"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon, että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän tai pään.

"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian paljon, — ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri — päinvastaisiksi raajarikoiksi minä kutsun niitä.

"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka. Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, — mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi, saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen, nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut suurista ihmisistä, — ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."

Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla oppilaittensa puoleen ja sanoi:

"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!

"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja teurastustantereella.

"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia — mutta ei yhtään ihmisiä!

"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä — oi, ystäväni — se on minulle sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin tietäjä, mitä täytyy tulla.

"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen — ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on Zarathustra.

"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse vastasitte te kysymyksillä itsellenne.

"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?
Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?

"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?

"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!

"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja kauhistuttavaa sattumaa.

"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!

"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin sen olemaan!' — se vasta on minulle lunastusta!

"Tahto — se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto itse on vielä vanki.

"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä vapauttajankin kahleissa?

"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, — on se kaiken menneisyyden häijy katselija.

"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan himoa, — se on tahdon yksinäisin murhe.

"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?

"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä vangittu tahtokin.

"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on ollut' — se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.

"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja alakuloisuutta kuten se.

"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle, mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.

"Tämä, niin tämä yksin on juuri kostoa: tahdon vastenmielisyys aikaa ja sen menneisyyttä kohtaan.

"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!

"Koston henki: ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva rangaistusta.

"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.

"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi tahtoa takaisin, — siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä — rangaistusta!

"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'

"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.

"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.

"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus? Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.

"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!

"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen muuttuisi ei-tahtomiseksi —: mutta te tunnette, veljeni, tuon hulluuden tarulaulun!

"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille: 'tahto on luova.'

"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa — kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!' — kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin minä olen tahtova!'

"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?

"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?

"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki sovitus on?

"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on tahto valtaan —: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille vielä takaisintahtomisenkin?"

— Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan; hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja sanoi sävyisästi:

"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata. Etenkin puheliaalle." —

Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi hitaasti:

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"

Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"

"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee jaaritella koulusta.

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen — kuin itselleen?" —

Ihmisviisaudesta.

Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!

Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.

Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen tahdon?

Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa — syvyyteen!

Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo minun toinen tahtoni.

Ja siksi minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.

Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein ympärilleni levitettynä.

Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo pettää minut?

Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.

Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja pois!

Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman varovaisuutta.

Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin vedellä.

Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä!
Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä — onnenasi!"

Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän turhamielisiä enemmän kuin ylpeitä.

Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä parempaa kuin ylpeys on.

Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.

Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, — koko heidän henkensä on tässä tahdossa.

He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään minä rakastan katsella elämää, — se parantaa alakuloisuudesta.

Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.

Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa takia.

Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.

Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää; sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"

Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin, turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! —

Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän pelkonne turmella minulta pahan näköä.

Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.

Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon pahuuden ihmettä.

Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa veroinen.

Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te kalkkarokäärmeet?

Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.

Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.

Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään, ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!

Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee olla hyvää metsänriistaa!

Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli "Perkele"!

Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi teille hirvittävä hyvyydessään!

Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!

Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te kutsuisitte minun yli-ihmistäni — perkeleeksi!

Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän "korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!

Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina: silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin tulevaisuuksiin.

Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia vaatteita!

Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".

Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, — että minä en tuntisi teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun viimeinen ihmisviisauteni. —

Näin puhui Zarathustra.

Hiljaisin hetki.

Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena, karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään — oi, lähtemään teidän luotanne!

Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!

Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? — Oi, minun suuttunut valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran sanonut teille sen nimeä?

Eilen iltapuolella puhui minulle minun hiljaisin hetkeni: se on minun hirvittävän valtiattareni nimi.

Ja sitten se tapahtui, — sillä minun täytyy sanoa teille kaikki, jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä lähden pois!

Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? —

Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen altaan ja uni alkaa.

Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä, väistyi maa minun altani: uni alkoi.

Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni kauhistui.

Silloin se puhui ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra?" —

Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"

Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen, mutta minä en tahdo sanoa sitä!"

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo,
Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" —

Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli minun voimani!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta,
Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" —

Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen takiansa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." —

Ja minä vastasin: "Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt!
Korkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat?
Kukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Oi, Zarathustra, kenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja alankojakin." —

Ja minä vastasin: "Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä minä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten luo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinä tiedät siitä? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään." —

Ja minä vastasin: "He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni ja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin."

Ja näin he puhuivat minulle: "sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit käymisenkin!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä heidän pilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen: nyt sinun tulee käskeä!

"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti käskee.

"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.

"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo hallita." —

Ja minä vastasin: "Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen."

Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.

"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." —

Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.

"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi: mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä nuoruutensakin." —

Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten ensin sanoin: "Minä en tahdo."

Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!

Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!

"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla vielä mureaksi." —

Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.

— Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.

Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein äänettömin ihminen — ja tahtoo olla se!

Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko minä itara? —

Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.

NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

KOLMAS OSA

"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.

Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?

    Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
    murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."

                                Zarathustra,
                 lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).

Vaeltaja.

Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle: sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin; ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.

Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.

Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, — vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain oman itsensä.

Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.

Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni — minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.

Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.

Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu ja kuilu — ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on kirjoitettu: Mahdottomuus.

"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit nousta ylöspäin?

"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän sinussa tulla kovimmaksi.

"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa — vuotaa!

"Oppia katsomaan pois itsestään on välttämätöntä nähdäkseen paljon: — tämä kovuus on välttämätön jokaiselle vuorille-nousevaiselle.

"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!

"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle itseäsi, — ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä allasi!

"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun huipukseni, se on minulla vielä jäljellä viimeisenä huippunani!" —

Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle, katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.

Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.

Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun täytyy nyt astua alas!

Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:

— syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä olen valmis.

Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin minä opin, että ne tulevat merestä.

Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. —

Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.

Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen silmä katselee minua.

Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös, että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.

Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista odotuksista?

Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni itsellenikin sinun takiasi.

Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti, totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! —

Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua merellekin?

Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit luottavaisena kaiken hirvittävän luo.

Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä —: ja heti sinä olit valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.

Rakkaus on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, mikä vain elää! Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun kainouteni rakkaudessa! —

Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: — suuttumuksesta ja kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.

Näystä ja arvoituksesta.

l.

Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa — sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka tuli autuailta saarilta —, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin. Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: — silloin hän alkoi puhua näin:

Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein peljättävillä merillä purjehti,

— teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:

— sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te voitte arvata, siellä te vihaatte selvitystä —

teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä näin, — yksinäisimmän näkemän näyn. —

Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän — synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.

Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman alla.

Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani ylöspäin.

Ylöspäin: — uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.

Ylöspäin: — vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä, puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.

'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen viskatun kiven täytyy — pudota!

'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, — mutta jokaisen viskatun kiven — täytyy pudota!

'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi sinä kyllä viskasit kiven, — mutta sinun päällesi se on putoava takaisin!'

Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää kuin yksinolo!

Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, — mutta kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää unenhorroksesta. —

Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai minä!' —

Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä — rohkeus, joka ryntää kimppuun: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.

Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen. Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on syvin tuska.

Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla: ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse katseleminen ole — pohjattomuuksien näkemistä?

Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin. Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.

Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, — rohkeus, joka ryntää kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'

Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —

2.

"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi meistä kummastakin —: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani! Sitä sinä et voisi kantaa!" —

Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni. Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.

"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut loppuun.

"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä rata ulospäin — se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: — ja tässä, tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.

"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä — ja yhä eteenpäin ja yhä etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti sotisivat toisiaan vastaan?" —

"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."

"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen, missä istut, rampa, — ja minä kannoin sinut korkealle!

"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista: 'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata taaksepäin: meidän takanamme on iankaikkisuus.

"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?

"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo — olla olemassa?

"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? Siis — — itsensäkin?

"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa ulospäin — sen täytyy kulkea se vielä kerran! —

"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo, ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista asioista kuiskutellen — eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla olemassa?

"— ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa — eikö meidän täydy iankaikkisesti tulla takaisin? —"

Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin koiran ulvovan lähellä.

Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:

— silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:

— niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri, kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, — hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: —

siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti minua uudelleen.

Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus? Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa kuutamossa.

Mutta siellä makasi ihminen! Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat pystyssä, vinkuen, — nyt se näki minun tulevan — silloin se ulvoi jälleen. Silloin se huusi: kuulinko minä milloinkaan koiran niin huutavan apua?

Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt. Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan, vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta raskas käärme.

Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen kurkkuunsa — ja pureutui sinne kiinni.

Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: — turhaan! se ei temmannut käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!

"Pää poikki! Pure!" — niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani huusi yhtenä ainoana huutona minusta. —

Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista riemuitsevat!

Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!

Sillä näky se oli ja aavistus: — mitä näin minä silloin vertauksena? ja ken on se, jonka täytyy kerran tulla?

Ken on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?

— Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään —: ja hyppäsi ylös. —

Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä — muuttuneena, kirkastuneena, joka nauroi! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä niin, kuin hän nauroi!

Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, — ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.

Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! —

Näin puhui Zarathustra.

Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.

Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa —: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle omalletunnolleen:

Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.

Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä toisenkin kerran: — hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.

Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se etsii nyt majakseen valoisan sielun: onnesta on kaikki valo käynyt nyt hiljaisemmaksi.

Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon, etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet vieraanvaraiset sielut.

Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni huomenvalo!

Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi ne ensin.

Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä täydelliseksi.

Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.

Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani ja parhaimman maani puut.

Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret!

Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.

Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.

Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa, itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.

Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani ja syntyäni, — onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan ottaa: —

— jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja juhlatoveri Zarathustralle —: sellainen, joka kirjoittaa minun tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi täydellistymiseksi.

Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan itseni kaikelle onnettomuudelle — itseni viimeiseksi koetukseksi ja tuntemiseksi.

Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin hetki ja hiljaisin hetki — kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"

Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"

Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä: pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.

Pyytää — se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. Te olette minun, lapseni! Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä mitään pyytämistä.

Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun ylitseni pois.

Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: — silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.

Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska heräsi —: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.

Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä — en kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun ajatukseni puri minua.

Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?

Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä pohjattoman vaikeneva!

Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo, että sinua mukanani — kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.

Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka huutaa sinut ylös!

Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja voitto on oleva minun täydellisyyteni vahvistus! —

Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen —, vielä minä en näe mitään loppua.

Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat minua ylt'ympäri!

Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!

Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian samettihienoja hymyjä.

Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo mustasukkainen —, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.

Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: — sopimattomaan aikaan sinä tulit!

Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne — minun lasteni luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.

Tuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! —

Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni. Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on nainen."

Ennen auringonnousua.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!
Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.

Viskata itseni sinun korkeuteesi — se on minun syvyyteni! Kätkeä itseni sinun puhtauteesi — se on minun viattomuuteni!

Jumalan kätkee hänen kauneutensa: niin sinä kätket tähtesi. Sinä et puhu: niin sinä ilmoitat viisautesi minulle.

Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle sielulleni.

Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:

Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.

Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.

Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon —: me vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.

Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni sisarsielu?

Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: —

— pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena savuavat.

Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, ketä minä vuorilta alati etsin, ellen sinua?

Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja avuttoman hätäapua: — lentää tahtoo minun koko tahtoni, lentää sinuun!

Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua!

Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, — tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.

Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä: noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä saakka kiroamaan.

Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!

Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: —

— suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — Koska ne ryöstävät sinulta minun myöntämiseni! ja aameneni!

Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.

Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee oppia kiroamaan!" — tämä kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä mustinakin öinä minun taivaallani.

Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.

Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni siunaamiseen vapaiksi.

Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!

Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.

Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan: "kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas, umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."

"Umpimähkäisyys" — se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen orjuudesta.

Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen tahto" — lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.

Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan opettaessani: "kaikessa on yksi mahdotonta — järkevyys!"

Hiukan järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen, — tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!

Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä mieluummin — tanssivat sattuman jaloilla.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: —

— että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia varten! —

Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun tahdoin siunata sinua?

Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan? — Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt — päivä tulee?

Maailma on syvä —: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut. Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt!

Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! —

Näin puhui Zarathustra.

Pienentävästä hyveestä.

1.

Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä ihmiselle oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän ihmetteli ja sanoi:

"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!

"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi panisi ne takaisin laatikkoonsa!

"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko miehet mennä niihin sisälle ja astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan herkutella."

Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi surullisena: "kaikki on käynyt pienemmäksi!

"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!

"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää tarvitse kumartaa — ei enää tarvitse kumartaa pienille!" — ja Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. —

Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.

2.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.

He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, — ja koska minun on vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat välttämättömiä!

Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille kanoille paha.

Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin viisaudelta.

He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, — he puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele — minua!

Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.

He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä? pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"

Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät polttavat lasten sielut."

He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite väkeviä tuulia vastaan, — he eivät aavista mitään minun onneni kuohusta!

"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" — niin he väittävät vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?

Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa heidän ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii minua vielä, kun riisun sen yltäni.

Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee, ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo saada enemmän lahjoja!

Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.

Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.

Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: — mutta sen aiheuttaa heidän oppinsa onnesta ja hyveestä.

He ovat näet säveitä hyveessäkin — sillä he tahtovat mukavuutta.
Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.

Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä minä kutsun heidän hoipertelemisekseen. Täten he käyvät vastukseksi jokaiselle, jolla on kiire.

Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä: niitä vastaan minä kernaasti törmään.

Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.

Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi. Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja näyttelijöitä.

Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja näyttelijöitä vastoin tahtoaan —, oikeat ovat alati harvinaisia, vallankin oikeat näyttelijät.

Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa naisen — lunastamaan.

Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten hyveitä.

"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" — niin rukoilee täällä hallitsevienkin ulkokultaisuus, — ja voi, jos ensimäinen herra on vain ensimäinen palvelija!

Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus; ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa aurinkoisilla ikkunanruuduilla.

Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.

Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.

Kainosti syleillä pientä onnea — sitä he kutsuvat "alistumiseksi"! ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.

He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät hänelle hyvää.

Mutta tämä on pelkuruutta: vaikkakin sitä kutsutaan "hyveeksi". —

Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen siinä ainoastaan heidän käheytensä, — jokainen tuulahdus tekee nimittäin heidät käheiksi.

Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.

Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.

"Me asetamme istuimemme keskelle — sen sanoo minulle heidän hymyilynsä — ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin tyytyväisistä emäsioista."

Mutta tämä on — keskinkertaisuutta: vaikka sitä kutsutaan kohtuudeksi. —

3.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.

He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita; ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.

He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien lailla!

Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."

Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä —; mutta juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen Zarathustra, jumalaton.

Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää minun nitistämästä niitä.

Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"

Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen? Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.

Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen sattuman omassa padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, minun ravintonani.

Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta vielä valtiaallisemmin puhui minun tahtoni sille, — tuossa se jo oli rukoellen polvillaan —

— rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee ystävän luo!" —

Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani.
Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:

Te käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! Te murenette pois, mukavuutta rakastavaiset! Te käytte vielä perikatoon —

— monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne takia,monien pienten alistumistenne takia!

Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi suureksi, sen vuoksi se tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!

Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta; teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää tulevaisuuden verestä.

Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu kunnia: "tulee ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."

"Onni kyllä antaa" — sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän ottava teiltä!

"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken puoleksi tahtomisen ja tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!

"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä tahdotte', — mutta olkaa ensin sellaisia, jotka voivat tahtoa!

"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa ensin sellaisia, jotka itseänsä rakastavat —

"— rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. —

"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani!
Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.