KOLMAS NÄYTÖS.
Sama huone. Vähän myöhemmin.
SIRKKU (puhelinkeskustelussa). Älä nyt, Kerttu, viitsi lörpötellä joutavia! En ole sillä tuulella. — Isäkö? — Hän sai jonkinlaisen sydänkohtauksen. — Lääkettäkö? — Oli hänellä sellainen pieni pullo — siitä kaadettiin muutama tippa vesilasiin. Pullo on vieläkin tuolla tädin pöydällä. — Vai niin — vai teiltä hän otti sen tänä aamuna. — Niin, niin kai — hän tunsi kai jotakin rasitusta matkan johdosta. — Kyllä — kyllä hän nyt voi paremmin. — Varovako? — Minkätähden? Vaarallista myrkkyäkö? — Sepä ihme! — Vai niin — vai tappaisi? — Käskikö apteekkari sinun sanoa? — Hyvä, hyvä! Kiitos vain! Minäpä panen sen talteen. — Niin — tietysti isälle, mutta hän ei ole nyt kotona. — Vai et mene sinäkään huvimatkalle. — No, hyvä! Kyllä pistäydyn heti kun ehdin. Terve!
KAUKO (tulee vakavana, hilliten kiihtymystään). Kas vain — Sirkku!
Oletko täällä?
SIRKKU. Odotin sinua!
KAUKO. Se oli hyvä! Aioin juuri mennä tädin luo etsimään sinua. Onko isäsi siellä?
SIRKKU. Ei! Hän ajoi äsken autolla kirkolle päin.
KAUKO. Vai niin! — Istu nyt tuohon keinutuoliin! Puhutaan vähän vakavista asioista!
SIRKKU (menee istumaan). Tule tänne viereeni! Nosta tuoli tänne! — Kas noin! Sinulla on jotakin erikoista! Mistä sinä tulit?
KAUKO. Malkalasta.
SIRKKU. Onko siellä jotakin tapahtunut?
KAUKO. On.
SIRKKU. No?
KAUKO. Malkala on kuollut.
SIRKKU. Vai niin!
KAUKO. Niin — tällä kertaa hän oli tosi.
SIRKKU (melkein pyytäen). Nyt sinäkin olet ehkä suosiollisempi häntä kohtaan?
KAUKO. Luulen — melkein. Kuolema sovittaa paljon.
Sillä on ihmeellinen voima.
SIRKKU. Kai hän sentään ehti testamentin allekirjoittaa?
KAUKO. Kyllä — tuon omituisen testamentin.
SIRKKU. Mitä aiot nyt tehdä?
KAUKO. Tuomarin mielestä minä en voi kieltäytyä.
SIRKKU. Luota sitten häneen! Hänhän on aina ollut ystäväsi.
Kieltäytymisellä et voittaisi mitään vaan menettäisit kaikki.
KAUKO. Samaa hänkin sanoi. Hän pyysi minua käymään luonaan neuvottelemassa näistä lähitoimenpiteistä.
SIRKKU. Tietysti menet vielä tänään?
KAUKO. Lupasin pistäytyä aivan heti. Tahdoin vain ensin tavata sinut.
SIRKKU. Minäkin tahtoisin vielä puhua sinulle noista isän ihmeellisistä vaatimuksista. Ehdimme äsken vaihtaa vain muutaman sanan. Mitä sinä siitä kaikesta arvelet?
KAUKO. Hm! (Heittää hymyilevän syrjäsilmäyksen Sirkkuun.) Tiedätkö mitä?
SIRKKU. No?
KAUKO. Minä ensin viihdytän sinut. Sen jälkeen voimme ilman kiihtymystä käsitellä asiaa.
SIRKKU. Mitä tarkoitat?
KAUKO. Minä kävin pappilassa.
SIRKKU. Pappilassa?
KAUKO. Niin — minä aion mennä naimisiin.
SIRKKU. Älä nyt lorua! En ole sillä tuulella.
KAUKO (vakavasti). En minäkään leiki elämän arvoilla. Minä kävin pappilassa ja panin meidät kuulutuksiin. Se oli minun vastalauseeni isäsi vaatimuksiin.
SIRKKU. Tietääkö isä sen?
KAUKO. Tietää. Sanoin sen hänelle lähtiessäni.
SIRKKU. Mutta miten se kävi päinsä —?
KAUKO. Ilman sinua — tarkoitat?
SIRKKU. Niin.
KAUKO. Se kävi päinsä siten, että asia on nyt selvä. Sinä vain piipahdat rovastin luona ennen iltaa.
SIRKKU. Niinkö?
KAUKO. Niin — jos sinä tahdot.
SIRKKU (silittää Kaukon kättä). Tiedäthän, että sinun tahtosi on minun.
KAUKO (ottaa Sirkun käden ja suutelee sitä). Siihen minä luotinkin. —
Sinun on mentävä ennen iltaa.
SIRKKU. Kyllä — kyllä!
KAUKO (nousee). No, nyt voimme puhua isästäsi. Nyt et voi kiihoittua mistään, mikä tätä asiaa koskee. (Kävelee.) Voin vieläkin sanoa sinulle etukäteen, että se on aitoafrikalainen juttu — koko historia. Täysin sopiva neekerimaahan ja Kongoon. Täällä se tuntuu sadulta.
SIRKKU. Sekö, että hän vaatii meidät eroamaan?
KAUKO. Ei se mitään. Se on kyllä täysin eurooppalaista.
SIRKKU. Mutta käsittämätöntä! Ymmärrätkö sinä hänet?
KAUKO (pysähtyy). Hm! Mitä itse arvelet?
SIRKKU. En osaa sanoa sinne enkä tänne. Sano sinä! Minä näen, että sinä tiedät jotakin.
KAUKO. En minä tiedä mitään, mutta minä arvelen, että —
SIRKKU. Että mitä?
KAUKO. Että isälläsi on jokin kekseliäs päähänpisto.
SIRKKU. Sinä ärsytät minua! Sano niin, että ymmärrän.
KAUKO. Minä arvelen, että tuo epäterveellinen ilmanala, jossa hän on elänyt parikymmentä vuotta, ei ole pilannut ainoastaan hänen sydäntään, vaan —
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja huudahtaa). Hänen järkensäkö?
KAUKO (vetää Sirkun hellästi istumaan). Älä säikähdä! Ehkei se ole niin vaarallista.
SIRKKU (tuijottaa eteensä). Vai niin — isä parka!
KAUKO. Hm! Säälittävää kyllä. Mutta en minä ainakaan muuta selitystä voi keksiä.
SIRKKU. Olisikohan tässä mitään tehtävä?
KAUKO (nousee). Katsotaan nyt ensin — kuinka pitkälle hän aikoo yrittää.
SIRKKU. Luuletko, että hän aikoo toimiakin?
KAUKO. Meidän pitää muistaa, että hän tulee villistä maasta Hänellä on ehkä sivistyneen ihmisen käsitteet vähän sekaisin.
SIRKKU. Uhkasiko hän sitten?
KAUKO. Ei juuri enempää kuin sinuakaan. Mutta sanoihan hän, että hän estää meidän liittomme joka tapauksessa. Hän sanoi tekevänsä kaikki, mitä rahan valta ja väkivalta voi.
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja ottaa kiinni päästään). Väkivalta! Odota vähän!
KAUKO (nousee) Mihin menet?
SIRKKU. Odota vähäni Tulen heti! (Juoksee ulos. Kauko kävelee, katselee ikkunasta, tupakoi ja kävelee taas. Sirkku palaa kiireesti, pieni pullo kädessä.) Tämä on isän lääkepullo. Kerttu sanoi, että siinä on tuhoisaa ainetta. Otin sen varmuuden vuoksi haltuuni, jos —
KAUKO. Joutavia! Ei hän mitään sellaista aio.
SIRKKU (tuskassa). Kukapa sen tietää —
KAUKO. Ei, ei! Ei varmasti mitään sellaista! Minä sen tiedän. Pistä pullo mihin tahansa. Vallan toista hän tarkoittaa.
SIRKKU (epäillen). Tiedätkö varmasti?
KAUKO. Tiedän. — Minulle kertoi asioitsija Aherma äsken merkillisen jutun tuossa tiellä.
SIRKKU. Aherma?
KAUKO. Niin — hän, joka omistaa umpinaisen auton — tiedäthän?
SIRKKU. Tiedän — tiedän.
KAUKO (taluttaa Sirkun uudelleen istumaan). Isäsi oli käynyt äsken hänen luonaan ja tilannut tuon auton Turkuun tänä iltana.
SIRKKU. Hän aikoo siis matkustaa?
KAUKO (istuu). Niin — sinun kanssasi.
SIRKKU (hämmästyen). Minun?
KAUKO. Arvattavasti — koska hän pyysi Aherman sähköteitse tilaamaan kaksi hyttipaikkaa Ruotsiin menevässä laivassa.
SIRKKU. Ahermako tämän kertoi?
KAUKO. Aherma kertoi — aavistamatta mitään sen enempää.
SIRKKU. Ja mitä sinä sanoit?
KAUKO. Minä etupäässä vain kuuntelin, etten herättäisi tarpeetonta huomiota.
SIRKKU (ihmetellen). Sanoiko.Aherma, että juuri minä —
KAUKO. Ei sanonut — mutta kukapa toinenkaan se voisi olla.
SIRKKU. Kuinka ihmeessä isä voi kuvitellakaan, että minä lähtisin.
Hänhän kysyi minulta — ja minä kielsin peruuttamattomasti.
KAUKO. Tässäpä ilmeneekin hänen omituisuutensa — hänen afrikalaisuutensa. Hänhän uhkasi käyttää rahaa ja väkivaltaa.
SIRKKU. Sehän on uskomatonta!
KAUKO. Tietysti uskomatonta — tietysti mahdotonta! Mutta välttääksemme häväistysjuttua — jos hän kuitenkin yrittäisi — olisi parasta, että poistuisit kotoa — ainakin ensi yöksi. Ai — mutta — menevätköhän ne kaikki huvimatkalle?
SIRKKU. Kerttu ei mene. Soitin juuri äsken hänelle.
KAUKO. No, tee siis asia selväksi hänen kanssaan. Voithan sanoa syyksi mitä tahansa — isäsi täälläolon — tai muuta —
SIRKKU. Ei minun Kertulle tarvitse mitään erikoisia syitä keksiä. Olen hänen seuranaan ollut siellä ennenkin.
KAUKO. Asia on siis selvä! (Nousee.) Nyt käyt vain pappilassa aivan ensimmäiseksi.
SIRKKU (nousee, hermostuneesti). Mitä minä siellä sanon?
KAUKO (leikillisesti). Sanot vain, että sinä olet juhannusmorsian.
SIRKKU. Älä nyt! Enhän minä sellaista voi.
KAUKO (rauhoittaen). Ei, ei! Tietysti! Sanot, että tulit toteamaan minun kuulutuksenottoni — että olet kihloissa minun kanssani. Asia on kovin yksinkertainen ja selvä. Rovastihan jo tietää jutun..
SIRKKU. Minä menen heti. Muutan vain pukua ensin.
KAUKO. Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Päinvastoin! Jätä se tekemättä!
SIRKKU. Kuinka niin?
KAUKO. Et herätä kenenkään huomiota. Piipahdat vain aivan kuin arkihommissasi olisit. Sanot vain tyttärille tai muille — jos tapaat — että sinulla on vähän asiaa minulta — niin selviydyt hämmästelemättä.
SIRKKU. Tukkani ainakin menen laittamaan uudelleen. — Lähdetkö sinä ulos?
KAUKO (katsoo kelloaan). Minä pistäydyn tuomarissa — vaikka hän on ehkä juuri päivällisellä — mutta sama se — voinhan kuitenkin käydä, kun lupasin.
SIRKKU. Minä olen niin hermostunut!
KAUKO (ottaa Sirkkua käsistä, herttaisesti). Mistä sitten?
SIRKKU. No, tästä kaikesta — ja sitten — tuosta pappilasta —
KAUKO. Sirkkuseni! Tee se repäisevästi, niin sitten siitä pääset!
SIRKKU. No, mennään sitten nopeasti!
(Menevät perältä. Näyttämö on hetken tyhjänä. Sitten Sirkku tulee takaisin, vielä pullo kädessä.) Varminta on kuitenkin — (Katselee lipastoa ja sitten pöytää, minne sen piilottaisi, keksii äkkiä, juoksee Kaukon makuukamariin. Mauri tulee hitaasti, pysähtyy pöydän luo katselemaan ulos. Sirkku aikoo tulla makuukamarista, mutta kun huomaa Maurin, vetäytyy nopeasti takaisin ja panee oven hiljaa kiinni. Mauri kääntyy lipastoon päin, katselee sitä hetken, ottaa sitten avainkimppunsa ja menee lipaston luo, tarkastelee lukkoa ja avaimia, koettaen sitten yhtä ja toista, kunnes viimein yksi sopii; aukaisee laatikon, pistää avaimet taskuunsa ja alkaa etsiä Sirkun kirjettä; kun ei löydä, ottaa kasan kirjeitä ja papereita, tulee pöydän luo ja alkaa siinä tarkastuksen, löytää vihdoin yhden, jonka päällekirjoituksen lukee tarkasti, ja kun huomaa, että kirje on avaamaton, heittää sen pöydälle, kooten kaikki muut, jotka vie lakaisin laatikkoon, sulkien sitten laatikon. Mutta hänen aikoessaan sitä lukita, kuuluu askeleita ulkoa ja hän ehtii tuskin kääntyä, kun Kauko tulee sisään, mennen suoraan pöydän luo ja heittäen hattunsa pöydälle, katsellen koko ajan Maurin huomaamatta, että kirje hautaantuu hänen hattunsa alle.)
MAURI. Anteeksi, että jäin huoneeseesi, vaikka et ollut kotona.
KAUKO. Se miellyttää minua. Olkaa kuin kotonanne! Tehkää hyvin!
(Osoittaa istumaan.)
MAURI (katsoo pöytään kuin aikoisi mennä ottamaan kirjeen, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä). Kiitän! (Menee hitaasti keinutuoliin istumaan, ei tiedä, kuinka alkaisi keskustelun, kun Kauko seisoo liikkumattomana paikallaan ja on vaiti.) Noo — oletko kuullut, miten Malkalassa nyt jaksetaan? Onko sairas yhä ennallaan?
KAUKO. Malkala on kuollut.
MAURI. Mitä? Kuollut?
KAUKO. Niin — noin tunti sitten.
MAURI. Entä testamentti? Ehtikö hän sen allekirjoittaa?
KAUKO (liikahtaa hermostuneesti). Kyllä ehti. (Kävelee.)
MAURI. Hermostuttaako se sinua?
KAUKO. Minua ärsyttää se, ettei kellään ole muuta sanottavaa Malkalan kuolemasta kuin: ehtikö hän tehdä testamentin.
MAURI. Sehän on luonnollista! Kaikki ovat odottaneet häneltäkin jotakin hyväätyötä. Nyt hän sen teki — hänkin. Onnittelen sinua!
KAUKO. Mitä onnea minulla siitä olisi?
MAURI. Mitäkö onnea? Varmuus, turva, riippumattomuus.
KAUKO (pysähtyy). Suotta kuvailette minulle onnea siellä, missä sitä ei ole — kun kaadatte sen siellä, mistä minä sitä etsin.
MAURI. Siellä se ainakaan ei ole! Usko minua!
KAUKO (ojentaa kiihtyneenä kätensä). Minä sanon teille: tuo on minun käteni! Te sanotte: ei ole, usko minua! — Onko sellaisessa mitään järkeä? (Kävelee.)
MAURI (hetken perästä vitkaan). Onni, jota sanot etsiväsi, ei ole sinun kädessäsi — eikä edes kätesi ulottuvissa.
KAUKO (istuu uhmamielisenä). Ei! Sillä se on jo minun sylissäni, minun sydämessäni..
MAURI (hetken kuluttua, yksinkertaisesti). Kuulehan nyt, Kauko! Älkäämme tuhlatko sanoja tyhjänpäiväiseen saivarteluun. Minulla ei ole eläissäni ollut niin vakavaa hetkeä kuin tämä.
KAUKO. Ei minullakaan!
MAURI. No, olettakaamme, että se on molemmille vakava! Olettakaamme, että me molemmat olemme peräänantamattomia. Kuinka käy silloin?
KAUKO. Toisen meistä täytyy taipua!
MAURI (katsoo Kaukoa, nousee). Aivan niin! Toisen täytyy taipua! Ja se toinen olet sinä!
KAUKO. Miksi juuri minä? Miksi ette te?
MAURI. Siksi, että minä en voi taipua.
KAUKO. Enkä minä!
MAURI (pyyhkäisee otsaansa). Hm! — Sitten täytyy sinun taittua.
KAUKO (uhmaten). Miten? Voitteko sanoa sen?
MAURI (tiukasti). Voin. Minä voin sen sanoa. Mutta ensin tahdon koettaa kaikkia muita mahdollisuuksia.
KAUKO. Sanokaa vain suoraan heti! Muita mahdollisuuksia teillä, ei ole,
MAURI (lämpimästi). Minä pidän sinusta paljon — hyvin paljon. Tahtoisin säästää sinut — pelastaa sinut — millä keinoin tahansa. Olen valmis taipumaan rukoukseen asti. — Älä kiihdy! Kuule minua! Minä rukoilen sinua taipumaan johonkin, joka vie sinut erilleen Sirkusta —
KAUKO. läksikö?
MAURI (pysähtyy puheessaan, miettii, vitkaan). Oikeastaan minä tarkoitan — niin — minähän tarkoitan vain — vaadin vain teidän eroamistanne — nyt heti —. (Valoisammin.) Tulevaisuus järjestyisi kyllä sitten itsestään. (Päättävämmin.) Aivan niin! Puhukaamme vain nykyhetkestä! Minä rukoilen vieläkin sinua — kaiken sen nimessä, mikä on sinulle kallista: myönny minun ehdotukseeni!
KAUKO. Mitä minun pitäisi tehdä?
MAURI (innostuneena). Tehdä — niin? (Kävelee.) Miten järjestäisimmekään tämän pulman — parhaiten? — Hm! Jos —? (Pysähtyy äkkiä.) Kuulehan! Äsken puhuit ulkomaanmatkasta! Etkö nyt haluaisi tehdä sitä? Minne tahansa! Näkemään uutta ja oppimaan uutta! Minä maksan kaikki kulut —
KAUKO. Yksinkö minä lähtisin?
MAURI. Yksinkin — jos haluaisit. Mutta jos tahdot, niin tulen mielelläni mukaan — ja minusta on sinulle paljon hyötyä — olen matkustellut paljon ja osaan useita kieliä. Kiertäisimme kulttuurikeskuksesta toiseen. Saisit tutkia taidetta ja sivistyskansojen elämää, syventyä teattereihin ja kirjallisuuteen. Sehän aukoisi sinulle kirjailijana uusia teitä ja uusia näkökohtia. Sinä avartuisit — aivan kuin uudestaan syntyisit. Mitä arvelet?
KAUKO. Kauanko tuo kierteleminen kestäisi?
MAURI. Sen saisit itse päättää.
KAUKO. Vaikka palaisin jo ensimmäisestä kaupungista? Niinkö?
MAURI (miettii). No, vaikka niinkin! Jos sitä haluaisit.
KAUKO. Te luulette, että minä en haluaisi?
MAURI (kartellen). Sitä en tiedä. Saisit itse päättää.
KAUKO. Minulla on nyt itselläni varoja lähteä tuollaiselle matkalle — jos minua haluttaa.
MAURI (kiihtyen). Niinpä kyllä. Sitten — kun saat nuo rahat käsiisi.
Mutta ei se käy niin nopeasti.
KAUKO. Kuinka nopeasti?
MAURI. Heti! Ehtoon kuuluu, että sinun avioliittopuuhasi keskeytyvät. Sen kai olet ymmärtänyt. Ja sinähän kävit äsken pappilassa kuulutusta varten?
KAUKO. Kävin.
MAURI. Sinä vain peruutat sen! Sanokaamme — vastaiseksi! Ja sitten lähdemme.
KAUKO. Aherman autolla,— niinkö?
MAURI (hiukan hämmästyen). Vaikkapa — sillä! Ollaksemme riippumattomat juna-aikataulusta.
KAUKO. Minuako varten oli se toinen hyttipaikka, jonka tilasitte?
MAURI (hämmästyy, on hetkisen vaiti). Sinä tiedät sen?
KAUKO. Tiedän.
MAURI (hiljaisesti). Ei se ollut sinua varten. Tämän ajatuksen sain vasta juuri. Mutta tässä tapauksessa käyttäisit sinä sen.
KAUKO (nousee). Minä en sitä halua! Kertakaikkiaan: en!
MAURI (henkeään pidättäen). Et? Vaikka mitä tapahtuisi?
KAUKO. Mitään erikoista ei tule tapahtumaan!
MAURI (uhkaavasti). Oletko varma siitä?
KAUKO. Olen!
MAURI (hiljaa ja käheästi). Älä manaa esiin onnettomuutta! (Ankarasti.) Se tulee, ellet nyt luota minuun. Ja silloin näet, että kuitenkin sinun erosi tapahtuu.
KAUKO (varmasti). Ei tapahdu! Olen ryhtynyt varokeinoihin.
MAURI. Mihin?
KAUKO. Älkää yrittäkö viedä Sirkkua laivalle! Se ei onnistu! Siitä tulee vain häväistysjuttu.
MAURI. Luuletko, että olen aikonut?
KAUKO. Tiedän sen.
MAURI (lysähtää toivottomuuteen). Vai tiedät —. (Menee raukeasti istumaan.)
KAUKO. Varoitan teitä siis tarttumasta siihen keinoon!
MAURI (suuressa sisäisessä tuskassa). Kuinka voit olla varma, etten siinä onnistu? Ethän tiedä suunnitelmaani.
KAUKO. Olkoon suunnitelmanne mikä tahansa — se menee pirstoiksi sentähden, ettei Sirkku ole teidän tavoitettavissanne.
MAURI (ankarasti). Oletko piilottanut Sirkun?
KAUKO. Olen.
MAURI. Mutta jos valhettelet, niin kadut sitä valhetta elinikäsi — niinkuin saat katua tekoasikin. Itse olet itsellesi kuopan kaivanut.
KAUKO. Minä en siihen kuoppaan putoa —
MAURI (nousee kiivaasti). Mutta minä pudotan sinut!
KAUKO. Ette! Te olette jo aseeton.
MAURI (raivostuu). Minä en ikinä ole ollut aseeton. En vielä eläissäni! (Kävelee.) En ole vielä milloinkaan lähtenyt aseettomana taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
KAUKO (hätkähtää). Onko tässä kysymys kuolemasta?
MAURI (hurjana). Kunpa olisikin edes kysymys miestaposta — niin en epäilisi tarttua vaikka sellaiseen. (Kauhistuu kiihtymystään ja lyyhistyy velttouteen.)
KAUKO. Murhaa ette siis aio tehdä?
MAURI (katsoo Kaukoon pitkään). Murhaako? Sinutko nurhaisin? — En sinua surmaa käsin, enkä asein — ja kuitenkin — kuitenkin —. (Menee väsyneesti istumaan.) Olet ajanut minut äärimmäiseen rajaan asti. Armahda minua — armahda itseäsi — armahda meitä kaikkia! Älä anna minun astua rajan yli! Älä anna minun sanoa sitä sanaa, oka vie sinulta voiman ja varmuuden — joka pimittää sinun elämäsi — joka tekee sinut höyhentä keveämmäksi vastustamaan tahtoani.
KAUKO (katsoo kelloaan). Minun täytyy nyt mennä tuomarin luo, hän odottaa minua.
MAURI (nousee nopeasti Kaukon eteen, kiivaasti). Sinä et mene minnekään! Me olemme nyt tulleet niin pitkälle, ettei enää voi perääntyä — eikä myöskään jäädä tähän. Nyt minä kuljen eteenpäin. (Ottaa kiinni rinnastaan.) Minun täytyy se nyt tehdä — muuten se voisi olla liian myhäistä.
KAUKO. Minä näen, että olette sairas. Istukaa lepäämään — ja jätetään toiseen kertaan.
MAURI (kiivaasti). Ei, ei! (Ottaa kiinni keinutuolin selkänojasta.)
Sinä et voi mennä Sirkun kanssa — et voi mennä minun tyttäreni kanssa
naimisiin — sillä — sillä — sinä olet minun poikani. Olet Sirkun veli.
(Sirkku huudahtaa tukahutetusti makuuhuoneessa.)
KAUKO (horjahtaa askeleen taaksepäin kuin iskun saanut, ottaa kiinni päästään.) Kuulitteko? Mikä se oli? Sirkun ääni! (Syöksyy katsomaan ikkunasta ja sitten eteisestä, palaa hoiperrellen pöydän luo.) Sain iskun päähäni — korvat soivat — luulin kuulleeni Sirkun äänen. Mitä se oli? Mitä te sanoitte?
MAURI (lysähtää istumaan). Sinä olet minun poikani. Kauko. Ja Sirkku on —?
MAURI. On sinun sisaresi.
KAUKO. Ooh, ooh! (Vaipuu tuolille pöydän taakse.)
MAURI (menee vaivaloisesti keinutuoliin). Sinä pakotit minut kulkemaan rajan yli.
KAUKO (hypähtää hurjana ylös). Mutta jos — jos te erehdytte! Mistä te sen tiedätte?
MAURI. Minä tiedän sen itse — ja äitisi tunnusti — silloin kun lähdin — häntä ei annettu minulle — köyhälle pojalle — hänet naitettiin Malkalalle — ja koko olemuksesi sen todistaa — eihän sinussa ole hitustakaan malkalaisista —
KAUKO. Vannotteko jumalan nimessä, että puhutte totta?
MAURI (nousee vaivaloisesti). Kaiken sen nimessä — mikä on pyhää ja korkeata: vannon.
KAUKO (lysähtää tuolille). Mitä Sirkusta ja minusta nyt tulee? Kuinka meidän nyt käy?
MAURI (menee pöydän luo — ottaa kirjeen). Taistelin viimeiseen asti — säilyttääkseni salaisuuden. Teidän tähtenne taistelin. Tartuin kaikkiin mahdollisuuksiin — varastettuihinkin. Sinun äitisi ja Sirkun äiti olivat hyvät ystävykset. Tässäkin se voi olla mainittuna — nyt eivät salaisuudet enää meitä auta — ei meitä — mutta Sirkun ei tarvitse tietää mitään. (Avaa kirjeen, yrittää lukea.) Lue sinä! Silmiäni niin hämärtää.
KAUKO (ottaa kirjeen ja lukee). Rakas Sirkkuseni! Kaikesta huomaan, että sinä ja Kauko tulette kerran menemään naimisiin. Minä tiedän, että Kauko on mieheni poika —
MAURI. Niin — niin!
KAUKO (jatkaa lukemistaan). — mutta älä säikähdä — minä tunnustan nyt sinulle, ettei Kaukon isä, Suvialho, ole sinun isäsi. Jumala antakoon syntini anteeksi ja siunatkoon sinua!
MAURI (käheästi). Mitä? (Karjaisee.) Mitä? (Tarttuu Kaukon käsiin.)
KAUKO (hypähtää ylös). Mitä tämä on? (Lukee tarkasti uudelleen.) — — ettei Kaukon isä, Suvialho, ole sinun isäsi. (Jää tuijottamaan kirjettä.)
MAURI (ottaa hurjana päästään kiinni). Minun järkeni pysähtyy — mutta — niin, niin — nainen sen tietää — nainen sen tietää — (Sirkku tempaa oven auki ja horjahtaa ovipieleen.)
MAURI ja KAUKO. Mitä — Sirkku! Sinäkö?
SIRKKU. Kuulin kaikki — antakaa minulle anteeksi — anna anteeksi, Kauko — join isän myrkyn —
MAURI (syöksyy Sirkkua tukemaan). Jumalan tähden!
KAUKO (juoksee tukemaan Sirkkua). Taivaan tähden! Mitä sinä sanot?
SIRKKU (talutetaan keinutuoliin). En olisi voinut elää sen jälkeen — kun sain kuulla —
MAURI. Sinä et ole minun tyttäreni! Tuossa on äitisi kirje.
KAUKO. Sinä et ole minun sisareni —
SIRKKU. Se on hyvä — mutta —. (Kärsien tuskia.) Kuitenkin nyt — kuolen —
KAUKO (polvistuu Sirkun viereen). Älä, älä! Pikku Sirkkuseni!
MAURI (siirtyy äärimmäisessä tuskassa toiselle puolen huonetta). Mitä minä olen tehnyt? Mitä minä olen tehnyt?
KAUKO. Olette tyrannin kädellä tarttunut elämän pyörään! Ettekö näe, että Sirkku kuolee?
SIRKKU (hyvin heikosti). Kuolen sinun morsiamenasi. Olenhan sinun — juhannusmorsiamesi — olenhan?
KAUKO. Olet, olet! — Oi, taivaan suuri laupeus, auta meitä! Rakas, armas! Ikiarmas! (Sirkku saa äkillisen ja nopean kouristuskohtauksen, kuolee. Mauri horjuu tuolin luo, ottaa sydämestään kiinni ja kaatuu tuolille. Kauko painaa toisen kätensä Sirkun otsalle, pitäen Sirkun kättä toisessa kädessään). Elämän virran pyörteeseen upposit — ihana juhannusmorsiameni! (Pää painuu, hän suutelee Sirkun kättä.)
Väliverho.