Aivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat oksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja madonsyömän puusta!

Kunpa saapuisi äkillisen kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita myrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan vitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea "maallista" kohtaan.

Oi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen se on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!

Totisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen kuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se, että hän kuoli liian varhain.

Hän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden, sekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet valtasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi hyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut rakastamaan maata — ja nauruakin!

Uskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse peruuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo hän oli peruuttamaan!

Mutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa ja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja raskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.

Mutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin alakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää aikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Että teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista, ystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.

Teidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin iltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille huonosti.

Näin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani rakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla, jotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.

Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan kultaisen pallon.

Kaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista palloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se minulle anteeksi! —

Näin puhui Zarathustra.

Lahjoittavasta hyveestä.

1.

Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" — seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa, ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:

Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se lahjoittaa alati itsensä.

Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon. Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan kuun ja auringon välille.

Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.

Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen ja susien kanssa?

Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.

Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.

Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.

Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä itsekkäisyyttä. —

Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.

Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien kiertää lahjoittavan pöytää.

Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen; sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.

Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä lahjoittavaa sielua puuttuu.

Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu: "kaikki minun hyväkseni."

Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia ovat hyveitten nimet.

Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja taistelevainen. Ja henki — mikä se on sille? sen taistelujen ja voittojen airut, toveri ja vastakaiku.

Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.

Ottakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo puhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.

Korotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se haltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja kaikkien kappaleiden hyväntekijä.

Kun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla, siunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän tahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi valmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken hädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne synty.

Totisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja uuden lähteen ääni!

Valta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä viisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.

2.

Tässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella oppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: — ja hänen äänensä oli muuttunut.

Olkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän lahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan tarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.

Älkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä iankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä lentänyttä hyvettä!

Tuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan — niin, takaisin ruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen, ihmistarkoituksen!

Satoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin hyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja erhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.

Satoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin hyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja erhetystä on tullut meissä ruumiiksi!

Ei ainoastaan vuosituhansien järki — vaan niiden hulluuskin puhkee meissä. Vaarallista on olla perillisenä.

Vielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman kanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys, tarkoituksettomuus.

Teidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta, veljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa! Senvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla luovia!

Tietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa itsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu tulee iloiseksi.

Lääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä olkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse parantaa itsensä.

Tuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole kuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta. Tyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.

Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.

Te, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on kerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu kansa kasvava: — ja siitä yli-ihminen.

Totisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää uusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!

3.

Kun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei ole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen kädessään. Viimein hän puhui näin: — ja hänen äänensä oli muuttunut.

Yksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!
Niin minä tahdon.

Totisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa itseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan! Kenties hän petti teitä.

Tiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan myöskin osata vihata ystäviään.

Huonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja miksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?

Te kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin päivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!

Te sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!
Te olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!

Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole mihinkään.

Nyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.

Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.

Ja kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen lapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta minä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.

Ja tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa rataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan korkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.

Silloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on ylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.

"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen eläisi" — tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! —

Näin puhui Zarathustra.

NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

TOINEN OSA

"— ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.

    Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
    kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava."

Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).

Lapsi ja kuvastin.

Tämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa yksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten kylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi kärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä oli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä: rakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.

Siten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa kasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.

Mutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan vuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:

"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni astunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?

"'Oi Zarathustra — puhui lapsi minulle — katsele itseäsi kuvastimessa!'

"Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni vavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja ivanaurun.

"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja kehoituksen: minun oppini on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä nisusta.

"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet oppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja, joita heille annoin.

"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun tulee kadonneitani etsiä!" —

Näin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut, joka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja. Kummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä aamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.

Mitä minulle on tapahtunut, eläimeni? — sanoi Zarathustra. Enkö minä ole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?

Mieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori on se vielä — olkaa siis sille kärsivällisiä!

Haavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!

Ystävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni! Zarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta rakkaille!

Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu sieluni alas laaksoihin.

Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.

Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.

Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!

Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas — mereen!

Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.

Liian hidasta on kaikki puhe minulle: — ylös vaunuihisi, myrsky, minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!

Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea, kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: —

Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!

Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: —

Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.

Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon rakeita viskata alas syvyyteen.

Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli vuorien: siten saa se kevennyksen.

Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.

Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette ehkä vihollisieni kera.

Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet!

Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.

Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään etsii pehmyttä nurmea — vanha kesytön viisauteni!

Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! —

Näin puhui Zarathustra.

Autuailla saarilla.

Viikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne putoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille viikunoille.

Siten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa niiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on selkeä ja päivä illassa.

Katsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on ihanaa katsella etäisille merille.

Kerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt opetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.

Jumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu pitemmälle kuin luova tahtonne.

Voisitteko luoda jumalan? — Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!
Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!
Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne
uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! —

Jumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne rajoittuu ajateltavissa olevaan.

Voisitteko ajatella jumalan? — Mutta tämä merkitköön teille tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi, ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän loppuun ajatella!

Ja mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda: järkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja totisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!

Ja miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?
Te ette liene syntyneet käsittämättömään ettekä järjettömään.

Mutta että teille, ystävät, kokonaan sydämeni ilmaisisin: jos jumalia olisi, miten voisin sietää sitä, etten ole jumala? Siis ei ole mitään jumalia.

Tosin johdin minä päätelmäni, mutta nyt se johtaa minut. —

Jumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan, jonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen uskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?

Jumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken kiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen vain valhetta?

Ajatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle kuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.

Pahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota opetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja katoamattomasta!

Kaikki katoamaton — on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat liian paljon. —

Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!

Luoda — se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi käymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi tarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.

Niin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla, te luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja vanhurskauttajia.

Siksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy, täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.

Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.

Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa — tahtoo minun tahtoni.

Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.

Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta — siten julistaa Zarathustra sen teille.

Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!

Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se siitä, että siinä on tahto synnyttämään.

Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi silloin luotavaa, jos jumalia — olisi!

Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni: niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.

Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!

Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?

Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni — hiljaisin ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!

Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat minulle nyt — jumalat! —

Näin puhui Zarathustra.

Sääliväisistä.

Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"

Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa kuten eläinten joukossa."

Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset posket.

Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?

Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää — siinä ihmisen aikakirja!

Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.

Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.

Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.

Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!

Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja sellaisia, joiden kera yhteisenä saan pitää toiveen, aterian ja hunajan!

Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.

Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut: se yksin, veljeni, on perisyntimme!

Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.

Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni puhtaaksi huuhdon.

Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.

Suuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan kostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee siitä vielä kalvava mato.

"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte vastaan!" — niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.

Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä ystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät puustani: niin nöyryyttää se vähemmän.

Mutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos heille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu itselleen.

Ja samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni: omantunnon pistokset kasvattavat purijoita.

Mutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä tehdä pahaa kuin ajatella pienesti!

Tosin te sanotte: "halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta suuresta pahasta työstä." Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään säästää.

Ikäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, — se puhuu rehellisesti.

"Katso, minä olen sairaus" — niin puhuu paha työ; se on sen rehellisyys.

Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä tahdo missään olla — kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut pienistä sienistä.

Mutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan: "parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on olemassa tie suuruuteen!" —

Oi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy meille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla läpikotaisin perillä hänestä.

Vaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata.

Emmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa, vaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.

Mutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen kärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät häntä parhaiten.

Ja jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: "minä annan sinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen itsellesi teit, — miten voisin minä sitä antaa anteeksi!"

Näin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja säälinkin.

Sydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian karkaa silloin pääkin!

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?

Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella heidän sääliään!

Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä: se on hänen rakkautensa ihmisiin."

Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut; säälistään ihmisiin on jumala kuollut." —

Sentähden varokaa sääliväisiä: heistä nousee jälleen raskas pilvi ihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!

Mutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on yläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä — luoda!

"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja lähimmäiseni niinkuin itseni" — niin puhuvat kaikki luovat.

Mutta kaikki luovat ovat kovia. —

Näin puhui Zarathustra.

Papeista.

Ja kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä sanat:

"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa heidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!

"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian paljon —: senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.

"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin heidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.

"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää vereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi." —

Ja kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan hän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:

Minua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta se on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.

Mutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta ja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät kahleisiin: —

Väärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä vapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!

Saarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta ajelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!

Väärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille, — kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.

Mutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen varaan majojansa rakensi.

Oi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen rakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.

Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä sielu — ei saa lentää ylös korkeuteensa!

Vaan täten käskee heidän uskonsa: "polvillanne portaita ylös, te syntiset!"

Totisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja hartauden kieroja silmiä!

Kuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne olleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta taivasta?

Ja vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden kattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka murtuneilla muureilla kasvavat — sitten vasta tahdon minä sydämen jälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.

He kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti heille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän jumaloimisessaan!

Eivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että naulitsivat ihmisen ristiin!

Ruumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen; heidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.

Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia, joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.

Parempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan heidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!

Alastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi saarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu alakuloisuus!

Totisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja vapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet edes milloinkaan tiedon tanterilla!

Aukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat he asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi kutsuivat.

Heidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja tulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.

Innokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin tulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet kuuluivat itse vielä lampaisiin!

Pienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta, veljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi — mitä se todistaa!
Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!

Kuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee myrskytuuli, "vapahtaja."

Suurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita kansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!

Ja vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy teidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!

Milloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat, suurimman ja pienimmän ihmisen: —

Liiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin minä huomasin — liian-inhimilliseksi! —

Näin puhui Zarathustra.

Siveellisistä.

Jyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja uinuville aisteille.

Mutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin sieluihin.

Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua ja vavistusta.

Teitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin haastoi sen ääni minulle: "he tahtovat vielä saada maksun!"

Te tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan hyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne asemasta?

Ja nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa yhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes, että hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden perusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus — ja nyt vielä teidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.

Mutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän sielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.

Teidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun te makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin erotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.

Sillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden sanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.

Te rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin, että äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?

Teidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä: saavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen sormus itseään.

Ja sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen valo on vielä matkalla ja vaeltaa — ja milloinka se ei enää ole oleva matkalla?

Näin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty. Olkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja vaeltaa.

Olkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään nahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne pohjasta, te siveelliset! —

Mutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan alla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!

Ja toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa laiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee jäseniä, käy heidän "vanhurskautensa" hilpeäksi ja hieroo uneliaita silmiään.

Ja toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä vetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin loistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.

Oi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: "mitä minä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!"

Ja toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten, kuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon arvokkaisuudesta ja hyveestä, — jarruaan he kutsuvat hyveeksi!

Ja toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia; he käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä — kutsuttaisiin hyveeksi.

Totisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen, vedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä minulle surista!

Ja toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat senvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän vääryyteensä.

Oi, miten ilkeästi sana "hyve" tulee heidän suustaan! Ja kun he sanovat: "minä olen vanhurskas", niin se kaikuu alati kuin: "kosto on suloinen!"

Hyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he korottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat näin kaislojen seasta: "hyve — se on hiljaa istumista allikossa.

"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa meillä on se mielipide, mikä meille annetaan."

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja ajattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.

Heidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: "hyve on välttämätön"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi on välttämätön.

Ja moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi, että hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa silmäänsä hyveeksi.

Ja muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja kutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon — ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.

Ja täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja jokainen tahtoo ainakin olla "hyvän" ja "pahan" tuntija.

Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä! Mitä te voisitte tietää hyveestä!" —

Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka te olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:

Väsyisitte sanoihin "palkka", "maksu", "rangaistus", "kosto vanhurskaudessa" —

Väsyisitte sanomaan: "että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se on epäitsekäs."

Oi, ystäväni! Teidän Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on lapsessaan: tämä olkoon teidän sananne hyveestä!

Totisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne rakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset vihastuvat.

He leikkivät meren rannalla, — silloin tuli aalto ja tempasi heiltä heidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.

Mutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava uusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.

Niin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte tekin lohdutuksenne — ja uusia kirjavia näkinkenkiä! —

Näin puhui Zarathustra.

Roskaväestä.

Elämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat kaikki kaivot myrkytettyjä.

Kaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä irvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.

He loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä kaivosta ylös.

Pyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat saastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.

Vastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen ääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen luo.

Imeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä: tuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa hedelmäpuun.

Ja moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois roskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää roskaväen kanssa.

Ja moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa, tahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa vesisäiliön ympärillä.

Ja moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien hedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja näin tukkia sen kurkun.

Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja kidutusristiä: —

Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten? tarvitseeko elämä myöskin roskaväkeä?

Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja saastutetut unet ja madot elämänleivässä?

Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi, henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.

Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla — roskaväen kanssa!

Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin: jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän kaupanhierontansa vallasta.

Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.

Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi: näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.

Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.

Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen, missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?

Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat? Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen riemun kaivon!

Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki juo mukana!

Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!

Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: —

Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen, ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!

Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!

Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin autuaammaksi!

Sillä tämä on meidän korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja heidän janoltaan.

Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan puhtaudellaan.

Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan meille yksinäisille ravintoa!

Totisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!
Tulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!

Totisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille! Jääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän hengilleen!

Ja väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien naapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät tuulet.

Ja tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa ja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun tulevaisuuteni.

Totisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja tällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja purskuttaa: "kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!" —

Näin puhui Zarathustra.

Tarantteleista.

Katso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä riippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.

Tuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää selässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä sinun sielussasi lepää.

Kosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta rupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!

Näin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette sielut pyöräpäiksi, te yhdenvertaisuuden saarnaajat! Tarantteleita te olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!

Mutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä nauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.

Senvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne houkuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi esiin teidän sananne "oikeuden" takaa.

Sillä että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta: se on minulle silta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain jälkeen.

Mutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. "Se juuri olkoon meidän oikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta", — näin he puhuvat keskenään.

"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan, jotka eivät ole meidän kaltaisiamme", — niin lupaavat itselleen taranttelisydämet.

"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' — se juuri on tästälähin oleva hyveen nimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa huutomme!"

Te yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!

Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.

Mistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan isän paljastetuksi salaisuudeksi.

Haltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka heidät haltioi, — vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja kylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät hienoiksi ja kylmiksi.

Heidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on heidän kateutensa merkki — alati he menevät liian pitkälle: niin että heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.

Heidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa ylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.

Mutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa rankaisemishalu on voimakas!

Se on huonolajista ja -syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo pyöveli ja urkkija.

Epäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!
Totisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.

Ja jos he itse kutsuvat itseään "hyviksi ja vanhurskaiksi", niin älkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen muuta kuin — valta!

Ystäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.

On olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja samalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.

Että he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo myrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he tahtovat tehdä sillä pahaa.

Niille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä niiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.

Jos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri olivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.

Näihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: "ihmiset eivät ole yhdenvertaisia."

Ja sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun rakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?

Tuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua tulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän välilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!

Kuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä vihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä taistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!

Hyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen kaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että elämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!

Pilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen, elämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä autuaita kauneuksia, — siksi se tarvitsee korkeutta!

Ja koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja portaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten voittaa itsensä.

Katsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa vanhan temppelin rauniot, — katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!

Totisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa, viisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!

Että taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa vallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän vertauskuvan kautta.

Kuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat: kuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti pyrkiväiset —

Näin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!
Jumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! —

Voi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!
Jumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!

"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta — niin se ajattelee: maksutta hän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!"

Niin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin sieluni pyöräpääksi!

Mutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni tähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin kostonhalun pyörre!

Totisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos hän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! —

Näin puhui Zarathustra.

Ylistetyistä viisaista.

Kansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt viisaat! — ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu kunniaa.

Ja senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se oli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra orjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu heidän uhkamielisyydestään.

Mutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa henki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.

Ajaa hänet ulos luolastaan — se oli kansalle alati "halua oikeaan": häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.

"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi etsiväisiä!" — näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.

Kansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä te kutsutte "tahdoksi totuuteen", te ylistetyt viisaat!

Ja teidän sydämenne puhui alati itselleen: "kansasta minä tulin; sieltä tuli minulle myös jumalan äänikin."

Uppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan puoltajina.

Ja moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa eteen vielä — pienen aasin, ylistetyn viisaan.

Ja nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein heittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!

Petoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen, etsiväisen, valloittavaisen tupsut!

Oi, jotta minä oppisin uskomaan teidän "totisuuteenne", sitä varten teidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.

Totinen — niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin ja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.

Keltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta kulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten alla.

Mutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden mukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on, siellä on myös epäjumalien kuvia.

Nälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi: sellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.

Olla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja rukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se on totisen tahto.

Erämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan herroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt viisaat, — vetojuhdat.

Sillä alati he vetävät aaseina, — kansan rattaita!

Ei siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he ovat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin valjaissa.

Ja usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä niin puhuu hyve: "jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä, jota palveluksesi parhaiten hyödyttää!

"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet hänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä mukana!"

Ja totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse kasvatte kansan hengen ja hyveen mukana — ja kansa teidän kauttanne! Teidän kunniaksenne minä sanon sen!

Mutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi kansaksi, — kansaksi, joka ei tiedä, mitä henki on!

Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se lisää omaa tietämistään, — tiesittekö tätä ennen?

Ja tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty uhrieläimeksi, — tiesittekö tätä ennen?

Ja sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä todistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, — tiesittekö tätä ennen?

Ja vuorilla tulee tietäväisen oppia rakentamaan! Vähän se on, että henki siirtää vuoria — tiesittekö tätä ennen?

Te tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä alasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!

Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!

Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan: te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne myöskään pakkasen ihastuksia.

Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen huonoille runoilijoille.

Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.

Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto. Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja toimivaisille.

Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt viisaat! — teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.

Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?

Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni yli meren — minun kesytön viisauteni!

Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, — miten te voisitte kulkea minun kanssani! —

Näin puhui Zarathustra.

Yölaulu.

Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.

Yö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu.

Tyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä korottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden kieltä.

Valo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun yksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.

Oi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon rintoja imeä!

Ja myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät tähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! — ja autuas olla teidän valolahjoistanne.

Mutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne liekit, jotka minusta leimahtavat.

Minä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että varastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.

Se on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan lahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia silmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.

Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!

He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi portaansa.

Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille, joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: — näin minä isoon pahuutta.

Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen, vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: — näin minä isoon pahuutta.

Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa minun yksinäisyydestäni.

Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.

Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden; ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä jakamisesta.

Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien vapisemista.

Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten äänettömyyttä!

Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää on, ne valollaan puhuvat, — minulle ne vaikenevat.

Oi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan: armahtamattomana se ratojaan vaeltaa.

Nurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja kohtaan, — näin vaeltaa jokainen aurinko.

Myrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.
Järkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.

Oi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä loistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon utareista!

Oi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano on minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!

Yö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja yksinäisyyteen!

Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, — puhua minä kaipaan.