Naiskohtaloita

NAISKOHTALOITA

Kirj.

Paul Heyse

Saksan kielestä suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Paul Heyse.
Beatrice.
Annina.

Paul Heyse.

Paul Heyse, saksalainen kirjailija syntyi 15 p. maaliskuuta v. 1830 Berlinissä. Aluksi hän antautui klassillisen filologian ja sittemmin romanilaisten kielten ja kirjallisuuden tutkimiseen, mutta sen ohella hän julkaisi jo ensimäiset kaunokirjallisetkin tuotteensa. Kaikkein ensiksi hän teki nimensä tunnetuksi runopukuisilla teoksillaan, jotka käsittelivät enimmäkseen italialaisia aiheita. Oleskeltuaan pitemmän aikaa Sveitsissä ja Italiassa, kutsutti kuningas Maximilian II hänet v. 1854 Müncheniin, jossa hän siitä saakka on elänyt antautuen kokonaan kirjailijatyöhön. Novelleissaan, Heysen suuri kyky, hänen syvä ihmissielun ymmärtämyksensä, loistava värityksensä ja vilkas, etelämaista tulta säkenöivä esityksensä tulee kaikkein parhaiten esille, ja novellinkirjoittajana hän yhä vieläkin on kaikkein suosituimpia ja enimmin ihailtuja kirjailijoita Saksassa. Hän on julkaissut monen monituista kokoelmaa "novelleja" aina v:sta 1855 alkain 90-luvulle saakka. Tässä julkaistut novellit "Beatrice" ja "Annina", jotka molemmat kuvaavat italialaisia naisluonteita, ilmestyivät edellinen v. 1867, jälkimäinen v. 1860.

Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa, "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon.

Beatrice.

Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa, jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden meidän seurassamme.

Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme.

Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä, etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. — Samoin kuin jokainen esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän, koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä, rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. — Minä koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista traagillisista ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla sanoen sankarilliset sielut tavallisesti ratkaisivat toisella tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi, laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja, kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino, häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta kuin sen mikä on hyödyllistä.

Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua, sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää. Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin, siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista! Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, — niin kansan hengetär astuisi puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina, heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli italialainen.

Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa, niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa, vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen.

Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa, puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä, sointuvalla äänellään:

Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta, että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua, pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan; täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas näin! — ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi saada muistoiltani rauhaa.

Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti — sillä hänen vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme —, kirjoitin minä seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut. Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet hänet.

Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa?

Niinpä annan hänen nyt kertoa.

* * * * *

Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni, johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä, ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua.

Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet, vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta, ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä hiljakseen etelätä kohti.

Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani.

Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka alla lepäsin puolihorroksissa.

Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine, joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan, joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun. Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein, enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle, peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni, olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi.

Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt, jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä, kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista enää ollutkaan näkyvissä.

Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia. Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni. Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita hermojani levottomuudestani.

Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin, etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta hukkaan.

Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni mieltäni.

Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja, jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan kiinni pysyäkseni pystyssä.

Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla, vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt. Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu, jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat, hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä, kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui väärään — jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa.

Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta lähestyä häntä, kun sattuma — ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni. Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen — en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle, näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan, juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen, sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa juureen valkoiselle puutarhahiekalle.

Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin.

Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet.

Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä. Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään.

Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen, astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen.

Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään. Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin, sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy, kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin, kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut, eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi, että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois talostaan.

Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta hänen kouraansa. — Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan tietää, että olen päästänyt vieraan sisään.

Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon. Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi, uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä, joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu väsymättömästi häkissään edestakaisin.

Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula?

Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne käymään — ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi — laulaa tytär hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa maailmassa.

Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas?

Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa — tuo jättiläinen Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt — se on sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin leikatut.

Ja miten hän on tullut tuollaiseksi?

Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista, josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua. Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin juttuja!

Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani, melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä vähääkään äänen kauneudesta.

Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös.

Beatrice. Me kotiväki nimitämme häntä Bicettaksi. Oi, kuinka hyvä sydän hänellä on! Ninani sanoo aina: Isä, sanoo hän, jos hänen pitää odottaa, kunnes hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa, niin saa hän jäädä vanhaksi piiaksi. Katsokaa, herra, tuossa on hänen pieni huoneensa. Siinä ovat hänen kirjansa; hän lukee usein puolet yöt, sanoo Nina, ja vaikka mitä kieltä. Tuossa vieressä on heidän yhteinen makuuhuoneensa. Kuva hänen vuoteensa yläpuolella esittää herra raukkaani kenraalin univormussa, sellaisena kuin hän johdatti meitä taisteluun. Tuolla takana, tuon pienikasvuisen miehen, joka heiluttaa kivääriään, pitäisi muka olla minä, sanoo signorina. Hän on itse maalannut sille viikset, jotta kuva olisi enemmän yhtänäköinen. Mutta tulkaahan, ei täällä ole mitään merkillistä. Huonekalut ovat vanhoja, nähkääs. Kenraali olisi jo kerran tahtonut lähettää tänne uusia, mutta lapsi ei huoli kuulla siitä puhuttavankaan. Sillä tällaista täällä oli vainajan viettäessä täällä ensimäisen kesänsä nuorena rouvana. Ja tuolla balkongilla hän istui aina viileinä iltoina ja tuuditti kehtoa ja katseli kaupunkiin päin odottaessaan puolisoansa palaamaan asioiltaan kotiin.

Minä astuin ulos ja kumarruin ihmeellisen liikutuksen vallassa hyväilemään koiraa, joka häntää heilutellen nuoli kättäni. Jokainen tuon kelpo vanhuksen sana vaikutti kuin öljypisara siihen tuleen, joka minussa paloi. Ja sitten tuo ääni viereisessä huoneessa, joka sai tulen yhä korkeammalle leimahtamaan!

Jotta en antaisi itseäni ilmi, mainitsin yhtä ja toista puiston tyylistä, mosaikkipöydästä, joka seisoi keskellä suurta huonetta sekä vaalenneesta freskokuvasta, joka koristi kattoa. En voinut irtaantua täältä ja palata taas eteiseen, vaikka oppaani näytti käyvän kärsimättömäksi. Äkkiä laulu viereisessä huoneessa katkesi, seuraavassa silmänräpäyksessä lensi ovi auki ja hän seisoi itse, nuottivihko kädessä kynnyksellä.

Noin läheltä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta sittenkään en nähnyt häntä entistään paljoa selvemmin, sillä kaikki musteni silmissäni. Heti ensi silmäyksellä olin vain huomannut, että hänellä oli medaljongini kaulassa.

Vanhus oli peräytynyt askeleen ja änkytti nyt jotain anteeksipyyntönä, nykäisten salaa minua takinliepeestä.

Ei se tee mitään, Fabio, sanoi hän. Kuljeta herraa vain kaikkialle, jos hän tahtoo nähdä taloa ja puutarhaa. Mene mukaan, Nina, kääntyi hän ystävättärensä puolen, joka istui matalalla istuimella pianon vieressä ompeluksineen; ja kuule, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Hän kuiskasi jotakin Ninan korvaan, katsoen koko ajan minuun ja kumarsi sitten suloisesti minulle, joka en saanut hänelle sanaakaan sanotuksi. Samalla hän laski ikäänkuin tietämättään, oikean kätensä medanjongilleen ja kääntyi jälleen opettajansa puoleen, joka oli katsellut tätä välikohtausta uteliain silmin.

Laulutunti näyttikin rauhallisesti jatkuvan meidän kolmen astuessa alas portaita. Nina katseli minua tutkivasti jokaisessa portaitten käänteessä, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Vasta sitten kun olimme puutarhassa, kääntyi hän isänsä puoleen.

Bicetta käski, että noukkisin herralle kaksi appelsiinia. Hänen on varmaankin jano pitkän kävelynsä jälkeen. Kuljetaan suihkulähteen ohitse, siellä ovat kaikkein kypsimmät.

Minä seurasin molempia kuin unessa ja käänsin katseeni taloon, ikkunaan, josta hänen äänensä kuului yhä vielä. Uudin oli hiukan vedetty ylös, jotta saatoin nähdä hänet puoleksi varjossa ja luulin varmaan huomaavani, että hän katsoi jälkeemme. Nina vilkaisi myöskin ikkunaan ja sitten taas minuun. Minä en välittänyt salata häneltä tunteitani; mieluimmin olisin avannut hänelle kokonaan sydämeni. Mutta kun isä oli läsnä, niin en voinut muuta kuin saavuttuamme ristikkoportille ja hänen ojennettuaan minulle appelsiinit, kuiskata hänelle: Tervehdi häntä ja sano, että hän saa vielä kuulla minusta. Ja anna tämä toinen hedelmä hänelle, jos hän syö sen —. Samassa tuli vanhus väliin, ja hän oli minulle nyt vähemmän ystävällinen kuin päästäessään minut sisään. Minä toistin lupaukseni, vakuuttaen olevani vaiti. Mutta hän näytti jostain muusta syystä kantavan minulle vihaa, ja hänen rehelliset kasvonsa pysyivät yhä synkkinä.

Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel, jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta, niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan.

Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua. Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi: Kuka sen tietää? — Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen isäänsä tähän salaisuuteen.

Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti, emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko sen tehdä?

Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla. Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni, huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria, ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan.

Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure, joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa, vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä, niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta huuliltaan.

Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta, joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan. Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen, etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan. Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan, että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon — minä itse, joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän hartaustoimeen — huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen, vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn, huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin. Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja astui kohisten ohitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen. Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten huvilaa kohti.

Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla, niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi astumaan.

Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä vielä koituu — en uskalla sitä edes ajatellakaan!

Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden —

Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää, vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse puhua kanssanne.

Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut vain kirjettä; ja sen sijaan!

Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin, alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla riippui taaskin medaljongini.

Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta, että tarvitsisin sinua.

Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi.

Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni.

Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa. Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se, että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta.

En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä.

Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla onnettomaksi.

Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei, Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset. Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen, sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo, onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä, ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä.

Olin vienyt hänet jälleen tuolien luo ja pidin häntä yhä kädestä kiinni kertoessani hänelle, miten minulta nuo päivät olivat kuluneet. Hän ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla. Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä.

Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano?

Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä.

Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat vakaviksi.

Sinä et rakasta minua! sanoin minä.

Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan.

Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa. Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas minun kanssani Bolognaan.

Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! — Hän tuli yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi, sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme, mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla?

Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin varokaa itseänne!

Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia sitten olisi tullut ratkaistuksi.

Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa painaa huuleni edes siihen.

Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia. Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta.

Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa, tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä; sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin, niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle tulokkaalle.

Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja, yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän. Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi.

Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin, joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja, sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa, joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin, missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia, joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa. Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös, että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä, nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi, jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte säestää minua.

Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina kiintyvän minuun.

Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa, niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti, jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin tullut hänen kotiinsa.

Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin, missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut, yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä, jonka olin kuullut huvilassa.

Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi, pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka täällä olivat kuohahtaneet ylitseni.

En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi, painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä! — Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin. Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani, kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois, sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin lohdutettu.

Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen. Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti, vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty. Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen, josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän parantaisi tapojaan. — Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan, kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti uneksivan. — Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan ritarillisia kohteliaisuuksia. — Rouva sanoi minulle kylmemmin jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut.

Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat, miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla, että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta oikeat tarkoitukseni esille.

Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun.

Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni, tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä varoitusta.

Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa.

Toisena päivänä sangen varhain — sillä tiesin, että vanha herra oli aikainen — läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan, polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä, joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani, että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa, mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä, jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan, kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana! Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! — Hänen kasvoihinsa ilmestyi puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen, nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa.

Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin, ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen. Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo. Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan. Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo, jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana; sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden.

Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu, eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä. Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille, täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn, hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä hän oli.

Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin, millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään.

Tavallista myöhemmin lähdettiin tänään talosta. Juotiin shampanjaa ja eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa, ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi. Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi, sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin.

Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. — Hieno, vanha herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois, jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin, välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen. Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin saatoin kestää tuon onnettomuuden.