— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä talon.
— Heidän oikeutensa on vanhentunut.
— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos sattuisivat istumaan elinkautisina.
— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.
— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset, yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin…?
— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta sitten — häh?
— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin. Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos…!
— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin viettämään joulua — eikös se niin ollut?
— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi sinne meidät kaikki lapset..
— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on aina ollut parempia ihmisiä…
— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi yhtäkaikki…!
— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani orpolapsille edes leipäpalan mukaan…
Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion päivä.
* * * * *
Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin. Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.
Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että isäntä ja emäntä jo ovat vanhat… se on heille suuri kunnia, että niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin… Kyllä he elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä. Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää palvelijoita eikä paljon karjaakaan.
— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat lovet jäljellä ovenpielessä!
Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:
— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit…
— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.
Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat, naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä… Ja orret katossa olivat samat… Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin rukki! Ja penkit olivat tutut… Oliko nähty komeampia penkkejä!
— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —, Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet. Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa ripille… Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku, muutenkin olette niin hänen näköisensä… On se taas mukavaa tavata… Ihmeelliset ovat Herran tiet.
Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.
— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut, kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.
Hän oli niin leikkisä mies.
Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla — mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?
Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori potaatteja… Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha postilla on jäljellä?… Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään… Ja leipäsalot ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin harvoin selvää viljaa… Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat kovia aikoja… Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu, tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan, joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme — yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri, kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea, hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa pöytään jouluruokia.
Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle, silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä. Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut, ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki viidessäkymmenessä!
Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.
— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään.
Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.
— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten, kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.
— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.
— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä sinä suusi kiinni.
— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan mukaan…
Isäntä vaikeni.
* * * * *
Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa. Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra, jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille permannolla ja nukkui.
Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.
Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja, vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään, tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!
Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko taloa.
Vanhan Paavolan kädet vapisivat.
— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle, sihisi hän vaimolleen.
— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.
— Ja vielä tässä öljyä polttamaan…
Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty. Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista. Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä. Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä. Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen. Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä verestivät ja ääni vapisi:
— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille, saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet lapset…
Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.
— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona syntymäkodistamme talvipakkaseen.
— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat…
— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.
Halko kolahti nurkkaan.
— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.
Asessori purskahti nauruun.
Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.
— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi niin…
Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.
— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi…
— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä…
— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.
Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset ja emännän itku.
Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa. Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:
— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin, niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee mies ja että teet siitä mallitalon.
Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän nähtävästi ei muistanut missä oli.
— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili
Paavolan muori.
Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin. Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa helisten kylästä.
— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin ikkunoissa, sanoi isäntä.
Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi veljenpoikansa puoleen ja lausui:
— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa, odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin, niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti oli poissa.
Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.
Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika lähteä joulukirkkoon.
ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ
Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.
Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin, pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua, olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta, jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!
Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle. Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä. Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan, jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin, kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään, kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten. Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen. Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan. Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin sydämensalaisuutta!
Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi suunsa ja sanoi:
— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee maidon joukkoon kananmunan… Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä… tavallaan.
Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia… Ja siihen aikaan vuotta, juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään. Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-, kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!
Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa, salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!
Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista. Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain ollut… edes… edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta pehtori!
Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi! Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä, aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies, se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina lähteneen sieltä ylimmästä päästä…" Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa voudiksi.
Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan, joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä sahtiakin joskus… ja rievää kakkoa.
Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa, jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin, sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa. Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä tiedustella Annastiinalta.
Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit, Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa. Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli yksin. Tavallaan.
— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma… Putte… Suleima… tse-tse tänne… Emäntä tuo leipää… Tshe-tse-tse… no, ei saa… soh-soh-soh…
Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.
— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin ihmisen ajatus… soh-soh-soh… Eläinlääkärikin sanoi… no-no-no, ei saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.
Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa. Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä! Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!
Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku, niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa… ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha… ja pahansisuinen ja totinen… Kerrassa. Per… ihan tulee kiroussanoja huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule, tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per… Väkisinkin tässä tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on tähän… tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia. Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe… Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin… per… ja kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu… Kerrassa. Ei vielä moneen vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota… Mutta Elsaa voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun lentävänkin, kun taitavasti pyytää…" Kaarlo Suonperällä ei ollut ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria hevosia talliin.
Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää ja arvokasta.
— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee paremmin.
— Mistäs sinä nyt suutuit…? sanoi Ulla.
— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.
— Tuliko teille eilen riita mistä?
— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa. Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea alaistensa kanssa.
Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta. Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.
Ulla alkoi:
— Kuningas siellä… mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi… mustien maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli Parmasen ja tahtonut tietää…
— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle, koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina päästääkin sisälle.
— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän pehtori polta.
— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.
— Mutta eihän hän tullessaan… "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" — muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.
Aliina kimmahti ylös.
— Lienee istunut… ja sanonut… en minä muista. Nyt ainakin polttaa. Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule pitkäaikaiseksi.
Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.
— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja käskenyt kastattaa lempipuolisonsa…
Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että
Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.
Mutta ne olivat vieraita kylältä.
Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet. Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä hänenkin pitää antaa.
— Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä.
— En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies. Palkkaakin korotti tässä syksyllä… Olen niin katunut, etten antanut koko miehen mennä…
Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt olivatkin. Vai sillä lailla…
— Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain panna viisi markkaa. Tavallaan.
— Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei hän kiellä.
— No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, — sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa!
— No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa. — Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain otettiin piiriin Elsa!
Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät.
Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että "Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa, kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo? johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta onhan Elsa kaunis… ja nuori… ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia terveydekseen, velkoineen päivineen.
Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin. Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa.
Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen:
— Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko sinä pois mielestäsi sen toisen?
— Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni? Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt olisin hullu…
Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona.
Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan poikki ja seisoi hänen edessään.
— Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan hän on maan värinen.
Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan. Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään. Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät.
Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi
Ulla:
— Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi.
Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään.
* * * * *
Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja. Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa.
Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen. Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän päätti, että hän huomenna kosii… vaikka mistä hän keksii senverran aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa. Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa.
— Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä.
Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan.
— Sidotaan paremmin, sanoi hän.
Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä – kauniit uutimet! Kerrassa.
Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni, kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa.
Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet. Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa… aamiaiset kaksi markkaa… illalliset kaksi markkaa… limonaadit! Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella naisten kanssa!
— Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran.
Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta. Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna, totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä.
— Ei se sovi…
Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli kädessä.
Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri hatturasia.
— Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen.
— Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen.
— Minä siellä vähän väsyin.
— Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua.
He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä. Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle. Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut maksaa.
Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut. Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei kerrassa.
Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon.
Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä keskustelu:
— Mitäs te, sanoi Ulla… — Puhuisitte suoraan Aliinalle… Teistä hän pitää… ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse eroon.
— No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy talon, milloin että vuokraa… ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää pilkkanaan…
— Älkää nyt… älkää nyt… Itkee hän illoin teidän takianne. Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää… eikä ota muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on myötä.
— Aliina ei enää ole mikään nuori.
— Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette häntä katsellut.
* * * * *
Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina, että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui, pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.
Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle. Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko, ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja. Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin. Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia. Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään, vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus. Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa.
Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja myöskin tähän taloon emäntä.
Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut. Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli: "hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla kotiin vasta juhannukseksi.
Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön, joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin.
Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan alttarille… Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan… Varmaan on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään…" Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita. Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään.
Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno… eikä huoli, päätteli Suonperä.
— Huolii, jos osaat ottaa.
— Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja koetti rauhoittua.
Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa, jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan. Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa. Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi minuuttia edellä.
Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu suoviljelykset ja… Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen, että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan… Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen suostumustaan!
Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän puutarhasta ja vei hänet syrjään.
— Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään laivaan. Minä rukoilen sinua!
Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi. Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui… Per… oliko mies hullu…!
Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat kahden sireenimajassa.
— No? sanoi tyttö nauraen.
— No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani.
Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni…
Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan.
— Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle asiaa.
— Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu.
— Vai ei muuta. Eikö todella mitään?
— Ei kerrassa.
— Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon?
Suonperä punastui.
— Niin… hm… muuten vain… Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle tulee jo kiire… Kerrassa nopeasti… ja hauskasti on aika kulunut… On ollut niin paljon katseltavaa.
— Pihkaa ja pieniä kiviä…! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista selkänsä takana.
— Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja… isä sanoo, että olette hyvä maanviljelijä… ja muutenkin siivo… ja minä olin vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan, sillä te olette saamaton kuin mikäkin… kinnas… tallukka… Eikä teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte hattunne!
Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan.
Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli Niemelä suuttuneena.
— Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista…
— Per… Kerrassa… Per…
Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä ystävyyskin.
Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on vain… Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni…
Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen tunne.
Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut, niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli, se oli kuollut, tämä oli jo kolmas.
He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes muuttamaan matkavaatteita.
— Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen… Te tulette nyt olleeksi meillä kymmenen vuotta… Ja haette omaa taloa… Se on luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa…
Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä tarkoitti.
— Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo…
Kaarlo!
Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa.
Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt…
— Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne harmaa ja minun… Perkele — en paremmin sano!
Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä.
— Kaarlo… Kuka nyt noin…
— Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia…
— Kaarlo… Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt sinua tällaisena… näin miehekkäänä… näin käskevänä…
— No niin… vai sillä lailla. No kerrassa… Vai sitä lajia pitää olla. Olen taitanut ollakin tallukka… kinnas…
Suonperä nauroi pahasti.
— Et ole minua koskaan kosinut.
— Enkö minä ole…?
— Et.
— No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt sitten sitä myöten selvä?
Hetken he olivat vaiti ja miettivät.
Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista.
Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä… Kerrassa… jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä ikinä pääse… Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle… Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan, päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä kauppaa ei hän kadu.
— Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi
Aliina, pää hänen olkapäätään vasten.
— Pannaan. Kerrassa.
Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen vyötäisilleen.
— Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian.
MÄENPÄÄN PAULIINA
Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius, kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit Syrjärantaan.
Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne". Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla, itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!
Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.
Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi. Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa, olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa. Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset. Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.
Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.
Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.
Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies, Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla. Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.
Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa, omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.
Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.
Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja
Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.
Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi uuteen paikkaan.
Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.
Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin kertoivat Näsilän miehet.
Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi. Tiesihän ne vuokraajat.
Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä hänet muisti.
Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.
Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista, juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella. Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa. Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli, mutta mitä hän täältä haki?
Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin. Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää tuontuostakin miesten puolelle.
— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut sanonut mitään.
Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin. Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana, nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä jonkin napin.
Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään, vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle. Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään, joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että saattoi nähdä kasvot. No jo nyt… Kiisken Matti-vainajan poikahan se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja laski haaviin. Sellainen raha… oliko se tosiaankin satamarkkanen? Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.