ÄITI
1.
Malm astuskeli mietteissään katua pitkin äiti-muorin luo. Hänellä oli nykyään usein asiaa sinne. Hän kulki kuin poluttomassa metsässä, jossa ei ollut apua ainoastakaan tienviitasta. Hän oli aina aralla mielellä vaimonsa suhteen. Hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, tehdä elämän hänelle mukavaksi ja mieluisaksi. Mutta eihän hän ymmärtänyt, miten nainen tunsi ja ajatteli. Kaikkein vähin hän tunsi naimisissa olevan, häntä lahjakkaamman ja tietopuolisesti korkeammalla olevan naisen sielunelämää.
Sekin huolestutti häntä, että Liisa nykyään teki aivan liian paljon työtä. Hänellä oli yhä tuntinsa kolmessa eri koulussa. Melkein joka päivä kävi hän tervehtimässä kasvatusäitiään, hoiti kotiaskareet yhdessä määrätunneiksi saapuvan apuihmisen kanssa ja auttoi lisäksi asioiden järjestämisessä. Työtä olikin tässä suhteessa karttunut paljon, kun Malm kevätpuolella oli saanut oman liikkeen pystyyn.
Pääoman puutteessa ja kun ei riittävän suurta lainaakaan voinut saada mistään, oli osa velasta jäänyt vekselien varaan. Ja sekin oli vaivaloista. Mutta selviytyisihän siitä vähitellen. Malm ei omasta puolestaan ollut ensinkään huolissaan noista vekseleistä. Mutta Liisalle ne olivat alituisena painajaisena. Hän ei koskaan voinut unohtaa niiden olemassaoloa.
Liisa oli niin jyrkästi kaikkia vältettävissä olevia menoja vastaan, että Malm salassa vaimoltaan oli vuokrannut pienen, pari kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevan kesämökin, joka hänestä oli heille erityisen sopiva. Pyörällä hänen olisi mainion mukava liikkeestä pistäytyä kotona. Ja Liisalle tekisi maallaolo varmaan hyvää.
Kesäkodin kuntoonpaneminen oli Malmille suuri ilo. Mutta hän oli samalla kokolailla levoton siitä, mitä Liisa sanoisi.
Hänen oli usein täytynyt pistäytyä kuulemassa äiti-muorin mieltä kesä-asuntoa koskevissa asioissa. Ja nytkin pyöri sama asia ajatuksissa.
Hän avasi pihaportin, nousi portaat kahdessa harppauksessa ja asettui heti sisään tultuaan poika-aikansa lempipaikalle, korituoliin uunin viereen.
Äiti jatkoi tavanmukaista pikkuhiljaista askarteluaan, siirtyi vain töissään niin lähelle poikaansa kuin mahdollista ja puhua popisi kuin hyvämielisenä hyrräävä emäkissa.
— Äiti, luuletko, että voin hommata tavaroitakin sinne, että näyttäisi hauskemmalta, kun hän tulee sinne katsomaan? Vai onko parempi neuvotella siitä yhdessä?
— Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin? Hän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli olisi aivan mainio hänelle.
— Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen makuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?
Malm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen hellämielisesti ja tyynnyttävästi.
— Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan vähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.
Äiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa. — Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli se Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt huolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen kaikkein tärkein huolehdittavansa.
Taas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori itse ja toista oli hän kokenut.
— Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten äidin kumaraisia hartioita.
Kääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi pientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina terveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.
Liisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi Oskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä enemmän.
Oskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella olevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia pöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut vähintäkään aihetta.
— Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.
— Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan uudelleen ja yhdessä, — jos jaksat, — tarkoitan, joudat.
Malm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli ollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut oikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä suhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan viitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.
— Mennään vaikka huomenna. — Liisa ompeli katsettaan nostamatta. Oskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva puna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin niillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain, joka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.
Ajattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa päätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti valmistaa.
— Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa ja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.
— Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? — Liisa karkasi pystyyn. Veri lainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä tavalla.
Oskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa tomppelimaisuuttaan. — Niin, katsos, — alkoi hän.
— Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat eivät ole hänen omiaan.
— Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella hyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.
— Minusta vain hätätilassa.
— Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin. — Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt näyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka kysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.
— Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen perältä.
— Isonniityn laidassa.
Oskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä laatikkoon.
— Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. — Liisa pani jo hattua päähänsä.
Mutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä pitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin kuva joka polulla astui häntä vastaan.
"Märchen Elisabet", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi. "Märchen Elisabet", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen väräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä käsi.
Ei sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan. Ei sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle huutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.
Isoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan. Kesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli, jota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se tuntuikin.
Liisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.
Mitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut toiselle.
Hän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on hengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä. Ja se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta huolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa tulemassa äidiksi.
Hän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.
Orpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä hinnalla? — Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka vuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.
Hän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon toiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen saamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli koettanut elää.
Mutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan tehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi hän täydellisen vararikkonsa.
Hänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä pää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä elinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa uhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys vaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.
Toiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja. Hänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen painuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.
Hän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa piirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten pohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi joutua.
— Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa, anna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi korvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden suuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.
Hänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska sisäisesti vapisutti häntä.
Oman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin. Oli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän huomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.
Se tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen avio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen ajatuksiaan.
Ja sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin
Oskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.
Huomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän halusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.
2.
Velansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton kesämökille.
Hän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen liikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi. Kotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella yksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään lähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa kaikkialla ympäröiviltä muistoilta.
Ajatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui läheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen. Teki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien kuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä syyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä ehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.
Oliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä oloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen reippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut kartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?
Eiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa kärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi lapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut näytettäväksi liiennyt?
Mutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään. Äiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen hellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman elämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten kanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli ilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.
Tätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan. Mutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli entistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. — Isäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa omasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä, joista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.
Äiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta viime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti jonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.
Liisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon valossa kylpevää luontoa.
Päivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan viileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset surisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä laidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen kintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi syödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.
Liisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.
Oliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?
Toiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.
Hänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.
— Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli hän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.
— Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.
— Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa ompelusta.
Mutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna tuijottamaan tulijaan. — Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi hän viimein, nousten kättelemään.
— Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran katsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin yöksi.
Liisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä kaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja rauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa toteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen hienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.
— Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. — Te kai olette väsynyt. Tai tahdotteko ensin katsella tätä kotia?
He kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle, jossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.
Äiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella kaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät huvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.
— Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
— Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä tulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian päinvastaiseksi.
— Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi sekä minulle että lapselleni, — purkautui Liisalta katkerasti.
— Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että kyllä sinusta vielä hyvä tulee.
— Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin ajatellut niin, että olen tulla hulluksi.
— Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti huolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi istumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä valmistuvaa työtä.
— Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän edelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta. Mutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen. Ja siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin tuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut sitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. — — Oli sellainen kaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei tietänyt oliko maassa vai taivaassa. — — Isästäsi en senkoommin ole kuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun syntymätarinasi.
Liisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.
— Sinä tietysti soimaat, tuli taas, — kysyt, että noinko sitä vain on lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta tiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun ymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä parhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä kai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.
Äiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän verkalleen: — Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.
Liisan vaitioloa jatkui yhä.
— Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi säätyyn, jatkoi taas äiti. — Minä näin, että sinä kuuluit sinne. Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden itsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua ikävöimään minua.
— Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä äidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?
— Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.
— Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan matalaksi. — Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä kukaan pääse.
— Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste nähtäisikään, — tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon jälkeen.
Silloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa. Hänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana myrskyävänä merenä.
Oma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset, kaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa keskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin pohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.
Liisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren sisäisen tuskan aika on aina ajaton.
Lopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän sanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli tullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.
— Äiti. — Hän juoksi hätäisesti takaisin verannalle. Mutta paikka portailla oli tyhjä. Äiti oli lähtenyt.
Silloin nousi uusi, suuri tuska Liisan sisimpään. Äiti oli tullut kaukaa ensimäisen kerran — kai viimeisenkin — hänen kotiinsa. Hän, joka lapsensa parasta ajatellen oli kieltänyt itseltään onnen antaa äidinrakkautta, oli tullut kerran saadakseen jotain ja hänen oli ollut pakko palata ilman ainoatakaan hyvää tai hellää sanaa.
Liisa juoksi hädissään tietä pitkin. Hänen täytyi etsiä äiti vaikka mistä. Hänen täytyi saada pitää häntä hyvänä, selittää hänelle kaikki, sovittaa mitä hän itse mielen tylyydessä oli rikkonut. Muuten saisi hänen oma lapsensa sen varmasti maksaa. Ja lapsen osa oli jo riittävän raskas.
Niityn vastaiselta laidalta, kaupunkiin johtavan oikopolun varrelta Liisa viimein löysi äidin. Hän istui ojan reunalla, käsivarret polvien varassa ja huivi silmille vedettynä. Kuullessaan Liisan askeleet kohotti hän päänsä. Katse oli kyyneleetön. Mutta äiti näytti aivankuin vanhemmalta kuin tullessaan.
Liisa painui polvilleen hänen viereensä.
— Äiti, tulkaa, — äiti, antakaa anteeksi. - Olen ollut kuin suunniltani näinä aikoina. En tiedä itsekään mitä teen. Minä surin orpouttani enemmän kuin itse arvasinkaan. Oman kodin kaipuu ajoi minut naimisiin, vaikkei minulla ollutkaan sitä rakkautta, jota paitsi ei pitäisi antaa itseään. — — Nyt vasta lasta odotellessani olen ymmärtänyt mitä tein. — — — Äiti, tulkaa takaisin luokseni. Äiti, älkää jättäkö minua näin. Hän vapisi itkusta.
— Älä itke noin. Kyllä kaikki vielä selviytyy, vaikka näyttääkin mahdottomalta.
Äiti nousi ja rupesi hitain askelin astumaan kesämökille päin.
— Eihän sinun näin olisi pitänyt tulla hakemaan, — puheli hän siinä astuessaan eteenpäin. — Olisinhan minä voinut mennäkin. Minkä teet sen eestäs löydät. Niin se on joka asiassa. Enkä minä kuitenkaan olisi katunut tänne tuloa. Minun oli ihan pakko tulla.
He kulkivat hyvän aikaa vaieten. Liisa kuivasi kyyneleitään ja oli kuin äiti olisi sanonut sanottavansa päähän. Äkkiä hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.
— Minähän sitä nyt aion naimisiin, sanoi hän alkaen kuin uutta lukua.
Se sattui Liisaan kuin isku vasten silmiä. Se repi yhdellä kertaa rikki kaiken sen hyvän ja kauniin, jota hän vasta oli koonnut äidin kuvan ympärille.
— Te, vanha ihminen! — Hän ei uskaltanut sanoa enemmän. Hän kuuli halveksumista äänessään.
Äiti katsoi häneen kuin olisi hän nähnyt tyttären kaikki ajatukset.
Katse oli raskas ja umpimielinen.
— Sinä luulet, että minä teen sen naimahalusta, tai, että tässä on joko perintö tai emännän arvo kysymyksessä. — Äänessä oli katkeruutta.
— Minä en jaksa ajatella enkä luulla mitään, väisteli Liisa väsyneesti.
— Tiedätkö, minkätähden Jere aina oli niin hyvä sinulle? Se oli äitisi tähden. Hän on aina pitänyt minusta, mutta ei koskaan puhunut siitä, kun hän näki, etten huolinut kenestäkään. Vasta silloin, kun minulle oli käynyt huonosti, tuli hän minun luokseni. Minä muistan sen kerran kuin eilisillan. Istuin turvepenkillä ja paikkailin nuttuani. Hän asettui siihen rinnalleni ja sanoi: -Kaisa, eikö meidän sopisi mennä papin luo? - Hän näki, että puhe sattui, mutta hän ei ymmärtänyt syytä. — Eihän elämän silti tarvitsisi muuttua, hän sanoi, — käytäisiin vain siellä ja sinä hoitaisit sitten minun talouttani.
— Hän tarjosi sinulle nimen ja kodin ilman minkäänmoisia vaatimuksia, niinkö?
Äiti nyökkäsi. — On sitä hyvää meikäläisissäkin. — Kumarruksiin painunut pää nousi itsetietoisesti. — Mutta minäkin olin ylpeä. — Sinä voit saada paremman, sanoin, ja siihen asia jäi. Eikä siinä ollut vain sitä, etten tahtonut ottaa vastaan. Se oli minunkin puoleltani rehellisesti tarkoitettu.
He olivat pihaportilla ja astuivat siitä sisään.
— Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole ottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs sisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt menemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.
Äiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun huoneeseen.
— Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille tilan omaan huoneeseensa.
— Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.
— Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.
— Minä tiedän, ja sekin syyttää.
— Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat raskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.
Äidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin hyväilyyn tottumaton.
— Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.
Ovi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta pian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen maalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista ajatuksista.
Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.
Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen eteensä.
"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja "kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". — Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.
Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen rinnallaan. — "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa puoleen, — elämä on minulle arvoton ilman sinua.
— Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti äiti. — Sinä synnyit herraslapseksi.
Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.
— Bernt — pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, —
Bernt.
Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.
Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä, jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi, että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.
Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja yhä eteenpäin.
Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.
Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.
Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.
Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.
Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta — jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin — itselleen ja muille helpotukseksi.
Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.
Jos voisi — jos saisi?
Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta levon ikävää.
— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.
Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.
* * * * *
Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä kodin pihamaalle.
Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli vedetty suojaksi.
Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen kotiin saapuessaan, — jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.
Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.
Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen, päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.
Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva, aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista — ei alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.
— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki — nyt heti — ja sitten — sitten alamme uudelleen — lapsen tähden.
Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian kuin mahdollista.
— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein, sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen tuntui käyvän ylivoimaiseksi.
* * * * *
Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.
Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen sairaalassa.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.
Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen vieressä.
— Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?
Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita teitä kuin äiti ja hän itse.
Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.
Samassa hän kuitenkin muisti — —
— Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.
— Rakkaani, — Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa yhtyivät kohdistettuina lapseen.
— Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, — silloin kun tulin — — puheli
Liisa, miehen käsi omassaan.
— Älä, älä — esteli Oskar hätääntyen.
— En paljon, sen yhden — sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä en tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen — tietoisemmin ja rehellisemmin — kodille ja sinulle.
LEIVÄN PUOLESTA
1.
Oskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja ja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen katseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen perälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.
Kerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla ihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen tehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, saattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet Liisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei siitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat ja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon tietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen itsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt, jotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin saaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi olla hiljaa kuin hiiret.
Olikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä perheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?
Malmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen katseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen kiireisesti.
— Saatte heittää lentosuukon isälle, — puheli Liisa käärien peitteet pikku tyttöjen ympärille — ja sitten olette hiljaa.
— Isä, — isä. — Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti isälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä huulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. — Hyvää yötä, — sanoi hän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui sitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien vihkojen ääreen.
Työ joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa oli oppinut pitämään kiirettä.
Kesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa lasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt suorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko korjaamatta.
— Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.
Liisa nousi heti paikalla. — Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi asettuessaan vuoteen laidalle.
— Ei nukuta, äiti.
— Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken: yks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.
— Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen hitaasti.
Liisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: — Tähän aikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun täytyy koettaa nukkua.
Poika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet uudelleen. — Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin muut?
— Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. — Liisa hymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.
— Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin kirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle neidille: — Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat minuun.
Liisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin.
— Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.
Ääni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. — Kaukana, kaukana täältä, hän alkoi, — kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei ole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä kasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat perhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään tavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat käskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia. Jokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat, pitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman kukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin ihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet karehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva pikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee auringon säde häntä ja kuiskaa: — Ei se tee mitään, vaikka et olekaan sellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me tahdomme tulla hyviksi.
Liisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä nukkunut. — Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin ne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä kuin lapsen pyyntö.
Hän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan istumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli pikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.
Vihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin ja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi 11.
— Oskar, etkö sinä malta syödä? — Liisa läheni miehensä työpöytää. — Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti tuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.
— Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää teille?
— Eikö valkene?
— Pimenee.
— Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen jälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.
— Minulla ei ole kykyä.
Liisa ei kohta vastannut. — Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein sanoi.
Malm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa hänelle työnsi. — On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä ole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.
— Sinä olet auttanut muita.
— Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa sekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten rehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.
Liisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia luoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä teki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli hänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan kyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa tähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.
Oskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. — Salakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. — Mutta Röller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan pienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää itse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun pitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen jatkamiseen.
Malmilta pääsi nauru, — katkonainen, terävä, epätoivoinen.
— Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.
— Vararikko on ovella.
— Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi rikkaiden.
— Sinä, Liisa, sanot noin! — Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä todistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei taloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.
— Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me olemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä voi.
— Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.
Silloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta ponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. — Rehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa. Ja totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme kevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos rangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?
Malmin painunut pää kohosi. Hän ojensi kätensä pöydän poikki, mutta se pysähtyi kuin toivottoman väsyneenä pöydän toiselle reunalle. Liisa tarttui siihen ja puristi sitä hetken lujasti. — Älä jättäydy toivottomaksi. "En minä yksin ole aasi, joka säkkiä kannan", sanoi minulle muuan köyhä vaimo. Monet ovat viime hetkessä päässeet voitolle.
Malm katsoi kysyvästi vaimoonsa — Mamma, pääsi häneltä. Mutta Liisa pudisti päätään. Katkera piirre uurtui hänenkin suupieliinsä. Hän ei voinut olla muistamatta niitä monia kertoja, jolloin hänellä oli teetetty kaikenmoisia korjauksia talon hyväksi siihen laskuun, että talo kaikkineen oli joutuva hänelle. Hän muisti miten vastenmielisesti kodin ovet avattiin Amalia-tädille ja miten hankauksia täynnä sisarten yhdyselämä pitkin matkaa oli ollut. Sitten täytyi ajatella nykyistä tilannetta, omaa ja Oskarin, kasvatusäidin ja täti Amalian asemaa.
Kuinka suunnattomasti Oskarin ja hänen olonsa voisivat muuttua, jos…
Hän nousi. — Meidän täytyy panna levolle. Huomenna on uusi, voimia kysyvä päivä, hän sanoi.
2.
Rouva Emma Sars makasi leveässä mahonkisängyssään. Hänen silmänsä olivat painuneet syviin kuoppiin, vahankeltainen iho oli pingoittunut sileäksi kuin luuta myöten ja terävä kielenkärki pistäytyi tuontuostakin pyyhkäisemään ohuita, halkeilevan kuivia huulia.
— Amalia, annahan marjavettä. Amalia tulla kompuroi keppinsä varassa.
— Voi, voi kuinka sinä nyt jaksat? Minun on niin vaikea olla kun näen
sinun kärsivän. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut helläluontoinen.
Ja oma sisar vielä! Näin minä aivan sairastin siinä sivussa, kun
Albrecht makasi viimeisillään.
Sisar Emma ei vastannut. Hän hörppäsi ahneesti puolukkavettä, painui sitten takaisin pielukselle, ja jäi ajattelemaan Albrecht-vainajaa.
Mitähän hänkin mahtoi ajatella silloin kun tiesi, että oli edessä se matka, joka on jokaisen varmasti tehtävä. Tuntuiko ehkä kaamealta, ettei sille matkalle kukaan voinut lähteä saattomieheksi, että täytyi mennä yksin, aivan yksin, tulipa mikä hyvänsä eteen. Ei voinut edes ottaa jotain omastaan mukaan. Sekin olisi jo ollut kuin rattoisampaa. Mutta ei niin mitään.
Albrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, — hänen vanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla matkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa haudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.
Vanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei muutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha pelivärkki.
Emma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.
— Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan. Mutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime aikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän se nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia jälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.
Sisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä oikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia, huolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan mukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja, joita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä, eikä sille itse enää voi mitään.
— Amalia, onko Liisa käynyt, — kysyi hän äkkiä.
Amalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään
Liisan käymättömyyttä.
Äiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee aina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja ahdingosta.
— Puhuuko hän siitä? — Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja näytti hetkeksi kuin piristyvän.
— Eikö ole puhunut sinulle? — Hyvähän se. Mutta minulle hän aina valittelee.
Amalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut. Emma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana saattoi viedä kaikki nurin.
— Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. — Minä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka mitä, että helpottaisi.
— Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. — Emma kääntyi seinään päin. Hän näytti tahtovan nukkua. — Mutta sano, jos Liisa tulee, lisäsi hän hetken perästä.
Amalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä omalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen mallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen. Liisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan. "Säryn lievikkeeksi", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi se monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon kaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi. Maailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan rauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle sen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä lähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin ikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.
Tuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma oli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma oli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä tietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat johtaa.
Ehkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä ajatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma oli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa. Monestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran antaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen, jota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi jättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.
Ensi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta. Silloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että Liisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut, että Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi luonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät. Eivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.
Amalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille onni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa. Konkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina saamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.
Amalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.
Albrechtin saamattomuus —, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, — oli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut taiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?
Ovelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä kuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina Emman nukkuessa.
— Onko se Liisa, — kuului vanhan rouvan huoneesta.
Amalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä. — Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. — Kyllä minä heti tuon tänne, — tuli sitten lauhkeammin.
— Vai on mamma niin odotellut? — Liisa kiskaisi päällysvaatteet yltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.
— Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, — Amalia arvaili.
— Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.
— Mamma, päivää. — Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja hartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket olivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki ajallinen — koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä leipää — sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen oli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.
— Taidat olla hyvin väsynyt? — Hän kumartui sairaan puoleen puhuen lauhkeasti kuin lapselle.
— Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän sinulla ole kiirettä?
— Ei — jos sinä tahdot viipymään.
Amalia raotti samassa ovea. — Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu.
Minä olen niin levoton.
Vanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi nykäissyt suupieliä. — Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi kuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.
— Nyt riittää, — katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista. — Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä tulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä punnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi on tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut kasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt raskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?
— Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.
Muutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä ponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja sanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: — En minä kuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.
Hän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli hänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: — Enemmän kiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.
— Mamma, — Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa, aivan hänen korvaansa. — Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä osaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen kiitollinen.
Vanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä; haikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. — Se on hyvä, — sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. — Mutta miehesi on nahjus.
Hän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein tiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei sopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta puolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta tällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa, kiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten — sellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu heidän uhrinsa rikokseksi.
— Mamma, — sanoi hän puoliääneen, — tietäisit miten hyvä Oskar on.
Mutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea ja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa. Hän oli kovin heikko.
Liisa epäröi hetken. — Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan ensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun. Liisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin, vaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin — luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.
Liisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin kotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.
3.
Sydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui sairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.
Vanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä vuoteessaan ja katsoi ympärilleen.
Yölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen perällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään, suu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä äännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.
Vanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa yksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli vaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli vakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.
Eikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut kiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä nahjusta.
Vanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt juuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti ollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle sille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut suureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen hyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että nyt hän ei enää anna — ei penniäkään.
Ja kun se Oskar lisäksi oli sellainen nahjus, ihan toisenlainen kuin miksi vanha rouva oli luullut, silloin kun tutustui häneen hänen seisoessaan Röllerin tiskin takana. Silloin hän oli tuntunut kauppamieheksi luodulta, mutta samassa kun hän rupesi omaan itsenäiseen hommaan, oli sekä onnistuminen että taito tipotiessään. Ihanhan täytyisi nousta haudasta sulasta levottomuudesta, jos sellainen mies saisi huolella pidetyn omaisuuden käsiinsä.
Vanhasta rouvasta olisi sellainen teko ollut verrattava hellityn ja huolella hoidetun lapsen kadulle viskaamiseen.
Mutta nyt, kun viikatemies oli tullut ihan viereen ja katsoi silmiin, tuntui siltä kuin juuri se, mikä oli niin vaikeata, olisi ollut tehtävä. Ja Liisaa tekikin mieli auttaa. Lasten osaksi joutuisi siten myöskin joku erä. Sekin ajatus tyydytti. Viattomia, pieniä lapsia Jumalan sanakin käski holhoomaan.
Ehkäpä Jumala sitten pitäisi senkin asian mielessään.
Taas kääntyi ajatus pappiin. Olisi tuntunut turvalliselta puhutella sellaista. Tiesihän semmoinen ihminen kuitenkin paremmin kuin muut, minkälaista oli rajan toisella puolella. Ei silti, että hän olisi käynyt siellä näkemässä enemmän kuin muutkaan. Mutta olipahan kuitenkin ollut opastamassa monta tielle. Ja siitäkin hän voisi vakuuttaa, että isättömän ja hyljätyn lapsen holhoominen on Jumalalle mieluinen asia.
Vanhalle rouvalle tuli suuri hätä omasta avuttomasta tilastaan. Siinä testamenttiasiassakin olisi sekä papista että Salmiskasta ollut apua. Kahdelle ilmaistu tahto pitäisi kai paikkansa, vaikkei ollut testamenttiakaan. Sen tekeminen oli aina ollut hänelle vastenmielinen asia. Ensiksi oman epäröimisen tähden ja sitten siitäkin syystä, ettei yleensä tehnyt mieli antaa niitä rahoja kenellekään.
Mutta kun se nyt kuitenkin oli tehtävä. Kun se viikatemies vain odotti eikä hellittänyt.
— Amaalia, — A-maa-li-aa.
Tasainen, puhalteleva hengitys kuului yhä vuoteesta.
Suuret hikihelmet nousivat vanhan rouvan otsalle.
Oli aivan kuin tahalla olisivat jättäneet hänet näin avuttomaksi. Salmiska ei tullut vaikka oli luvannut. Ja Amalia nukkui kuin viimeistä untaan.
Vanha rouva otti pöydällä olevan tulitikkulaatikon ja koetti sillä nakuttaa pöytään.
Silloin kävi väristys koko hänen ruumiinsa läpi. Tuntui aivan siltä, että hän ei nakutakaan itse. Se on viikatemies. Tämä ei odota enää. Nyt on oltava valmis lähtöön.
Eikä hän ole.
Kuka auttaa? Kuka opastaa?
Suuret hikihelmet nousivat taas otsalle.
Kun saisikin papin. Kun ei olisi pakko tulla yksin toimeen.
— Isä meidän, — hän alkoi.
Isä, niin isä, kun siinä mielessä vain voisi lähteä! Ei siitä syystä, että isätön lapsi on saanut kasvatusta, eikä muunkaan tehdyn hyväntyön tähden. Enemmän taisi olla laiminlyöntiä kuin tehtyä. Kova ja raharakas oli sydän ollut. Jumalan edessä tilillä tulikin mieleen enemmän kuin olisi muistanut sanoa papille.
Mutta jos kuitenkin uskaltaisi — sentähden, että Hän on hyvä ja rakastaa — —
Taas tuli se testamentti mieleen.
Hyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.
Jos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.
Vanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. — Liisa, — Liisa. Anna
Liisalle!
Sisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie häneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin. Tämä on kaikki hänen työtään.
Vielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä ei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja silmissä oli suuren pelästyksen tuska.
Tällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.
4.
Amalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä olevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen paikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään katoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat mahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli hänelle neuvonut.
Hänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin. Täytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt. Ja siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli silloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: — Liisa, — anna Liisalle, — ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole, varmastikaan ei.
Ajatus oli hykertänyt hänen sydäntään. Vanha sairas ihminen sellainen kuin hän tarvitsi toki paremmin rahaa kuin nuoret ja terveet. Ja hänhän sitäpaitsi oli läheisin ja luonnollisin perillinen.
Silloin yöllä oli tullut vähän niinkuin paha olla, että jos sisar hyvinkin nyt huutaa ja on avun tarpeessa. Kuinka hän sitten saa rauhaa omaltatunnoltaan, kun ei ole tahtonut auttaa kuolevaa. Mutta kun hän koetti vähän niinkuin kuulostaa, ei kuulunut mitään. Untahan hän vain oli nähnyt, pahaa unta. Ja kun hän sitten oli nähnyt Emman suuressa pelossa lasittuneen katseen, oli sekin käynyt tunnolle. Hän oli aina ollut sellainen turhan tarkka ja helläluontoinen ihminen, ihan nuoresta asti.
Hän näki sen nyt siitäkin, että monet asiat ihan loukkasivat häntä Emman puolesta. Sekin ettei Liisa hommannut itselleen eikä lapsille kunnollisia suruvaatteita. Lapset saivat olla siinä missä olivat olleetkin, itselleen Liisa vain osti pienen kaistaleen halvinta suruharsoa etumukseksi vanhaan mustaan leninkiin.
— Että voitkin. — Amalia sanoi sen suoraan. — Hän teki sinusta ihmisen ja kulutti hyväksesi enemmän kuin moni oman lapsensa hyväksi.
— Minä en sure vaatteilla. — Se sanottiin lyhyesti ja jyrkästi. — Liisa oli muutenkin jäykkä ja luolaskematon, — näihin aikoihin suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Ihan kuin jo olisi kadehtinut sitä perintöä.
— Totta kai sinä tuot lapset haudalle, — huolehti Amalia. Hän tunsi pyhäksi velvollisuudekseen valvoa sisaren muiston kunnioittamista.
— En minä voi ottaa niitä poloisia paleltumaan tähän pakkaseen.
Suoraan sanoen ei tytöillä ole vaatteitakaan.
Jokin Amalian sisimmässä tuntui kummasti vavahtavan. Hän katsoi kiireisesti ulos ikkunasta. — Onko teillä asiat niin huonosti, kysäsi hän samassa.
— On. Se, joka on silmin korvin velassa, ei liiku omillaan. Sellaisella ei ole oikeutta hankkia itselleen muuta kuin tuiki tarpeellista. Tytöt eivät vielä käy koulua. He voivat siitä syystä tulla toimeen vähillä.
— Mutta pikku Oskar? Hän muistaa Emmaa. Liisa ei vastannut mitään ja se harmitti taas Amaliaa. Liisa tietysti ajatteli poikaa, joka oli sellainen arka ja herkkämielinen lapsi, — ei sietänyt mielenliikutusta, ei kylmettymistä, ei kerrassaan mitään.
— Kiitollisuudella ei ole sijaa maailmassa, sanoi Emma-vainaa. — Amalia pyyhki silmiään ja läksi keppiään kolistellen nilkuttamaan keittiöön, josta oli kuulunut epäilyttävää lasin helähdystä. Muutamat ihmiset särkivät kuin hullut käsitellessään toisen omaa.
Haudalla Amalia kuitenkin mielihyvällä huomasi, että hänen sisarelliset kyyneleensä olivat tehneet tehtävänsä. Pikku Oskar seisoi Liisan vieressä pelokkaasti painautuen äitiinsä ja seuraten toimitusta suurin, tuskallisesti tutkistelevin katsein.
Äiti-muori seisoi aivan heidän läheisyydessään huolestuneena tarjoillen heille omaa suojahuiviaan ja tuontuostakin vilaisten heihin levottomasti kuin kana vaarassa oleviin poikasiinsa.
Amalia sai selvän ja voimakkaan tunteen siitä, että hän oli ainoa todellakin sureva tämän haudan partaalla. Ja se tuntui hyvältä — rahojenkin tähden. Siinä oli sekä oikeutta että oikeuttavaa.
Amalian katse sattui kauppaneuvos Rölleriin, Oskarin entiseen esimieheen, jonka seuraavana päivänä piti tulla pesää selvittämään. Röller oli sellainen luotettava, kunnon mies. Kyllä hän toimittaisi kaikki parhaimman mukaan.
Amalialle tuli äkkiä kova itkun puuska. Hän huomasi, että ihmiset katsoivat häneen ja se yllytti häntä itkemään yhä enemmän.
Muisto tästä hetkestä rupesi häntä itkettämään seuraavanakin päivänä Röllerin tullessa toimitukseensa. Hän painautui tuolille Röllerin viereen ja nyyhkytti hiljaa. Liisa miehineen istui syrjemmässä jäykkänä ja silmän kostumatta.
Kun ei testamenttia ollut eikä useampia läheisiä perillisiä oli asema selvä.
— Tahtoisin minä kuitenkin, että saisit jotain muistoa vanhasta kodistasi, sanoi Amalia toimituksen päätyttyä ja nousi.
Hän irroitti seinältä Emma-vainaan taiteellisten taipumusten ainoan tuloksen, silkkikangasompeluksen, pyyhkäisi pölyt siitä hihansa suruharsoon ja ojensi sen Liisalle.
— Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.
Amalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään Liisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista hymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.
— Sillä on muistonsa, — sanoi Liisa kääräisten taulun paperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat sellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.
Amalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin paljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman rahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.
Mutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut lapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.
— Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman jakaneen säästönsä.
Liisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat ikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi päänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa ratkaistuksi.
Äiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota hän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä hetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla olisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään antanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä olisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.