Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten, varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein hän nousi.
— No, eikös se ole se… se pastori Kiiski, se Nestori?
Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.
— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä… Ja aina pistettiin käteen voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon…
Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat aurinkoiselle kirkonmäelle.
— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.
— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana…
Emäntä yskähteli.
— Missäs kaukana pastori oikein on ollut… vai saako vallan rovastiksi kutsua?
— Mitäs niillä maallisilla on väliä… kirkkoherrahan minä…
Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.
— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.
— Niin aina, niin aina.
— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän… vai onko minnekkä muuanne menoa?
— Hautuumaallehan minä vain… Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan tässä…
— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa siellä Mäenpäässä.
Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen. Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa ja käänteissä iljankoisella tiellä.
Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä. Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!
YLHÄISTÄ VÄKEÄ
eli
Naurusta naakka tutaan
Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan naakkojen heimossa.
Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan. Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien, komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi. Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena. Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.
Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä verestään.
Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt, ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui seuraavalla ihmeellisellä tavalla.
Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin. Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia, jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä, sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja, ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat sotilaiden aseet.
Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.
Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita, joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin, koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää. Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä. Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa velvollisuudet.
Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua. Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka, jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat. Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä, räystäitä ja tapuliakin.
Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut, puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa, hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.
Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär, jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija, joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana, tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä — hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili. Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa, uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.
— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, — varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä, että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku, Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!
Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka loksahti.
— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen suuontelosta.
Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.
— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun kirkonhaltijan kanssa.
Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä, naksahti linnun nokka.
— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman herra.
Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta. Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi. Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä, sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.
Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta säilyi ikivanha naakkakreivitär.
Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun. Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia. Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi. Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen puhuvan:
— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin kirkonlattian alle?
— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti
Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.
Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen, puoleksi pojalle tornin luukulla:
— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista — isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa. Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita. Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella. En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä — luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen. Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan… kauan…
Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt. Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja ikuisesti.
Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.
Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.
Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.
Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja räystäistä.
— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. — Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti tornissa kuulisi sitä.
Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi yltymistään.
Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli torniin todella koko röykkiö.
Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla, aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei ollut hyvä liketä häntä.
— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme. Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän hääkestitystä.
Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään, tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen ja naurahti.
Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui kuolleena hiekkaan.
— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti kreivittären verisen nokan sisästä.
Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.
Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet hänet.
Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena kalliin vainajan periaatteille.
Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan pohjoismaissa yleensä.
ISOISET MORSIAMET
Vanhan tarinan mukaan
Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse, vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle. He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä, kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten herrat paastosivat viikon.
Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin toimittaneen heidät tyttärilleen.
Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle. Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.
Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut, vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan, olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa, ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.
Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.
Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää sydäntään sykkimästä.
Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?
Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.
Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät, että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä mitä seuraisi.
Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.
Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla sanomista?
Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot notkistivat polvensa hekin.
Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.
He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he myöskään nauraneet.
Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.
Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!
Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä. Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.
He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan seuralaisille.
Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.
— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.
— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.
— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän kieltäköön itsensä…
Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen, että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä valkoisena heidän eteensä.
— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme
Vapahtajalle emmekä…
— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.
Kapteeni naurahti.
— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna itseään pilkata.
— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.
Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin kuolinkellon läppäys.
Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.
— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle yljälle emmekä voi taipua… Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin…
Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.
Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin, kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.
Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta. Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.
Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet, ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat, etteivät voisi tinkiä.
Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat, mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla. Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia naisiaan.
Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli mielettömiä sanoja.
Soitto taukosi.
Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.
VAINAJIEN JOULUKIRKKO
Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja, kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon! Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin outo, vaan naurahti:
Vai joulukirkkoon.
Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui, äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.
Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa kaikkien muiden mukana.
Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua. Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini. Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista, joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon, varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin Harto.
Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia kavalia ne ovat.
Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään. Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.
Joulukirkkoon.
Jokohan häntä lapsettaa!
Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.
Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen, jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.
Mutta niistä on jo niin kauan.
Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta, yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi, jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset suortuvat ja siniset silmät.
Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi: kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen sanomista.
Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.
Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla, kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin joulun edellä.
Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän apulaisuutensa tarpeessa.
Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla. Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan, mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.
Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä. Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä, että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.
Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan. Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.
Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä, tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut. Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui, hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui ovi kiinni hänen jälkeensä.
Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin kulki.
Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.
Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.
Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.
Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!
Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun Sandran kuolemaa mainittiin.
Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.
Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.
Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.
Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.
Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee. Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo, kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu, pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena elinaikanani syntisesti…" ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula, johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa, sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:
Ken Herran tuomion kiertää voi?
Se likeltä tapaa ja kaukaa.
Kun viimein torvi se kauhia soi,
Kuin kestänen silloin mä raukka?
Mua syntistä armahda Herra.
Voi hirmua! maata kun tähystelen:
Tääll' ompi mun syntini tehdyt!
Voi mua! kun katson ma taivaasehen,
Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt!
Mua syntistä armahda Herra.
Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään. Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei kuulu mitään.
Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta. Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on reen pohjalla, heinien alla.
Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on valkea kasvoiltaan.
Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?
Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä. Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi. Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet, toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy, mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta. Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.
Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa mielipuolen naurua.
Pois täältä, pois täältä.
Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten puolelle.
— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.
Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.
— Joko pian tulet?
Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla, sinisillä liekeillä.
Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa. Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.
Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.
— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään. Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä hakemassa.
Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.
— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.
Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.
— Entä lapset? sanoi hän.
— Otat mukaasi.
— Miten minä ne elätän?
— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.
Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku väkivaltaisesti esiin.
Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.
Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.
Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.
— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.
Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin.
Puukko iski pöytään naisen edessä.
— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla, taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.
Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta
Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.
— Tämä on minun kotini.
Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin, ja vastasi:
— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?
Ja läksi samassa ulos.
Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat lumessa hänen helmoissaan.
Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.
"YSTÄVÄ"
"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.
Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille. Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.
Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia; irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria; ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja…
— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.
Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.
Niklas-eno nauroi ja puhui:
— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja…
— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.
— Niitä, sanoi eno.
Heikki katsoi enoon suurin silmin.
— Miksi?
— Siksi… no, siksi… että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä
Virma.
— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.
Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti, sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.
— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.
Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän luo.
Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia. Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä, leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät. Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää. Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."
Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä. Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.
— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?
Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli alkanut munia jo heti joulun jälkeen.
— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr… sanoi kukko.
— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin…
— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku… Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko… tulisitko auttamaan, kokokoko…?
— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!
Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi uudelleen.
— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!
Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti. Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään. Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja pellonlaitaan ja ladon taakse… Aina vain äiti tuolla oli totinen ja aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli, että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.
Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.
Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja sapeli.
— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.
— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä, kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.
— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.
— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen…
— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on. Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että…
Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.
— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!
Elsa nousi nukkekaappinsa luota.
— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai luetaan satuja, minä luen.
Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.
— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.
Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.
Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.
Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan, vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.
Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi… Kanat perässä, jokainen ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli vikkelin. Krrr… Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan…