NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

NELJÄS JA VIIMEINEN OSA

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?

    Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on
    yläpuolella heidän sääliään!

    Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä:
    se on hänen rakkautensa ihmisiin."

    Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
    säälistään ihmisiin on jumala kuollut."

Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.

Hunajauhri.

— Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli ulos — sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien kuilujen —, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.

"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" — "Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen, minä pyrin työhöni." — "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen, sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä lepää onnen taivaansinisessä meressä?" — "Te ilvehtijät, vastasi Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen! Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin sulanut piki." —

Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi Zarathustra, sanoivat ne, siitä se siis johtuu, että sinä itse käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan, sinä olet takertunut pikeesi!" — "Mitä te sanotte, eläimeni, virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille, jotka kypsyvät. Hunaja minun suonissani on se, joka tekee vereni paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." — "Niin tulee olemaan, oi Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa; mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." — "Niin, eläimeni, vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää, jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata tuolla ylhäällä hunajauhrin." —

Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin: — silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja puhui näin:

Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.

Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä — uhriksi!

Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut kielellään tavoittelevat:

— parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,

— mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä, suurista ja pienistä!

Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: — sitä kohti minä heitän nyt kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!

Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat ihmiskalat!

— vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä, jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun onnessani,

kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani, nousta ylös minun korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.

Tämä minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen, puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja, joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "Tule siksi, mikä olet!"

Siis tulkoot ihmiset tästälähin ylös minun luokseni: sillä minä odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.

Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla, en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka on unhoittanut kärsivällisyydenkin, — koska hän ei enää "kärsi".

Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?

Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin tälle korkealle vuorelle.

Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja vihreäksi ja keltaiseksi —

— pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin "kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"

Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka eivät milloinkaan saa suunvuoroa!

Mutta minä ja kohtaloni — me emme puhu tätäpäivää varten, me emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.

Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme, tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan — —

Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, — molemmin jaloin minä seison varmana tällä pohjalla,

— ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?

Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle ihanimmat ihmiskalat!

Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa on minua varten — kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan, pahanilkisin kaikista kalastajista.

Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan murheen vatsaan!

Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni — mikä ruusunpunainen hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!

Hätähuuto.

Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa: sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui, kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen, ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan — silloin hän pelästyi yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin, kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.

Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui, pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.

"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä, turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies istuutuu kanssasi pöytään!" — "Tyytyväinen vanha mies? vastasi tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat olla — sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" — "Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. — "Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan, suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin venheesi ja kantamaan sinut pois." — Zarathustra vaikeni tämän jälkeen ja ihmetteli. — "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä: eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" — Zarathustra vaikeni uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.

"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle säästettiin, — tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"

— "Sääli! vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti molemmat kädet ylös — oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään sinua viimeiseen syntiisi!" —

Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen, ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä. "Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" —

Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?"

"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? Korkeampi ihminen on se joka huutaa sinua!"

"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" — ja hänen ihonsa peittyi hiestä.

Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.

"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!

"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä tanssii viimeinen iloinen ihminen!'

"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia kultasuonia.

"Onni — kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?

"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta, autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" —

Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa — sen tiedän minä paremmin! Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti siitä, sinä huokaileva surusäkki!

"Ole lorisematta siitä, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?

"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta epäkohteliaalta? Mutta täällä on minun hovini.

"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet heti noista metsistä: sieltä kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä ahdistaa petoeläin siellä.

"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." —

Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!

"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!

"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan, kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky — ja odottamaan sinua!"

"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!

"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain, sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla molemmat hyvällä tuulella,

"— hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun tanssikarhunani.

"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!
Mutta minäkin — olen tietäjä."

Näin puhui Zarathustra.

Puhelu kuninkaitten kanssa.

l.

Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen. Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista! Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen — mutta ainoastaan yhden aasin!"

Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."

Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee myöskin hyvät tavat."

"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana: mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää seuraamme'?

"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, — vaikka sen nimi on hyvä seura',

"— vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja vielä huonompien lääkitystaiturien.

"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea, viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.

"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra! Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.

"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan arkista.

"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää. Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat palmunlehdet.

"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi, peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!

"Me emme ole ensimäisiä — ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä: tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan sitä.

"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn, huonon hengityksen —: hyi, elää roskaväen joukossa,

"— hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys! iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" —

"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."

Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten eteen ja aloitti:

"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat, hänen nimensä on Zarathustra.

"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!' Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne: 'mitä enää meistä kuninkaista!'

"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te löysitte matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."

Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä suusta: "meidät on tunnettu!

"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen —

"— ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita. Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan päällä myöskin korkein herra.

"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja luonnottomaksi.

"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä: silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' —

"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla! Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo siitä: —

"— tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen pitkille korville. No niin! Hyvä!"

(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)

    Kerran — armon vuonna ensimäisenä kai —
    Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
    "Nyt käy nurin päin!
    Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
    Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
    ja Caesar elukka, jumala — juutalainen!"

2.

Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme sinua katselemaan!

"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.

"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä näköinen hän on!

"Meidän täytyy saada kuulla häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää!'

"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää? Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää!'

"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille viinitynnyreille.

"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.

"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." — —

— Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita, jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän tyköänne.

"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!

"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, — eikö sen nimi ole tänään: osata-odottaa?" —

Näin puhui Zarathustra.

Veri-iili.

Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu, joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli tehnyt.

"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi vertaus.

"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa auringonpaahteessa:

"— niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen peljästynyttä: näin tapahtuu meille.

"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin — miten vähän puuttui, että he olisivat hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan he ovat — yksinäisiä!"

— "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi, katso vain, olenko minä mikään koira?" — ja näin sanoen istuva nousi ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne, jotka väijyvät lammikko-otuksia.

"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, — "mitä sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"

Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee! sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle minä tuskin vastaan."

"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.

"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot — minä olen se, mikä minun täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.

"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana, — etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?

"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri eläin, ja sitten — tallasi sinua ihminen!" — —

Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä minulle tapahtuukaan! huudahti hän, kenestä muusta minä tässä elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää, veri-iilistä?

"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja, ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa, silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni, Zarathustra itse!

"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi, joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili Zarathustra!" —

Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas päivä."

"Minä olen hengeltä tunnollinen, vastasi kysytty, ja hengen asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä, lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.

"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!
Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!
Minä — tunkeudun pohjaan:

"— mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain on todella pohjaa ja perustaa!

"— kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"

"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä tunnollinen?"

"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka minä uskaltaisin ryhtyä siihen!

"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin aivot: — se on minun maailmani!

"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista. Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'

"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun valtakuntani!

"— Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta tietämättömyyteni.

"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.

"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.

"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"

— Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.

"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle, nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun ankariin korviisi!

"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!

"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." —

Näin puhui Zarathustra.

Loihtija.

l.

Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan. "Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, — minä tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan, että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:

Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! Tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: — niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon — jumala!

Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä — minusta kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? —

    Hahaa! Sa hiivit luo?
    Tulet keskellä sydänyön,
    mitä tahdot? Puhu!
    Mua ahdistat, painat —
    Haa! lähell' olet jo liian!
    Pois! Pois!

Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade — mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon — varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa — jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä — liehiä sulle?

Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, — sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä minulta tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä tahdot, tuntematon — jumala? — —

    Vai lunnahia?
    Mitä lunnaiksi tahdot?
    Vaadi paljon — niin ylpeyteni neuvoo!
    Lyhyt tili — niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

    Hahaa!
    Sa — minut tahdot?
    Minut — kokonaan?…
    Hahaa!
    Ja kidutat minua, narri,
    kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
    Suo lempeä — ken mua lämmittää vielä?
    Ken lempii? — kädet kuumat anna,
    anna sydän-hiillosmaljat
    minulle, yksinäisimmälle,
    jonka jää, jää seitsenkertainen
    opetti janoamaan
    vihamiehiäkin,
    suo mulle, suo,
    vihamies sa julmin,
    suo mulle — itses! — —

Tiessään! Siinä hän pakeni, hänkin, mun seurani ainoa, viimeinen, mun vihamieheni suuri, mun tuntemattomani, mun jumal-teloittajani!

— Ei! Saavu taas, tuo kidutuksesi kaikki! Luo yksinäisimmän oi saavu taas! Sua kohti kyynelvirtani nyt kaikki juoksee! Sydänliekkini viimeinen, se sinulle liekkii. Oi saavu taas, mun tuntematon jumalani! mun tuskani! mun — onneni viimeinen!

2.

— Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään,
vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.
"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!
Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!

"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan hyvin — lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"

— "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi
Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!

"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella, kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin arvannut minun ajatukseni!

"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi', sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan — tämän totuuden!"

— "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä puhut totuudesta!

"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"

"Hengen parannuksentekijäksi, sanoi vanha mies sitä — minä näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan —

"— runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa ja omaantuntoonsa.

"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit perille minun taidostani ja valheestani! Sinä uskoit minun hätääni, kun pitelit päätäni molemmin käsin —

"— minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu, liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."

"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.

"Mutta sinun — täytyy pettää: siihen määrin minä tunnen sinut! Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se, minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi valhetta!

"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana lääkärillesi.

"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin totta, sinussa on jotakin hengen parannuksentekijää!

"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja viekkautta, — oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!

"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu kiinni sinun suuhusi." — —

— "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä, ken uskaltaa puhua minulle sellaista, suurimmalle, joka tänään elää?" — ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:

"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat minua, minä en ole suuri, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän tiedät sen — minä olen etsinyt suuruutta!

"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.

"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun — tämä minun murtumiseni on oikeata!"

"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta, mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.

"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'

"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit — oikeata.

"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä minun metsistäni ja kallioiltani? Ja jos sinä asetuit minun tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit minulta? —

"— miksi sinä koettelit minua?" —

Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä — etsin vain.

"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta, yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!

"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? Minä etsin
Zarathustraa."

— Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta
Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.
Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän
loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:

"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.

"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on suuri.

"Minä itse tosin — minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen valtakunta.

"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe, ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.

"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!

"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä tietää vielä, mikä on suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta! Ainoastaan narri: narreilla on onnea.

"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken opetti sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi — sinä koettelet minua?" — —

Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä eteenpäin.

Virkajättönä.

Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta, näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä he tahtovat minun valtakunnassani?

"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen velhon juosta minun tieni ylitse —

"— velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!

"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja kämpäjalka!" —

Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa kohti.

"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.

"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki maailma tänään tietää."

"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän, että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran uskonut?"

"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin kuin muistoissa.

"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! — hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.

"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä, joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.

"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, — mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa — sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä pois.

"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?
Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta
kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin
Zarathustraa!"

Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli sitä kauan ihaillen.

"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.

"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?" —

Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:

"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt myös hänet enimmän kadottanut —:

"— katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin? Mutta ken voisi siitä riemuita?" —

— "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, kuinka hän kuoli? Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,

"— että hän näki, kuinka ihminen riippui ristillä, eikä kestänyt sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen kuolemakseen?" — —

Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.

"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.

"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia teitä."

"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin Zarathustra itse — ja saan ollakin.

"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.

"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on aviorikos.

"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja töitten maksoa.

"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä huvitukseksi.

"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen, enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan isoäidin kaltainen.

"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä päivänä liian suureen sääliinsä" — —

"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä silmin nähnyt tämän? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen kuoleman.

"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo hänelle antaa.

"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti puhuu. Mutta hän — sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli jotakin sinun lajiasi, pappislajia — hän oli monella tavoin selitettävä.

"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi hän ei puhunut selvemmin?

"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat, jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin! Ken sen sinne pani?

"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, — se oli synti hyvää makua vastaan.

"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois tuollainen jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla jumala!'"

— "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet, tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut jumalattomuuteesi!

"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä tuollepuolen hyvää ja pahaa!

"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin kädellä siunata.

"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua ja tuskaa minä tunnen tässä.

"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" —

"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.

"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.

"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.

"Mutta ken voisi nostaa sinun alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa, ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.

"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." —

Näin puhui Zarathustra.

Rumin ihminen.

— Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!

"— Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" —

Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta, ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa: Käärmeen-kuolemaksi.

Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: — se kuului näin:

"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä on kosto todistajalle?

"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda, kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!

"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus, sinä kova pähkinänsärkijä, — arvoitus, joka minä olen! Sano siis: kuka minä olen!"

— Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette, että hänen sielulleen tapahtui? Sääli valtasi hänet; ja hän vaipui yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut monia puunhakkaajia, — raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.

"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet jumalan murhaaja! Anna minun mennä.

"Sinä et kestänyt sitä, joka näki sinut, — joka näki sinut alati ja läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"

Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. —

"— Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:
Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!

"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on surmannut hänet — jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni, sitä et tee turhaan.

"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!

"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani. Eivät vihallaan, eivät takaa-ajajillaan: oi, sellaista vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!

"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken hyvin vainoaa, oppii helposti seuraamaan: — hänhän on jo — jälempänä! Mutta se on heidän säälinsä. —

"— heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:

"— sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä tulin. Se tie on huono.

"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.
Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,

"— jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin, siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.

"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit, minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.

"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja sanoin. Mutta siihen — minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä arvasit —

"— siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä, rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra, kunnioitti minua!

"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista — sinut, oi Zarathustra!

"— olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.

"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve: — heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.

"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia, hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.

"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja tahtojen ja sielujen vilinän.

"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle: niin annettiin heille viimein myöskin valta — nyt he opettavat: hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!

"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka todisti itsestään: 'minä olen totuus.'

"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat pöyhistymään — hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa opettaessaan: 'minä — olen totuus.'

"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? — Mutta sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei! Kolmasti ei'!

"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä säälistä — et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.

"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'

"— kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!

"Mutta sinä itse — varoita myöskin itseäsi omasta säälistäsi! Sillä monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset, epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset —

"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein. Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.

"Mutta hänen — täytyi kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät kaikki, — hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.

"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen, ylensääliväisen täytyi kuolla.

"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa — tai lakata itse elämästä.

"Sen jumalan, joka näki kaiken, myöskin ihmisen: tämän jumalan täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."

Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.

"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran luola.

"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville eläimille.

"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt, sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.

"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin — niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" — —

Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.

"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään, kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!

"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista sillä on vastassaan!

"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi — suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.

"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään: sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon minä kuulin?

"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi." — —

Vapaaehtoinen kerjäläinen.

Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin, alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.

"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.

"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun sieluani."

Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi. Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi, että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.

Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä, rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.

"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit, rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.

"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä, tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?

"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä yksi: märehtiminen.

"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi murheestaan.

"— suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään iljetys. Kenen sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" —

Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa Zarathustraa kohti, — sillä siihen saakka se oli rakkaudella levännyt lehmissä —: mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.

"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma suunsa, hänen oma sydämensä."

Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja ihmettelivät.

"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi! Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi luotansa suuren rikkauden,