perinnöstä, ja kehtaat vielä eri maksoa siitä vaatia! Ajattele, Markku, perään: asiasi ei ole puhtaan ja hyvän omantunnon kanssa yhteen sopiva", puheli pastori Markulle, nuhdellen häntä.
"Jos kohtakin niin lienee, mutta minä en anna kuittia maksutta", väitti vaan Markku peruksettomasti, huolimatta siitä jos kuinkakin ankaroita vastalauseita olisi tehty hänen ahneuden syntiänsä vastaan.
"En minä rupea hänen kanssaan ottelemaan. Minä maksan Martin puolesta hänelle vaatimansa summan, kuusikymmentä markkaa, koska ne näkyvät hänelle niin hyvää tekevän. — Kirjoittakaa pastori kuitti!" sanoi Kolkki.
"Tehkää, tehkää niin, hyvä isäntä! kyllä minä teille sen maailmassa maksan, jos ma jaksan", sanoi Martti innostuneena kun kuuli asian onnistuvan.
Pastori kirjoitti kuitin, Markku pani puumerkkinsä alle ja Kolkki luki rahat pöydälle.
"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin — tiesinhän minä sen — no miks'ei kelpo miesten välillä — eikös ookin Kolkki? — annoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät — annoinpa niinkin", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei saatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä saaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä kukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän huoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään tuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!
"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa vähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä vaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi", ehätti pastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.
"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään harvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat vallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne tavataankin aina käsikädessä", sanoi Kolkki.
Sen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan niinkuin talon mies.
KUUDES LUKU.
Vaikka Kirrilän vanhukset luulivat tehneensä jalon ja tuntonsa rauhoittavan työn, silloin kun he Martin ajoivat pois kotoa, niin ei tuo tunnon rauha, jonka he luulivat saavuttaneensa, kumminkaan kauvan pysynyt heidän tykönänsä, eikä tuo pois-ajamisen jalous voinut täyttää sitä tyhjää paikkaa, jonka tuo lyhyt ja pian pakeneva tunnon rauha oli jälkeensä jättänyt. Poikansa olivat he ajaneet pois, hän oli lähtenyt nöyränä, mutta murheellisena nöyränä. Kyynelsilmissä oli hän tylyt vanhempansa hyvästi jätellyt, eikä yhtään kiukun eikä koston sanaa oltu hänen suustaan kuultu. Aikaa oli kulunut Martin lähdöstä, eivätkä he olleet vielä minkäänlaista tietoa hänestä saaneet. Vieläpä heillä oli pelko, jos Martti ainakin pääsisi kuulutuksille Ainan kanssa, kun hän saa vapaasti toimia päinensä, heidän peräänkatsannottaan. Heidän mielissään rupesi nyt kummittelemaan olevia ja olemattomia vaaroja ja vahingoita Martille ja itselleen, ja melkeenpä he jo katuivat kun he ajoivat Martin pois. Oliko kumma jos heidän mielensä oli synkkä ja apea, asiain noin ollessa.
Eräänä päivänä istuivat Kirrilän vanhukset salissansa, vaipuneina noihin surullisiin ajatuksiinsa. Kaukaan aikaan ei kumpikaan heistä puhunut mitään, sillä kummallakin oli omat synkät ajatuksensa. Vihdoin katkasi Kirri äänettömyyden, sanoen:
"Kumma kun ei kaukaan aikaan ole kuulunut mitään Martista, eikä Kolkkilastakaan! Mikä lienee Rehkosella ja Lillulla, kun kumpikaan heistä ei ole kolmeen viikkoon käynyt meillä, vaikka minä heidät laitoin samana iltana, kun Martti lähti, tapaamaan häntä Kolkkilasta, johon luulin hänen menneen, taivuttamaan häntä vielä tyytymään meidän tuumiimme ja edelliseen tarjoukseen Sussolta, joka kävi heti Martin lähdettyä vielä asiasta kanssani tuumittelemassa. Lienevätkö Marttia Kolkkilassa tavanneetkaan, koska eivät ole täällä käyneet? Oikeen minua alkaa peljättää."
"Voi minun poikaani Marttia, mihin onnettomuuteen hänen piti joutua!" valitteli Katru.
"Etkö ole keneltäkään saanut kuulla, josko Martti ja Aina olisivat kuulutetut näinä viime pyhinä?" kysyi Kirri Katrulta.
"En. Olen aina itse aikonut mennä kirkolle kuulustelemaan asiaa, vaan aina on ollut niin pahat ilmat, ett'en ole saattanut lähteä, eikä ole tullut asiamiestäkään lähetetyksi, mutta minä pahoin pelkään, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Katru.
"Joutava pelko. Vaikka kuka tulisi ja sanoisi niin tapahtuneen, en sittenkään uskoisi, sillä perintökuitin on tuli nuolaissut ja epäyskirja on pastorilla; siis pelvossasi ei ole mitään mahdollisuuttakaan", sanoi Kirri lujana uskossaan, yhä vaan luottaen epäyskirjaansa ja perintökuitin hävittämiseensä.
"En tiedä mitenkähän lienee, mutta semmoinen salainen aavistus minulla kumminkin on. Ei maar Kolkki, isoviisas, ole osannut niin toimittaa, ett'eivät epäyskirjasi ja perintökuittisi juuri paljon merkitse", sanoi Katru yhä vielä epäillen.
"Tuntuupa siltä kuin puhuisit oikeen, sillä Kolkki on ymmärtäväinen mies; koko kylän on vaikeimmissa asioissa turvaaminen häneen", sanoi Kirri myöntävästi.
"Sinnehän sen oli taas meneminen; semmoista en minä tarkoittanut", sanoi Katru ja lisäsi sitten: "Voi kun ei saa edes minkäänlaista tietoakaan Martista."
"Tämä on nyt oikea tuskan ja odotuksen aika! Oikeen henkeä ahdistaa ja hiki päältä juoksee tässä tuskassa. Poika mennyt eikä vähääkään tietoa, mihin hän on joutunut, palaako hän enään koskaan takaisin ja tyytyykö tuumiimme — voi, voi! Minusta tuntuu niinkuin joku hirmuinen paukaus olisi tulossa", sanoi Kirri huolehtien.
"Ja se paukaus on semmoinen, että tulta säkenöitsee ja kuolleet heräävät haudoistansa", sanoi Katru hajamielisesti ja vuorostansa epäillen.
"Jopa sinä nyt hourailet! Eihän tuo toki viimeisen päivän paukaus liene", sanoi Kirri kauhistuen.
"Enpä oikeen tiedä miten se on, mutta paha minun on olla. Päätäni pyörtää ja ajatukseni eivät pysy vähääkään koossa — voi, voi! mitä tässä tulee", sanoi Katru todellakin arveluttavasti.
"Voi hyvä Jumala mihin minä nyt joudun, hänkin tuli tuommoiseksi", sanoi Kirri tuskallisesti ja katsoi vaimoansa silmiin.
Samassa astui naapurin Maija huoneesen. Hänen tulonsa taloon oli onnellinen sattuma, sillä Katru tuli hänen nähtyään heti järjelleen. Vanhat muistot, vanhat vihat ja vanhat murheet virkosivat jälleen elävinä hänen eteensä ja hän oli entinen Katru taas muutamassa silmänräpäyksessä.
"Täälläpä naapurit kahden istuvat ja molemmat niin surullisen näköisenä", sanoi Maija tultuansa.
"Eikö ole syytä suruun, hyvä naapurin emäntä? Poika on mennyt", sanoi
Kirri melkein itkien.
"Itsepä hänen ajoitte pois, miksi omaa tekoanne murehditte?" sanoi
Maija, ikäänkuin pilkaten heidän omatekemäänsä surua.
"Se täytyi tehdä. Hän oli niin itsepintainen ja uppiniskainen, ett'ei häntä saanut mitenkään erilleen tuosta kelvottomasta Kolkin tyttärestä", selitti Kirri tuota vanhaa virttänsä.
"Miks'ette antaneet Martin naida oman mielensä mukaan? Hänenhän se asiansa on", sanoi Maija.
"Ei koskaan; se ei saa tapahtua koskaan — jumal'avita ei koskaan, sanon minä", sanoi Katru tuimasti.
"Sitä emme ole saattaneet, emmekä vastakaan saata tehdä millään ehdolla, semminkin kun hänellä on ehdolla niin kelpo ihminen kuin Susso on", sanoi Kirri tyynemmästi.
"Oikeen minun käypi säälikseni kun teidänkin ymmärryksenne on noin pimitetty. Mikä on Susso Ainaa vastaan eli hänen rinnallansa? Semmoinen heittiö, joka on kiilana joka naimamiehen ja joka naimiskaupan välillä. Hänen asiamiehensä ovat sitten semmoiset hiittolaiset kuin Lillu ja Rehkosen joukko! Semmoisien hengenheimolaisien joukossa ei synny mitään hyvää, ja kuitenkin ovat he saaneet teihin molempiin vaikuttaa, sillä noiden asiamiestensä avulla on Susso saanut ensin emännän ja sitte isännän mielen pimitetyksi ja so'aistuksi. Tuolla neuvolla on hän teidät ja monta muuta ihmistä saanut sanomattomaan kiusaukseen ja vaivaan. Te luulette Sussolla olevan kauheatkin rikkaudet ja niiden te olette antaneet sielunsa sovaista. Mutta totuudessa ei noita rikkauksia ole muualla kuin hänen asiamiehiensä ilkeöissä mielikuvituksissa ja hänen omassa valheellisessa suussaan. Hän huutaa ja uskottaa ihmisiä saavansa mahdottomat summat nisuilla, mutta asia ei niin ole; sillä kun ei hän ole ollut missään pakarin opissa, vaan on itsestänsä ruvennut nisuja leipoa litustelemaan, niin hänen työnsä tulee huonoa. Noilla kehnoilla teoksillaan on hän harvoilta ostajiltaan kiskonut kaksin-, kolmin-kertaiset hinnat. Siitä onnestansa yltyi hän niin, että litusteli kaksi kuorma-kirstullista noita tavaran tuottavia teoksiaan, vuokrasi kaksi hevosta ja lähti markkinoille isoja voittoja ja rikkauksia kokoamaan. Mutta tietääpä sen miten siellä kävi, kun hän joutui kehnon tavaransa kanssa oikeain pakarien rinnalle, Silloin näkyi, että Susson tavarat olivat sekä kalliita että huonoja ja niitä ei ostanut kukaan. Siitä seurasi se, että Susso sai vedättää nisunsa kotiaan, jossa ne nyt vanhenevat kynsiin, eikä hän saa niitä kaupaksi vähällä eikä paljolla. Niiden isojen voittojen siaan saa hän nyt kauppamiehiltä rätingin päälle. Siis noiden huhuttujen rikkauksien siaan on Sussolla velkaa niin paljon, että kylläksi kohta on verho silmiensä päällä", selitti Maija.
"Rupeaapa ymmärrykseni vähitellen selvenemään. Eikö Susso ollut Kolkin pojankin naimisen välissä kiistaamassa?" sanoi Kirri miettivästi.
"Aivan niin, isäntä! Vielä viimeisen kuulutuksen ja vihkimisen välilläkin häätäsi hän itse ja hänen asiamiehensä sen asian välissä ja silloinkos kehuttiin tuota ainaista kaupan kalua itseänsä sekä hänen olemattomia suuria rikkauksiansa. Tuota he tekivät lakkaamatta aina siihen asti kun häät pidettiin, vaikk'ei Kolkin poika, eikä muu väkikään antaneet tuommoiseen käytökseen minkäänlaista aihetta, sillä he katsoivat kaikin hänen ylön. Niin hän menetteli senkin asian kanssa ja monessa muussa kylässä tapahtuneessa naimisessa on hän elänyt samalla lailla, ja tuon kylän-heittiön te tahtoisitte miniäksenne ja pakotatte poikanne yhtymään tuohon inhottavaan otukseen! Hyi! oikeen minuakin inhottaa!" puhui Maija innokkaasti.
"Jopa te, naapurin emäntä, liiaksi pieksätte kieltänne! Kauvan olen minä huomannut teidän olevan kolkkilaisten asiamiehen", sanoi Katru närkästyneenä.
"No mutta jotakin teidänkin päähänne lykkää! Pahaksi onneksi mielipiteillenne, en kuulu ollenkaan niiden ihmisien joukkoon, jotka asiamiehen ammattia harjoittavat naimis-asioissa. Totuuden kieltä minä puhun kaikissa tiloissa, katsomatta kenenkään mieltä, onko se musta tai valkea", sanoi Maija ja lähti pois.
"Nakkasi piru taas tuon Maijan tänne! Ja sinä taas tuommoinen löperö", sanoi Katru Maijan mentyä.
"Maija, naapurin emäntä, on rehellisimpiä ihmisiä mitä tunnen, niinkuin ennenkin olen sanonut, ja nyt sen ymmärrän aina selvemmin. — Rupeampa kohta toivomaan, että Martti ja Aina olisivat kuulutetut!" sanoi Kirri.
"Senhän minä taas tiesinkin, että semmoiset seuraukset ne ovat Maijan käynnistä! Mutta jos niin olisi, mitä mielisit siinä tapauksessa tehdä?" sanoi Katru.
"Mielisinpä heidät ottaa kotiin."
"Molemmat?"
"Kuinkas muutoin! Eihän heitä sitten kävisi eroittaminen, sillä se kuuluu: miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman", selitti Kirri.
"Niin mutta eihän Martti silloin tulisi luopumaan isästänsä ja äidistänsä, jos hänen kotia ottaisit. Jos he ovat kuulutetut, niin älä ajattelekaan heitä tänne vetää, vaan olkoot missä tahansa, sillä se sotii suoraan Jumalan sanaakin vastaan", selitti Katrukin vuorostaan.
"Minusta tuntuu siltä kuin sinä et ymmärtäisi ollenkaan Jumalan sanaa, koskapa sen paikan noin nurin selittää sukaisit", sanoi Kirri.
"No, sinä nyt olet oikea pöllö! Etkö sinä ymmärrä selviä sanojakaan? Nythän Martti on luopunut isästänsä ja äidistänsä, kun hän on pois ajettu kodista. Ja jos hän ainakin tuon Kolkin tyttären saanee, kaikkien keinojesi läpitse, niin silloinhan hän on vaimoonsa sidottu; luulisipa noin selvän asian ymmärtävän", selitti Katru toimessaan.
"En minä noin vasenkätistä selitystä ymmärrä, enkä semmoista tahdo koskaan ymmärtää. Älä nyt rupea raamatuita selittämään, koska ei ymmärryksesi näy jaksavan vähemmin painaviakaan asioita käsittää — mutta minä luulenkin, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Kirri.
"Kutka?"
"Enkö minä jo sanonut, ett'et sinä nykyään ymmärrä paljon mitään! No hei Martti ja Aina", selitti Kirri.
"Vastoin kaikkia juoniasi ja viisauttasi?!"
"Ovatko ne yksin minun juoniani? Olethan itsekin tehnyt sen asian estämiseksi mitä suinkin olet voinut", huomautti Kirri.
"Niin, mutta miehen sanotaan olevan lahjoitetun suuremmalla viisaudella kuin vaimon", sanoi Katru yhä selitellen vielä raamattua.
"Miehen viisauden pitäisi olla vaimon viisautta suuremman hyvään eikä pahaan. Nyt kun alat peljätä, että kaikki juonet ja kavaluudet ovat turhaan rauvenneet, soisit sinä minun viisauteni pahaan olevan suuremman sinun viisauttasi; muuten en ole kuin pöllö", intteli Kirri puoltansa oikeaksi.
"Pöllöpä kyllä, kun et kykene yhtä parikunnan kuulutusta estämään!"
"Entäs itse?"
"Sinähän tuota iloitsit ja kerskasit Rehkoselta saaneesi semmoisia neuvoja, jotka vissiin auttaisivat".
"Entä sinä itse Rehkosen Pirkolta kainalotilkun kääntämisen keinolla?"
"Suostuithan tuohon itsekin, sentähden ei asia ole paremmin minun kuin sinunkaan."
"Älkäämme niistä asioista kiistelkö ja ruvetko keskenämme riitelemään, sillä totisesti olemme samassa kadotuksessa; työläs on meidän potkia tutkainta vastaan", sanoi Kirri viimein sovittavaisesti.
"Voi kuin minä pelkään! Todellakin hiki päältäni juoksee — voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru unhottaen riitansa miehen kanssa ja alkaen vaipua taas entiseen surumielisyyteensä.
"Ne ovat parempia tunteita; anna niiden päästä valtaan, niin sydäntäsi helpoittaa! Minun on tuntoni jo paljon helpompi, kun olen ruvennut paremmasti ajattelemaan", sanoi Kirri kehoittavaisesti.
"Ainahan olen lapsiani rakastanut", sanoi Katru äidillisesti.
"Sitä ei saata kukaan sanoa, ett'et sinä ole ollut äiti lapsillesi ja isällinen sydän rupeaa minussakin aina enemmän vaikuttamaan; anna sinäkin äidillisen sydämesi tässäkin vapaasti hehkua, niin asiamme kääntyvät pian hyväksi", sanoi Kirri kesytellen vaimoansa.
"Mitä sinä sitten oikein tarkotat?" kysyi Katru jo vähän lauhtuneena.
"Tarkoitanpa sitä, että otamme Martin takaisin kotia ja vielä Ainan kaupan päälle ja että laitamme heidät naimisiin, jos eivät he ole jo ennen siihen menneet", sanoi Kirri rohkeasti.
"Tuommoisen ihmisen kanssa?!"
"Ihmisessä ei moitetta liene, sillä kaikki kunnialliset ihmiset kiittävät Ainaa. Hänellä on ollut monta kunniallista kosiaa tarjolla, mutta hän ei huoli vaan kenestäkään muusta kuin Martista, eikä Martti kenestään muusta kuin hänestä; miksi me rupeaisimme heitä eroittamaan? Minä rupean jo ymmärtämään, että me olemme petetyt, surkeasti petetyt", puheli Kirri edelleen.
"Keneltä petetyt?"
"Sussolta, Lillulta ja Rehkosen joukolta."
"Mutta ketä ovat ne kunnialliset ihmiset, joista mainitsit?"
"Kaikki muut ihmiset, paitsi Susson ja meidän asiamiehemme", viittaili
Kirri.
"Ainoat, jotka ovat tahtoneet ja kokeneet säilyttää onneamme, rikkauttamme ja kunniaamme", sanoi Katru katkerasti.
"Ainoat, jotka ovat tahranneet meidän kunniamme ja saattaneet meidät pilkan ja naurun esineiksi kaikkien oikeain ihmisien silmissä ja jotka ovat tehneet meidän ja monen muun elämän näin katkeraksi ja tuskalliseksi. Jos ei heitä, hiton henkiä, olisi ollut, olisi tämänkin asian kanssa paljon paremmasti kuin nyt on, sillä luulenpa, että ilman heitä ja sinutta olisi ymmärrykseni paljoa pikemmin selvennyt, käsittämään totuuden, naapurin Maijan viimeinen puhe sen viimein toki teki", puheli Kirri oikeen tosi heränneenä.
"Tuommoinen miehuus, johon olen niin ehdottomasti luottanut!" sanoi
Katru yhä karrutellen.
"Luulenpa että nykyiset ajatukseni ovat ainoa oikea miehuus tässä asiassa; edelliset toimeni ovat olleet juoru-ämmäin toimia", sanoi Kirri perään-antamatta.
"Voi hyvä Jumala! Mihin minä nyt joudun; sinäkin tuommoinen!" sanoi
Katru kovin murtuneena.
"Ajattele sinäkin vähän enemmän! Sinä olet Martin, niinkuin muidenkin lastemme äiti; sinä olet häntä kantanut sydämesi alla. Sinä tunnet surua, tuskaa ja pakotusta sydämessäsi Martin tähden ja luulet, että se on muiden pahansuopain ihmisten panema kiusaus, joka kuitenkin on luonnollinen äidin rakkaus lastansa kohtaan. Käännä se tunne oikeen päin ja anna sen päästä voitolle ja huomaa, että itse olet syypää murheesesi", lohdutteli Kirri murheellista vaimoansa olkeen saarnamiehen tavalla.
"Mitä sitten tahdot, jos niin kävisi sydämeni kanssa?" kysyi Katru.
"Tahdon että kuuntelisit minua ja antaisit minun vapaasti hallita tässä asiassa!" pyyteli Kirri.
"Minkä sitten tekisit?"
"Aijon ensin kutsua Kolkin tänne ja sitten käydä sovintoon hänen kanssaan. Sen toimeen saatuamme kutsumme Martin ja Ainan kotia ja pidämme aina niinkuin omat rakkaat lapsemme heidät molemmat kotona", selitti Kirri.
"Ja annat sen kuusikymmentä markkaakin mennä hukkaan, jonka maksoit Markulle, ett'ei hän antaisi toista kuittia; eipä nyt ole raha mistään arvosta — kuinka monta lyijykynää sillä rahalla olisi voinut ostaa?" muistutti Katru pisteliäästi.
"En huoli siitä rahasta, enkä muusta mistään mitään, kun vaan saan poikani takaisin, Kolkin sovitetuksi, pilkan ja naurun pois päältäni ja omalletunnolleni rauhan. Ensikerran eläessäni tunnen, ett'ei raha polta mieltäni, ja luulenpa, että tuo on jotakin, joka on parempaan päin. Olkoon tuo hulluuteen tuhlattu raha oman tyhmyytemme ja hulluutemme ainaisena panttina ja sinettinä", sanoi Kirri vapaasti.
Katrulla ei ollut mitään karruttamista siihen.
"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon perästä.
"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!" tokasi Katru.
"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän osoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä kohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet itsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti kutsumme hänen tänne", sanoi Kirri toimikkaasti.
Sitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: "Pane heti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä minulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi heti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti nykyään majailee", lujenteli vaan Kirri.
"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän kävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja paiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys", vastusteli Katru.
"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on taitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut tehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua sitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt…"
Samassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää, jonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.
"Voi s——a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut Martin kotiansa — voi pirua — toisen lapsen!" säyhysi ja huusi Pirko läkähtymäisillään.
"Mene!" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella olevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen mielestänsä oli niin isosta arvosta.
"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla mitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa", sanoi Katru.
Samassa syöksähti Lillu huoneesen; hänenkin ulkomuotonsa osotti hänellä olevan tiedossa jotain hyvin merkillistä.
"Voi herra-jee, isäntä ja emäntä kulta! Oletteko kuulleet ett…?"
"Että Kolkki on ottanut Martin tykönsä", keskeytti hänen Kirri.
"Niin, ja että Martti ja Aina ovat kuulutetut?" lisäsi Lillu syvään hengittäen ja odottaen suoranaista ja ankaraa vaikutusta uutisilleen.
Niitä ei puuttunutkaan, sillä heti tuon kuultuansa tarttui Katru päähänsä ja rintaansa ja huudahti: "Voi Jumalani!"
"Kuolema, kauhistus! Se ei ole tosi; tunnusta paikalla että valehtelit!" sanoi Pirko kauhistuen.
"Kerranko he ovat kuulutetut?" kysyi Kirri kylmästi, sillä Lillun ja
Pirkon uutiset eivät olleet häntä vähääkään liikuttaneet.
"Joka-ainokainen kolme kertaa ja se sanoma ei olekaan valhe, sen vannon rehellisyyteni kautta", sanoi Lillu, ikäänkuin paheksuen, kun hänen rehellisyyttänsä epäiltiin.
"Voi Jesus!" kiljasi Katru toistamiseen ja valkeni valkeaksi kuin palttina.
"Rauhoitu Katru!" sanoi Kirri vaimollensa; sitten sanoi hän Eskolle: "Minä olen jo monta kertaa sanonut sinulle: Mene ja siinä sinä yhä vielä kuhnailet! Ymmärrätkö?"
Paikalla lähti Esko sinne, johon hän oli määrätty.
"Soisimme teidän menevän pois, sillä tarvitsemme olla kahdenkesken", sanoi Kirri sitten kylmästi Lillulle ja Pirkolle, jotka heti tuon epäsuosiollisen lauseen kuultuansa poistuivat ja loivat hätäisiä ja kysyviä silmäyksiä toisillensa.
"Kuinka minä voin kestää kun Kolkki tulee?" lausui Katru Lillun ja
Pirkon pois mentyä.
"Jos olet häntä kohtaan pahassa paatuneessa ja valheellisessa mielessä, niin on sinun vaikea totuuden edessä kestää, mutta jos sinä sovinnon kättä tarjoat, niin kaikki käypi hyvin", sanoi Kirri.
"Kolkille?! Sitä en tee vihamiehelleni", sanoi Katru tuimasti.
"Kolkki on kohta täällä; koeta nyt käyttää itsesi niinkuin järjelliset ihmiset!" sanoi Kirri.
Samassa tuokiossa astuikin Kolkki huoneesen.
"Olette kutsuneet minun tänne", sanoi Kolkki puoli-yrmeästi.
"Niin olemme tehneet; sovinnon kättä minä tarjoan. Voi Kolkki kulta! Mitenkä me saisimme nuot pahat välimme sovitetuksi?" sanoi Kirri puoli-pelvossaan.
"Eihän ihmisellä ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa, kuin sovinto riitaveljen kanssa", sanoi Kolkki ja hänen kasvonsa kirkastuimat tuommoisia Kirrin suusta kuullessaan, sillä senkaltaista ei hän ollut odottanut.
"Martti on teillä?" kysyi Kirri.
"Martti on meillä", oli vastaus.
"Niinkuin oma lapsenne?"
"Niinkuin oma lapseni, paljojen lasteni seassa. Minun täytyi Martti ottaa kotiani, jos mieli oli saada heidät pelastetuiksi siitä perikadosta, johon he muutoin olisivat välttämättömästi joutuneet", sanoi Kolkki suorasti.
"Jalosti tehty. Kolkki kulta, jalosti. Nyt minä alan ymmärtää, että ilman teittä ei olisi enään Marttia ja tuskinpa Ainaakaan. Voi minua onnetointa mihin vaaraan olin syöstä omani ja teidän lapsenne! Minä olen syyttä ajanut pois oman lapseni, joka ei vielä kertaakaan ole tehnyt vastenmielisesti kohtaani, paitsi molemmissa naimisissaan, joissa kumminkin hän oli oikeassa ja minä väärässä, vaikka minä hänen ajoin armotta tyhjään avaraan maailmaan. — Minä olen julmasti loukannut teidän tyttärenne ja teidän kunniaanne, saatatteko kaikki nuot antaa minulle anteeksi?" puheli Kirri katuvaisesti ja sovinnollisesti.
"Kun teissä kerran on rehellinen katumus saanut vallan, niin minä voin sydämestäni anteeksi antaa ja kaikki unhottaa", sanoi Kolkki.
"Yksi asia vielä: kun teillä on ehdotoin etuoikeus niin Marttiin kuin Ainaankin, suvaitsetteko minun molemmat ottaa tyköni? Minä tahtoisin molemmat pitää lapsinani ja palkita heille mitä rikkonut olen", ehdotteli Kirri.
"Kun teissä on paremmat tunteet saaneet vallan, niin minä myönnän, muutoin olisi se mahdotoin. Yhden ehdon kumminkin toki teiltä vaadin, ennenkun lopullisen suostumukseni pyyntöönne annan. Vaadin teiltä lujan lupauksen, että lapseni talossanne ihmisen arvoisena kaikin puolin edespäin pidätte. Isoja perinnöitä ei hänellä nykyään ole, mutta hänellä on puhdas sielu, joka useinkin on suuremmasta arvosta elämän myrskyissä, kuin kullat ja hopeat. — Tuon pyyntöni jos lupaatte vilpittömästi täyttää, niin myöntymykseni on luja ja valmis", puheli Kolkki jäykästi.
"Niin paljon kuin minussa voimaa on, tahdon korjata rikostani ja kohdella häntä lempeydellä ja ystävyydellä. Eiköhän ole parasta, että heti laitan Eskon hevosella heitä noutamaan? Vai kuinka Kolkki?" myönsi ja kyseli Kirri.
"Tehkää niin!"
"Tuossa on, Kolkki, käteni! Sydämeni on sulannut ja tunnon rauha on palannut pimitettyyn sieluuni ja se tuntuu niin suloiselta kuin nousevan lempeän keväisen aamu-auringon kirkkaat ja lämmittävät säteet. Tuskaa, vaivaa ja surua olen onnetoin suotta paljon kärsinyt oman tuhmuuteni tähden, mutta nyt se on toki ohitse mennyt", puheli Kirri edelleen.
"Tuossa on myös sovinnon käsi ja siinä samassa sovinnon sydän", sanoi Kolkki, ja he puristivat toisiansa kädestä, vahvistukseksi sovinnolleen.
"Mene heti panemaan hevonen aisoihin, aja Kolkkilaan ja pyydä, että Martti ja Aina olisivat hyvät ja tulisivat sinun mukanasi täällä käymään", sanoi Kirri Eskolle.
Esko lähti.
"Rupeaapa minunkin sydämeni sulaamaan", mutisi Katru puoliääneen.
"Mitäs emäntä miettii tästä asiasta? Olettehan mykempi Bileamin aasia!" sanoi Kolkki Katrulle ja käveli häntä kohden.
"Mitäpä siihen meikäläiset sanovat, kun niin viisaat asioista päättävät", sanoi Katru pistelevästi, vaikka hänkin oli jo saanut paremmat ajatukset, vaan hänen oli vaikea niin pian tunnustaa mielipiteitänsä vääriksi.
"Älkää olko, emäntä, noin pisteliäs tänä suurena sovinnon päivänä!
Onhan teillä yhtä iso osa asiassa kuin meilläkin", sanoi Kolkki.
"Pois komppeilemiset ja pistopuheet! pois viha ja vaino!" sanoi Kirri
Katrulle.
"Samoin minäkin tunnen tarpeelliseksi, kun ma vaan kehtaisin sen tehdä", sanoi Katru ikäänkuin peläten, että sovelias tilaisuus ja aika ehkä luiskahtaa pois hänen käsistänsä, jos ei hän nyt jotain toimi nykyisten tunteittensa eduksi.
"Ei mitään hyvää ja jaloa pidä hävetä", sanoi Kolkki.
"Sovintoa minäkin halajan; tässä on käteni", sanoi Katru, tarjoten kättänsä Kolkille.
"Kas niin, emäntä!" sanoi Kolkki ja tarttui emännän tarjottuun käteen.
"Sydäntäni helpoittaa", sanoi Katru.
"Tiesinhän minä sen, sanoinhan minä sen. Ei mikään ole autuaallisempaa eikä lämpöisempää, kuin sovinto riitaveljein välillä. — Mutta enhän ole ollenkaan muistanut Kolkilta vakuudeksi kysyä, joko Martti ja Aina ovat kuulutetut?" sanoi Kirri.
"Jo kolmastikin", oli vastaus.
"Sen parempi. Tässä tulee meille lysti ja muutamille pitkä nokka", sanoi Kirri ja hän näytti nykyään hyvin miettiväisen näköiseltä.
"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Katru.
"Tarkoitukseni on tämä: kun Martti ja Aina ovat jo kolme kertaa kuulutetut ja kun he tulevat tänne, niin kutsutaanpas pastorikin vieraaksemme; siihen onkin hyvä tilaisuus, koska tiedän hänen olevan käymässä sairaan luona — ja sitten pidetään häät paikalla, Katru", selitti Kirri iloisesti.
"Oletkos ymmärryksesi kadottanut? Mistä näin pikaan saadaan vieraita ja ruokaa niille?" sanoi Katru säikähtäen.
"Meillä kyllä on aitassa ja salvassa ruokaa ja juomaa; sieltä juoksee kun juokseman pitää. Me emme vaadikaan herkullista ateriaa, vaan tyydymme yksinkertaiseen ravintoon; kyllä muu tapahtuva lysti palkitsee harvat ruoka-lajit, sillä enpä aio kutsua vieraiksi kuin Rehkosen joukon ja Lillun", selitteli Kirri.
"Pahimmat pirut!" sanoi Kolkki säpsähtäen.
"Juuri niin ja sentähdenpä he juuri tarvitsevatkin saada pitkän nokan", sanoi Kirri.
"Entäs Susso?" muistutti Katru.
"Häntä en tahdo nähdä. Hänestä ovat kaikki nuot juonet ja kiusat vuotaneet; hän on itse piru ihmishaahmossa; häntä en kärsi", sanoi Kirri Lujasti.