Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.
— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.
Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi
Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita.
Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma
astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.
— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.
Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät. Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli kovin hauskaa.
— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.
— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.
Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli kevät.
Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse, ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta. Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella. Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi kovaksi.
Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä, juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä. Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.
Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä.
Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti,
Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita
pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.
— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.
— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot…
Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan keskenään.
Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja, marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.
— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän sanoo asiat niin liian suoraan.
Äiti ei puhunut mitään.
— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa taasen.
— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja hienosta kodista.
— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.
Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:
— Mikä on Kälmi?
Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.
— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?
— Onko se Taatana?
— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko
Virman talli tulee valmiiksi.
— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat pojat puhuvat sellaisista.
— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?
— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia ja leikkikaluja.
Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta. Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.
Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti, varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.
— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.
— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.
— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.
— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko, sanoi taasen Liisa.
Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti heti perässä.
— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.
— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos koetettaisiin vielä pitää vuosi?
Liisa nauroi.
— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se, ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.
— Minä pelkään vain sitä surua.
Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja itse Virman.
— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha
Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.
Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.
Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa, tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä, ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi, että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun hän tuli heille.
Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla silkkinauhalla.
Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin. Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada suuriakin kaloja.
— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.
Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä. Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.
— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä… ehkä, jos olette oikein varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina kaidepuun tällä puolen.
— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.
— Minä otan sen, sanoi Risto.
— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia.
Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.
Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.
Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet. Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia. Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä. Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia. Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän: tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo… Ystävä, Ystävä, Yyystävä…
Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja. Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.
— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?
— Uimahuoneessa se on… Ystävä, Ystävä, Yyystävä…! Tipo, tipo, tipo, tipo tiiipooo… Eno ei ole mikään Kälmi.
— Kälmi — kuka on Kälmi…? Mikä se on?
— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa…
— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.
— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä tulossa.
— Vai niin — ensin lupaat ja sitten… Minä menen ja kysyn mammaltasi.
Mammasikin sanoi, että saan…
Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee…! Heikki juoksi minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.
Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta. Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille mikään hyvä aika.
Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.
— Se on Norjasta, sanoi Heikki.
— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.
Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä painui koho… No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut koskaan tapahtunut.
— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika poikaa.
He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia, puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa, taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.
Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea. Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!
— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.
— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.
— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F…
— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja…
Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia ja vaarallisia kohtia.
— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.
— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla päivällinenkin pian on valmis.
Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.
Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut, mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua. Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin kaskinauriit.
— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä ne vasta kasvavat.
* * * * *
Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?
Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.
Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko puuttui.
Heikki juoksi keskelle pihaa.
– Tipo, tipo, tipo, tipo…
Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän juoksi portille.
— Ystävä, Ystävä, Ystävä!
Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.
Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.
Mutta kettu…!
Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää osannut huutaa, ainoastaan itkeä.
Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin…
— Äiti… kettu… haukka…
— Mitä, lapseni? sanoi äiti.
— Ystävä… Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole… kettu on käynyt…
Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja sanoi:
— Ei, ei. Kyllä… Ystävä tulee. Kyllä, kyllä… älä itke, lapseni.
— Onko se ihan varma?
— Kyllä… kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin… pyyhitään kyyneleet…
Heikki nieli kyyneliään.
— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja kipeän vakavasti.
— Mikä, lapseni…? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti…
— Että Ystävä tulee takaisin?
Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit.
— Kyllä, kyllä, kyllä… mene nyt vain.
Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä, mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää sitten viitsinyt kääntyä takaisin.
Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa. Ne eivät olleet kananpoikasen jalat.
Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen, siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi vihlova, valittava parahdus.
Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan.
NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ
Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla, josta leikki on kaukana.
Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan, otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin.
Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia — ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat silmät ja kihertävät suortuvat.
Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka…! Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua. Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja Rantakadun kulmassa piti pysähtyä… No, muuten vain… No niin, pappa ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma… niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen… Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret häät… sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa.
Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies.
— No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän tiukasti.
— No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala… tai Antti Suliin… Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti on varoissa… Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä, maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä. Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt… minä jäin luokalle… ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan.
— Ei sitä… mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. —
Kun sinä vain rakastat minua…
— Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia…
— Sinä olet vielä nuori… mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita muita… Älkööt ne saatanat…! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun seuraasi — muista se!
— Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa!
Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin rappuun.
— Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole…
Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja… jumaliste onkin! Ei hän tiedä määrääkään.
Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään… Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä, näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä. Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään. Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä, onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli totta.
Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi…! Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala? Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin Laimi, hänen morsiamensa!
Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien nauratettavana… Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan eteen ja…
Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin kummallisen jutun talosta ja rahoista ja… Oliko hän ollut vallan pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan tule tänne kertomaan… Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja, koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä… Täytyy keksiä jokin keino… Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on hänen, kaikesta muusta vähät.
Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä… Saakelinmoisia tulitikkuja nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta ennenkuin savuke syttyi… Vasta nyt alkoi muita palata iltamista… nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa… Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa, että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen takana oli kuin punainen läikkä… Vasta muutama viikko oli siitä, kun hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä… Mitä hittoa, onko ensi lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan. Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on. Rahaa täytyy saada, ostaa talo… Vanhan Annastiina Sunperin täytyy lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka, joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää, ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona… Takuumiehet? No niin, ne täytyy keksiä sieltä kotipuolesta.
Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi hänen! Tuolla hän nukkuu… mahtaa nukkuessaan olla kaunis…! Tuosta se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä iltana ovatkin kirkkaat…! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät? Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit. Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan Laimin papalle.
Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle. Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen.
Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin.
Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa sitä korville niin että se tietää…
Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta: hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille. Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea.
Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä, hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden. Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa, kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias:
— Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi… Eikö teidän nimenne ole Jokinen?… Ja että teillä on kartano ja mitä kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee, ei pidä uskotellakaan… Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen näköä… Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan pitää kotonakin.
Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi nostelevan kangaspakkoja hyllyille.
Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle. Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa, sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa… Hän oli odottanut, että hän palaisi kotiin… Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin… Ja sitäkin hän oli ajatellut, että hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse erota ainoasta tyttärestään…
Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas.
— Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. — Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes puhtaat kirjatkaan…
Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa sellaisia puhuakaan.
Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti:
"Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen."
(Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi kirjettä.)
"Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte. Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases
Kalle Eedvartti Jokinen."
* * * * *
Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä, joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin…! Mutta Annastiinan on antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin sitten…
Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi, huvin vuoksi, tai varovaisuudesta… miten vain. Viimeisen taipaleen kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa. Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan yksinäistä asumusta.
Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä?
Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan. Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas, ei olisi uskonutkaan… Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä.
Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä.
* * * * *
Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje.
"Hyvä Kalle!
Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa. Voi hyvin.
Ystävyydellä Laimi Mankonen."
Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä, konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi. Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin, hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa, Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja perkelettä!
* * * * *
Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia.
Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle, kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta, niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan. Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä maalaistyttö.
— Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi kyllästyttämään.
— Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista siellä salolla.
Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti maahan, mies pusersi hänen kättänsä.
— Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi.
— Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla?
Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa.
— Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä…
Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle, heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin vaipuneet vuoteelle istumaan.
* * * * *
Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen.
— Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen.
Mutta kultuseni, pikku kultuseni…
— Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua papan ja mamman eteen.
— Millaisena?
Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti pahaaennustavasti.
* * * * *
Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa mitä asemalla oli tapahtunut.
Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle Jokiseen.
Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala.
* * * * *
Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä, että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen.
— Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu.
— Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat, valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia.
— Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet, kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua.
Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja paperossistaan.
— Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen.
Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen.
Kallekin pani toivonsa perilliseen.
Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa. Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan… Täälläpä se on puukko — hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se on?
Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero — tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään? Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä, tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten…
Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita, jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo kotonakin.
Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa. Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin…!
Kalle pysähtyi kuin naulittuna… "Tästä pitää kääntyä… pitää totella, kun minä sanon… Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu ja murjottaa päiväkausia… Ei saa, ei saa…" Laimi nauroi. Mies kävi hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä kadulle…
Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut? Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii ne pirut, etsii vaikkapa maan alta… Mutta katu oli hiljainen, apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä…? Laimi, se piru, se saattoi mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin. Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein… Sittenpähän olisi tili selvänä…
Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää — kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin toinen muisti kuin Kalle Jokisella.
Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen, asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille.
Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen? Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä. Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko tulee ja tiukka.
Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi, ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen… Ja päästyään vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja kohti…
Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat väkevästi tupakalta!
Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä?
— Etkö sinä jo sammuta…? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja anna muiden nukkua.
— Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana.
— Ja mitä se kehenkään kuuluu…
— Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin…
— No tyttöjen luona, missäs muuten…
— Laimi, onko se totta…? Hiuksesi tulevat tupakalta…
— Kaikkea sinä nyt… omaa tupakkaasi…
— Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen…
— No niin, taisi käydä joku poika…
— Kuka…? Enkö arvannutkin oikein — kuka?
— Anna minun nyt olla…
— Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli…
— Taisi heitä olla kaksikin…
— Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä sen kutsun…
— No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on muuallakin…
Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona, ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies hänelle tuhlasi.
* * * * *
Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa, oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se oli syy.
— Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä tuskaantuneelle Kallelle.
Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä ja äitikin.
Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä. Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin, oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti häntä vastaan.
— Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä, hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen…
— Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun siellä sairastelee.
He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun tuloa.
Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä hoitamaan.
— Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin,
Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu.
— Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa.
— Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä nimipäiville, en minä ehdi… Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole.
Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä.
Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi
lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo.
Tulkoonkin mummo vain pian.
Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo.
— Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa.
Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella. Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi, mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas lapsi kuin Matti oli ollut.
Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa. Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä. Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle, Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on, kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään."
Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin.
— Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni, äidin kaulaan, juokse!
Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille.
— No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon luota. Mikä hätä sillä siellä on… No älä nyt rupea, anna minun olla, olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin ukko…
Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti hän pojan polvelleen.
— Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän näkee ihmisten kärsimykset.
Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli käynyt vähän heikoksi.
Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan.
Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa. Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse, kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan.
— Mitä sinä nyt… matkustatko jonnekin?
— Matkustan.
— No minne?
— Se ei kuulu kehenkään.
— No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi.
— Minulla ei ole miestä.
— Ohoh… Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa…
— Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit, kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt, kun käyt punaiseksi!