Naisten kasvatuksesta

NAISTEN KASVATUKSESTA

Havaintoja ja mietteitä

Kirj.

LUCINA HAGMAN

Suomen Naisyhdistyksen palkitsema

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

Kysymys naisen kasvatuksesta liittyy likeisesti laveampaan aineesen hänen kohtalostaan ja asemastaan ihmiskunnassa yleensä. Sen vuoksi ei ole mahdollista edellistä käytellä, jollei samalla myöskin ota puheeksi jälkimäistä. Sillä kasvatus, jonka alaisena nainen on ollut, ei suinkaan ole pidettävä vaan satunnaisuuden tuotteena, vaan perustuu kieltämättä yleisiin käsityksiin ja tapoihin. Sen mukaan kuin nämä käsitykset ja tavat yleisen kehityksen lakia noudattaen muuttuvat, muuttuu ikään kasvatus ja taipuu syntyvien uusien vaatimuksien alle.

Meidän aikamme pyrkii tasoittamaan niin paljo kuin mahdollista. Se tahtoo tasoittaa ja sovittaa näennäisesti ristiriitaisia aatteita, eri kansanluokkien väliä ja varallisuutta, kaavoitettujen uskonoppien ja omantunnon vapauden väliä ja välijuopaa miehen ja naisen asemassa. Ei ole siis ihmeteltävä että kysymys naisten kasvatuksesta tunkee tutkisteluun ja vaatii kansalaisten huomiota. Ja kuta enemmän vanhat käsitykset tyttärien kohtalosta elämässä alkavat horjua, sitä levottomammasti vanhemmat ja kasvattajat rupeavat tarkastamaan sen toiminnan laatua, jolla he tyttäriänsä elämälle valmistavat. Kun seuraavilla riveillä otamme puheeksi naisen kasvatuksen ja sen puutteet, vaatii siis asia että samassa myös kosketamme niiden periaatteiden luontoa, joihin kasvatuksen tähänastinen suunta ja laatu on perustunut.

I.

Mikä nainen on, mimmoinen on hänen luontonsa, mikä on oleva hänen osansa? Siinä kysymys, jonka tutkistelemista on kestänyt historian alusta. Oppineet ovat asiasta laatineet laveita järjestelmiä. He ovat rakentaneet muodon niille käsityksille, joita aika on synnyttänyt. Ja samalla kun oppineet ja tiedemiehet neronsa voimalla ovat tehneet omaa tehtäväänsä, ovat runoilijat puolestaan varovasti asettaneet naisen seisomaan mielikuvastimensa eteen ja siinä häntä tarkastaneet. Ja mimmoiselta on hän näyttänyt heidän peilissään? Muutamain peilissä enkeliltä, toisten hirviöltä, toisten kukkaselta, harvoin ihmiseltä ainoastaan. Mutta missä muodossa hän onkin ilmestynyt, mitä ominaisuuksia hänessä liekin havaittu — hyviä tai pahoja, — niin aina on rakentelija tai katselija ne niin perkaellut ja sommitellut, että kokonaisuus on vastannut hänen mielitekoonsa ja sopinut hänen järjestelmäänsä. Jos hän on tavannut jonkun ominaisuuden, joka ei ole häntä miellyttänyt, on hän sanonut: "Sitä ominaisuutta naisessa ei ole." Jos taas on ominaisuus puuttunut, joka hänestä oli tarpeellinen, on hän tuon ominaisuuden naiselle pannut.

Tällä tavalla on syntynyt yleiseen käsitykseen personaton käsite. Ja me erehtyisimme suuresti jos luulisimme tämän luoman olleen ilman merkitystä naissuvun kohtalon kehityksessä. Tämä yleisten katsantotapain synnyttämä käsite, jolle tiedemiehet ja runoilijat ovat laatineet muodon, tämä kirjoitettujen psykologiain naisihanne on se nainen, jonka kanssa etusijassa miehet kaikkina aikoina ovat huvitelleet. Tämä nainen se on, jolle he ovat kumartaneet, jota he ovat imarrelleet ja jolle he ovat polvilleen langenneet. Tämä nainen se on, jolle he juhlatiloissa puheita pitävät, jota he ylistävät.

Ovatko naiset todellisuudessa sellaisia, jommoisiksi heitä oletetaan, siihen harvoin haetaan vastausta. Tahdon kertoa tapauksesta, joka siihen nähden saattaa olla valaiseva, vaikka se ei olekkaan sääntönä käsitettävä. Hegelin filosofiaa tunnustava maisteri piti eräässä maaseutukaupungissamme luennoita psykologiassa. Hän oli joutunut myöskin siihen oppikohtaan, joka sanoo että nainen — jonkun sielullisen ominaisuuden puutteessa — ei kykene ystävyyteen. Kerrotaan jonkun kysyneen häneltä jälestäpäin josko hän todella uskoi esiintuomaa väitettänsä. Hänen sanotaan vastanneen; "Niin, ainakin se niin on minun systeemini mukaan." Ja systeemi kuuluu näin: Päinvastaisuuden lain mukaan naisella ei voi olla reflektionia eli ajattelemisen ominaisuutta, (koska se on miehellä). Ystävyys perustuu reflektioniin, nainen ei kykene reflektioniin; päätös: nainen ei kykene ystävyyteen.

Sillä lailla on nais-käsitteen täytynyt palvella systeemiä. Ja olkoonpa naiselle myönnetty ominaisuuksia, jotka ovat hänen asettaneet miestä ylemmäksi, taikka semmoisia annettu, jotka ovat hänen alentaneet miestä alemmaksi, niin on varomalla varottu ettei häntä miehen vertaiseksi selvitettäisi.

Sanoimme ettei tämä sepitetty nais-ihanne suinkaan ole ollut merkitystä vailla naisten kohtalon kehityksessä. Tiedemiehet kun ovat naisen olentoa määritelleet ovat pysyneet kiinni mielivaltaisiin edellytyksiin perustuvassa järjestelmässään. Tämä on vuoronsa taas vaikuttanut ja niin on yleinen käsitys naisesta joutunut yksipuoliseen suuntaan. Häntä on arvosteltu jonkinmoisena esineenä jota tutkijain on sopinut pidellä miten tahansa, pääasia vaan että hän on sopinut "systeemiin." Semmoisena on nainen miellyttävin, kuuluu lausunto, sen vuoksi hän semmoinen 27 % ja sen vuoksi tulee hänen semmoisena pysyä. Siinä tapaamme syyn ja samassa sen maalin, johon tutkimus on tähdännyt. Ja siinä on vihdoin se perus, jolle sitten lainsäädäntö naisesta on rakennettu.

Kuta mielivaltaisempi ja abstraktisempi jonkun aikakauden käsitys naisesta on ollut, sitä hullunkurisempina tapaamme naistyypit saman ajan kirjallisuudessa. Uudempi aika on tuonut muassaan uusia periaatteita kirjallisuuden viljelykseen. Kirjailijan velvollisuutta tarkastaa olevaa elämää ja tehdä havaintonsa uskollisesti todellisuudesta, ei ennen paljo kysytty. Ei myöskään annettu lupaa jokapäiväisen elämän synnyttämiin ihmisluonteihin. Auktoriteetti-usko ulottui kaunokirjallisuuden alallekin; niinkuin kirjailijat kertoivat ja runoilijat lauloivat, niin se oli. Sillä lailla istutettiin yhä kaavoitellut opit ja tyypit suuren yleisön tiedollisuuteen ja näyttäytyivät uudestaan eri muodoissa, yleisissä mielipiteissä ja tavoissa. Ja niin edespäin nuorison kasvatuksessa, jonka kautta sitte käsitykset polveutuivat seuraavaan sukuun.

Syntymähetkestä asti on nainen saanut: kärsiä syrjäytetyn kohtaloa. Kun lapsi tuli maailmaan, kun ensimmäinen äännähdys kuului vastasyntyneen huulilta, kysyttiin huolellisesti mikä se oli. "Tyttö" — ja tuo sana on: usein vaikuttanut isässä välinpitämättöimyyttä, äidissä surua ja huolta. Tyttären syntymistä on pidetty miltei häpeällisenä. — Juutalaisissa oli sääntönä että äiti, jos hän oli synnyttänyt pojan, oli suljettu Herran huoneesta neljäkymmentä päivää, mutta kun syntynyt oli tyttö; kahdeksankymmentä päivää. Kun enimmissä kansoissa pojan syntymä otettiin vastaan juhlallisuuksilla ja uhreilla, antoi tytön syntymä syytä alakuloisuuteen ja mielipahaan. Hindulaisten uskonnollisten käsitysten mukaan ei ihminen yksin kyennyt voittamaan itselleen onnellista elämää tuolla puolen hautaa. Tämä riippui jälkeentulevaisten teoista ja elämästä, ja heidän käsityksessään oli tämmöinen vanhempainsa autuuttamisen voima ainoastaan poijilla. Pojan syntyessä kiirehti isä tuomaan hunajaa ja kultaa, luonnon parhaita antimia. Hän voiteli vastasyntyneensä huulet hunajalla ja antoi sille hellimpiä nimiä, ja äitikin sai siinä tapauksessa ottaa vastaan kunnianosoituksia.

Jos lapsi oli tyttö, ei kuultu laulaa eikä vietetty juhlallisuutta; heidän uskontonsa ei puhunut mitään millä: hän oli elämään vastaan otettava. Tytöllä ei ollut mitään merkitystä suvun taikka kansan kehityksessä. Kunnioituksen sijaan sai äiti kokea kylmyyttä ja ylenkatsetta mieheltään. Jos hän synnytti ainoastaan tyttöjä oli miehellä oikeus hyljätä hänet yhdentoista vuoden jälkeen. — Athenassa oli isän tapana poikalapsen synnyttyä koristaa porttinsa öljylehden seppeleillä, sillä tavoin kaikille ohikulkijoille osoittaaksensa sitä onnea, joka häntä oli kohdannut. Jos lapsi oli tyttö käski hän palvelijansa ripustamaan kehrävarsi porttiinsa. Spartalaiset pitivät tytön sukua miltei viallisuutena. Kymmenestä lapsesta, jotka heitettiin kuolemaan oli tavallisesti seitsemän tyttöjä. Roomassa oli tapana asettaa vastasyntynyt lapsi isän jalkain juureen. Varjeluksen merkiksi nosti isä lapsen ylös; mutta jätti paikoilleen ja meni tiehensä, jos aikoi sen hyljätä. Monista kuninkaista ja ruhtinoista keskiajalta kertoo historia, miten he kun kohtalo ei heille suonut poikia, hylkäsivät ja luotaan karkoittivat tyttölapsensa.

Jos menneistä ajoista käännämme silmämme uudempaan aikaan, emme enää huomaa eroitusta näin jyrkkänä, mutta kokonaan tasoittunut ei suhde kuitenkaan ole. Vanha tosiasia on vielä jälellä. Tytön syntymä usein ei herätä vanhemmissa samaa iloa kuin jos lapsi on poika.

Miksi tyttären syntymistä on pidetty ja pidetään monasti vielä vähemmän onnellisena kuin pojan syntyä? Onhan isälle syntynyt se olento, jolle luonnon sanotaan lahjoittaneen suloisuuden, jota luonnon ja Luojan sanotaan määränneen miellyttämään ja valmistamaan muille huvitusta, olemaan "miestä varten" olemassa. Hän on nyt antanut hengen samankaltaiselle olennolle, joka kentiesi on suloisuudellaan tarjoava toisille miehille samaa mieltymystä, jota muut naiset ehkä olivat ennen hänelle valmistaneet. — Ja miksei äiti iloitse? Onhan hän synnyttänyt maailmaan olennon, jolle luonnon sanotaan varta vasten antaneen nuo pyöreät muodot, tuon hoikan vartalon, nuo hienot jäsenet osoittamaan ettei hän ole luotu raskaampaa työtä varten, niinkuin mies, vaan "suloa antamaan ja suloa saamaan."

Isän rakkaus ja äidin rakkaus on meille antava vastauksen edellisiin kysymyksiin. Heidän rakkauteensa on laskettu ominaisuus, jota muut hellemmät tunteet usein puuttuvat. Se on tuo huolellinen katse tulevaisuuteen, joka levottomasti kysyy, mitä lapsesta tulee, mimmoiseksi sen elämän onni muodostuu. Tämä tunne se on, joka tytön syntyessä herättää vanhemmissa huolta ja murhetta. Isä, kun hän ensikerran nostaa syntyneen tyttölapsen käsivarrelleen, ja äiti, kun hän sen painaa rintaansa vasten, tekee mielessään tuon hiljaisen kysymyksen: Mitä lapsestani tulee? Vanhemmat tietävät mitä todellinen elämä tytölle tarjoo. He tietävät mitä nuo monet määritykset naisesta maksavat. He tuntevat kuinka huonosti kaikki nuo kauniit puheet sopivat olevaan elämään, siihen, joka ei laisinkaan välitä runoilijain ja filosoofien ohjelmista, vaan menettelee omapäisesti, armotta. Elämä on heille toista opettanut. Nyt kun he isän ja äidin tunteella arvostelevat, astuu elämän kokemus vaikuttavana heidän eteensä. He tietävät kuinka suuria vaaroja ja vaikeuksia vastaan tyttö astuu. Jos he ovat varattomia eivätkä voi lapselleen riittävää perintöä jättää, mikä on silloin hänen kohtalonsa oleva? kysyvät he. Kuinka voipi hän tulla toimeen? Millä voi hän itsellensä kunniallisen leivän ansaita? Mihin hän joutuu yhteiskunnassa, jossa monet ja parhaimmat elatuksen tiet ovat häneltä kielletyt, jossa nekin työt joihin häntä päästetään maksetaan riittämättömällä palkalla? Jollei hänelle voi koota kylläksi perintöä, taikka jollei hän tule kauniiksi, taikka jos hänessä on joku ruumiillinen puute, niin hän kenties ei tule naimisiin. Hän saattaa myös sortua maailman asettamain kiusausten alle ja langeta. Ja jos hän kerran lankee, niin ei totisinkaan katumus ja parannus voi hänelle hänen hyvää mainettansa takaisin antaa yhteiskunnassa, joka armottomimmalla tavalla tuomitsee naisessa siveellistä virhettä.

Vanhemmat tietävät tämän. Monet miehet eivät välittäneet siitä, ennenkuin itse saivat tyttären. Mutta silloin moni ajatteli: pitäneekö minunkin tyttäreni joutua sellaisen kohtalon alaiseksi? Eikä rikkaus, kauneus, hengen lahjatkaan aina voi vanhempia, levollisiksi saattaa. Heidän tyttärensä kohtalo tulee kuitenkin toisen vallan alaiseksi tavalla taikka toisella. Ei hän saa tietänsä valita, ei hän saa itse itseänsä hallita. Ennemmin tai myöhemmin on hänen onnensa ja omaisuutensa joutuva toisen mielivaltaan.

Pojan suhteen on kaikki toisin. Entisiin aikoihin pojan syntymä vasta oli perillisen saaminen, silloin kun eivät lait tyttölapselle antaneet ollenkaan perintöä. Mutta vieläkin, vaikka paljon on muuttunut, otetaan usein pojan syntymä vastaan toisilla tunteilla kuin tytön. Kun poika on tullut maailmaan ajattelee isä heti; mille elämän alalle tuo nuorukaisena ja miehenä kääntynee, minkä ammatin, viran tai työn hän valinnee. Hän toivoo pojassaan toistettavan jotakin siitä mitä hän itsekin on, mikä häntä itseänsäkin on innostuttanut, mitä hän itse on maailmassa toimittanut. Poikahan on täyttävä hänen suurimmat toiveensa. Ammattilainen, liikkeen harjoittaja, kauppias ajattelee että hänen poikansa ottaa vastaan ammatin, kun hän itse vanhaksi tulee tai kuolee. Jos hän on tiedemies ja tutkija, toivoo hän pojastansa saavan työnsä jatkajan, joka keksii ja ilmisaattaa sen mikä häneltä on jäänyt jälelle. Ja pojallensa hän jättää nimensä, johon sukunsa kunnia ja maine liittyy. Jollei hänellä ole poikia, kuolee suku, sanotaan.

Isän ei tarvitse alakuloisena huolehtia poikansa kohtaloa. Yhteiskunta on kaikki niin hyvin häntä varten järjestänyt ettei hänen tarvitse muuta kuin valmistautua ja valita. Kaikki ammatit ja elämän polut ovat hänelle avattuina. Työ, ihmisen suurin siunaus tarjoutuu hänelle kaikilla aloilla, mitä säätyä hän lieneekin, kun naista sitävastoin, varsinkin säätyluokissa, ainoastaan vastahakoisesti on siihen laskettu. Samaten varattomimmissa kansan luokissa on naisen pääsö tuottavaan työhön supistettu osaksi asetusten kautta, mutta vielä varmemmasti tarpeellisen valmistuksen puutteessa. — Ja siveelliseen elämään nähden on nuorukaisen helpompi takaisin voittaa ihmisten kunnioitus, jos hän on langennut.

Tälle ala-arvoiselle asemalle, jolle olemme nähneet tytön asetetun jo syntymähetkestä, on hän usein jäänyt elinajakseen. Eihän siis ihme jos vanhempain mieli painuu alakuloiseksi tyttären syntyessä.

Nainen on ollut toisten omaisuutena, mutta itsellänsä ei hänellä ole ollut mitään, jota hän olisi voinut omaksensa sanoa. Holhoukselle on annettu suojeluksen ja turvan nimi, mutta todellisuudessa on se ollut kovaa orjuuttamista. Jos maailmassa olisi ainoastaan hyviä ja helläsydämisiä ihmisiä, taikka toisin sanoen, jos ihmisessä olisi ainoastaan hyviä ja kiitettäviä ominaisuuksia, niin ehkä vaimon holhonalaisuus ei olisi kääntynyt raskaaksi ikeeksi ja vapauden sortamiseksi. Jos isät eivät milloinkaan olisi olleet tyrannillisia ja puolueellisia; jos aviomiehet eivät milloinkaan olisi olleet itsekkäitä, raakoja ja irstaita, ja toiselta puolen, jos tyttäret ja aviovaimot eivät olisi olleet tavallisia puuttuvaisia ihmisiä niinkuin miehetkin, vaan olisivat todellisesti olleet tuollaisia ihanne-naisia jommoisiksi heitä yleiset käsitteet ovat julistaneet, niin silloin ehkä olisi nainen tullut onnelliseksi alistetulla tilallansa. Silloin hän kentiesi ei olisi ruvennut vapauttamista kaipaamaan.

Naisen historia maailmassa on kertomus ruumiin ja sielun kärsimyksistä, siveellisestä sorrosta, jonka käsissä hänen on täytynyt sydämensä luonnollisimmat tunteet tukehduttaa. Isän vallan tai holhomiehen pakosta on hänen täytynyt antautua aviomiehelle, minkä nämä toiset olivat valinneet. Pahan pitelemisen esineenä on hän usein menettänyt ruumiillisen terveytensä, sielunsa terävyyden ja siveellisen arvostelukykynsä. Alinomaisen tukehduttamisen vaikutuksesta on tahdon voima hänessä lopulta heikontunut välinpitämättömäksi tahdottomuudeksi. Naisen historia on kertomus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta ahdistuksesta, jonka alaisena hänen on täytynyt luopua omaisuutensa hallitsemisesta samaten kuin toimeentulonsa hankkimisesta taipumuksen ja vapaan valinnan mukaan. Hän on ollut lain voimalla suljettu kaikesta laillisesta osanotosta yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen ja julkiseen elämään yleensä. Perheellisen elämän hallinnossakaan ei hänellä ole ollut laillista sanan vuoroa, ei omain synnyttämäin ja kasvattamain lastensakaan suhteen.

II.

Läpi koko historian vuosisadasta vuosisataan on kuitenkin huomattava selvä nouseminen naisen tilassa kaikilla aloilla perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, lakkaamatta etenevä työ vapauttaa naista holhouksen tilasta ja nostaa häntä miehen vertaiseksi. Tämä on toki niin silmiinpistävä tosiasia, ettei ole tarvis siitä kuin muistuttaa. — Kuinka on ymmärrettävä että nainen on voinut vapautua yhteiskunnassa, jossa sielutieteen oppineet ovat olleet sitä mieltä, että naisen vapauttaminen sotii hänen luontoansa vastaan ja kääntää ylösalasin kaiken luonnonmukaisen järjestyksen; jossa uskon oppineilta on kuultu että kaikellainen vapautuksen liike naisen suhteen on Jumalan asettamain rajojen rikkomista ja niin muodoin kapina Jumalaa vastaan; jossa valtiomiehet ja julkisen elämän johtajat ovat selvittäneet että naisen täytyy olla holhouksen alainen, että itsenäisyys on hänelle haitaksi? Nainen on luotu miellyttämään, olemme kuulleet opetettavan ja tämä "luonnon" panema ominaisuus häviää hänessä, jos hän lasketaan itsenäiseksi, päästetään virkoihin, ammatteihin, yhteiskunnan toimiin ja julkisen elämän kilpailuun miehen kanssa. Kuinka on ymmärrettävä että kaiken tämän sivulla vapautus, tosin hitaasti mutta järkähtämättä, on voinut käydä päinsä? Kuinka on se ymmärrettävä ja ollut mahdollista vaikka on huudettu ja vielä huudetaan että perhe häviää, että kaikki sulo elämästä katoaa, että luonto mullistuu, jos nainen annetaan alttiiksi elämän jokapäiväisyydelle ja lasketaan maailman myrskyyn? Kuinka voidaan käsittää että vaikka etevimpien johtavien miestemme joukossa löytyy niitä, jotka uhaten julki varoittavat naisia tahtomasta väkeviksi tulla ja peloittavat heitä surkealla tappiolla "taistelussa, jossa he puuttuvat kaikkia aseita;" kuinka on käsitettävä että vastoin näiden mahtavien ääniä — hiljainen ja vakaa liike on käynyt ja yhä käypi, joka tahtoo tehdä naisen väkevämmäksi ja antaa hänellekin aseita käsiin elämään ja etsimään onneansa?

Syy lienee se että tuon personattoman naisen, tuon ihanne-vaimon rinnalla, jolle sielutieteilijät ja runoilijat ovat muodon rakentaneet, on ollut ihmiskunnassa toinen nainen, lihasta ja verestä luotu ihmiseksi niinkuin mieskin. Tämä on se nainen, joka tuntee ja kärsii, joka tahtoo elää ja työtä tekee, joka tarvitsee ruokaa ja juomaa, vaatetta ja lämmintä, joka ikävöitsee vapautta ja onnea, joka kaipaa kehitystä ruumiilleen ja sielulleen. Hän ei ole enkeli eikä hirviö eikä kukkanen, hän on ihminen, ei muuta. Tämä on se olento, joka on saanut toimeen naisen vapautustyön ja kumoamistaan kumonnut vanhoja valtoja. Ei ole auttanut että ihmisille yhä uudestaan on näytetty tuota hallitsevain käsitysten ja teoriain ihanne-naista ja koreilla sanoilla selitetty sitä todelliseksi naiseksi. Väkistenkin on yhä ilmaantunut toisellaisia naisia, jotka heittävät oppineiden systeemit ylösalasin. Pelkän olemassa olonsa kautta ovat he niinmuodoin tekeytyneet vanhojen käsitystapojen pahimmiksi vihollisiksi.

Systeemien laatijoissa tavataan nimittäin eräs suuri puute, jonka he itse ovat unohtaneet. He ovat verrattain helposti, vaikka tosin kauan kestäneen työn kautta, rakentaneet kehälle tuon mitä he naiseksi kutsuvat. He ovat tehneet enemmänkin: he ovat pukeuttaneet sen inhimilliseen haamuun, jopa vielä puhaltaneet sen sieramiin elävää henkeä. Mutta he eivät ole osanneet valmistaa sitä ilmaa, jossa tuo konstrueerattu nainen olisi viihtynyt, maailmaa, jossa se olisi tullut toimeen. Ottaa tämä yhteinen maailma, jonka Jumala loi ihmisten tarpeeksi, ja siihen asettaa sepitetty ihanne-olento, se ei ole voinut onnistua. Aina on näkynyt ja näkyy yhäti selvemmästi että tämä ilma, joka täällä meidän proosallisella maanpallollamme on, ei ole sopinut tuolle naiselle. Todellinen elämä ei ole taitanut korjata häntä suojaansa.

Mistä siis ristiriita on syntynyt? Siitä että täällä on olemassa naisia; jotka eivät ole vastanneet tuota ihannetta ja joiden tarpeet ja vaatimukset siis myöskään eivät ole löytäneet tyydytystä laeissa ja säännöissä, laaditut systeemin mukaista olentoa varten. Siitä tämä etenevä pyrintö vapauttamaan toista sukupuolta luonnottomasta tilasta ja kohottaa sitä miehen rinnalle lain ja yleisen arvostuksen edessä. Jos naiset todella luonnosta olisivat sitä, miksi heitä ajan käsitykset ovat selittäneet; jos ne todella vastaisivat sitä naista, jonka runoilijain lauluissa ja psykoloogien järjestelmissä tapaamme, niin silloin kenties ei mitään liikettä sukupuolen aseman muuttamiseksi nähtäisi eikä olisi olemassa ollut. Jos naiset todella olisivat olennoita ilman omaa sielun elämää, ilman luotua kykyä ja taipumusta inhimilliseen kehitykseen ja henkisten lahjain viljelemiseen, niin eivät he olisi koskaan semmoista havainneet. Jos naiset todella olisivat luodut miehen tahdon alle annettaviksi, niin ei heissä milloinkaan olisi herännyt ikävöimistä tämän tahdon alta pois. Jos he olisivat luodut vaan miehen tähden, eikä laisinkaan itsensä vuoksi, niin ei heissä voisi ilmaantua mitään tarvetta elää itsensä tähden. Toiselta puolen ei heillä myöskään silloin olisi mitään vaatimusta miesten suhteen, että nämäkin puolestaan eläisivät enemmän naisen tähden.

Käsitykset naisesta, hänen tarkoituksestaan ja asemastansa ovat välttämättömästi painaneet leimansa tytön kasvatukseen. Sen on täytynyt asettua näiden käsityksien, tapain ja yhteiskunnallisten lakien palvelukseen. Senvuoksi taidamme juuri kasvatuksessa paraiten huomata mitä katsantotapoja yleisessä mielipiteessä on liikkunut. Saamme nähdä miten meidän aikammekin, joka kuitenkin jo luulee vapautuneensa monissa kohdissa käsityksissään naisesta, vielä on kytketty vanhoihin perintöihin. Ja nämä perinnöt istuvat meissä lujemmasti kuin tiedämmekään. Teoriassa — saattavat monet olla hyvinkin muuttuneita ja vastarinnassa menneiden aikain oppeja vastaan. Mutta katsele heidän menettelyänsä kasvatuksessa, niin näet hämmästykseksesi kuinka se nais-ihanne, jota he siinä kannattavat, on toisellainen kuin se, minkä heidän kielellänsä tapaat. Ei missään vanhain käsitysten ja totuttujen tapain jäljet niin selvästi näy kuin kasvatuksessa. Siinä löydämme sen suuren säiliön, joka kauemmin kuin mikään muu kätkee ja elossa pitää katsantotapoja ja määrääviä sääntöjä, joita vastaan jo on ryntäys alkanut. Jos mielitään perusteellisia parannuksia naisen kohtalossa ja siten koko yhteiskunnallisessa elämässä, täytyy siis varsinkin kasvatuksen joutua keskustelun ja tarkastuksen alaiseksi.

III

Tyttöjen ruumiillisen kasvatuksen tuntomerkit pistävät silmään jo heidän vaatetuksessaan. Kysymyksen, mikä on vaatteiden luonnollinen tarkoitus, pitää jokainen ajatteleva ihminen aivan tarpeettomana, koska sen oppimattominkin hyvin tietää. Kysynet keneltä hyvänsä, niin saat vastaukseksi: vaatetuksen pitää olla semmoisen että se säilyttää ruumiille tarpeellista lämpöä, siis sovitetun ilmanalan ja vuodenaikain vaatimuksien mukaan. Toiseksi kuulee että vaatteiden tulee olla mukavat ja käytännölliset, niin etteivät estä ruumiin vapaata kasvamista ja kehittymistä ja että tottelevat kaikkien jäsenten käskyjä. Eivät myöskään saa vaatteet estää ahkeraa, voimia kysyvää työntekoa.

Vaatetuksen tulee niinmuodoin ensisijassa palvella tarpeellista ja hyödyllistä. Tämän myöntää jokainen ihminen. Mutta vastaako naisten vaatteus ylipäänsä tarpeen ja hyödyn vaatimuksia, jos sitä vertaamme miesten vaatetukseen?

Arvelematta uskallamme kasvatusta vastaan tässä suhteessa tehdä sen muistutuksen, että se siinä paljon laiminlyöpi. Mimmoiset ovat tyttöjen puvut? Mitä periaatteita niitä tehdessä noudatetaan? Niin kauan kun lapset makaavat kapalossaan, kääritään ne vielä samallaisiin kääryihin. Mutta tuskin ovat jaloilleen ennättäneet ja kävelemään rupeavat, ennenkuin tyttöjen puvuissa alat huomata jotain erinomaista. En puhu mitään siitä että poikain ja tyttöjen vaatteus-kaava on erilainen, vaikka on muistettava ettei tämä erilaisuus suinkaan ole mikään ijankaikesta kestänyt sääntö. Tiedämme monissa kansoissa sukupuolten puvussa olleen sangen vähän eroitusta. Housuja on käytetty sekä miehille että naisille. Alkuansa edelliset yhtä vähän ovat olleet omituiset toiselle sukupuolelle kuin hameetkaan toiselle.

Enimmät vanhemmat säätyluokissa tekevät puvut tytöillensä liian ohuesta kankaasta. Pojalle valitessa säännöllisesti katsotaan että saadaan lujaa ja vahvaa kangasta, joka lämmittäisi ja kestäisi kulutusta. Tytöille hakiessa useimmiten kysytään onko se sievää, onko se värinsä puolesta vaatettavaa, ja ostetaan säännöllisesti ohuempaa kangasta kuin veljelle. Miksi? Onkohan tytöllä vähemmän arka ruumis kuin pojalla? Pysyyköhän tytön ruumiissa lämmin itsestään, vaikka sitä pojassa on tarvis säilyttää? Tuskin. Vastaukseksi täytyy meidän oitis kääntyä yleisiin käsityksiin ja, hakea asian periaatteet. Silloin näemme että tyttöjä pukiessa lähdetään toiselta kannalta kuin jos puettava on poika. Poikiin katsoen ajatellaan lasta, jonka ruumis on verhottava lämpimästi että se tarkenee; tyttöihin katsoen ajatellaan tyttöä, jonka ruumis on puettava sievästi, että se on miellyttävä. Jos alushameet ja leningit neulottaisiin vahvemmasta, tiheämmästä kankaasta, tulisi tytön vartalo muka näyttämään niin vahvalta, eikä vaate taipuisi poimuihinsa, tuumataan. Pidetään tärkeämpänä että tyttö joltakin näyttää, että hän on nätti, kuin että lapsella on lämmin. Emmekö oitis tässä jo tapaa noudatettuna sitä määritystä naisesta, että hän on luotu miellyttämään? Yhteisessä kansassa, jossa luonnollisuus paremmin on säilynyt, näemme mainitussa kohdassa suurempaa yhtäläisyyttä sukupuolien kasvatuksessa. Sekin asia osoittaa että epäkohta lähtee sepitetyistä periaatteista eikä luonnon käskystä.

Ja paitsi että puku riittämättömästi lämmittää niitäkin ruumiinosia, joita se peittää, jättää se toiset ruumiinosat verhotta. Usein paidat ja liivit leikataan mataliksi kaulasta. Siten kaula ja yliosa rintaa, johon keuhkojen päät ulottuvat, tulee puuttumaan tarpeellista verhoa. Samalla lailla päättyvät leningin hihat ison matkaa kalvoimien yläpuolella, ja paidan hihat vielä siitäkin paljoa lyhemmät tuskin ulottuvat olkapäästä kyynärpään puoliväliin. Lyhyet hameet eivät taas riitä polvien peitteeksi. Senkautta lapsi ei ainoastansa pian vilustu ja saa tilapäistä vikaa, vaan ruumis ei pääse riittävän lämpimän puutteessa säännöllisesti varttumaan, niinkuin se tekisi, jos ruumiin lämpö säilytettäisiin tasaisesti.

Talvisaikana monet kasvattajat sitten pänttäävät tyttäriensä päälle paksun paksut päällysvaatteet, joissa he tuskin pääsevät käymään. Nämä unhottavat että jos olisivat valmistaneet tyttäriensä muut vaatteet lämpimämmästä, vahvemmasta aineesta ja leikkauttaneet ne niin että antaisivat jäsenille järjellistä suojaa, niin varjelisivat he lastensa kasvavaa ruumista paremmin. Silloin ei myöskään palvelijain tarvitsisi olla aina tyttöjen kintereissä muistuttamassa heitä pukemaan päällystakki yllensä kohta kun ovesta ulos astuvat. Eikä tarvitsisi joka kerta olla auttamassa, kun tytöt laitetaan kouluun taikka koulussa päällysvaatteihinsa pukeuvat. Mutta kaiken tämän: terveyden, hyödyn, mukavuuden on täytynyt väistyä nättiyden, sievyyden tieltä. Nättiä ja sievää ensi sijassa; terveellistä ja hyödyllistä vasta toisessa, jos riittää. Edistyneimmätkin kasvattajat ovat tässä suhteessa niin ennakkoluulojen siteissä, että huomaamattansa antautuvat niiden palvelukseen. Jos sanoisi heille että he yllä osoitettujen käsitysten pohjalla kasvattavat tyttäriään, eivät he sitä myöntäisi. Mutta jos avosilmin alkaisivat menettelyänsä tarkastamaan yksityiskohdissa, niin eivät voisi olla tunnustamatta että ovat antaneet itsensä eksyttää. Vuosikymmenet tuskin riittänevät tykkänään poistamaan käytännöstä noita vanhoja tapoja ja käsityksiä, vaikka ne opissa jo ovatkin kuolemaan tuomitut.

Tämä esteetillisen puolen voittoisuus tyttöjen kasvatuksessa pistää esille useissa muissakin kohdissa vaatetuksessa. Melkein vielä puuttuvaisempi kuin puhutussa suhteessa, on tyttöjen vaatteus tilavuudessa. Miltei ennenkuin tytöt lasketaan lastenkamarista, ruvetaan heidän vaatteitansa pinnistämään vartalon ympäri niin että estävät tärkeimpien elimien vaikutusta. Tietysti siinä tarkoituksessa että hyvissä ajoin voisivat taivuttaa tytön ruumista määrättyyn valinkaavaan. Kuinka monet äidit ovatkaan jo tyttärensä viidennestätoista vuodesta ruvenneet ahdistamaan lapsen parhaassa kasvussa olevaa vartaloa kureliiviin, ja jalkoja kenkiin, jotka puristavat jalan luonnottomaan muotoon ja estävät sen kasvamista ja liikuntoa.

Tosin kureliivin vahingolliset vaikutukset toki ovat asiantuntevain selitysten ja kipeäin kokemusten perästä ruvenneet sen verran selvenemään, että ainakin osa asianomaista yleisöä myöntää mainitun välikappaleen pois tuomittavaksi. Mutta toiselta puolen on se vielä niin likeisessä yhteydessä muihin yksityiskohtiin naisen vaatetuksessa, että kyllä kovalle kokee ennenkuin saamme sen käytännöstä pois.

Sitä varten tarvitaan kaksi asiaa. Ensinnäkin täytyy kasvattajain julistaa uskottomuutensa sitä oppia vastaan, että nainen olisi luotu miesten miellyttämistä varten ja että hänen heikkoutensa olisi hänen kaunistuksensa. Heidän täytyy saada selvälle että tyttärien samaten kuin poikainkin ruumiillisessa kasvatuksessa on ensi sijassa otettava huomioon mikä kasvatin omalle ruumiille on terveellistä ja hyödyllistä. Sen aatteen perustuksella tulee tytärtä hoitaa ja vaatettaa, eikä kysyä etupäässä mikä on kaunista, mikä tekee tytön sieväksi. Jollei kasvatuksessa luovuta alentavasta silmämäärästä; jollei suostuta hoitamaan ja pukemaan tytön ruumista hänen itsensä vuoksi ihmisen ruumiin luonnollisien vaatimuksien mukaan, emme pääse milloinkaan kureliivin käytännöstä. Ja jos pääsemmekin siitä, voimme saada samallaisia ja vielä vaarallisempia vihollisia kasvatustapoihimme, jos ei johtava aate siinä suhteessa muutu. Tässä näet ei ole kysymys ainoastaan satunnaisen kelvottoman tavan heittämisestä, vaan vuosisatoja vanhan perusaatteen hylkäämisestä, perusaatteen, joka tähän asti on ollut naissuvun kohtaloa järjestävien lakien ja tapain kulma-kivenä.

Toiseksi täytyy myös käsitysten kauniista ja rumasta palata luonnollisuuden rajoihin. Sen kautta vaatimus siltä puolen: ojentaa kättä sille mikä on järjellistä hyödyllistä. Olemme huomanneet vallitsevain kauneussääntöjen loukkaavan korkeampia lakia: terveyden ja luonnon lakia. Katsokaamme siis emmekö voi kehittyä esteettisessä käsityksessämme järjellisempään suuntaan.

Onko nyt todella vartalo kaunis katseltava, joka vähitellen tapahtuneen kuristamisen avulla on keskeltä hienonnut ja ylä- ja alapuolelta pöhöttää? Onko kaunista ajatella sitä pitkällistä pitelyä, jonka kautta ruumis on vähitellen saavuttanut tuon ampiaismuodon? Saattaneeko sellainen saada kauniin nimeä? Eikö säätynaisen tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa täydy kadehtia rahvaan vaimoa, joka enemmän syrjällä teeskenneltyjen kaunomallien vaikutuksesta on säilyttänyt ruumiinsa muodot luonnollisuuden rajoissa?

Mutta naisen pitää olla heikko. Hän ei saa pyrkiä Väkeväksi, ei ruumiillisesti eikä henkisesti. Ja hänen pitää näyttää heikolta. Hänestä pitää aina huomata, että hän "tarvitsee tukea ja pyytää tukea!" [J.V. Snellman, Litteraturbladet v. 1856. Marraskuun vihko.] Hän ei saa omillansa tulla toimeen. Ja se on totta: kureiiivillä kuristettu ruumis on heikko, näyttää heikolta, tarvitsee ja pyytää tukea. Niin että on kasvatus tässä kohden totellut sanaa, ja tarkoituksen se on voittanut. Mutta jos me tahdomme totella inhimillisen luonnon käskyjä, niin meidän täytyy kääntyä kokonaan toisaalle päin.

Ja samaa kuin vaatetuksessa, tapaamme leikeissä, liikunnoissa, töissä ja toimissa. Vaatteiden ahtaus ja se seikka että lapsen täytyy niitä varomalla varoa — ne kuin hienoutensa vuoksi eivät mitään kestä — estää tyttöä kaikissa vapaissa ja reippaissa liikkeissä, joihin lapsen mieli aina palaa. Samaten tuo puku sitten edistyneemmällä ijällä on esteellinen ja viivyttää töissä ja toimissa. Ja mitä ei puku saa aikaan pidätyksessä ja sopivaisuuden palveluksessa, sen saapi aikaan äiti, kotiopettaja ja muu talonväki yhdessä. Olemme nähneet vilkkaita lapsia, jotka tässä kohden panevat asianomaiset kovalle koetukselle ja pitävät huolta siitä että näillä on täysi työ pidättäessään tyttöjä "sopivaisuuden" rajoissa. Levottomuudella moni kasvattaja katselee tuota vallatonta, "villiä" luontoa, joksi hän kutsuu tytön taipumusta vilkkaisin ja voimia jännittäviin liikkeisin ja leikkeihin. Hän tahtoo saada kasvatistaan pois nuo ominaisuudet, joista hän pelkää haittaa tytön vastaiselle naisellisuudelle. Tuo halullisuus aitojen yli kiipeämiseen, tikapuille nousemiseen y.m., se huolestuttaa monia kasvattajia. Eikä sekään nyt vielä olisi niin vaarallista, arvelevat toiset, mutta kuka takaa ettei se jatkeudu. Viattomimmista liikkeistä kuulet tyttöjä yhä varoitetaan: ei se sovi, eikä se, eikä se.

Esteettinen vaatimus ensi sijaan

Harvemmin kuulee perustettavan kieltoa siihen, että jokin liike, leikki tai lapsen työnteko olisi vahingollinen terveydelle. Vaan yhäti kuuluu tuo sama: ei sovi tytölle, ei se ole kaunista. Tällä tavoin ensin tehdään väkivaltaa lapsen mielelle, joka pyytää raittiita, voimistavia liikkeitä ja vapaita leikkejä. Toiseksi estetään sen kautta jäsenten vahvistumista, ruumiin varttumista ja elimien toimia, joille reippaat liikunnot ja juokseminen raittiissa ilmassa antaisi vauhtia ja voimaa.

Koulut ovat tässä kohden taipuvaiset samaan erehdykseen kuin kodit. Paitsi että poikakoulujen pihoissa näkee kaikellaisia telineitä oppilaiden leikkejä ja virkistystä varten välitunneilla, mutta sellaiset tyttökouluissa puuttuvat, sopii, kun tahtoo, huomata että tyttökoulujen oppilaat aivan vähän liikkuvat koulun pihassa.

Eräässä Saksan porvarikoulussa huomasin pitemmän ajan kuluessa samankaltaista menettelöä. Viimein kysyin eräältä opettajalta mitävasten ei tyttöjä kävellytetty koulupihalla niinkuin poikia. Hän vastasi: "Siellä ei ole sijaa tytöille."

Ei ole sijaa tytöille, siinä yksi puoli asian selvitystä, joka lyhyesti ja suoraan ilmaisee yhden niistä perusaatteista, joita on otettu kasvatuksen järjestämisessäkin ohjeeksi. Mutta tämän syyn rinnalla ja sen täytteenä löydämme kohta toisen. Se tosin ei ole niin selvästi sanottu eikä kenties aina niin selvästi ajateltukaan, vaan sen jälkiä ei ole vaikea huomata. Tämä kuuluu: Mitä tyttö tekee vapailla liikkeillä, paljolla juoksulla ja voimia kehittävillä ruumiin harjoituksilla? Ei tyttö sellaista tarvitse, hän voipi käyskennellä sisällä luokkahuoneessa pulpettien välissä tai käytävissä, se on tytölle sopivaa. — Ja eihän hän tarvitse raitista ilmaakaan niinkuin pojat, vai miten?

Näin välinpitämättömästi lasta kohdellaan ruumiillisessa katsannossa, kun sokeasti heittäydytään vanhain ennakkoluulojen johdatettavaksi. Ajattelemattomasti kodissa ja> koulussa uhrataan lapsi tytön tähden, niinkuin sitte edelleen elämässä uhrataan ihminen naisen tähden. Ei ole muka sopiva että naisella on vahva ruumis, joka antaisi voimaa ja ryhtiä sen liikkeille ja väkevyyttä työnteossa. Sentähden on ryöstettävä nuorelta tytöltä se mitä hän sitten ihmisenä elämässä tarvitsee. Pidetäänhän kohtuullinen jaksamattomuus ja arkamaisuus ikäänkuin ansiollisena ominaisuutena tytölle.

Monelle nykyajan ihmiselle saattaa puheena olleet käsitykset näyttää uskomattomilta. Mutta jos likemmältä tarkastamme menettelöä, löydämme aivan pian nämä käsitykset vielä voimassa.

Katsokaamme esimerkiksi mitä psykologioissa, joita vielä viljellään, opetetaan. Psykoloogien nainen ei saa tehdä työtä elikkä vaikuttaa ulospäin. Hän ei saa paljon käyttää jäseniään, ei joutuisasti niitä liikutella. Ja miksikä ei? Senvuoksi, että naisen ruumiin rajaa määräävä viiva muistuttaa ympyrää [J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 82, 83.] Miehen ruumiin rajaviiva on oikoisempi, kulmikkaampi, jäykempi. Tästä keksinnöstä on tehty näin kuuluva oppikohta: Näiden viivojen ominaisuus on kuvaannollisesti käsitettävä: Tuo pois ikuisuuteen pidennettävä oikoisempi viiva, joka löydetään miehessä, osoittaa pois-itsestänsä-ulospäin-pyrkimistä ("das Aus-sich-herausstreben"), väärempi eli ympyrää muistuttava viiva, joka löydetään vaimossa, taas osoittaa itseensä-takaisin-kääntyneenä-olemista, ("In-sichzurück-gekehrt-seins"). Tämä seikka sitten muka on määräävä mitä mikin sukupuoli toimittaa.

Kuka voisi ajatella että naisten kohtaloa ja vaikutusalaa määräämässä on eräs ympyrää muistuttava viiva heidän ruumiinsa rakennuksessa! — "Vähässä paljo seisoo". — Tiesiköhän sentään Luojakaan, jonka ansioksi tuon viivan teko ja suunta omistetaan, että siinä oli kätkettynä koko suvun tulevaisuus? Rousseau muistuttaa tämän opin perustuksella että eräs liikunto esimerkiksi sopii naiselle aivan huonosti: se on juokseminen. Toinen oppinut ulotuttaa kiellon myöskin kaikkiin käsivarsien liikuntoihin, jotka kysyvät voimien käytäntöä, niinkuin esim. taisteleminen. Nämä mainitut liikkeet ovat epäkauniita, "koska on epäkaunista naiselle että hän meidän (miesten) edessämme pakenee taikka meitä vastaan taistelee. Hän on määrätty antamaan itsensä kiinniotettavaksi ja heittäymään." [J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 83.]

Jos nuori tyttö peninkulman matkan astuttuaan ei kalpene ja valita väsymystä, eikä säikähdä ruohosta maantielle hyppäävää sammakkoa, on pelättävä ettei hän tule oikein naiselliseksi. Vielä vähemmin tarvitsee hänen uskaltaa tuota käteensä ottaa. Se ei sovi hänen hienotunteisuudelleen. Hän ei saa olla väkevä edes maan matojenkaan suhteen. Hänen pitää siinäkin jättää itsensä miehen suojeltavaksi.

Ja mitä tapaamme tämän menettelön seurauksina? Säntilleen sitä mitä on tavoitettu. Ehkäisevän pitelemisen käsissä ruumis ei ole saanut luonnon käskyn mukaan varttua ja vahvaksi tulla, jäsenet eivät ole saaneet tarpeellista notkeutta, keuhkot eivät ole saaneet tarpeeksi ilmaa. Kaikki tämä on puolestansa ollut avullisena luomaan sitä heikkoa olentoa, jommoisena nainen nyt hyvin yleisesti ilmaantuu. Vastoin tavallista ihmisjärkeä, joka sanoo että mikä heikkoa on, sitä pitää koettaa vahvistaa, on kasvatus tyttöjen ruumiin suhteen kääntänyt lauseen takaperin: mikä heikkoa on, se on saatettava vielä heikommaksi.

Eikä ole syytä moitteesen ettei tämä olisi onnistunut. Sen osoittaa kylläksi se ruumiin puolesta kutistunut nainen, jonka sivistynyt sääty on yhteiskunnalle kasvattanut. Vertaa häntä rahvaan naiseen, niin näet heti eroituksen. Nuo vaaleat kasvot, jotka todistavat huonoa verta; nuo heikot jäsenet, jotka useimmin eivät totiseen työhön kelpaa eikä sitä kestä; tuo ampiaisvartalo, joka tuskin pääsee sen verta taipumaan että noukkisi tuokkosellisen marjoja maasta, eikö ne kantele kasvatuksesta? Eikö se ole hävettävä todistus kevytmielisyydestä, johon kasvattajat ja yhteiskunta ovat tehneet itsensä velkapäiksi, kun armottomien ja jumalattomien oppien eksymyksessä ovat estävästi vaikuttaneet luonnon kulkuun?

Jos olisi näihin asioihin nähden suurimmalla kunnioituksella kohdeltu luontoa ja kysytty sen neuvoja, niin ei olisi tarvittu kärsiä sitä luonnon katkeraa kostoa, joka nyt levittelee vaarallisia seurauksiaan säätynaisten terveyteen ja työkykyyn. Järjellisempi kasvatus kotona ja koulussa olisi voinut luoda naisille vahvan kestävän ruumiinrakennuksen, jossa terveys, rohkeus, raitis mieli ja työninto nyt hyvin viihtyisi. Silloin myös nähtäisiin vähempi luku vaaleita kasvoja, kapeita hartioita ja kutistuneita rintakehiä, kuin mitä jokapäiväinen kokemus nyt osoittaa.

Katso kansan naista. Katso hänen päivettyneitä kasvojaan, hänen lujia hartioitaan, hänen vahvoja, jänteviä jäseniään. Katso hänen ryhtiään, hänen notkeita liikkeitään. Hän on väkevä, sillä hän on saanut kehittää ruumiinsa voimia, on lapsena saanut esteettä lyödä leikkiä pihalla, juoksennella metsissä ja kankailla, ilman ahtaiden vaatteitten painoa ja ilman noita "ei sovi", "ei ole kaunista" kintereissään. Isompana on hän saanut työtä tehdä, käyttää ruumistansa, jonka Luoja hänelle antoi hyödylliseen toimeen ja ahkeroimiseen, ja hän on siihen kyennyt, sillä hänen vartensa on ollut vapaa kuristuskoneesta. Hänen käsivartensa ja jalkansa ovat saaneet kasvaa niin väljissä pukimissa, että hän on voinut niitä vapaasti taivuttaa ja käyttää.

Aseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain! Kumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä paremmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi ruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo, joka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty hänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun hän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka on väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee voimallista, tervettä ja raitista ruumista?

Mutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile asettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää naisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin että hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla että saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin kuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi muuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa, silloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy. Ei sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus loppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa käsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun vahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia ja kykeneväisyyttä.

Meidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä, käsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat hänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan kärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa pilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo, jonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka kutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle lapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa tarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen vaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy hänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii hänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän myöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen emäntänä ja lasten kasvattajana.

Kaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.

Mutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen apuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein katoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon hankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön, taikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat viimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien aukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole voinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä ja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan uskollisesti tahtoo turvautua.

Eikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita elämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät voimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja työ kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja voimattomuus tekee raskaan mielen.

Osaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea syyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain naisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko sukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa ja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen kasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia nuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla, vaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa, kuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut alkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa miehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt tuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.

Edellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen kasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo itsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä kasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle, niin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä kaikki teeskennellyt ihanteet.

Älkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen tahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle hyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän kaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa sitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat ja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina. Järjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen ruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä, ilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa, harjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä lailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös, terveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin sopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta yleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja viimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen kehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta ruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta myöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus täytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen mahdollisuutta uudistukseen.

IV.

Tyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta tahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa enemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on lapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten ominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle ja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen sääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen itsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen sopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se sopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin nuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin ehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin sijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen ole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta väärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.

Siinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla myöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan vaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä naista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos nainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos hän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä sopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan että kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää ja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista vähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta on keksinyt.

Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee. Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.

Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen, niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis juuri heihin totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.

Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:

"Sin syster skulle de ge kung Ring; hon ensam kunde hans skymf försona; Om ej, so toge han land och krona".

Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.

Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään. toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä, eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.

Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo perusteita. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104, 105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun tämä naisena päättää. Jos vaimo tuo esiin perusteita, silloin tulee miehen tukkia korvansa, sillä perusteet, ne ovat hänen [harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella, mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin, ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen, vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen. Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi toisellaisen kasvatuksen.

Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus. Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja kansalaisena tulisi vaikuttamaan.

Runoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat kuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että ensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat, on enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja kukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen pideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen tuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi kunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen paikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:

    "Vid en ring af skönheter
    Ställ dig tjust att dricka,
    Högt för alla gratier,
    Sakta för din flicka.

    Onämd ser hon af din min
    Dock ditt hjertas mening.
    Dans och kärlek! Sång och vin
    Himmelska förening!"

laulaa Franzén.

Näin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu aistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty alas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.

Poikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka ihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu selväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon yhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on hankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen sijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan, usein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn elinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä leikkiä lyömään:

    "Medan du omkring dig ser
    Ynglingar i låga,
    Flicka sjung vid ditt klaver
    Skämta vid din båga.

    Lek med diktens drömmar än
    Och dess blommor plocka,
    Lek med sjelfva Kärleken
    Såsom med en docka."

Samallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme kaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa käsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin sukuihin.

Osoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in kirjasta "En moders ord till fosterlandets döttrar," kirja, joka usein tulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta ystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus kodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä hänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa: "Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta vaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen. Tuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko taikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen epäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä, rakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa taikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja huolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa, sitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä huoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa seinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja ja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa epäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka hän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja silloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen perheenjäseniin."

Tytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että muut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät tehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:

"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että hankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja talouskalut."

"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on korjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä ensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta sille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa, mihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän taas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen asettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa voipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä seimelläsi".

— — "Silloin teistä on tullut [Burow'in harvennus], mitä teidän Jumalan tahdosta tulee olla, kodin koristus." [Julie Burow: "Ett ord till fosterlandets döttrar", siv. 33, 35 ja 49.]

Samaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa mielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: "Onpa nautinto katsella nuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria ja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —"

Ehkä sanani kuuluu armottomalta. "Täytyykö siis niiden, joilta luonto kielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa pakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?" — "Täytyy", vastaa tekijä.

"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy jostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän sillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta ymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla sitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia, niiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. … Karttakaa siis tanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen puutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne toisten ilosta."

"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa ja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla odottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi muuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin katoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä etuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii taikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä kieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle."

Kodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus!
Viimeisestä sanoo rouva Burow:

"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. — Ja oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän luonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena."

"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja kukkanen." [Julie Burow: "En moders ord till fosterlandets döttrar", siv. 57, 60, 72, 73.]

Moni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan. Rouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään lailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä ajatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: "Hänen kutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme." ("Unser Leben auszuschmücken.") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.] Vaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee kuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.

Jo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle olennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta vieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen vuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen on katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei hänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä muiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden voitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on kasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on yhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla mitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on psykoloogien sana hänestä. Tuo "itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva" puoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen tilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.

Tämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on kasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön mieli — "viattomuus" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä on poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin ruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu lapsi tytön tähden ja sittemmin ihminen naisen tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka tyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen sukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus, joka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut on tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta onnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin kauniiksi kuin mahdollista — "yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että neidon pitää olla kaunis" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin suloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut parasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi jommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja kyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän sitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista, pukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta heikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan, niin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties sanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut, että samaten kuin heikkous on "viattomuuskin" naisen kauniin koristus, että se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale, jolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on koettamistaan koettanut sitä säilyttää.

Hän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia pukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman kuppeihin, "antaa ulos" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja paikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista — ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi tulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan viattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin kasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset. Siitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.

Mies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti on yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä istuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on, että nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa sulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta, hän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa, neiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun pikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää pideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä, vaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan aamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla lapsi eikä kukkanen, vaan: "rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen". Mutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo todellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.

Hän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden kanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön pyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen harrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään minkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun laittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.

Sen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi hameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut. Mutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen, kodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole varaa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää itseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen tilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa kykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä tehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän naisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.

Hyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta vaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin kokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole lapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää että nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi, tarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin myöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään ajattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii vaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin tunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä hänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle, jos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan ja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville vaatimuksille ja ihmisten riennoille.

Ja mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle vaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille. Nuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan, eli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten olo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen näyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen mieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi arvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo "voittaa". Hän puhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on suuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi, suloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän (mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi elämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa, hän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä uskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan ja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, "hyviä kirjoja", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on sulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten joukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että tämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.

Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua. Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta näimme niiden alkaneen aviomiehelle.

Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia, sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan, jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa. Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.

"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä, vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt, että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä. Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta, tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.