language: Finnish

NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Maa ja maan lapset
"Kaartilainen" yksinään
Perintö syntymäkodista
Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
Mäenpään Pauliina
Ylhäistä väkeä eli naurusta naakka tutaan
Isoiset morsiamet
Vainajien joulukirkko
"Ystävä"
Näkymätön kirjanpitäjä.

MAA JA MAAN LAPSET

Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä, siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.

Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden taivaanrannasta taivaanrantaan.

Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa: luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.

Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata, omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla, keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja keskellä koko kylän odottavia peltoja.

Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.

Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.

— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun — viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja vaalii…

— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.

– Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, — hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla…

Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa, ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat, hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja, hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.

— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas…

Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata eivätkä rakastaneet häntä…

Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan, jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:

— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?

— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki, oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.

Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän kuuntelemaan.

— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.

Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.

— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta… niinkuin tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet… niin maata vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.

Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä, mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.

— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt tarkoittaa?

— Sitä. Ja palkkoja myöskin.

Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä… Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli jäänyt maahan lehtien alle.

— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä sellaisilla on sanomista…

— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin pyhänä… Siihen asti kuin…

Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin huomenna kylvää.

— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja vielä tappavat.

Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen kanssa rehki. Eeli tulistui.

— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!

Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.

— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he, "kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.

Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta.
Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat
Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.

— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.

— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen, sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.

— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten pitelen.

Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla. Hyvä hän oli, isä.

Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta, vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä sanon, että se on Taave Tyrske…

Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa, että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.

Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.

Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.

Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat olla. Hän sai sen tietää.

Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle, että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi.

Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois, ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan.

Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan, puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi.

Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti, aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon.

Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan. Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi tarvittu.

Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta, kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata… hankkikaa oma tilkku… vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne… puhukaa sitten, sitten jotakin ymmärrätte…" Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista, ihmisen ylpeydestä… "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta… otetaan omin luvin…"

Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan. Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa, jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista?

— Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei myöskään pidä syödä.

— Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä.

Se oli Hannen ääni.

Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että kylmä.

— Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne… Eeli, entä sinä, tule nyt sinäkin…

Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta keinoa?

Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin, pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa: onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän:

— Olet taitanut unohtaa… Ja minä kun olen pitänyt sinua morsiamenani… Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin herranenkelillä. Ja entä ne runot?

Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja kipeänä.

— Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä.

He tulivat maitohuoneen ovelle.

— Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen niellä kyyneleensä.

— Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat sitten menneet hukkaan.

Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan.

— Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten…! Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää viiliä… Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä jossakin makaatkin… Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä…!

Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen keskellä aittaa, lakki takaraivolla.

— En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä.

— No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan sinut…

— Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa, nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen.

— No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä hellantelttu, nyt minä nostan sinut…

Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan valheilla ja raakuudella.

– Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on sinusta ehtinyt tulla sellainen… sellainen porvari! Se on se maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä olet, Eeli… No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä… Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt…? Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja otetaan pusut päälle…

Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua:

— Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa elämään… No, isäukko, kukas muu. Katso sinä… on parasta, ettei hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä. En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on kansan tahto.

Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt.

— Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan…

— En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja viitaten toveriaan luokseen.

— Mutta vastahan pyysit ruokaa.

— Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä teille… te olette… houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa kulkea viisaiden joukossa.

Isä päästi leivän penkille.

— Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee, mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen.

Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä, jota isä piteli ja lausui:

— Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto… Joka huomenna yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä lohkaisen irti!

Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki, kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi pysähtynyt.

Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta.

Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut? Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa, kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki… Niin monta vuotta hän oli riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki…!

Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä. Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan…" Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi, armahda, armahda meitä…" Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan…" Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut.

Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka tällä kertaa syntyi.

Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin, kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö, Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten.

Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea, puhui Eeli ikkunasta.

— Missä Tuomas on ollut… me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?

Nuori mies ei vastannut.

— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin selittää.

Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat. Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien, kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi, kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi ja iloiseksi.

Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille vaatteenliehuttajille.

Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan, metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.

— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle. Hän on tätä niin kauan toivonut.

Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari…

Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle. Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä, tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni uneen.

* * * * *

Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.

Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen, isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.

— Hanne…! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni.
Tuomas…! Jumalan tähden…

Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti kättään. Sitten ei kuulunut mitään.

Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui iloisesti taivasta vastaan.

Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon. Kuollut ei herää.

* * * * *

Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni. Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan, peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo sanoo? Eikös se laula? Laulaa… välillä laulaa.

Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena, rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen, juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja läpitunkevasti:

— Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Siks jäämme me kaikkea vaille, ei mitään oo meillä, ei…

    Me nousemme Herraa vastaan,
    maa, kevät me pilkataan.
    Me viheljät ihmislapset
    epätoivoon me viskataan.

Maa hylkää ynseät lapset, ei siunaust' aurinko suo. Oi Herra, armahda meitä, meihin isän katse luo!

Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Oi armahda, armahda meitä…

Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu… miten hän osaa…? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien. Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita. He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he palaavat.

Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.

Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan, — ennustusta, vai mitä lienee!

— — — maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan…

Keväällä 1917.

"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN

Seeti teki lähtöä kokoukseen.

Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.

Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.

Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja. Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli, jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin, iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun. Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli, tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt vain olivat tulleet.

Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi. Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt oli sellainen rauhaton, outo olo.

— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää vastaan.

Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät ulottuneet niitä suojaamaan.

— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.

— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään ajatellut.

Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi jatkaa:

— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.

— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!

Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.

— Älä Jumalan tähden…

— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.

Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui. Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut, että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä. Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille ja paiskasi maahan savukkeenpään.

— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.

Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa, eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan särinän.

Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.

Nyt ei mitään!

Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.

Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa. Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.

— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?

Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.

— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa, mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.

— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti. — Pannaan pää poikki, joka sen sanoo… No, minä sanon sitten mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja ja provninkeja… Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät… Mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa kankaalla…

Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.

— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?—
Taloonkin minä menen ja vien sanan.

Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.

— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä talonväelle?

— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois. Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat… Päästäkää hemmetissä sisään, minä ilmiannan…!

Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli hävyttömyyttä suut silmät täyteen.

Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu. Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet tietoonsa nämä asiat?

Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille, jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni, kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?

Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.

— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta, hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?

Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita, toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät hampaansa olevan ikäänkuin veressä.

— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!

— Hihihihii!

Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko nyt toisin? Olisiko se auttanut?

— Hihihihii!

— Hahahahahaa!

Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin. Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan varmana.

He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet, sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin. Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa, että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt: puolustamaan koteja.

Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja! Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta kapteeni oli kuollut.

Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri hädän hetkellä!

Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.

— Kuule nyt… muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa… Isä oli ja minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni oli "kaartin" johtaja.

Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?

— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.

— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä hakenut.

— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut minulla.

— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.

— En osannut tietää… Minä tuon lehden.

— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut puheen oikein.

— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja, vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä…

— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.

Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.

— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa…

— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.

— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni…

— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.

— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset… sinä… Jos vielä mitä tapahtuu!

— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä vankiloita enää pidetä.

— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?

— Ei kukaan.

— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.

— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot. Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia tule.

Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän tarttui hänen rintapieleensä.

— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja…

Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.

Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha. Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.

Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle. Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.

Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa. Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin, joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa, niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen, siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi. Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua, ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää, jahka tästä kansa nousee.

Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin veljet ja kaverit.

Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja kaikki on veljet keskenään… Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki, ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi ja hoi!

Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri höyryää!

Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa, odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina on rinnalla toveri ja veli.

Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin, sitten lujemmin: yksi… kaksi, vasen… vasen… Siellä, siellä marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan, saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja kaukaa. Vasen…. vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää… aivan vettä tirsui esiin. Mutta pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo, kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla… niitä asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet hänet… Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää, savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman. Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!

— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan äänen.

— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te keskeytitte harjoituksen…

Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla. Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan hakemaan airoja.

— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan. Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu… hukkuu, heidän täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.

Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle… tilinteolle, viimeiselle tuomiolle…

— Auttakaa…!

Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.

Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä "kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys hänet yllätti.

Marraskuussa 1917.

PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA

Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä myöten.

Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos, kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin, vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.

— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?

Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin mikäkin kummitus.

Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut, valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä, oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan, vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa rovasti, vanhin pojista kirjeen.

"Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!

Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet. Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut, että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.

Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja Kustaa, ovat hyvin menestyneet.

Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään painuu juurtaan kohti.

Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme, saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja toivottaen Herran rauhaa

veljenpoikanne

A.F.S. Paavola."

Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle. Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat, toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri, tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja tätiänsä tervehtimään.

— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä lautamiehiä.

— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!

— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.

— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.

— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.

Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista. Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa! Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.

Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen. Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen. Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.

— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.

— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.

— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä ole ollut.

— Mitä se puhumisesta paranee.

— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät joulukuusen ympärillä…

— Älä siinä itke…

— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään… Kunhan eivät vaatisi tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea koivikko…

— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.

— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat…

— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin. Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.