— Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.
— Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole kunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin kätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.
Vihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus. Hän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa keskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti. Nyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui tähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he kuulivat pimeästä hiljaisen äänen:
— Päivää, hyvät neidit!
Se oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin päivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista tänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle lievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.
— Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle kätenne.
Pauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.
He eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.
Mutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät
suurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.
Aika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten:
— Missähän he ovat? Ah, tuossa… On se sittenkin hullua.
Alussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he loittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen kaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi viileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet vähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin seinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan. Siitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta vähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön; he näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina kannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla puolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli lakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.
— Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche, joka uskalsi ensimmäiseksi puhua. — Te ette voi aavistaa, minkä onnen minulle tuotatte suostuessanne seuraani.
Ja pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa rakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän varmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö olisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin vienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan. Mutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan kulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen kasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.
— Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!
— Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.
Tyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut sydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin olisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen lempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä salainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän olisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen seurassa mellastavan miehen syliin.
— En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.
— Ettehän te … vastasi Denise vapisevalla äänellä. — Ei minulla ole teitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan enää puhuko minulle noin… Minun on mahdotonta suostua. Te olette kunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää en… Ymmärrättehän.
Deloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi:
— Ette siis rakasta minua.
Kun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua, alkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:
— Tiesinhän kyllä odottaa tätä… Maailman murjoma olen ollut aina, ei minusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen kokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja kun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut, joutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan… Älkää pelätkö, en minä aio vaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän tahdokaan… Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.
Nyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän puhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta seudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä kauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen. Delochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman mustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen tähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen ollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa suurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista, metsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä, pehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He erottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat kuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi rauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan ystävän.
— No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään asemalla.
Hänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä hän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:
— Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!…
Hän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.
Pauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella, sellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen aukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise, jolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin hänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo, joka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan Saint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät yhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline aikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi vain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä. Kaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli kalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä huonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa, mutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan vastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise pani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei ollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului niin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.
— Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.
Ja Pauline vastasi:
— Aivan hetikö… Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.
Denise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut kävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina, ja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä tarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston hänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan terveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta lähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan viattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:
— Kiitos, hyvä siitä tuleekin.
Mouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti henkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun soitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli merkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja levottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän oli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta ovesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että Mouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden noita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat häntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti jonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin silmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka pidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa pumpulikangasosastolla.
— Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti ylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin. Mutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi. Kumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta pimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä täällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä keltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään, muistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi lattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla, salaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä keskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan nämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt. Vasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin kadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä suoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin musliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää trikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi surupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän juoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi valaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä kohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen kirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan asiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan porraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös valmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena nähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen. Palokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi ymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta huonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa käytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa kalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet karkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan, missä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa joka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista lopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin makuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.
— Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen pieni taskulyhty kädessä.
Denise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret ei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.
— Teille oli siis myönnetty teatteriloma?
— Oli, herra.
— Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?
— En missään teatterissa, maalla minä kävin, huviretkellä.
Mouret naurahti. Sitten hän kysyi painottaen joka sanaansa:
— Aivanko yksinänne?
— En, herra, ystävättäreni kanssa, Denise vastasi hehkuvin poskin häveten sitä, mitä Mouret epäilemättä tarkoitti.
Mouret ei kysynyt enempää. Mutta hän katseli yhä tyttöä, joka seisoi hänen edessään yllään yksinkertainen musta puku ja päässä vaatimaton, sinisellä nauhalla koristettu hattu. Oliko tuosta tuhkimosta kehittymässä kaunis tyttö? Hänen vaatteistaan levisi raittiin maalaisilman tuoksuja, ja hänen kauniit hiuksensa kähertyivät vallattomasti hänen otsallaan. Viehättävä hän oli. Ja Mouret, joka kuuden kuukauden ajan oli kohdellut häntä niinkuin lasta, milloin torunut, milloin neuvonut, joka ilkeän luonteensa pakosta oli käyttänyt häntä kokeiluihinsa nähdäkseen kuinka nainen Pariisissa kehittyy ja hukkuu, ei nauranut enää. Hänet valtasi omituinen sekava tunne, jossa oli sekä hellyyttä että hämmästystä ja pelkoa. Rakkaus kai oli tuota lasta noin kaunistanut. Ajatus tuotti hänelle tuskaa. Lempilintu, jota hän oli pitänyt leikkikalunaan, oli iskenyt häneen kyntensä.
— Hyvää yötä, herra, Denise kuiskasi jatkaen matkaansa Mouret'ta odottamatta.
Mouret ei vastannut mitään, katsoi vain hänen peräänsä. Sitten hän meni omaan huoneistoonsa.
VI.
Kun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi hermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä paikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän kuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu tehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret puhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota talven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen supistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät pitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.
— On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. —
Emme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.
Ja jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:
— Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää enempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on tarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.
Sitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma tapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa "käykää kassaan" sattuivat onnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin. Jos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja hän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. "Taisitte istua, herra, käykää kassaa! — Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! — Kenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!" Ja rohkeimmatkin vapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt tarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille satimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan edeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle, kello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti leppymätön "käykää kassaan!" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei vitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.
— Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle raukalle, jota ei voinut sietää. — Käykää kassaan!
Suosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei maksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla vähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät nurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat ajelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen oppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai vapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan toiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi konepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta rattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää, jotka eivät osanneet pysyä pystyssä.
Nyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta kerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin kulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto varsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä yhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa eräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia osastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin leivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä tyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta oli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta. Puolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois heitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle haitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan puolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään. Mignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta tavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo hetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai kiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä ajettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan kahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein perhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen tapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan naisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan täytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.
Denisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän oli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja hilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa herkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän illalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin kadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei ollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten viikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja painavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä niin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa vähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin vähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi; siitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai panetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli kohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu anteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli. Koko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti vihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut milloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut enää voittavansa koskaan sen suosiota.
— Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. — Tyhmiä ovat kuin pöllöt.
Mutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet matkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä. Melkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa jokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että heistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka, joka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden välillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa alla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä, sanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä ja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.
— Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna saapuessaan osastolle.
Toisten ihmetellessä hän väitti:
— On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa kanssa… Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.
Pari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi kertoa toisen uutisen:
— Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä. Ajatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti häntä ikkunan takana.
Nyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi kätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut pistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi kerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli häpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:
— Veljiänihän ne ovat.
Clara sanoi ivallisella äänellä:
— Veljiä! Vielä mitä!
Aurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:
— Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen vaihtamiseen… Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä mielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.
Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin. Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.
Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä. Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.
— Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet huonekaluosastolla. — Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?
Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja vastasi pakottautuen hymyilemään:
— En, kiitos… Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.
Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa, sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia, mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta. Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin oli odotettu.
Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.
— Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. — En ymmärrä mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä… Teidän sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa tekemisissä sotamiesten kanssa.
Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan. Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.
— Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.
— Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; — kenties hän vaatii kiitollisuutta… On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.
Jouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he kuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä katsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.
— Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. — Ettekö eilen hakenut
Robineauta? Hän on palannut.
Denise luuli jo pelastuneensa.
— Kiitos, hän sanoi, — menen silkkiosaston kautta… Syyttäkööt itseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen hakemaan ratkomaveistä.
He erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä vaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon. Polttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista huolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa. Aika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat pirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan kesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu päivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat huolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä ostajia kuumuuden raukaisemina.
Kun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä rouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo alkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia, joiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän kotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier saattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän sanoi Hutinille:
— Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten vuoro… Minun on jo paha olla.
Mutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä, ja juuri sattui tulemaan tuo vaalea "kaunotar", josta ei tiedetty mitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän säännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin… Tällä kertaa hänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika muassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.
— Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta, jossa "kaunotar" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä metristä herttuatarsilkkiä.
— Mahdollista, Hutin vastasi, — vaikka eihän tuo lapsi mitään todista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan… Mutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen, silmät aivan punaisina.
Seurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.
Sitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:
— Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.
— Mahdollista, Hutin vastasi, — mutta voi olla niinkin, että hänen rakastajansa on hylännyt hänet.
Oltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:
— Yhdentekevää se kai minulle on.
Tällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan katsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö meni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi silkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.
— Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.
— Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. — En tiedä mitä yhteistä puuhaa heillä lienee… Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on liian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle suosikilleen jotakin työtä, solmionompelua… On niitä kauppoja monenlaisia.
Hutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:
— Minuako haette, neiti?
Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita. Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.
— En, vastasi hän ujosti.
Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:
— Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau käsiin neidille näytettäväksi.
Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia. Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt, viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska, että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin hänen avukseen.
— Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. — Hän kai palaa aamiaista syömään… Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä on hänelle asiaa.
Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa. Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas. Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti, maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.
Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan. Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä. Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa päätöksen tekemiseen.
— Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.
Asia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia rettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja. Mutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.
— Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. — Eihän hän ole tehnyt teille mitään.
Mutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään… Sietämätön olio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos ei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä oli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin ettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän juttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin kovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului suututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.
— Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. — Olen antanut asian johtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.
Toinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa pohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat portaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen ahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa kaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.
Ihmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju täytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä keittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla, joita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos hän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn vatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.
— Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta taulusta päivän ruokalistaa. — Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai rauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa aina syödä soppalihaa ja kaloja.
Kalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier otti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:
— Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.
Koneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja valeli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten tulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen takanaan: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella", ja taas: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa litanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja valeli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin hyvässä käynnissä oleva kello.
— Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut lautasesta minkään vertaa lämpöä.
Kaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa, peläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen luukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle pieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea. Jokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja jäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.
Hutin mutisi äreästi:
— No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.
Hänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä viimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin pituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja sisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja keltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle johtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota kadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin heinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä tuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.
Hutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta päästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden paikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän kummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä pöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani pullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan ruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui huoahtaen.
— Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.
— Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle puolelleen. — Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.
Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita, ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.
— Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi
Hutinilta.
Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää häränlihaa, vastasi lyhyesti:
— Robineauko? Hänhän on palannut.
Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:
— Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.
— Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, — niin on myös minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.
Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:
— Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle… Hän pitää varmasti siitä.
— Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.
Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä, että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi syödä sitä vatsansa täytteeksi.
Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa. Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta, ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he saivat tarpeeksi.
— Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se kuului käytävän päästä toiseen.
Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi uudestaan. Hutin mutisi:
— Niin, usko sitä ja juo vettä!… Ei heiltä kauniita sanoja puutu. Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat pois niinkuin koirat.
Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:
— Sanoitteko siis, että Robineau…
Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen. Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä. Hutin huudahti:
— Riisivanukasta! Se vain puuttui.
— Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.
Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat, eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin, että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.
— Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.
Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.
— Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.
Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian huonoa.
— Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista. — Hänen asiansa on sangen vakava… Ajatelkaahan, hän turmelee myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.
— Hiljaa! Favier kuiskasi. — Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.
Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui. Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä. Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.
— Hyvällä alulla on, Hutin huomautti.
Joka kerta kun johtajat hitaasti kävellen saapuivat oven kohdalle, kaikki myyjät seurasivat heitä uteliain katsein koettaen arvata heidän vähäisimpienkin liikkeittensä tarkoituksen. Heiltä unohtui riisivanukaskin, josta eräs myyjä oli löytänyt housunnapin…
— Kuulin puhuttavan solmioista, sanoi Favier. — Näittehän, miten
Bourdonclen nenä kävi kalpeaksi.
Mouretkin tuntui yhtyvän yhtiökumppaninsa mielipiteeseen. Myyjätär, jonka lisätäkseen tulojaan täytyi tehdä yöllä työtä, oli loukkaus Aarreaitan koko järjestelmää vastaan. Kuka sellainen raukka oli, joka ei tullut myyntiprosenteillaan toimeen? Mutta kun Bouthemont mainitsi Denisen, Mouret'n viha lauhtui heti eikä asia tuntunutkaan hänestä niin vakavalta. Vai hänkö, tuo pikku Valognes'in tyttö! Sehän oli kumminkin ymmärrettävää. Hän ei voinutkaan olla vielä niin taitava ja kuuleman mukaan hänellä oli velvollisuuksia täytettävänä. Bourdoncle keskeytti väittäen, että tyttö oli lähetettävä heti pois. Eihän sellaisesta rumilaasta olisi koskaan mihinkään, olihan hän aina sanonut sen, ja nyt sen näki, että hän oli ollut oikeassa. Mutta Mouret hämillään oli nauravinaan. Hyvä Jumala, mitä ankaruutta! Joskus täytyi antaa anteeksikin. Ja Robineauhan lopultakin oli syyllinen yksin. Olisihan hänen, vanhan alalla olijan, tullut neuvoa raukkaa, kun paremmin tiesi talon tavat.
— Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun
Mouret näkyi tovereineen taas ovella.
— Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. — Jos uskaltavat pysyttää Robineaun meidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.
Bourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti olkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että asia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät uhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta vasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä väleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta mitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä kauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa hämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota mielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko asiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa päättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui leikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä Montpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja ällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa hallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli vihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja ennustanut niille surkeaa loppua.
— Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. — Olin lähettänyt hänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä… Suokaa anteeksi, että pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy toimia.
Samassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään aamiaista.
— Hyvä on. Tottapa nähdään.
He lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt, he huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla tulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut, saatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat nähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä tuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He hiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.
— Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. — Kovempi on nälkä vielä pöydästä noustessa.
Kuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen myyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:
— Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan… Victor, kolmas jälkiruoka tänne!
Poika toi mitä pyydettiin. Jälkiruoan jälkeen seurasi kahvi, ja ne jotka joivat, maksoivat heti viisitoista centimea. Muutamat myyjistä olivat menneet käytävään kävelemään etsimään paikkaa missä uskaltaisi tupakoida. Muut jäivät veltosti paikoilleen rasvaisilla astioilla sälytettyjen pöytien ääreen pyöritellen leivästä palloja ja puhellen loppumattomiin samoista asioista ruuantähteiden hajussa, jota he eivät enää tunteneet, ja saunanlämmössä, joka poltti heidän korvansa punaisiksi. Seinät hikoilivat. Homehtunut holvikatto haihdutti ilmaan myrkyllisen hengityksensä. Syötyään leipää vatsan täydeltä Deloche sulatti ruokaansa nojaten seinään ja katsoen ääneti katossa olevaa ikkunaluukkua. Hänen jokapäiväinen huvituksensa aamiaisen jälkeen oli katsoa katukäytävillä kulkevien jalkoja, jotka hetkeksi kuvastuivat ikkunaan ja katosivat. Ne olivat nilkasta katkenneita jalkoja, raskaita kenkiä, hienoja saappaita, siroja naisten jalkineita, eläviä jalkoja ilman ruumista ja päätä. Sadepäivinä ikkuna tahraantui niistä.
— Nytkö jo! Hutin huusi.
Käytävän toisessa päässä kello soi, ja täytyi lähteä kolmannen joukon tieltä. Palveluspojat tulivat vesisankoineen ja pesusienineen puhdistamaan pöytien vahakangasta. Salit tyhjenivät hitaasti myyjien palatessa raskain askelin takaisin osastoihinsa. Keittiössä ruoanjakaja asettui jälleen luukulleen kala- ja lihakattilan väliin haarukoineen ja kauhoineen valmiina uudestaan täyttämään lautasia kellomaisen täsmällisesti.
Kun Hutin ja Favier viivyttelivät vähän, näkivät he Denisen tulevan portaita alas.
— Herra Robineau on palannut, Hutin sanoi ivallisen kohteliaana.
— Hän on aamiaista syömässä, lisäsi Favier. — Mutta jos asia on kovin kiireinen, niin voittehan mennä ruokasaliin häntä tapaamaan.
Denise jatkoi matkaansa vastaamatta, päätään kääntämättä. Kumminkaan hän ei kulkiessaan johtajien ruokasalin ohi voinut olla katsahtamatta sinne. Robineau oli siellä. Denise päätti iltapäivällä käydä puhumassa hänen kanssaan, ja tuli ruokasaliin, missä oli hänen pöytänsä. Naiset söivät erikseen kahdessa heille varatussa huoneessa. Denise astui ensimmäiseen. Tämäkin oli entinen kellari, mutta sisustettu mukavammin. Keskellä huonetta oli soikea pöytä katettuna viidelletoista hengelle, tilaa oli enemmän kuin miehillä, viini oli karahvissa, ja pöydän toisessa päässä oli häränlihavati kastikkeineen, toisessa kalavati. Palveluspojat, esiliinat vyötäisillä, tarjosivat ruoan, niin ettei naisten tarvinnut itse hakea annoksiaan luukulta. Johtokunnan mielestä näin oli sopivampaa.
— Olette siis kiertänyt taloa? kysyi Pauline, joka jo istui pöydässä ja leikkasi itselleen leipää.
— Olen, Denise vastasi punastuen, — olin saattamassa asiakasta.
Hän valehteli. Clara tyrkkäsi naapuriaan kyynärpäällään. Mikähän Tappuratukkaa vaivasi tänään, kun käyttäytyi niin omituisesti? Kirjeitä sai sulhaseltaan, toisen toisensa perästä, ja lähti sitten kiertämään tavarataloa kuin hullu sanoen olevan asiaa työhuoneeseen, jossa ei edes käynytkään. Varmaankin oli jotain tekeillä. Ja sitten Clara, joka hyvällä ruokahalulla söi kalaansa, eltaantuneeseen silavaan tottuneen tytön välinpitämättömyydellä, kertoi kauheasta rikoksesta, josta kaikissa lehdissä kirjoitettiin.
— Oletteko lukeneet siitä miehestä, joka partaveitsellä katkaisi rakastajattarensa kaulan? kysyi hän.
— Kummako se! sanoi pieni, lempeän ja aran näköinen myyjätär. — Tyttö oli toisen kanssa. Se oli aivan oikein.
Pauline suuttui. Mitä! Oliko lupa tarttua puukkoon vain sentähden, ettei enää rakastettu. Ei ikinä! Ja keskeyttäen puheensa hän kääntyi palveluspojan puoleen sanoen:
— Pierre, minä en jaksa syödä häränlihaa… Käskekää laittaa minulle lisäruokaa, esimerkiksi munakas, mutta kuohkea, jos mahdollista!
Koska hänellä oli aina makeisia taskussaan, hän odottaessaan rupesi syömään leivän kanssa suklaanappeja.
— Ei tosiaan sellainen mies ole mukava, Clara jatkoi. — Niitä on paljon mustasukkaisia. Toissapäivänäkin eräs mies kuuluu heittäneen vaimonsa kaivoon.
Puhuessaan hän koko ajan katsoi Deniseä. Clara luuli arvanneensa hänen salaisuutensa, sillä Denise oli käynyt kalpeaksi. Epäilemättä tuo tekopyhä pelkäsi korvapuustia rakastajaltaan, jota petti. Eipä hullumpaa, jos mustasukkainen sulhanen hakisi häntä täältä, niinkuin tyttö näkyi pelkäävän. Mutta keskustelu sai toisen käänteen. Eräs myyjätär selitti, miten sametista poistettiin likapilkut, ja sitten puhuttiin eräästä Gaieté teatterin näytelmästä, jossa herttaiset pikkutytöt tanssivat paremmin kuin aikaihmiset. Pauline, joka oli hetkeksi tullut pahalle tuulelle nähdessään liian mustaksi paistuneen munakkaansa, lauhtui huomatessaan, ettei se sittenkään ollut kovin huono maultaan.
— Antakaapa viinikarahvi tänne, hän sanoi Deniselle. — Teidänkin pitäisi tilata itsellenne munakas.
— Kyllä liha riittää minulle, vastasi Denise, joka kuluttaakseen niin vähän rahaa kuin suinkin tyytyi talon ruokaan, olipa se kuinka huonoa tahansa.
Kun palveluspoika toi riisivanukkaan, kaikki naiset panivat vastalauseen. He olivat edellisellä viikolla kieltäytyneet syömästä sitä, toivoen ettei sitä enää tarjottaisi. Denise, joka Claran kertomuksista levottomana ajatteli koko ajan Jeania, oli hajamielisesti ottanut sitä lautaselleen ja oli ainoa, joka söi. Kaikki katsoivat häneen halveksivasti. Lisäruokia tilattiin ja herkuteltiin aikalailla. Täytyihän toki syödäkin.
— Tiedättekö, että miehet ovat valittaneet ruoan huonoutta, sanoi lempeän näköinen valkotavarain myyjätär, — ja että johtokunta on luvannut…
Toiset nauroivat hänelle vasten silmiä, eikä kukaan enää puhunut johtokunnasta. Kaikki joivat kahvia, paitsi Denise, joka oli sanonut ettei pitänyt kahvista. Siinä istuivat kuppinsa ääressä villapukuiset valkotavaroiden myyjättäret, vaatimattoman näköiset niinkuin pikkuporvariston naiset, valmiiden vaatteiden myyjättäret, jotka silkkipukua suojeleva ruokaliina kaulassa muistuttivat palvelijattariensa pöytään eksyneitä hienoja rouvia. Oli koetettu avata ikkuna tukahduttavan ilman vaihtamiseksi, mutta se oli täytynyt heti taas sulkea, sillä vaunujen räminä kävi niin kovaksi, että korvia särki.
— Hiljaa, kuiskasi Pauline, — tuossa on taas tuo vanha heittiö.
Se oli isä Jouve. Hänen oli tapana ilmaantua aterian lopulla neitien ruokasaliin. Hymysuin hän kiersi pöytää tiedustellen olivatko neidit syöneet hyvällä ruokahalulla. Mutta kiusaantuneina hänen läsnäolostaan neidit kiirehtivät nousemaan pöydästä ja riensivät pois odottamatta kellon soittoakaan. Clara katosi ensimmäiseksi ja muut seurasivat häntä. Kohta ei muita ollut jäljellä kuin Denise ja Pauline. Pauline söi suklaanappeja.
— Minäpä lähetän palveluspojan ostamaan appelsiineja, Pauline sanoi nousten … — tuletteko?
— Aivan heti, vastasi Denise, joka vielä pureskeli leivän palaa, sillä hän tahtoi jäädä viimeiseksi voidakseen puhutella Robineauta osastolle mennessään. Mutta kun hän huomasi olevansa yksin isä Jouven kanssa, hänen tuli paha olla, ja tuskastuneena hänkin nousi pöydästä. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ovea isä Jouve sulki häneltä tien.
— Neiti Baudu…
Seisoen Denisen edessä hän hymyili isällisen suopeasti. Hänen suuret harmaat viiksensä ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuntuivat osoittavan sotilaallisen suoraa rehellisyyttä. Hän pullisti mahtavaa rintaansa, jossa loisti punainen nauha.
— Mitä tahdotte, herra Jouve? kysyi Denise rauhoittuneena.
— Näin teidät taas tänä aamuna ystävättärenne kanssa puhelemassa tuolla ylhäällä verhojen takana. Tiedättehän, että se on ohjesääntöä vastaan, ja jos ilmoittaisin asiasta… Ystävättärenne Pauline näyttää pitävän teistä paljon.
Hänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea nautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.
— Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?
Denise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä.
— Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, — mutta eihän siinä mitään pahaa ole… Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua kohtaan.
— Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. — Lain edustajanahan minun vain tulisi olla… Mutta kun satun tekemisiin noin sievän pikku neidin kanssa…
Hän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko. Paulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut kerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden oli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin tavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain pöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin kauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon ulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan Moineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä suojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.
— Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.
— Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, — ettehän toki pelkää ystävää, joka aina säästää teitä ikävyyksiltä… Olkaa ystävällinen ja tulkaa tänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.
Denise peräytyi yhä enemmän.
— En! En!
Ruokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve kuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja voimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.
— Pieni hupakko, hän kuiskasi, — eihän noin komeatukkaisen sovi arastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.
Tuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise joutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan. Sysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi kaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa häntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin, jonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli likomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi liikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta pukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei tehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.
— Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!
Denise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän unohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion puoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa ikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla, mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään häärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät tuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki johtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään tavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen uteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan poikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta. Sitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui solmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin edessään.
— Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.
Jean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset kähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia solmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin mietteisiin.
— Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.
— Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua… Kun olet kieltänyt minua käymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle sanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä ole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.
Myyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä äänellä:
— Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa Gaillonin aukiolla, suihkukaivon luona… Anna pian viisitoista frangia tai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että aurinko valaisee.
Deniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua koko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän työnsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat. Jean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä sanoa, jotta sisar uskoisi.
— Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno vaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista frangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan loukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he ovat sangen varakasta väkeä… Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa juoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät yhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja…
— Ole vaiti, kuiskasi Denise. — Aivan heti. Menehän nyt vain…
He olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara kellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä oli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika kokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion, toimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja silmät puoliummessa.
Taas Jean yritti alkaa:
— Hänen miehellään on iso veitsi…
— Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.
He kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla ja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja lautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää vasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy tänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.
— Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, — niin mies, jolla on iso veitsi…
— Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti epätoivoissaan. — Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle tapahtuu jotain merkillistä.
Jean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt, mikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle kaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin oli aina pohjalla.
— Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä kertaa… Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua…
Denise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.
— En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma…
Ja sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi.
Yökaudet saan valvoa ja tehdä työtä… Ja sitä paitsi riistät leivän
veljesi suusta.
Jean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän ei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan kuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista. Mutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus, että hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin kipeästi, että hän hyrähti itkuun.
— Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. — Mutta rumaa se ei ole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta… Hän on jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi että minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka olen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.
Hän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä kyynelillään.
— Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta, vannon sen sinulle… Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos mies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.
Kun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.
— Kenties hän ei tahdokaan tappaa ketään… Koetamme sopia, lupaan sen sinulle, sisko kulta. Kas niin hyvästi! Nyt lähden.
Samassa he kuulivat askelia käytävän perältä ja säpsähtivät kumpikin. Denise työnsi veljeään lähemmälle seinää pimeään nurkkaan. Hetken aikaan he eivät kuulleet muuta kuin vieressään palavan kaasuliekin sihinän. Sitten askeleet lähestyivät, ja Denise näki isä Jouven, joka lähestyi jäykkänä kuin aina. Oliko hän täällä sattumalta, vai olisiko joku paljastanut heidät hänelle? Denise pelästyi niin silmittömästi, että meni aivan sekaisin, ja työntäen Jeanin pimeästä ulos hän lähti juoksemaan ajaen poikaa edellään ja sopertaen:
— Mene pois! mene pois!
He juoksivat minkä jaksoivat. Isä Jouve seurasi heidän kintereillään juosten raskaasti läähättäen. He joutuivat uudelleen lähettämöön ja tulivat portaille, jotka johtivat Michodièrenkadulle.
— Mene pois! toisti Denise, — mene pois!… Jos voin, niin lähetän sinulle viisitoista frangia.