Naisia

KYLLÄ NAISTEN KELPAA

Kenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa hautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka puolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa, jotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos, olivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.

— Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli hauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo. Ei pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme mahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä mennä… olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään muotoa…

Probkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat poliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat ketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat tarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.

— Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä vihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla pitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia etuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin erinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja kuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme valtioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.

— Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?

— Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy, ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut… Ja mistä hyvästä? Jos tyttö pudottaa nenäliinansa — ota ylös; jos hän tulee huoneeseen — nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee — mene saattamaan… Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa valtioneuvoksen vaimoksi — ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä. Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä, vilkuttelee silmiään — ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän ylhäisyytenne…" Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi. Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä; entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen joukkoon.

— Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.

— Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua, ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen! Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme, asuu muuan professori rouvineen… Hän on arvoltaan kenraali ja Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö! tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda mitään… Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat! Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa… Työtä oli vähän, noin tunnin verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki on perin tottelematonta, mielivaltaista… ja koko joukkoa komentaa emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen, huutaa palvelijoille… Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton, pahasisuinen ja pirullinen, että oikein… Lihava, punakka, vinkuva… Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä… "Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin, syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto! Senkin vietävä!" — Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä… Mutta Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"

— Valehtelet!

— Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen tilaisuutta hyväkseen — siinä ei ollut todistajia näkemässä — haukkui isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti… Menin piian luo ja sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko eikä edes katsahda minuun.

"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." — "Ei teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän. Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui, kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!… Eikö teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että tämä kaikki jää meidän kesken… Saatan kyllä ymmärtää teidän kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton jäädä taloon…" Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee… Niin, hyvä ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta… lakki päästä! Kenraalia kannetaan ulos… Hyvänen aika, kuinka paljon kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.

"SKRUUVI"

Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän — käyttääksemme runoilijain ja merimiesten sananpartta — hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.

"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne sieltä matkoihinsa…"

— Pysähdytä, Gurij!

Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina, kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat satujen aarteita vartioivia peikkoja tai — Herra varjelkoon! — väärän rahan tekijöitä… Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä… Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei Nedojehov ja Ivan Pisulin.

— Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata, Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov — ja sinä alat Kofeikinilla. Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt alkaa, senkin tarhapöllö!

— Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt
Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?

"Peresolin… Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?…" ihmetteli
Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"

Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:

— Valtiopankki…

— Kaksi — rahatoimikamari…

— Ilman valttia…

— Ilman valttiako? Hm!… Lääninhallitus — kaksi… Kun häviää, niin häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!

— Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi
Peresolin.

— Minä lyön valtioneuvoksen… Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai lääninkanslisti.

— Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin…

— Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita… vasten hampaita… Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille! Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa hihaanne!

"Minun vaimostani puhuvat…" ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"

Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas. Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus…

— Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte… Mitä te äsken teitte?

— Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne… kuiskasi Svisdulin, katselimme kortteja… Levähdimme…

Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä, vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia…

— Tuollaista roskaa… Millä tavalla te näillä pelaatte?

— Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet…
Jumala varjelkoon… Olemme vain ottaneet esimerkkiä…

— Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin, kuinka löitte minut Rybnikovilla… No, mitä sinä naamaasi rypistelet? Enhän minä sinua syö! Kerro!

Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli. Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja rupesi selittämään:

— Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella kortilla, on määrätty arvonsa… merkityksensä. Ja aivan samalla tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata… Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen — ristejä, kansanvalistusministeriön — ruutuja ja valtiopankin virkailijat — patoja. No niin… Todelliset valtioneuvokset ovat ässiä, valtioneuvokset — kuninkaita, neljänteen ja viidenteen arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia, kollegineuvokset — pamppuja, hovineuvokset — kymppejä ja niin edespäin. Minä, esimerkiksi, — tuossa on minun korttini — kolmonen, koska olen lääninkirjuri…

— Kas vain… Minä olen siis ässä?

— Niin, ristiässä… ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva…

— Hm!… Tämähän on vitsikästä… Koetetaanpas pelata, niin saamme nähdä!…

Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin istumaan ja peli alkoi…

Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana, unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista puhui:

— Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!

— Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.

— Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole! Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!… Kun Kulakevitsh löi hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs… Sinä pilasit kaikki! Näytän sinulle kohta… Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi peli!

Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.

LIHAVA JA LAIHA

Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa. Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja, myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen — hänen vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen — hänen poikansa.

— Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli hopea! Pitkästä aikaa!

— Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä ilmestyit?

Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.
Molemmat tunsivat suloista liikutusta.

— Hyvä, rakas!… alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut! Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä? Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet… Niin, tämä on minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach… luterilainen… Ja tämä on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!

Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.

— Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin. Hohhoo!… Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi setää… Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach… luterilainen.

Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.

— Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?

— Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen, mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet, annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin, tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä? Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?

— Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen salaneuvos… Kaksi tähteä omistan.

Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi… Hänen matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan… Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni…

— Minä, teidän ylhäisyytenne… sihisi laiha. Hyvin hauskaa!… Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa… ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi — hi — hii!

— Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden ystäviä olemme — mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!

— Hyvänen aika!… Mitä te nyt?… hihitti laiha kyyristyen yhä enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus… ikäänkuin elähyttävän kosteuden tavoin… Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun poikani Nafanael… vaimoni, luterilainen…

Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä jäähyväisiksi.

Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan ja hihitti kuin kiinalainen: hi — hi — hii… Vaimo hymyili. Nafanael kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa. Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.

VOITTOLIPPU

Ivan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa tuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui kerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.

— Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi hänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö siellä ole arvontaluetteloa?

— Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole jäänyt lunastamatta pantista?

— Ei ole. Tiistaina maksoin korot.

— Mikä numero?

— Sarja 9499, numero 26.

— Vai niin… katsotaanpa… 9499 ja 26.

Ivan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään hinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa ja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin sarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen epäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen silmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa hän hätäisesti laski lehden polvilleen — hän ei ollut selvillä itsestään, miksi niin teki — ja tunsi sydänalassaan suloista viileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen. Tuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!

— Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.

Vaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi, että hän ei laskenut leikkiä.

— 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan pöydälle.

— Niin, niin… Ihan totta!

— Entä voiton numero?

— Aivan oikein… vielä voiton numero… Mutta maltahan! Onhan sarjan numero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet…

Ivan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin lapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin; hänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan numeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja yllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä suloista että ilkeätä!

— Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen vaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis on kuin onkin mahdollista!

— No, katsohan nyt!

— Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen rivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan enää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun yhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla — 26! Entä jos todellakin voitamme?

Aviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa. Onnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet haaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä ostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja 75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin lähellä, sitä he eivät ajatelleet.

Ivan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen nurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen haaveilla.

— Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta elämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi minun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan; 10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto, velkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja kasvamaan.

— Niin, maatila… se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä polvilleen.

— Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä… Ensiksikin, huvila olisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään tuloja.

Ja hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan kauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä kylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin! Syötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla hiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla… On helle… Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä, kuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän uneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan, ettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä ylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee heinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka talonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän hurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu vitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja laskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii pieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman ja voirinkelien kera… Illalla kävely ja "skruuvi" naapurien kanssa.

— Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo myöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on hurmaantunut ajatuksistaan.

Ivan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja takasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin puutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja sitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai kuminoitua kurkkua ja — toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta ja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle mullalle… Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla hätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata liivinnapit, nukahtaa…

Takasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa yöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat, hevoset, kanat — kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi missään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella huoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin. — On ikävä!

Ivan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. — Tiedätkös, Masha, minä matkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.

Ja hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä matkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan… Intiaan!

— Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo.
No, katso nyt sitä numeroa!

— Maltahan! Odotahan…

Hän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä juolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi paljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien naisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka pitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät ja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki vaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä; Masha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi matkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä pitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä… Hän ei voi syödä päivällistä, koska se maksaa paljon…

"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin", ajatteli Ivan Dmitritsh katsoen vaimoonsa. "Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja miksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi varmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan… Kyllä tiedän!"

Ja ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan keittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka toisiin naimisiin menisi.

"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää", ajatteli hän, "mutta kuitenkin… mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää. Mutta kyllä hän varmaan matkustaisi… Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen mielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua vain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä. Kuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan mukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin… Sukulaisilleen hän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan…"

Ja Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki nuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he alkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti, teeskennellä… Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he pyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja vehkeilevät kaikin tavoin.

Ivan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän ennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt vastenmielisiltä, ilkeiltä.'

"Iljettäviä matelijoita!" ajatteli hän.

Ja hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä, ilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän ajatteli vahingoniloisesti:

"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän voittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput — lukon taa."

Eikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja vaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin oli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat ajatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli mielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen voittoaan kohti.

"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!" puhui hänen katseensa. "Ei, älä luulekkaan!"

Mies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja tehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden neljättä sivua ja lausui juhlallisesti:

— Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!

Toivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa mielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita, illallinen, jonka he juuri olivat syöneet — ravitsematon ja vatsaa rasittava, illat pitkät ja ikävät…

— Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan. Minne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria… Huoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä iäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun, mikä eteeni osuu.

VIERAALLA MAALLA

On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla, opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua — eikä mitään muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole tarkemmin määrätty.

Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.

— Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.

— Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun lempeästi.

— Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset. Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin — kaiken hän syö: sammakoita, rottia, torakoita… brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte… Teidän mielestänne on kaikki venäläinen iljettävää.

— En sano niin.

— Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen — oh, c'est très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta… niin, mitä on Ranska oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat…

— Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.

— Niin on!… Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen, ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään… se on totta… Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei syljeskele lattialle, mutta… sitä oikeata henkeä hänessä ei kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä nyt sanoisin… ranskalaisessa ei ole mitään sellaista… (puhuja liikuttaa sormiaan) sellaista… juridillista. Muistan lukeneeni jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle vertoja.

— Ehkä… virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.

— Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää… Jos hän jotakin keksii, niin hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä… en pidä ranskalaisista. Minä en puhu teistä, vaan, vaan yleensä… Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat… Esimerkiksi mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta teillä — piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja kuhertelee heidän kanssaan.

— Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on perheaate korkealla!

— Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja. Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä…

— Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos kerran vihaatte ranskalaisia?

— Minne minä teidät panisin?

— Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!

— Mitä — ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin Gambetta… piru teistä selvän ottakoon!

— Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!

Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.

Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.

— Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.

— Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.

— Voi sitä hupsua… Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee ranskalaisen luo.

Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja, housunkannattimia, kaulaliinoja… Koko hänen säädyllinen olentonsa, matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä matkalaukkuun.

— Minnekkä te nyt?… kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.

Ranskalainen vaikenee.

— Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin… kuten tiedätte… Minä en tahdo teitä pidättää… Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin… ja niin se katosi… Ja meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.

Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.

— Niin… saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan passitta… ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian mukaan Siperiaan!

— Te laskette kai leikkiä?

— Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!… Siihen ei ole nyt syytä! Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle avunpyyntökirjeitä… Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään kahleissa ohitseni!

Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa lattiaa silmät suurina päässä.

— Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!

— No, no, no… minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän kanssanne voi jutellakaan!

— Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena. Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän lapsiinne… Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!

— Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar Isakitshista, maatilani vuokraajasta… Minä häntä jos jotenkin… kepitän ja rökitän… milloin saparosta milloin niskasta… eikä hän loukkaannu lainkaan!

— Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen tekoon hyvänsä!

— No, no, no!… riittää!… Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja sopua!

Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.

KIELIKELLO

Natalja Mihailovna, nuori rouva, oli aamulla palannut Jaltasta ja kertoi nyt herkeämättä miehelleen Krimin ihanuuksista. Iloisena katseli mies ihastunutta vaimoaan kasvoihin, kuunteli ja toisinaan kysäisi…

— Mutta elämä kuuluu olevan siellä tavattoman kallista? kysyi hän muun muassa rouvaltaan.

— Mitenkä sanoisin? Minusta on tuota kalleutta liiaksi suurenneltu, ukkoseni. Ei paholainen ole niin kauhea kuin luullaan. Minulla, esimerkiksi, oli Julia Petrovnan kanssa mukava sievoinen huone, josta maksoimme kaksikymmentä ruplaa vuorokaudessa. Kaikki, rakas mieheni, riippuu siitä, osaako elää. Tietysti, jos tekee huvimatkoja vuoristoon… esimerkiksi Ai-Petrille… vuokraa hevosen, oppaan — silloin tietysti tulee kalliiksi. Hirveän kalliiksi! Mutta, rakas Vasilij, millaisia vuoria siellä on! Kuvittele mielessäsi oikein korkeita, korkeita vuoria, tuhat kertaa kirkkoa korkeampia… Siellä ylhäällä on sumua, sumua, sumua… Alhaalla hirvittävän suuria kallionlohkareita… Ja pinjoja… Ah, sitä kaikkea ei saata edes ajatellakaan!

— Tuota noin… sinun lähdettyäsi minä luin jostakin lehdestä sikäläisistä tataarilaisista oppaista… Sellaisia iljettävyyksiä! Mitä ihmisiä ne ovat nuo oppaat oikeastaan?

Natalja Mihailovna näytti ylenkatseelliselta ja keikahdutti päätään.

— Tavallisia tataareja, ei sen kummempia… sanoi hän. Näinhän minä heitä kauempaa, vilahdukselta… Minulle kyllä osoitettiin heitä, mutta en kiinnittänyt enempää huomiota heihin… Tunsin aina vastenmielisyyttä kaikkia noita tsherkessejä, kreikkalaisia… ja maureja kohtaan!

— Kuuluvat olevan hirveitä Don Juaneja.

— Ehkä. Onhan niitä sellaisia inhoittavia naisia, jotka…

Natalja Mihailovna hypähti yhtäkkiä pystyyn, ikäänkuin hän olisi muistanut jotakin kauheata, katsoi puolisen minuuttia säikähtynein silmin mieheensä ja sanoi korostaen joka sanaa:

— Rakas Vasilij, minä kerron sinulle, kuinka epäsiveellisiä naisia on olemassa! Niin tavattoman epäsiveellisiä! Eikä ainoastaan yksinkertaisia naisia, vaan keskisäätyisiäkin, vieläpä ylhäisiä, noita pöyhkeitä bon ton-naisia! [Bon ton = hieno käytös, seurustelutapa] Se oli niin kauheata, etten ollut silmiäni uskoa! En ikinä voi sitä unohtaa! Kuinka saattaa unohtaa itsensä siinä määrin, että… Ah, Vasilij, minä en voi kertoa! Esimerkiksi minun matkatoverini Julia Petrovna… Niin kunnon mies kuin hänellä on, kaksi lasta… kuuluu ylhäiseen säätyyn, on aina niin hurskas olevinaan ja — yht'äkkiä… ajatteleppas… Mutta rakas ukkoseni, tämä on tietysti entre nous [meidän kesken]… Lupaatko kunniasanasi, ettet kenellekään sano?

— No mitä sinä ajatteletkaan! Tietysti!

— Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun…

Nuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen näköiseksi ja kuiskasi:

— Ajattelehan nyt… Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa, minä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa, niin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen tataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten olisi Julia Petrovna pudonnut satulasta… Minä ajoin oman oppaani kanssa hänen luokseen… Mitä nyt? Mitä tämä on? "Oh", huutaa Julia Petrovna, "minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!" Ajattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin, sanoin. "Ei", sanoi hän, "en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään askeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!" Ja hän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin kaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.

— Odotahan… Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen… murahti mies otsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa, mutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.

— Mm… Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva yrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista epäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!

— Minä en saivartele, mutta… miksi valehtelet? Ajelit tataarien kanssa ja sillä hyvä… Miksi siinä enää kiepotella?

— Hm!… sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet mustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman opasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä, niin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa askeltakaan.

— Vielä mitä!

— Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten Julia… Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä… Vaikka en tahdokaan tekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut itseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja… Ei! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta minä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: "Suleima, mars! Menkää pois!" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni, kovan kurin alainen… Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta murisemaan, minä heti: "Kuinka-a? Mitä-ä?" Niin nousi hänen sisunsa kurkkuun… Ha-ha-haa!… Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan mustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset ja naurettavat… Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!

— Minä kuvittelen mielessäni… murahti mies hieroen leivästä pieniä pallosia.

— Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi… Mutta vakuutan sinulle, ettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja… Kun me esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina sanoin hänelle: "Suleima, aja perässäni!" Ja hän ajoi perässäni, raukka… Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: "Suleima, sinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen puoliso!" Ha-ha-haa!…

Nuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi säikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:

— Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi huvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole hyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta rakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia… ei, miten haluat, mutta sitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle! Eikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen luokseen, mutta Julia ei ole kotona… No niin, minä kutsuin Mametkulin luokseni… me aloimme jutella… puhelimme yhtä ja toista… he ovat, tiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta… Yht'äkkiä syöksyy Julia sisään… hyökkää minun ja Mametkulin kimppuun… rupeaa rähisemään… hyi! Sellaista minä en käsitä, Vasilij…

Vasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

— Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän happamesti hymähtäen.

— Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro sinulle enää koskaan mitään! En koskaan!

Nuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.

PANETTELU

Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat, yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa. Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.

Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut kahdenkertaiseksi.

— Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä sampea!

Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.

— Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!… Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä täällä?… Aa… erittäin hauska!… Vai Sergei Kapitonitshin kanssa! Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!

— Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain… huuliani maiskautin katsellessani… ajatellessani sitä nautintoa… nähdessäni tämän kalan…

— Juttele, mitä juttelet!

Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.

"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko kaupungille kertoo… häpäisee minut, senkin nauta…"

Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle jotakin, jolle tämä nauroi.

"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta… senkin vietävä! Ja että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi jättää… Teenpä niin, ettei kukaan usko… Kerron koko jutun kaikille, niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"

Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.

— Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua, sanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä onkin sellainen sampi, että!… Kaksi arssinaa!… He — he — he! Mutta olinpa unohtaa… Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän sammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia… Katson sampea ja tyytyväisenä… ihan lystikseni maiskautan huulillani. Samassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo… he-he-he! ja sanoo: Aa… te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa suutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen on, vanha akka… kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta! Narri!

— Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.

— Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön… Ja hän kertoi Vanjkinista.

— Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä pelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi reviisori Msdan takanaan.

— Me tässä Vanjkinista… selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu keittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa kaikenmoisia juttuja sepittää. "Mitä? Te suutelette!" Ihan humalaisen unia! Minä sanoin siihen: "Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin Marfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!"

— Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri kulkemaan Ahinejevin sivu.

— Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea…

Ja yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo jutun sammesta ja Vanjkinista.

"Kertokoon nyt heille!" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle: mene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!"

Ja Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä ylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan makuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton lapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua sammesta. Mutta — oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet tekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan viikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun Ahinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin rikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui hänet syrjään.

— Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa anteeksi… Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi olla sanomatta siitä mielipidettäni… Minun velvollisuuteni… Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa… Asia ei kuulu minulle, mutta… Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa… miten ikinä haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne opettaja!

Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.

— Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra? Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet silmäni! Mmh!… senkin raakalainen!

Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin kotona.

— Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut minua niin pahasti!

— Panetellut? Mitä te nyt puhutte?

— Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?
Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!

Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan nytkähtelivät… Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:

— Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni, jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys minut! Kolera tappakoon!…

Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut juorunnut, sen näki selvästi.

"Kuka sitten? Kuka?" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän koetti muistella kaikkia tuttaviaan. "Kuka?"

— Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.

"NASKALI PUSSISSA"

Pjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan kolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne muuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti pysyä matkalla tuntemattomana.

"Yllättää… Pudota kuin lumi päälaelle…" haaveili hän kätkien kasvonsa korkeaan kaulukseen. "Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja riemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt… Hahaa… Mahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua kuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!…"

Haaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun ajajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti tunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:

— Tunnetko sinä Posudinin?

— Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!

— Mitä sinä naurat?

— Tuntuupa vain hauskalta!… Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta Posudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty, jotta jokainen hänet tuntisi.

— Niinpä niin, niinpä niin… Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon mies?

— Onhan tuo… haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee… Eipä ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta paljon on jo ehtinyt tehdä.

— Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä mailta karkoittanut… Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää… Konna oli, suuri lurjus… Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan… Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen, hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen… Ei ota!

"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"

— Hän on sivistynyt… jatkoi ajaja, eikä ylpeä… Meiltä kävivät hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt… Tulinen on ja hätäinen… Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain… Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!… Eipä ollut meidän väki ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja suoraa päätä tänne… Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko kuvernementissä vertoja vetänyt… Usein, kun hän oli matkalla, saattoi sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen… Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!

"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.

— Mistä tiedät, kysyi hän, että minä… että hän on juoppo.

— Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on käymässä… Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu hörppivän… Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti — viinaa! Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää… Sitä kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin — että sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii… Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina viinaa… Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet juovuksissa… Vaunuissa myöskin, salkusta…

"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon tietävät! Iljettävää!"…

— Niin… ja mitä naisväkeen tulee… Lurjus! (Ajaja naurahti ja ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä olevan noita hyörinpyörijöitä… Kaikki asuvat samassa talossa… Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen — hitto vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? — Ljudmila Semjonovna, joku kirjurin tapainen… Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää. Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän… Niin hallitsee miestä kuin kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää… Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se siellä Katshalnajan varrella asuu… Häpeä puhua!

"Nimetkin tietää", ajatteli Posudin punastuen. "Ja kuka sen tietää?
Moukka ajomies… joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!…
Iljettävää… inhoittavaa!…"

— Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.

— Ihmiset juttelevat… Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen kuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai kuskilta voi kieltä repiä suusta… Ja niinhän tuo Nastasja itsekin joka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä voi niinkään piiloutua… Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen lähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi lähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun sitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu… että Herra varjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin. Kun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi runsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä kurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa takaisin… Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin koettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei kukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan… Ajaa mille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä muitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä hevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa kuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha revetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen, ettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen tahansa — tfyi, tunteehan tuon…

— Mitenkä hänet tuntee?

— Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa hiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos matkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov. Ja Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen matkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata yksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin, niin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä… Hän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja… Niinpä kestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja hedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle "hyvä ystäväni" ja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin silloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise samanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan… Sohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja käskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee papereitaan… Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä tuo on miehiään…

"Se on totta…" tuumaili Posudin itsekseen. "Kuinka en ole tuota ennen huomannut?"

— Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja kananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää… Miten hän turpansa kääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu, odottavat… Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo: ole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen oikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän ylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin tarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!… Hän väänteleikse ja käänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin… Ja hän kehuu heitä, puristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt… Sillä tavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?… Kansa on täällä ovelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee, miten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen… Kun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika, anniskelija, asemalta vastaani. "Minne matka, teidän juutalainen ylhäisyytenne, kysyn?" Tämä vastaa: "Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n piirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia." Kyllä ne osaavat, eikö totta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei tunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan tiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja lohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut… Posudin vain ajaa ja ajattelee: "Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!" Mutta pojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten kaikki hyvässä kunnossa!

— Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!

Ja hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.