— Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, — sanoi Oskar viimein kuin lohdutellakseen äitiä. — Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta nyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.
Hän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä, joka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut aavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.
— Äiti-muori, — sanoi Liisa samassa. Hän oli saanut lapset nukkumaan ja tuli pöydän ääreen, missä äiti ja poika yhä istuivat. — Tulisitteko te meille pariksi päiväksi? Minä aion pian lähteä pienelle matkalle.
Oskarin katse kohosi kysyvänä.
— Koululla on ylihuomenna lupa, sitten on lauantai ja pyhä. Maanantai-aamuna olen toivottavasti jo kotona. Tunnit saan kyllä järjestetyksi niin, ettei työ kärsi.
Liisa istui jo parsimassa sukkia. — Tiistainahan sinun vekselisi lankee, kysäsi hän kuin ohimennen.
Oskar nyökkäsi. Teki mieli kysyäkin jotain, mutta hän tunsi Liisan. Siitä syystä hän vaikeni. Tuli vain kuin helpompi olla. Vaikka samalla tuntui raskaaltakin.
5.
Elna Rönnströmillä oli kaksi huonetta lähellä Pitkääsiltaa. Toinen pienempi oli hänen omansa. Toinen suuri kuului tavallaan kaikille.
Alote ja aate oli hänen omansa. Kerran palattuaan erään tuttavan luota Karjalta joutui hän Helsingin asemalla odottamaan puolta tuntia myöhemmin lähtevää paikallisjunaa. Istuessaan naisten huoneessa sattui hänen huomionsa kiintymään nuoreen tyttöön, joka paksut konttorikirjat edessään istui ahkerasti kirjoitellen. Neidin pitäessä pientä lomaa. syödäkseen voileipiä, antautui Elna puheisiin hänen kanssaan. Silloin hän sai kuulla, että neiti kävi kauppaopistoa, mutta asui niin ahtaalla, ettei asunnossaan saanut töitään tehdyksi.
Tätä ensimäistä havaintoa seurasi pian toinen samanlaatuinen.
Elna tuli kerran myöhään kotiin eräästä kokouksesta. Noustessaan portaita hän huomasi nuoren naisen, joka oli nukahtanut porraskierteeseen. Hänen oli mahdoton jättää tyttöä siihen. Hän herätti hänet siitä syystä, otti selkoa hänen oloistaan ja sai niistä yhä selvemmän käsityksen siitä miten paljon Helsingissä oli nuoria, eri aloilla työskenteleviä naisia, joilla ei edes ulkonaisessa suhteessa ollut oman kodin, ei oman huoneen tarjoamaa suojaa.
Elna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli näihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt tunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei ollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi elää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän helpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt sokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.
Hauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien varrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen aikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu ja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. — kl. 10 i.p.
Vanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja poislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai sekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja huomaamatta, kunnes "seurusteluhuonetta" ruvettiin käyttämään yhä enemmän.
Elna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta "seurusteluhuoneeseen". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta hän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli tietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai kirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.
Hän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.
Liisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja pikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa sen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut käänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja, että hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin keskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.
Juna vihelsi samassa.
— Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. — Liisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei ainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.
— Tänne, — tule tänne. — Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan muassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan omista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin antaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi vaiteliaana, jatkoi hän itse.
Liisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön toisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus ollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys oli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta rautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän lapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna oli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään puhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain nähnyt seuraukset.
Elnan iloinen nauru tempasi Liisan hänen ajatuksistaan. — Huomaatko sinä että asiat eräässä suhteessa ovat samalla kannalla kuin ennenkin. Minä puhun ja puran sisintäni sulle, sinä vaikenet.
Liisa hymyili. — Jokainen mallinsa mukaan. Leivän puolesta ponnistelevalla perheenäidillä ei olekaan sellaista kerrottavaa, mikä voisi olla iloksi toisille. Sinulla on ihanteesi.
— Paljon enemmän kuin ihanteita. Minulla on usko. — Älä nyt ajattele mitään uskonopillista määritelmää. Uskolla tarkoitan luottamuksesta elämämme alkulähteeseen lähtenyttä sisäistä voimaa. Kun olin joutunut epätoivoon, tekemäni suuren erehdyksen johdosta, en olisi jaksanut jatkaa elämää, ellen jumalallisesta anteeksiannosta olisi saanut tätä sisäistä voimaa. Se on minulle selvittänyt elämäni tarkoituksen. Se sovittaa elämän ristiriidat ja se auttaa elämään onnellisena riippumatta ulkonaisista oloista.
Elna nousi, kiersi kätensä Liisan kaulaan ja katsoi häntä hetken sydämellisesti silmiin. Sitten hän jatkoi entistä, hilpeän iloista puhettaan.
Mutta monet ajatukset valvottivat Liisaa sinä iltana. Hänen ajatuksensa luistivat Elnasta muutamiin kristillisiin toimihenkilöihin, joiden luona hän edellisenä päivänä oli käynyt pyytämässä lainaa. Mitä oli näillä monen kunnioitusta nauttivilla henkilöillä ollut hänelle antaa? Kun he sanojensa mukaan eivät voineet avustaa häntä, ei pienemmällä eikä suuremmalla summalla, olivatko he edes antaneet rohkaisevaa, eteenpäin auttavaa myötätuntoa? Olivatko tavalla tai toisella ottaneet hänen asiaansa omakseen?
Hän hymyili katkerasti. Muutamat olivat evästäneet häntä tympäisevillä muistutuksilla Jumalan kasvattavasta rakkaudesta, toiset olivat toivotelleet, että muut auttaisivat heidän kieltäytyessään.
Jos Jumalaa rupesi arvostelemaan sen mukaan mitä näki monen "uskovan" elämästä, ei se suinkaan ollut puoleensavetävää.
Mutta Elna oli toisenlainen. Hänen sekä sanansa että elämänsä todistivat hänen uskossaan olevan sitä voimaa, josta hän puhui. Se oli todella kuin elävä, näkymättömistä lähteistä kuohuva virta.
Liisa tunsi sisimmässään syvää, polttavaa janoa. Raskas tie kysyi voimia. Ja se tie, jolle hän huomenna aikoi lähteä, tuntui ylivoimaisen raskaalta. Hän olisi säästynyt siitä, jos jokukaan vain olisi tahtonut ja voinut auttaa. Mutta kun kaikki tähänastiset keinot olivat näyttäytyneet turhiksi, ei ollut muuta neuvoa. Oli epätoivon rohkeudella turvauduttava viimeisiin hätäkeinoihin.
Hän muisteli hankkimiaan osotteita. Sitten hän suunnitteli mielessään, missä järjestyksessä hänen oli käytävä raskaalla asiallaan. Lähinnä asui eräs virkamies, joka jatko-opistovuosina oli ollut itsepintaisen sitkeä tunteittensa osoittamisessa ja jolla nyt oli hyvät tulot. Hänen puoleensa oli ehkä ensimäiseksi yritettävä.
Liisalle nousi kylmä hiki otsalle. Tällainen matka tuntui niin mahdottoman alentavalta. Mutta hänellä ei ollut oikeutta ajatella itseään. Rehellinen konkurssi, niin vaikealta kuin se tuntuikin, ei sittenkään olisi ollut mitään. Mutta Oskarin vekseli lankesi, ei ollut tietoakaan rahoista, ja lapset olivat muutaman päivän perästä suorastaan ilman leipää.
Oskar olisi luonnollisesti vastustanut tätä matkaa, jos olisi aavistanut, minne Liisa aikoi kääntyä. Hän olisi ainakin mieluummin tahtonut mennä itse kuin laskea vaimoaan tällaiselle kerjuumatkalle. Mutta hänelle ei ehkä olisi annettu, — siksi täytyi yrittää — —
Liisa puri hammasta ja kädet painuivat toisiinsa tuskallisesti kuin kouristuksessa.
Elna oli luvannut antaa minkä ikinä vain irti sai. Mutta hänelläkin sattui olemaan vähän. Jollei kaikki yhteensä riittäisi kipeimpään tarpeeseen, oli vielä turvauduttava siihen viimeiseen, kaikkein enimmin kirvelevään keinoon. Se tuntui tosin eräässä suhteessa aivan kuin oikeuden mukaiselta. Siinä kohdassa Liisa olisi voinut olla vaatimassa. Raha oli mitätöntä sen rinnalla, mitä häneltä oli riistetty. Ja sittenkin!
Mutta jos hän sen kautta saisi Oskarin vapautetuksi taakasta, olisihan hänen edellisetkin kärsimyksensä sillälailla eräällä, joskin katkeralla tavalla kääntyneet Oskarille ja siten hänelle itselleenkin hyväksi. Ja täytyihän siitä silloin tavallaan olla kiitollinen.
Liisa pyyhki kylmällä kädellä hikistä otsaansa, silmät painuivat väsyneinä umpeen ja sisimmässä tuntui taas syvä, polttavan näännyttävä jano.
6.
Oskar oli Liisaa vastassa asemalla tämän palatessa. Hän pelästyi Liisan väsynyttä ilmeitä, mutta tämä vältti miehensä huolestunutta tiedustelua iloisella: — Minulla on paljon hyvää sinulle. — Kuinka lapset voivat? kysyi hän sitten heidän pyrkiessä tungoksesta aseman edustalla.
— Muut hyvin, mutta Oskar on ollut väsynyt ja yskässä. Minä en antanut hänen mennä kouluun tänään.
Liisa joudutti huomaamattaan askeleitaan, käänsi asemalta syrjäkadulle ja rupesi siellä kertomaan Oskarille matkastaan. Hänellä oli muassaan kaksitoistatuhatta.
— Kaksitoistatuhatta! — Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei hän enää jaksanut iloita.
— Se on paljon ja se on vähän, — sanoi hän väsyneesti. — Sinun tekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. — Hän puristi vaimonsa kättä.
— Enhän minä muuten olisi saanut, — rupesi Liisa selittämään, — en edes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin vanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.
Liisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma tulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei menestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli summa luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä sopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä uudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen saataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti Pietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva ostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka kanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään pientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri sekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun sellaisesta oli puute.
— Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. — Oskar aivan elpyi uutta intoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa mahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken toimintahalun.
— Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä, hänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia onkivasta käytöksestään! — Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen tapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten kiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli hänen liikkeensä jo hätäisen levoton.
— Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen laidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.
— Äiti, minä olen niin kipeä.
— Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.
Poika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva. Joskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi poika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.
— Äiti, luuletko, että minä kuolen?
— Rakas, älä nyt puhu. Anna minun kertoa sinulle niinkuin ennenkin. Sinähän muistat, että minä kerran kerroin suuresta puutarhasta, jossa lasten sielut lentelevät, ennenkuin ne syntyvät tänne maailmaan.
Poika nyökkäsi.
— Ei kukaan tiedä milloin sanotaan pienelle lapselle: "lennä nyt maailmaan, elämään siellä". Ei kukaan tiedä milloin sanotaan: "tule nyt pois".
— Mutta äiti, minä en tahdo sellaiseen mustaan hautaan kuin vanha mamma.
Liisan sydäntä kouristi. Minkätähden hän aina joutui syylliseksi juuri suhteessaan tähän lapseen? Muutenkin tuntui usein siltä, kuin hänen olisi pitänyt pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea, mikä haavoitti tämän äärimmäisen herkkää ja raskasta mieltä. Pitikö hänen vielä syyttää itseään lapsen kuolemastakin?
— Makaa nyt vain ihan hiljaa ja anna äidin hoitaa sinua, niin tulet pian terveeksi.
Poika painoi uudelleen silmänsä umpeen äidin pyyhkiessä hänen polttavia jäseniään vilvoittavalla vedellä. Näytti siltä kuin hän siinä maatessaan vähitellen olisi vaipunut jonkunmoiseen horrostilaan. Mutta hänen rintansa nousi ja laski vaivaloisesti ja tuskan hiki nousi suurina helminä otsalle.
Liisan ajatus kääntyi katkerana Amalia-tätiin. Oli hänkin osannut vedota juuri siihen kohtaan, joka oli arin. Ja kun Liisalla itsellään oli tuoreessa muistissa viime puhelu vainajan kanssa, oli sekin ollut ihan kuin velvoittamassa. Ja sehän se hänet voittikin.
Mutta nyt Oskar kuitenkin juuri haudalta oli saanut sekä vilustumisensa että sen sisäisen kammon, joka näkyi raatelevan häntä.
— Äiti, — suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet uudelleen, — saanko minä puhua?
— Rakas pikkuinen, saathan sinä.
— Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
— Äiti, kuka kutsuu sitä?
Vastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi itse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana oli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.
Hänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä ollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli se omistettava — tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka ei saanut jäädä ilman apua.
— Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, — että me kerran yhdessä katselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen vieressä oli mies, joka käytti sitä.
Poika nyökkäsi.
— Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat kukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko tämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä ollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja ihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa kaikkia.
— Hän on hyvä, — sanoi poika hiljaa.
Äiti ei uskaltanut jatkaa.
— Äiti, — tuli taas vuoteesta, — luuletko, että minä voin nauraa ja leikkiä Jumalan luona?
Liisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Luulen, oma rakas poikani, — luulen.
— Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, — tuli päättävästi. — Minä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin vaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda tekemään sitä, äiti.
— En rakkaani. — Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa. Sitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän hymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi heikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.
— Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla oli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä sentähden sait lähteä pois.
Hän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei antaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli tapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, — — ehkä sitäkin varten, että hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita ja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin pikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa — sen suuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.
7.
Kauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa nojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen vieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä sisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen aamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä kantoi sen.
Kauppaneuvos söi paraillaan. Hän antoi kahvin höyrytä kupissaan, levitti mielihyvällä voita entistä vahvemmasti leivälle ja pani päällimmäiseksi viipaleen hienointa, savustettua sianlihaa. Sitten hän haukkasi hitaasti ja suutaan maiskutellen. Samassa nakutettiin ovelle. Tyytymättömyys nautintorikkaan hetken häiriytymisestä kuvastui kauppaneuvoksen kasvoilla, jonka johdosta kynnykselle pysähtyvä palvelija puoleksi arkailemalla ilmoitti vieraan tiedustelevan kauppaneuvosta.
— Olenhan minä sanonut, että minä tähän aikaan tahdon olla rauhassa.
— Kauppaneuvos pureskeli yhä suutaan mutistellen voileipäänsä.
— Minä sanoin, — mutta hän pyysi niin kovin. Se on herra Malm.
— Vai Oskar Malm.
Röllerin suu meni omituiseen hymyyn ja pienet ihraiset silmät katsoa tiirottivat uteliaasti ovelle päin.
— Antaa tulla, antaa tulla, — hän sanoi uudelleen haukaten.
— No, terve mieheen! — Kauppaneuvos ojensi toverillisesti kättä tuolistaan ja kulautti sitten kahvia suuhunsa palan painimeksi.
Oskar Malmin katse tarttui muutamaksi sekunniksi aamiaistarjottimeen. Kauppaneuvoksen tavat olivat hänelle vanhastaan tuttuja. — Mutta tällainen pieni, herkullinen aamiainen oli hänelle hänen nykyisissä oloissaan jotain niin tuntematonta, että se vaikutti suorastaan lumoavasti. Hän ei saanut katsettaan siitä irti kiskaistuksi. Silmä söi.
Röller huomasi sen ja se huvitti häntä. — No, Malm, kerran tekin pitkistä ajoin astutte tähän teille jokseenkin tuttuun huoneeseen.
— Minun täytyi tulla — —
— Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian — —
Malmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui nyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm malttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi kiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.
— Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin sisar on heikkona sairaana Pietarissa?
— Aivan niin, aivan niin.
— Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että matkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on pitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.
— Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.
Oskar Malm ei vastannut.
— Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan testamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? — Röller leikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä tehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.
Tämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei voinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi noloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes hautajaisissa.
Mutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?
Liisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, — pääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat tuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä, vieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut sitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään tarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään tahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa. Ja oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti eräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat vaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai sopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt — vaikkapa vain tällaisen tilapäisen lainan vuoksi — olisi turvauduttava pyytämiseen, sanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.
— Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, — minusta teidän velvollisuutenne on lähteä.
— Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?
— Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.
— Kyllähän me, — kiiruhti Malm vakuuttamaan, — jollei sattuisi niin vaikeaksi rahojen puolesta.
— Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks velkasopimuksenkin aikaan — ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo yrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!
Malm nousi äkkiä. — Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. — Ja anteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.
— Ei mitään, ei mitään. — Tällainen pieni puhelu lisää vain ruokahalua. — Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.
Kadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän katseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.
— Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?
— Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta en saanut heiltäkään.
— Siis on minun hankittava.
— Jos on lähdettävä.
— Meidän on —, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä, että olisi myöhäistä.
* * * * *
Illalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä penkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.
Malm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin omaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän hallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat totisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää liikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien velkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä tuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja rauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja muuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa asetettava vasta toiselle sijalle.
— Etkö saa unta? — Malm kumartui Liisan puoleen. — Sinä näytät ihan menehtyvältä.
Liisa otti käden silmiltään. — Minä olin kuitti jo meidän lähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.
Malm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei tuntunut missään.
Liisa painoi nenäliinan suulleen ja koetti päästä edes jonkinlaiseen horrostilaan. Koko matka tuntui niin ahdistavalta. Ei olisi tehnyt mieli lähteä ensinkään. Ja se rahanhankintakin oli ollut niin karvasta. Mutta kun toiselta puolelta ei saanut rauhaa siltä ajatukselta, että jos täti hyvinkin elää ja odottaa, eivätkä he tule.
"Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti", oli Röller sanonut.
Liisan huulia väräytti katkera hymy. Olihan hänellä eräänlaisia kasvattajia luvun puolesta ollut monta. Mutta äidinmieltä hän ei oikeastaan ollut tavannut kenessäkään muussa kuin äiti-muorissa. Ja hänellekin oli oma tietysti oma.
Lapsuudessa alkunsa saanut sisäinen nälkä kalvoi taas kuin jäytävä kipu. Ja samalla täytti toinenkin suuri kaipuu hänen sisimpänsä. Se lapsi, joka erikoisen paljon oli tarvinnut äitiään, oli ollut erikoisen rakas. Hän oli siksi jättänyt suuren tyhjyyden jälkeensä, tyhjyyden, jota ei kukaan nähnyt ja jota vain harva olisi käsittänyt.
Ajatus luiskahti taas äiti-muoriin ja pysähtyi häneen. Hänellä oli sittenkin oikeata äidinmieltä. Mutta kovaa oli, kun ihminen vanhana joutui niin raatamaan lasten ja lastenlasten hyväksi kuin hänkin usein oli tehnyt.
Jos nyt asiat kääntyisivät paremmalle kannalle, oli todella aika äiti-muorin päästä nauttimaan vanhuuden oikeuttamasta levosta. Luotettava palvelija oli aivan toista kuin määrätunneiksi työhön saapuva apuihminen. Ja kun olisi varaa palvelijan pitämiseen, saisi äiti-muorikin levätä.
Liisa havahtui ajatuksistaan Oskarin käden kosketuksesta. Oltiin jo lähestymässä Pietaria. Pietarin sumuinen ja raaka ilma huokui aamuisen jäätävänä heitä vastaan asemalla.
He saivat ajurin ja läksivät suoraapäätä Amalia-tädin asuntoon. Pitkäaikaisen odotuksen jälkeen tuli viimein uninen palvelija avaamaan. Oven varmuusketju kalisi oven varovaisesti auetessa raolleen. Kuultuaan tulijoiden nimet näytti palvelija kuitenkin rauhoittuvan. Hän irroitti ketjun salvasta ja laski vieraat sisälle. Sitten hän tarjoutui keittämään teetä lämpimiksi. Muuta tarjottavaa hänellä ei ollutkaan. Kuolema oli jo korjannut hänet, jota vieraat kai olivat tulleet katsomaan. Palvelija katosi samassa, mutta palasi pienen ajan kuluttua teetarjottimineen. Siinä oli muun lisänä kirje. Vainaja oli määrännyt, että se oli annettava esille heti, jos Suomesta tulisi sukulaisia hautaukseen.
Osoite oli Liisalle. Hän mursi kuoren ja luki, sitten hän sanaakaan sanomatta ojensi sen Oskarille.
"Oli jo aikoja sitten luvannut rahansa erääseen hyväntekeväisyyslaitokseen. Röllerillä on testamentti. Hän tietää kaikki." — Oskar viskasi kirjeen luotaan ja painui läheiselle tuolille ähkyen kuin hengenahdistuksessa.
Liisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. — Minulle tarjottiin toissapäivänä muutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän matkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.
ONNEN KESÄ
1.
Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.
Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa, pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi, jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.
Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.
Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää. Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi lanteita.
Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä kotimökin että talon navetassa. — "Kaikki on niin kuin olla pitää", ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" — "Reetta on tullut, kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille, jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona, istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli, voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että kaksijalkaisille.
Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa. Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä. Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa. Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä kukassaan.
Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.
Samassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä lastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä joukkoa että tavaroita.
Kolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat hetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin laitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat poimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat veräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille ja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi aidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.
Reetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri vierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan kantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten niinkuin näkivät vanhempien tekevän.
Reetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset olivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen keskellä.
Hänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan, koettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä pistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa hauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.
— Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti otsassa.
— Äiti, tässä sinä saat. — Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän tuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.
— Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä lupasi.
Äiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin, ehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin sydämelle.
Illemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan. Nyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli suuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne luokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli lapsille järjestetty huone aitan ylisellä.
Äiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua ilohuuto toisensa jälkeen.
Ylinen oli suuri ja avara, oikein muhkea "sali". Orsilla riippui kauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään sekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia hyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty kolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.
— Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, — nämä kahisevat ihan kuin aikoisivat kertoa satuja meille.
— Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret rautaristikot!
— Ettei pienet lapset pääse putoamaan, — arvaili pikku Kaisu.
— Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.
Vihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet paremmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja laskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle. Siihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin sunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa suhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä Liisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä olleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain pienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä pitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes tietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli äiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se ihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa paperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto oli paikoillaan.
Lasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi tottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa otti vastatakseen vieraskodista.
Jo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä perille tulo!
Kuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä arkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa oli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon keskellä.
Liisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin. Pyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi tahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä uuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.
Hän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin oli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.
— Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa tuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä, vaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun helteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa — —
* * * * *
Oskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja asettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. — Minä istun tässä yhtä iloissani ja ihmeissäni kuin lapset.
He hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta. Oli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen illan rauhan tyynnyttäminä.
— Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin syntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.
Liisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan kuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri olleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen pannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut niin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan kirkkaudessa ja — iloita.
— Tiedätkö, — alkoi Oskar odottamatta, — silloin kun sinä Oskarin synnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään koko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin hämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.
Hän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut puhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.
— Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli viimein hitaasti ja väkinäisesti.
Silloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä ja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli päässyt.
— Äitisihän silloin oli meillä.
Liisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän ei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.
— Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui putoamaan jostain laatikostasi. "Kuka tämä on", kysyi äitisi tuimasti tuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut sinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että hän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin tyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt johtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen sydänkesä kuin Oskarin syntyessä.
— Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni yliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.
Mikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän ongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena, odottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.
2.
Reetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana sylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.
— Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori sairaalleen, — mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.
Pikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään tuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat päättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa eläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he tahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli kantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.
— Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? — Reetta katsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle osoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa sylissään.
Kaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin odottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.
— Emme tiedä mitä Reetta aikoo.
— Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti — kluk-kluk —. — Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.
Samassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen. Juottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja toverillisesti. — Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että Reetta pitää sinua hyvänä! — Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja sanoi selittävästi. — Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma nukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä kohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.
Liisa ei voinut olla hymyilemättä. — Vai sanoi tamma teille nukuttavansa varsaansa?
— Sanoi? — Reetta hymähti ylenkatseellisesti. — Kysyykö rouva äidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen. Varsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin vahtimassa.
Kana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat. Reetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen ja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan tupaansa.
Vähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa vielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa edustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.
— Reetta, — hän sanoi, — tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen muistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi tällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.
Reetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä. Hän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että kaupunkilainen tunsi samaa. — Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin taudistani, hän vahvisti. — Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin lehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet kukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja hymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea tätä kevään autuasta ihanuutta.
Hän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen kuvastaessa syvää sisäistä hartautta.
— Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. — Liisa sanoi sen syvällä hartaudella.
— Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan toisiamme?
Sisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi perunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä paikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän yksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen luojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.
Tuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä johtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni antamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin kannattavaa voimaa.
Hänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin sulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.
Omituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. Jos, jos hän todella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi suloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän lapsi.
Liisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan portaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä iltana.
Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.
— Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan hänelle, vaan kaikille.
Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet siivet hohtivat auringon valossa.
Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.
Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.
Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.
Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.
— Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.
— Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään toveristaan. Sen minä tiedän.
Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea hauki kädessään.
— Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.
Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.
— Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä ihmeellisen ihanasta kesästä. — Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin vaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.
Oskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut hyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä, sinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä siitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien ja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin odottamaton ilo.
— Oskar, — sanoi Liisa hiljaa. — Kesämme on pian lopussa. Soisin että voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.
— Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle enemmän kuin sanat.
He istuivat molemmat hetken vaiti. — Mutta se on samalla ollut raskasta, sanoi sitten Oskar.
— Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.
— Oskar, älä puhu niin. — Liisa painui lähemmä miestään. — Muista aina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa raadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi ja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on köyhyyttä raskaampaa.
Malm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa huomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.
— Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.
— Taisin soutaa liian kiivaasti. — Hän nousi. Liisa huomasi hänet hyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse vain hymyili. — Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. — Meille tuli onni kauniin kesän kanssa.
3.
Äiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä käytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka vaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa yhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän asioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä iltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.
Lasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla. Pitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet koleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma saattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti keittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle pöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu oli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se oli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset tunsivat iloitsemisen taidon.
Kello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri asemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin pakaasista.
Äiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin paljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat, aivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun verran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja kuunnella kesän kuulumisia.
Hänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut tyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän innostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren metsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen ympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot. Isäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen oli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti puoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin hyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse pääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.
Äiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja hänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt Oskar kerran — pitkän raadannan jälkeen — saa muistaa elävänsä ja tuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.
Äiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi, — kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, — kurkistaa siihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti kelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.
Ovi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui äiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.
— Hyvä Jumala. — Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori tapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta paitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin sokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen. Ikkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli jättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa. Sen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat salaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään käytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.
Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.
Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen. Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen muualle leviämistä.
Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi. Sinne Liisa vei lapsetkin.
Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit tuntuivat loppumattomilta.
Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.
— Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan viereen.
— Sinä Oskar. — Liisa katsoi mieheensä.
— Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.
Onnen kesä oli lopussa.
SEESTYMÄSSÄ
1.
Pureva pohjoinen tanssitti putoavia lumihiutaleita, keräsi kinoksia sekä porttien pieliin että talojen nurkkauksiin, viskasi toisin paikoin vihaisesti lunta ikkunaruutuihin, otti toisin paikoin sitä pyörteisiinsä ja lennätti ilmaan kuin villoja vakasta.
— Aito joulutuisku, sanoivat ihmiset toisilleen. Toiset hymähtivät sitä sanoessaan tyytyväisesti. Heistä pakkanen ja tuisku lisäsivät joulutunnelmaa. Toiset ajattelivat polttopuun menekkiä ja joulun alla muutenkin kasvavia menoja.
Liisakin ajatteli tätä. Hän asui lasten kanssa äiti-muorin kallellaan olevassa talossa kaupungin laidassa. Rakennuksessa oli kaksi huonetta ja keittiö. Molemmissa huoneissa oli kaksi kylmää seinää, keittiössä kolme.
Liisan ajatukset pysähtyivät tähän hänen kuullessaan pohjatuulen vinkumista uuninpiipussa. Sitten hän uudelleen koetti kiinnittää ajatuksensa korjattaviin vihkoihin.
Saatuaan vihkonsa korjatuksi hän otti esille tilikirjansa ja laski uuteen vuoteen mennessä välttämättömästi suoritettavat menot. Sitä tehdessään hän muutaman kerran vilkaisi huoneen perällä läksyjään lukeviin lapsiin. Katseeseen nousi silloin raskasta haikeutta.
Kerran äidin katsoessa lapsiin sattui Maija-Liisan katse nousemaan kirjasta. Hän näki äidin ilmeen ja ymmärsi sen samassa. Kun äidin katse painui takaisin tilikirjoihin, nykäisi hän nuorempia sisaria. Päät painuivat toisiinsa, supistiin ja neuvoteltiin aivan kuulumattomasti. Sitten pistäydyttiin viereiseen huoneeseen, jossa tähän aikaan päivästä sai liikkua vapaasti, kun paperikaupan täti, joka muuten asui siellä, nyt oli työssään.
Liisa havahtui työstään, kun kolme pientä tyttöä marssi huoneeseen juhlallisesti asettuen riviin hänen eteensä. Jokaisella heistä oli paras pyhäesiliina päällään, puhdas pitsikaulus kaulassa ja tukka juhlareilassa, hiukset hajalla olkapäillä ja silkkinauha-silmukka päälaella.
— Mitä ihmeessä nyt?
— Äiti, emmekö me ole hyvässä juhlakunnossa? — Maija-Liisa otti äitiään kaulasta.
— Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, — vakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka pitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he varmasti saisivat uudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät oli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: "Äiti, me tahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä."
— Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! — Hän veti heidät kaikki yhtaikaa syliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät kyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.
— Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? — Hän nousi pöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä tehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten hän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin huonetta.
Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten, nieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli vaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.
Hän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota hän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.
Oliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei itse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja kouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun. Ihmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta osoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään olleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset eivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja tai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille saamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä nyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen, antaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. "Sellainen hän oli", sanottaisiin Oskarista. "Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken täytyy tehdä samoin."
Liisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei mikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.
Puoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli Röllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan oli palvellut.
Liisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua etualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän säälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.
Hän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia takaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan. Hän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen ilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki silloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko lapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.
Hän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo ruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen vieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama nainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista rikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin takaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan hän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.
Liisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa elävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä väsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin käsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle lattiasta?
Hän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen usein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt heitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta huomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.
Suuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä. Ei muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän sai sitä toiselle osoitetuksi.
— Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?
— Kiitos, ei tällä kerralla. — Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä kuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä katseilta, jotka kai seurasivat häntä.
Sydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin. Sitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä eivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän ajatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.
Hän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt koululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen mieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto sattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla, saattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että Liisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli huone toisen lisänä käytettävänä.
Avatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli ikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan huoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan "hämähäkkiä" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin heräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.
Hän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja iloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.
— Katso äiti, näin suuri kirje!
— Ja tässä on iso punainen lakka, — joululakkaa, toimittelivat Anna ja Kaisu kilvan.
Liisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje Euroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin lukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta. Hän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä siitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin tottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille. Sitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan. Muuten se teki sairaaksi.
Lopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi laatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.
Käsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti kuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä kadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.
Hän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat ahdistaneet häntä, — nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa, josta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka hän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa johdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia varten aina vain käytti ruoskaa.
Kaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut hänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä enemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä pakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen ja uhrautumisen tielle.
Hän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä mitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja sille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta oli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista ajanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä tapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.
— Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.
— Vihdoinkin, — pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.
— Siitä suuresta kirjeestä, — päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella kavuten syliin.
— Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa — ihan toisista asioista. Se alkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että meitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä katselevat meitä.
— Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta kieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.
— Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin kesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella eikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. — Siinä maassa leijaili kerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti niin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri rakkaus. — Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat ja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa, jonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa heitä. — Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt suoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset tulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi: Eivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy lähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. — Ja se kirkas valo teki niin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä köyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja hänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä oli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä piikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille. Matta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein onnellisiksi.
— Mutta äiti, — katkaisi Kaisu. — Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.
Välittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. — Mitä enemmän ihmiset oppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki tulevat. — Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?
Tytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti oikeastaan tähtäsi.
— Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja vallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä hänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman leikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle. Sen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä. Hän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on lähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. — Te saatte uudet puvut. Ne ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja kuuseen kynttilöitä.