SEITSEMÄS LUKU
Vieraan paljastuminen
Vieras meni "Vaunujen ja Hevosten" pieneen vierashuoneeseen noin puolikuuden ajoissa aamulla ja viipyi siellä melkein keskipäivään asti, ikkunankaihtimet alas laskettuina, ovi suljettuna, kenenkään uskaltamatta lähestyä häntä Hallin epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
Koko tämä aika oli hänen täytynyt paastota. Kolme kertaa hän soitti kelloa, kolmannella kerralla raivoisasti ja pitkään, mutta ei kukaan vastannut hänelle. "Hän ja hänen 'menkää helvettiin', en muutakaan sano", puuskui rouva Hall.
Pian saapui varmistumaton huhu pappilaan tehdystä murtovarkaudesta, ja silloin yhdistettiin erinäisiä seikkoja keskenään. Hall lähti Wadgersin seuraamana pormestarin, herra Shuckleforthin, luo kysymään neuvoa. Ei kukaan uskaltanut mennä yläkertaan. Ei voinut tietää, mitä vieras puuhaili. Silloin tällöin hän asteli kovaa vauhtia edestakaisin, pari kertaa kuului kiroustulva, paperin repimistä ja helisevää pullojen särkymistä.
Pieni ryhmä pelästyneitä, mutta uteliaita ihmisiä paisui yhä. Rouva Huxter tuli tien toiselta puolelta; muutamia iloisia nuorukaisia, jotka loistivat mustissa, valmiina ostetuissa takeissa ja paperiruusuke kaulassa — sillä olihan nyt helluntaimaanantai — liittyi joukkoon, tehden sekavia ja sekoittavia kysymyksiä. Nuori Archie Harker erosi muista marssimalla pihan poikki ja koettamalla kurkistaa sisään kaihtimien alta. Hän ei voinut nähdä mitään, mutta uskotteli näkevänsä, ja muita Ipingin nuorukaisia yhtyi heti häneen.
Silloin oli kaunein helluntaimaanantai mitä kuvitella voi, ja pitkin raittia oli rivissä ainakin kymmenkunta telttaa, olipa ampumaratakin, ja pajan vieressä ruohikolla oli kolme keltaisen ja ruskean väristä vaunua ynnä muutamia koreankirjavia muukalaisia kumpaakin sukupuolta, jotka pystyttivät kookospähkinän väristä kaihdinta. Herroilla oli siniset villanutut, naisilla valkeat esiliinat ja hyvin muodinmukaiset hatut, joissa oli raskaat sulat. Woodyer "Punaisesta Kilistä" ja suutari Jaggers, joka myöskin möi toisen luokan polkupyöriä, pingoittivat tien poikki nuoraa, johon oli kiinnitetty lippuja ja kuninkaallisia kunniamerkkejä. Näitä oli alkujaan käytetty ensimmäistä Victoria-kuningattaren riemujuhlaa vietettäessä.
Sisällä vierashuoneen keinotekoisessa hämärässä, johon tunkeutui ainoastaan heikko auringon kajastus, tuijotti merkillinen matkustaja nälkäisenä, niinkuin meidän on otaksuttava, ja peloissaan epämukaviin kuumiin kääreisiinsä verhottuna tummien silmälasiensa läpi paperiinsa tai kilisteli likaisia pieniä pullojaan ja välillä kiroili kovasti pojille, joiden hän kuuli olevan ikkunan takana, vaikka ei saattanutkaan heitä nähdä. Takan viereisessä nurkassa oli puolen tusinan särkyneen pullon kappaleita, ja pistävä kloorinhaju turmeli ilman. Sen verran me tiedämme siitä, mitä silloin kuultiin ja mitä jälkeenpäin nähtiin huoneessa.
Puolenpäivän tienoissa hän äkkiä avasi vierashuoneen oven ja jäi seisomaan ja tuijottamaan ravintolahuoneessa istuviin kolmeen tai neljään henkilöön. "Rouva Hall", sanoi hän. Joku lähti kömpelösti kutsumaan rouva Hallia.
Rouva Hall ilmestyi jonkun ajan kuluttua vähän hengästyneenä, mutta sitä kiukkuisempana. Hall pysyi yhä ulkona. Rouva Hall oli harkinnut tätä kohtausta ja tuli kädessään pieni tarjotin, jolla oli suorittamaton lasku. "Laskuanne kai haluatte, herra?" kysyi hän.
"Miksi ei ole tuotu aamiaistani? Miksi ette ole valmistanut aterioitani ja tullut, kun olen soittanut? Luuletteko minun elävän syömättä?"
"Miksi ette ole maksanut laskuani?" kysyi rouva Hall. "Sen minä tahtoisin tietää."
"Sanoinhan teille kolme päivää sitten, että odotin rahalähetystä…"
"Sanoin teille kolme päivää sitten, etten minä aikonut odottaa mitään rahalähetyksiä. Te ette saa moittia sitä, jos aamiaisenne vähän myöhästyykin, kun minunkin laskuni ovat saaneet odottaa viisi päivää, vai mitä arvelette?"
Vieras kirosi lyhyesti, mutta pontevasti.
Ravintolapöydän luota kuului: "No, no!"
"Tekisitte ystävällisesti, herra, jos säästäisitte kiroukset itsellenne", huomautti rouva Hall.
Vieras näytti siinä seisoessaan entistä vihaisemmalta sukeltajan naamarilta. Yhteinen mielipide vakiintui ravintolahuoneessa siihen suuntaan, että rouva Hall nyt oli voiton puolella. Vieraan seuraavat sanatkin osoittivat samaa.
"Kuulkaahan, kunnon vaimo…" aloitti hän.
"Älkää sanoko 'kunnon vaimoksi' minua", vastasi rouva Hall.
"Olenhan maininnut teille, etten ole saanut odottamaani rahalähetystä."
"Rahalähetystä, juuri niin!" sanoi rouva Hall.
"Mutta kuitenkin luulen taskussani olevan…"
"Sanoitte minulle kolme päivää sitten, ettei teillä ollut muuta kuin punnan verran hopeaa."
"Niin, mutta olen löytänyt vähän lisää."
"Ohoh!" kuului tarjoilupöydän luota.
"Olisipa hauska tietää, mistä olette rahaa löytänyt!" huomautti rouva
Hall.
Se näytti kovasti kiusaavan vierasta. Hän polki jalkaansa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Sitä vain, että olisi hauska tietää, mistä olette löytänyt", toisti rouva Hall. "Ja ennenkuin otan vastaan suoritusta laskusta tai tuon aamiaista tai teen mitään muutakaan, on teidän selitettävä minulle pari seikkaa, joita en ymmärrä, ja joita ei kukaan ymmärrä, ja jotka jokainen kovasti haluaisi ymmärtää. Haluaisin tietää, mitä olette tehnyt tuolilleni yläkerrassa, ja haluaisin tietää, mistä johtuu, että huoneenne oli tyhjä, ja kuinka pääsitte taas sisään. Kaikki tässä talossa asuvat tulevat sisään ovista, se on oikein sääntö tässä talossa, mutta niin te ette tehnyt, ja nyt minä tahtoisin tietää, kuinka te tulitte. Ja haluaisin tietää…"
Äkkiä vieras kohotti hansikkailla verhotut kätensä nyrkkiin puserrettuina, polki jalkaansa ja sanoi: "Vaietkaa!" niin tavattoman kiivaasti, että rouva Hall paikalla katkaisi sanatulvansa.
"Ette ymmärrä", huusi vieras, "kuka minä olen tai mitä minä olen. Minä näytän teille. Jumaliste, minä näytän teille!" Sitten hän painoi kämmenensä kasvoilleen ja veti sen takaisin. Hänen kasvojensa keskiosa muuttui tyhjäksi onteloksi. "Katsokaa", sanoi hän. Hän astui lähemmäksi ja ojensi rouva Hallille jotakin, minkä tämä otti koneellisesti vastaan tuijottaen hänen muuttuneisiin kasvoihinsa, mutta kiljaisi äkkiä huomatessaan, mitä se oli, pudotti ja horjahti taaksepäin. Nenä — se oli vieraan nenä, ihonvärinen ja kiiltävä! — vieri lattialle, saaden aikaan samanlaisen äänen kuin irtonainen pahvikappale.
Sitten mies tempaisi silmälasit irti, ja jokainen ravintolahuoneessa oleva alkoi läähättää. Hän otti hatun päästään ja voimakkaalla sivalluksella repäisi irti viiksensä ja siteensä. Jonkun aikaa he kestivät tätä. Mutta vihdoin kohahti tarjoiluhuoneen läpi kamala aavistus. "Hyvä Jumala!" huudahti joku, ja kaikki perääntyivät.
Se oli ilkeintä kaikesta. Rouva, joka seisoi kauhistuneena suu auki kirkaisi kamalan näyn edessä ja juoksi ovelle. Kaikki alkoivat liikehtiä. He olivat valmistautuneet näkemään arpia, epämuodostumia, hirveitä kauhunkuvia — mutta ei tyhjää! Siteet ja tekotukka lentelivät käytävän poikki tarjoiluhuoneeseen, pakottaen erään poikaviikarin hypähtämään syrjään sitä välttääkseen. Ihmiset kompastuivat toinen toiseensa rynnätessään alas portaita. Sillä mies, joka seisoi siinä huutaen joitakin hajanaisia selityksiä, oli tukeva, huitova vartalo takinkaulukseen asti, mutta sen yläpuolella — tyhjää, ei mitään näkyvää!
Kylässä kuulivat ihmiset huutoja ja kiljumista, ja katsahtaessaan tietä pitkin he näkivät "Vaunuista ja Hevosista" purkautuvan väkeä hurjaa vauhtia. He huomasivat rouva Hallin kaatuvan ja Teddy Henfreyn hypähtävän välttääkseen hänen päälleen astumista. Sitten he erottivat Millien pelästyneet huudot, kun hän äkkiä ilmestyessään keittiöstä, kuultuaan tarjoiluhuoneesta meteliä, oli takaapäin törmännyt päättömään mieheen. Ne lakkasivat kuitenkin heti.
Kaikki maantiellä olevat — makeiskauppias, kookospähkinäkaihtimen pystyttäjä ja hänen apulaisensa, kiikun omistaja, pienet tytöt ja pojat, maalaiskeikarit, pirteät piiat, puseroihin puetut vanhemmat naiset ja mustalaisvaimot esiliinat edessä — lähtivät heti juoksujalassa majataloon päin, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa pyöri edestakaisin, kiljui ja kyseli, selitti ja pauhasi rouva Hallin huoneiston ulkopuolella ehkä nelikymmenhenkinen joukko, joka kasvoi nopeasti. Jokainen näytti halukkaalta puhumaan heti paikalla, ja tuloksena oli Baabelin sekamelska. Muutamat tukivat rouva Hallia, joka oli nostettu maasta pyörtyneenä. Hämminki oli tavaton, ja silminnäkijät huusivat vimmatusti uskomattomia todistuksiaan. "Uh, sitä mörköä!" "Mitä hän sitten on tehnyt?" "Onko hän lyönyt tyttöä, onko?" "Luullakseni hän hyökkäsi veitsi kädessä tytön kimppuun." "Ei pään näköistäkään, sen sanon. En käytä mitään kuvakieltä. Tarkoitan miestä, jolla ei ole päätä." "Mitä loruja! Se on joku taikatemppu." "Hän heitti pois verhonsa, hän…"
Tunkeillessaan lähemmäksi, voidakseen nähdä avoimesta ovesta sisään, väkijoukko painautui hyökkääväksi kiilaksi, jonka rohkein kärki oli lähinnä majataloa. "Hän seisoi hetken paikallaan, minä kuulin piian huutavan, ja silloin se kummitus kääntyi. Minä näin tytön helmojen vilahtavan, ja mies lähti hänen perässään. Ei kestänyt kymmentäkään sekuntia. Silloin hän tulee takaisin veitsi kädessään ja leipä, seisoi aivan kuin tuijottaen. Siitä on vain tuokio. Sitten hän meni sisään tuosta ovesta. Sanon teille, ettei hänellä ole ollenkaan päätä. Hän katosi ihan äsken…"
Takana oli jotakin häiriötä, ja puhuja vaikeni astuakseen syrjään pienen kulkueen tieltä, joka marssi hyvin päättävästi taloon päin. Ensimmäisenä astui Hall, hyvin punaisena ja tuiman näköisenä, sitten Bobby Jaffers, kylän poliisi, ja perässä varovainen Wadgers. Heillä oli nyt mukanaan vangitsemiskäsky.
Ihmiset huusivat ristiriitaisia selityksiä äskeisistä tapauksista. "Pää tai ei", sanoi Jaffers. "Olen saanut tehtäväkseni vangita hänet, ja kyllä minä vangitsenkin."
Hall nousi portaita ylös, meni suoraa päätä vierashuoneen ovelle ja huomasi sen olevan auki. "Konstaapeli", lausui hän, "tehkää velvollisuutenne".
Jaffers astui sisälle, hänen jäljessään Hall ja viimeisenä Wadgers. Hämärässä valaistuksessa he näkivät edessään päättömän vartalon, jolla oli toisessa hansikkaaseen pistetyssä kädessään jyrsitty leivänsyrjä ja toisessa juustonpala.
"Tuossa hän on", sanoi Hall.
"Mitä pirua tämä on?" kuului vihainen kysymys oudon olennon kauluksen yläpuolelta.
"Te olette hiton kummallinen, herra", vastasi Jaffers, "mutta pää tai ei, vangitsemiskäskyssä sanotaan 'mies', ja velvollisuus on velvollisuus…"
"Pysykää loitolla", ärjäisi olento, samalla kun se vetäytyi taaksepäin.
Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa. Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja. Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun, joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.
"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.
Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli, vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi. Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen ilmaan kirpeätä hajua.
"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan, ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja kädetön, — sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.
Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä, mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta, että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en voikaan panna näitä paikoilleen."
Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti. Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.
"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä. Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää käsivarteni…"
Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on, että olen tässä kokonaisena — pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"
Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet puuskassa.
Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"
"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy kimppuuni…"
"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."
"Entä sitten?"
"Ja asianhaarat osoittavat selvästi…"
"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.
"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen…"
"No niin", sanoi vieras, "minä tulen. Minä tulen. Mutta ei mitään käsirautoja."
"Ne pannaan tavallisesti", huomautti Jaffers.
"Ei käsirautoja", määräsi vieras.
"Suokaa anteeksi", pyysi Jaffers.
Äkkiä päätön olento istuutui, ja ennenkuin kukaan ennätti käsittää, mitä oli tekeillä, oli tohvelit, sukat ja housut potkaistu pöydän alle. Sitten hän taas hypähti ylös ja lennätti takkinsa pois.
"Lakatkaa tuosta", sanoi Jaffers käsittäen, mistä oli puhe. Hän tarttui liiveihin, jotka rimpuilivat vastaan. Paita pujahti ulos niistä ja jätti ne velttoina ja tyhjinä hänen käteensä. "Pitäkää kiinni hänestä!" huusi Jaffers kovalla äänellä. "Jos hän vain saa vaatteet päältään…"
"Pitäkää kiinni hänestä!" huusi jokainen, ja kaikki hyökkäsivät käsiksi liehuvaan valkeaan paitaan, joka oli nyt ainoa näkyvä osa vieraasta.
Paidan hiha läimäytti Hallin kasvoihin tarkasti tähdätyn iskun, joka esti hänet jatkamasta lähestymistään käsivarret levällään ja paiskasi hänet taaksepäin suntion, vanhan Toothsomen päälle. Samassa tuo vaatekappale kohosi ja alkoi heilua ja riippua irtonaisena käsivarsista aivan kuin miehen pään yli heitetty paita. Jaffers tarttui siihen, mutta auttoi vain siten sen pois vetämistä. Hän sai ilmasta iskun vasten suutaan, kohotti raivoissaan lyhyen keppinsä ja loi Teddy Henfreytä vimmatusti päälaelle.
"Olkaa varuillanne!" huusi jokainen, asettuen umpimähkään puolustusasentoon saamatta kuitenkaan mitään käsiinsä. "Tarttukaa kiinni häneen! Sulkekaa ovi! Älkää antako hänen päästä pakoon. Nyt kosketin johonkin. Täällä hän on!" Täydellinen äänten sekamelska pääsi vallalle. Näytti siltä kun jokainen olisi saanut äkkiarvaamatta iskun. Sandy Wadgers, harkitsevana niinkuin aina ja äly nenään osuneen kovan iskun kirkastamana, avasi taas oven ja astui ulos ensimmäisenä meluavasta joukosta. Toiset, jotka seurasivat hillittöminä, ahtautuivat hetkiseksi oviaukon luona nurkkaan. Iskuja sateli yhä. Unitaarilahkoon kuuluvalta Phippsiltä taittui etuhammas, ja Henfrey sai korvarustoonsa vamman. Jaffersiä iskettiin leuan alle, ja kääntyessään hän kosketti johonkin, mikä ahdingossa oli tunkeutunut hänen ja Huxterin väliin ja esti heitä pääsemästä toistensa viereen. Hän tunsi lihaksisen rintakehän, ja seuraavalla hetkellä syöksyi kokonainen lauma rimpuilevia, kiihtyneitä miehiä eteiseen, joka oli täynnä väkeä.
"Nyt minä sain sen kiinni!" huusi Jaffers tunkeutuen ja hoiperrellen heidän kaikkien välitse ja painiskellen kasvot tulipunaisina ja suonet pullollaan näkymättömän vihollisensa kanssa.
Miehet kompuroivat oikealle ja vasemmalle, kummallisen rymäkän siirtyessä nopeasti ulko-ovea kohti ja pyöriessä alas kuusi porrasaskelta. Jaffers huusi tukehtuneella äänellä pitäen kuitenkin lujasti kiinni, mutta tehden väärän liikkeen polvellaan hän pyörähti ympäri ja kaatui raskaasti pää edellä soralle. Vasta silloin hänen sormensa hellittivät otteensa.
Kuului kiihkeitä huutoja: "Tarttukaa kiinni häneen!" "Näkymätön!" ja niin edespäin, ja eräs nuorukainen, toispaikkalainen, jonka nimeä ei tiedetty, hyökkäsi paikalla sisään, tarttui johonkin, menetti otteensa ja kaatui maassa makaavan konstaapelin päälle. Tien keskikohdalla kiljaisi eräs nainen, kun jokin sysäsi häntä, ja koira, joka nähtävästi oli saanut potkun, vingahti ja lähti ulvoen juoksemaan Huxterin pihalle.
Siihen päättyi Näkymättömän Miehen karkaaminen. Jonkun aikaa ihmiset seisoivat hämmästyneinä ja huitoen, ja sitten seurasi pakokauhu, joka hajoitti heidät pitkin kylää, niinkuin vihuri lennättää varisseet lehdet. Mutta Jaffers makasi ihan hiljaa, kasvot ylöspäin ja polvet koukussa majatalon portaiden juurella.
KAHDEKSAS LUKU
Menomatkalla
Kahdeksas luku on erittäin lyhyt ja kertoo että Gibbins, seudulla asustava yksityinen luonnontutkija, maatessaan laajalla aukealla hiekkanummella, kuten hän luuli, muutamien kilometrien päässä lähimmästä ihmisolennosta, puoliunessa, kuuli ihan vierestään miehen yskimistä ja aivastamista muistuttavan äänen. Sitten hän vielä erotti tuiman kirouksen ja alkoi katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Ja kuitenkin oli tuo ääni ehdottoman varmasti kuulunut. Kiroilemista jatkui niin pitkälti ja monivivahteisena, että sen saattoi tuntea sivistyneen miehen sadatteluksi. Se kiihtyi välistä huippuunsa, vaimeni taas ja häipyi sitten etäisyyteen, suuntautuen, kuten hänestä näytti, Adderdeaniin päin. Se kohosi kouristavaksi aivastukseksi ja lakkasi.
Gibbins ei ollut kuullut mitään sen aamun tapauksista, mutta tämä ilmiö oli niin yllättävä ja järkyttävä, että hänen filosofinen rauhansa katosi. Hän nousi kiireesti pystyyn ja juoksi erään mäen rinnettä alas, kylää kohti niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
YHDEKSÄS LUKU
Thomas Marvel
Thomas Marvelia teidän on kuviteltava mielessänne leveä- ja notkeakasvoiseksi mieheksi, jolla oli silinterinmuotoinen ulkoneva nenä, kostea, iso ja alituisesti liikehtivä suu ja tavattoman harjasmainen parta. Hänen vartalollaan oli taipumusta pyöreyteen, jota hänen lyhyet raajansa vielä tehostivat. Päässä hänellä oli karhea silkkihattu, ja se ilmiö, että hänellä oli huomattavan paljon nauhoja ja kengänpauloja nappien asemesta, etenkin pukunsa arimmissa kohdissa, osoitti hyvin selvästi, että hän oli oikea vanhapoika.
Thomas Marvel istui hiekkanummen yli Adderdeaniin kulkevan tien varrella jalat ojassa noin kolmen kilometrin päässä Ipingistä. Hänen jalkansa, lukuunottamatta reikäisiä sukkia, olivat paljaat, hänen suuret varpaansa olivat leveät ja pystyssä kuin varuillaan olevan koiran korvat. Joutilaan näköisenä — hän teki kaikki joutilaan tavalla — hän katseli kuin tutkistellen saapasparia. Ne olivat vahvimmat saappaat, mitä hän oli pitkään aikaan löytänyt, mutta liian isot hänelle, jotavastoin ne, jotka hänellä ennestään oli, sopivat mainiosti kuivalla ilmalla, mutta kostealla olivat liian ohutpohjaiset. Thomas Marvel vihasi isoja saappaita, mutta inhosi myöskin kosteutta. Hän ei ollut koskaan oikein ratkaissut mielessään, kumpaa hän kammosi enemmän, ja nyt oli kaunis päivä, eikä ollut mitään parempaa tehtävää. Niinpä hän järjesti kaikki neljä saapasta sieväksi ryhmäksi turvepenkereelle ja tarkasteli niitä. Kun hän katseli niitä ruohikossa vastapuhjenneiden verijuurien joukossa, juolahti hänen mieleensä äkkiä, että kumpainenkin pari oli erittäin ruma. Häntä ei ollenkaan hämmästyttänyt takaapäin kuuluva ääni.
"Siinäpä on saappaita", sanoi Ääni.
"Niin on — hyväntekeväisyyssaappaita", myönsi Thomas Marvel ja tähysteli inhoten näitä saappaita pää toiselle puolelle kallistuneena, "mutta lempo minut vieköön, jos osaan sanoa, kumpi niistä on maailman rumin saapaspari."
"Hm", sanoi Ääni.
"Olen käyttänyt huonompiakin — olenpa todella kulkenut ilmankin saappaita. Mutta en koskaan ole nähnyt noin häikäilemättömän rumia, jos niin saa sanoa. Olen etsiskellyt saappaita — vartavasten — päiväkausia, koska olen kyllästynyt noihin. Nehän ovat kyllä aivan eheät. Mutta kuljeskeleva herrasmies näkee niin tuhannesti vaivaa saappaista. Ja uskokaa pois, en ole löytänyt mitään muita koko siunatusta piirikunnasta kuin nuo, niin kovasti kuin yritinkin. Katsokaahan niitä! Ja oikeastaanhan täällä tavallisesti on hyviä saappaita. Mutta se on juuri minun häilyvän onneni syy. Olen hankkinut itselleni saappaat tässä piirikunnassa kymmenen vuoden aikana tai kauemminkin. Ja sitten kohdellaan tällä tavalla."
"Tämä on raakamainen piirikunta", sanoi Ääni, "ja ihmiset ovat sikoja".
"Eivätkö olekin?" sanoi Thomas Marvel. "Voi, hyväinen aika! Mutta nuo saappaat! Ne vievät voiton kaikesta."
Hän käänsi päätänsä oikealle olkapäänsä yli katsoakseen puhetoverinsa saappaita ja verratakseen niitä omiinsa, mutta kas, hän ei nähnyt sääriä eikä saappaita siinä, missä hänen puhetoverinsa saappaitten olisi pitänyt olla. Hän käänsi päätänsä vasemmalle olkapäänsä yli, mutta sielläkään ei näkynyt sääriä eikä saappaita. Hänen koko olemuksestaan säteili suuren hämmästyksen alkuhohde. "Missä te olette?" sanoi Thomas Marvel olkapäänsä yli ja kompuroi nelinkontin. Hän näki kaistaleen tyhjää nummea, jonka yllä tuuli puhalsi, sekä kauempana vihreälatvaisia värihernepensaita.
"Olenko minä humalassa?" kysyi Marvel. "Olenko nähnyt näkyjä? Puhelinko itsekseni? Mitä…"
"Älkää olko levoton", sanoi Ääni.
"Älkää koettakokaan minua puijata vatsapuhumisella", sanoi Thomas Marvel nousten kiireesti seisomaan. "Missä te olette? Levoton tosiaankin!"
"Älkää olko levoton", toisti Ääni.
"Te kohta tässä tulette levottomaksi, tyhmä hupsu", sanoi Thomas Marvel. "Missä te olette? Suvaitkaa tulla minun tähtäimeeni…"
"Oletteko haudattu?" kysyi Thomas Marvel vähän ajan kuluttua.
Ei kuulunut vastausta. Thomas Marvel seisoi sukkasillaan ja hämmästyneenä, nuttu melkein riisuttuna.
"Piivit", huusi hyyppä hyvin kaukaa.
"Piivit, niinpä tosiaankin", toisti Thomas Marvel. "Nyt ei ole kujeilun aika." Hiekkanummi oli aivan autio sekä itään ja länteen että pohjoiseen ja etelään. Tie, jonka kummallakin puolella oli matalat ojat ja valkeat reunapaalut, kulki tasaisena ja tyhjänä pohjoisesta etelään. Ja hyyppää lukuunottamatta, oli sininen taivaanlakikin ihan tyhjä. "Auttakaa siis minua", sanoi Thomas Marvel kiskaisten takin taas hartioilleen. "Se on juoman syy. Minun olisi pitänyt se ymmärtää."
"Ei se ole juoman syy", virkkoi Ääni. "Hermonne ovat täysin kunnossa."
"Ooh!" huudahti Marvel, ja hänen kasvonsa kalpenivat nyppylöiden välissä. "Se on juoman syy", toistivat hänen huulensa äänettömästi. Hän jäi tuijottamaan ympärilleen, pyörien hitaasti taaksepäin. "Olisin voinut vannoa kuulleeni äänen", kuiskasi hän.
"Tietysti kuulittekin."
"Nyt se taas kuuluu", sanoi Thomas Marvel sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin otsalleen traagillisen näköisenä. Äkkiä joku tarttui hänen kaulukseensa ja pudisti häntä rajusti, saattaen hänet yhä enemmän ymmälle. "Älkää olko hullu!" sanoi Ääni.
"Jopa nyt hitto minut peri", virkkoi Marvel. "Huonosti kävi. Semmoista siitä tuli, kun rupesin rehkimään kirottujen saappaiden takia. Järki on mennyt sekaisin tai se on kummitus!"
"Ei kumpaakaan", sanoi Ääni. "Kuulkaahan!"
"Häh?" tokaisi Marvel.
"Minuutti vain", sanoi Ääni tuikeasti, väristen jännityksestä.
"Mitä nyt?" kysyi Thomas Marvel, jolla oli outo tunne, että joku oli sormella työntänyt hänen rintaansa.
"Luuletteko minun olevan pelkkää mielikuvitusta — tyhjää ilmaa?"
"Mitä muuta voitte olla?" kysyi Thomas Marvel hieroen niskaansa.
"Vai niin", sanoi Ääni keventyneenä. "No sitten ei auta muu kuin että rupean heittelemään teitä piikivillä, kunnes ajattelette toisin?"
"Mutta missä te olette?"
Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.
"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä mielikuvitusta?"
Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon.
Hän makasi hetken paikallaan.
"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".
"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään. Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä olen lopussa."
Kolmas kivi putosi.
"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."
"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette — kuinka te onnistutte siinä — minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."
"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön.
Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."
"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"
"Minä olen näkymätön. Se on pääasia. Ja nyt haluan saada teidät ymmärtämään, että…"
"Mutta missä te olette?" keskeytti hänet Marvel.
"Täällä viiden metrin päässä edessänne."
"Jopa nyt! Enhän minä ole sokea. Sitten varmaankin kerrotte, että olette pelkkää ilmaa. Mutta minäpä olekaan mikään tyhmä tomppeli…"
"Niin, minä olen — pelkkää ilmaa. Te näette lävitseni."
"Mitä! Eikö tässä ole mitään ainetta? Ääni vain ja lorua? Sitäkö se on?"
"Minä olen oikea ihminen, ruumiillinen, ruokaa ja juomaa, vieläpä vaatteitakin tarvitseva… Mutta olen näkymätön. Ymmärrättekö? Näkymätön. Aivan yksinkertaisesti. Näkymätön."
"Mitä — tosiaanko?"
"Aivan totta."
"Antakaahan minun tarttua käteenne", virkkoi Marvel, "jos olette todellinen. Se ei tuntuisi niin kirotun merkilliseltä sitten…"
"Voi hitto!" huudahti hän, "kuinka saittekaan minut säpsähtämään, kun tartuitte minuun tuolla lailla!"
Hän tunsi käden tarttuneen ranteeseensa vapailla sormillaan, ja hänen omat sormensa hapuilivat arasti pitkin käsivartta, taputtivat lihaksista rintaa ja tunnustelivat partaisia kasvoja. Marvelin kasvoilla kuvastui ällistys.
"Nyt olen ihan ymmällä!" sanoi hän. "Tämähän vie voiton kukkotappelusta! Kerrassaan kummallista! — Ja tuollahan voin kilometrin päässä nähdä kaniinin selvästi teidän lävitsenne. Ei mitään näy teistä — paitsi…"
Hän tutki tarkoin edessään olevaa tyhjää paikkaa. "Olettekohan syönyt leipää ja juustoa?" kysyi hän pidellen näkymätöntä kättä.
"Olette ihan oikeassa. Se ei ole sulautunut järjestelmään."'
"Oh!" sanoi Marvel. "Onpa se sittenkin aavemaista."
"Tietysti kaikki tämä ei ole puoleksikaan niin ihmeellistä kuin kuvittelette."
"Minun vaatimattomiin tarpeisiini se on kyllin ihmeellistä", virkkoi Thomas Marvel. "Kuinka te saatte tämmöistä toimeen! Mikä lempo tässä on konstina?"
"Se on liian pitkä juttu. Ja sitäpaitsi…"
"Sanonpa teille suoraan, että koko asia ihan ällistyttää minua", sanoi
Marvel.
"Nyt en halua sanoa muuta kuin että tarvitsen apua. Sitä olenkin tullut hakemaan. Tapasin teidät äkkiä. Kuljin mielettömänä raivosta, alastomana ja voimattomana. Olisin voinut tehdä murhan… Ja näin teidät."
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel.
"Jouduin teidän taaksenne — epäröin — jatkoin matkaani."
Marvelin ilme puhui paljon.
"Sitten pysähdyin. 'Tuossapa on', ajattelin, 'samanlainen hylkiö kuin minäkin. Siinä on sopiva mies'. Silloin käännyin takaisin ja palasin luoksenne. Niin. Ja…"
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel. "Mutta minä olen ihan pökerryksissä.
Saanko kysyä: mikä on asia, ja minkälaista apua te tarvitsette?
Näkymätön!"
"Pyydän teitä auttamaan minua vaatteitten ja suojan hankkimisessa ja sitten vielä muissakin asioissa. Olen jo tarpeeksi kauan ollut ilman. Jollette tahdo — no niin!… Mutta te autatte, teidän täytyy."
"Kuulkaahan", sanoi Thomas Marvel. Minä olen liiaksi järkytetty. Älkää kolhiko minua enää. Ja antakaa minun mennä. Minun on päästävä vähän rauhoittumaan. Ja olettepa melkein taittanut varpaani. Kaikki on niin järjetöntä. Tyhjä nummi, tyhjä taivas. Kilometrien alalla ei mitään muuta näkyvissä kuin luonnonhelma. Ja sitten kuuluu ääni. Ääni taivaasta! Ja kiviä. Ja nyrkki. Voi pentele!"
"Rohkaiskaa vain mielenne", sanoi Ääni, "sillä teidän on suoritettava se työ, johon olen valinnut teidät."
Thomas Marvel puhalsi syvään henkeä, ja hänen silmänsä pyöristyivät.
"Olen valinnut teidät", sanoi Ääni, "Te olette kylän muutamia hupsuja lukuunottamatta ainoa ihminen, joka tietää sellaisen kuin Näkymättömän Miehen olemassaolosta. Teidän on autettava minua. Auttakaa minua ja minä teen paljon teidän hyväksenne. Ja Näkymätön Mies onkin mahtava." Hän vaikeni hetkiseksi ja aivasti rajusti.
"Mutta jos te petätte minut", jatkoi hän, "jollette tee niinkuin minä neuvon teitä…"
Hän keskeytti lauseensa ja löi Thomas Marvelia aika lailla olkapäälle. Maankiertäjä päästi kauhistuneen kiljahduksen tuntiessaan tämän kosketuksen.
"Minä en halua pettää teitä", vastasi Thomas Marvel väistyen syrjään sormien suunnasta. "Älkää sellaista ajatelko, mitä tahansa teettekin. Muuta en haluakaan kuin auttaa teitä — sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. (Pentele!) Mitä ikinä vaaditte minun tekemään, sen teen perin mielelläni."
KYMMENES LUKU
Marvelin käynti Ipingissä
Kun ensimmäinen raju pakokauhun puuska oli lauhtunut, ruvettiin Ipingissä väittelemään asiasta. Epäilys kohotti äkkiä päätään — jokseenkin hermostunut epäilys, joka ei lainkaan ollut varma selkäpuolestaan, mutta joka kuitenkin oli epäilystä. Paljon helpompaa onkin olla uskomatta Näkymättömään Mieheen, ja ne, jotka todella olivat nähneet hänen haihtuvan ilmaan tai tunteneet hänen käsivartensa voimaa, saattoi laskea kahden käden sormilla. Ja näistä todistajista puuttui pian Wadgers, joka oli jyrkästi vetäytynyt oman talonsa lukkojen ja salpojen taakse. Jaffers taas makasi tajuttomana "Vaunujen ja Hevosten" vierashuoneessa.
Suuret ja merkilliset ajatukset, jotka eivät kuulu omaan kokemuspiiriin, vaikuttavat usein vähemmän ihmisiin kuin pienemmät, kouraantuntuvammat seikat. Ipingissä liehui lippuja, ja jokainen oli puettu juhlapukuun. Helluntaimaanantaita oli odotettu kuukausi tai kauemminkin. Iltapäivällä nekin, jotka uskoivat Näkymättömään, alkoivat koetteeksi palata pikku huvituksiinsa siinä vakaumuksessa, että outo mies oli kokonaan lähtenyt pois, ja epäilijät laskivat hänestä leikkiä. Mutta kaikki — yhtä hyvin epäilijät kuin uskojatkin — olivat koko tämän päivän oikein huomattavasti seuranhaluisia.
Haysmanin niitylle oli laitettu teltta, jossa rouva Bunting ja muut naiset valmistivat teetä, sunnuntaikoululasten ulkona juostessa kilpaa ja leikkiessä apupapin ja neitien Cussin ja Sackbutin johdolla. Epäilemättä oli ilmassa jonkinlaista levottomuutta, mutta ihmiset ymmärsivät enimmäkseen salata sen kuvitellun ahdistuksen, jota he mahdollisesti tunsivat.
Kylän nurmikolla osoitti nuoriso voimakkaasti suosiotaan kaltevalle nuoralle, jota myöten saattoi joutua rajusti heitetyksi toisessa päässä olevaa säkkiä vastaan, kun kaiken aikaa piti kiinni väkipyörän kieputtamasta kahvasta. Niinikään riitti väkeä keinuihin ja kookospähkinäkatokseen. Sitäpaitsi oli laitettu kävelypaikka, ja pieneen karuselliin kiinnitetty höyryhanuri täytti ilman kirpeällä öljynhajulla ja yhtä kirpeällä soitolla.
Klubin jäsenillä, jotka aamulla olivat käyneet kirkossa, oli rinnassaan vaaleanpunaisen ja vihreän väriset merkit, olivatpa jotkut iloluontoisemmat koristaneet keilamaiset hattunsa loistavanvärisillä nauharuusukkeilla. Vanha Fletcher, jonka käsitykset juhlanvietosta olivat vakavat, näkyi ikkunallaan kukkivien jasmiinien läpi tai avoimesta ovesta (kummalta puolen halusi katsella) seisten varovasti kahden tuolin kannattamalla laudalla: hän oli valkaisemassa etuhuoneensa kattoa.
Noin neljän aikaan asteli kylään eräs outo mies hiekkanummien puolelta. Hän oli lyhyt, paksu olento, jolla oli päässään perin kulunut korkea hattu, ja näytti olevan hyvin hengästynyt. Hänen poskensa olivat vuoroin riipuksissa, vuoroin taas kovasti pullollaan. Hänen kirjavat kasvonsa olivat pelokkaan näköiset, ja hän liikkui tavallaan vastahakoisen ripeästi.
Kirkon luona hän kääntyi nurkan ympäri ja suuntasi kulkunsa "Vainuihin ja Hevosiin". Muiden ohella muistaa vanha Fletcher hänet nähneensä, ja tämä kunnon mies hätkähti niin kovasti hänen erikoista kiihtymystään, että huomaamattaan antoi aika paljon valkaisuainetta valua harjaa pitkin takkinsa hihaan vierasta katsellessaan.
Kookospähkinäkatoksen omistajan mielestä puheli outo tulokas itsekseen, ja Huxter huomasi saman ilmiön. Mies pysähtyi "Vaunujen ja Hevosten" portaiden juurelle ja näytti Huxterin väitteen mukaan suorittavan vakavan sisäisen kamppailun, ennenkuin jaksoi pakottaa itsensä menemään sisälle. Lopulta hän astui ylös portaita, minkä jälkeen Huxter näki hänen kääntyvän vasemmalle ja avaavan vierashuoneen oven. Sitten Huxter kuuli sieltä ja tarjoiluhuoneesta ääniä, jotka ilmoittivat vieraalle hänen erehtyneen.
"Se huone on yksityinen!" sanoi Hall, ja vieras sulki oven kömpelösti ja meni tarjoiluhuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen ulos, pyyhkien huuliaan kädenselällään niin rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä, että se näytti Huxterista melko lailla teennäiseltä. Hän seisoi jonkun aikaa katsellen ympärilleen, ja sitten Huxter näki hänen astuvan omituisen salavihkaisesti pihaportille, jonne päin vierashuoneen ikkuna oli. Jonkun verran epäröityään vieras nojautui toista portinpylvästä vasten, veti esille lyhyen savipiipun ja alkoi sitä täyttää. Hänen sormensa vapisivat siinä puuhassa. Sitten hän sytytti sen kömpelösti ja pannen käsivartensa ristiin veteli sauhuja veltossa asennossa, jonka kanssa hänen silloin tällöin pitkin pihaa luomansa pikaiset silmäykset olivat selvässä ristiriidassa.
Kaiken tämän Huxter näki tupakkaikkunan peltirasioiden takaa, ja miehen omituinen käytös yllytti häntä jatkamaan tarkastelujaan.
Äkkiä vieras suoristautui ja pisti piipun taskuunsa. Sitten hän katosi pihalle. Silloin Huxter, ymmärtäen olevansa jonkin näpistelyn todistajana, heti juoksi myymäpöytänsä ympäri ja kiirehti ulos tielle siepatakseen varkaan kiinni. Juuri samassa ilmestyi taas Marvel, hattu kallellaan, iso siniseen pöytäliinaan kiedottu mytty toisessa kädessään ja toisessa kolme yhteen sidottua kirjaa. Tämä sitominen oli, kuten jälkeenpäin kävi ilmi, toimitettu kappalaisen housunkannattimilla. Kohta kun hän näki Huxterin, pääsi häneltä jonkinlainen läähätys, ja hän kääntyi kiireesti vasemmalle ja alkoi juosta. "Ottakaa kiinni varas!" huusi Huxter ja ryntäsi hänen perässään.
Huxterin mielenkiihko oli voimakas, mutta lyhyt. Hän näki miehen ihan edessään pyyhältävän kirkon nurkkaa kohti ja sitten pitkin maantietä. Toisaalla hän näki kylän liput ja juhlavarustukset, ja vain pari kolme henkeä kääntyi häntä katsomaan. Hän karjui taas: "Ottakaa varas kiinni!" ja jatkoi rohkeasti juoksuaan. Tuskin hän oli ehtinyt kymmentä pitkää loikkausta, kun hänen sääreensä tartuttiin takaapäin salaperäisellä tavalla, eikä hän enää juossut, vaan lensi uskomattoman nopeasti ilman läpi. Äkkiä hän näki maan ihan kiinni päässään. Maailma näytti pirstoutuvan miljoonaksi pyöriväksi valopilkuksi, eivätkä "senjälkeen sattuneet seikat enää kiinnittäneet hänen mieltään".
YHDESTOISTA LUKU
Vaunuissa ja Hevosissa
Ymmärtääkseen selvästi, mitä majatalossa oli tapahtunut, on välttämättä palattava siihen hetkeen, jolloin Thomas Marvel ensiksi tuli Huxterin ikkunan näkyviin.
Juuri sillä hetkellä olivat herra Cuss ja herra Bunting vierashuoneessa. He pohtivat vakavasti sen aamun omituisia tapauksin ja ottivat Hallin luvalla perinpohjin tarkastaakseen Näkymättömän Miehen tavaroita. Jaffers oli osittain toipunut kaatumisestaan ja lähtenyt kotiinsa myötätuntoisten ystävien hoitoon. Rouva Hall oli korjannut pois vieraan hajalleen jääneet vaatteet ja siistinyt huoneen. Ikkunan edessä olevalta pöydältä, jonka luona vieraan oli ollut tapana työskennellä, Cuss oli melkein heti löytänyt kolme suurta käsinkirjoitettua kirjaa, joiden nimenä oli "Päiväkirja".
"Päiväkirja!" sanoi Cuss laskien nämä kolme kirjaa pöydälle. "Nyt me ainakin saamme tietää jotakin." Kappalainen seisoi nojaten käsillään pöytään.
"Päiväkirja", toisti Cuss istuutuen, pannen kaksi kirjaa kolmannen tueksi ja avaten sen. "Hm, ei ollenkaan nimeä ensimmäisellä lehdellä. Sepä nyt kiusa!… Numeroita. Ja laskuja."
Kappalainen tuli lähemmäksi ja alkoi katsella hänen olkapäänsä yli.
Cuss selaili lehtiä, käyden äkkiä pettyneen näköiseksi. "Mitä — hyväinen aika! Yksinomaan numeroita, Bunting."
"Eikö ollenkaan kaavoja?" kysyi Bunting. "Eikö mitään kuvioita, jotka loisivat valoa…"
"Katsokaa itse", sanoi Cuss. "Siinä on jotakin matemaattista, ja sitten venäjää tai muuta sentapaista kieltä (kirjaimista päättäen), onpa siinä kreikkaakin. Mutta kreikkaahan luullakseni te…"
"Tietysti", sanoi Bunting, ottaen lasisilmät nenältään ja pyyhkien niitä, samalla tuntien olevansa kiusallisessa pulassa, sillä kreikankielen taidosta hänellä ei enää ollut jäljellä mainitsemisen arvoista. — "Niin, kreikka tietystikin voi antaa jonkin vihjauksen."
"Minä haen teille jonkun sellaisen paikan."
"Haluaisin ensin silmäillä noita niteitä", virkkoi Bunting yhä pyyhkien silmälaseja. "Ensiksi yleinen vaikutelma, Cuss, ja sitten voimme hakea vihjauksia."
Hän yskähti, pani silmälasit nenälleen, sovitteli niitä huolellisesti, yskähti taas ja toivoi tapahtuvan jotakin, mikä tekisi lopun tästä, kuten näytti, ehdottoman varmasti tulevasta nolauksesta. Sitten hän otti vitkastellen vastaan Cussin ojentaman niteen, ja samalla tapahtui jotakin.
Ovi avautui äkkiä.
Molemmat miehet säpsähtivät kovasti, katsahtivat ympärilleen ja tunsivat mielenhuojennusta nähdessään kirjavan punertavat kasvot pörröisen silkkihatun alla. "Kapakka?" kysyivät nuo kasvot ja jäivät tuijottamaan.
"Ei", vastasivat molemmat herrat yhtaikaa.
"Toisella puolella, hyvä mies", sanoi Bunting. "Olkaapa hyvä ja sulkekaa ovi", lisäsi Cuss ärtyisästi.
"Hyvä on", sanoi kutsumaton vieras, kuten tuntui, matalalla äänellä, joka omituisesti erosi ensimmäisen kysymyksen käheydestä. "Oikeassa olette", sanoi tungettelija äskeisellä äänellään. "Pysykää ulohtaalla!" ja hän katosi sulkien oven.
"Merimies, luullakseni", sanoi Bunting. "Ne ovat hauskoja poikia. Pysykää ulohtaalla, tosiaankin. Merimiesten puhetapaa. Hän tahtoi luullakseni sillä viitata omaan aikomukseensa."
"Niin otaksun minäkin", virkkoi Cuss. "Minun hermoni ovat tänään ihan epäkunnossa. Oikein säpsähdin äsken, kun ovi noin aukeni."
Bunting hymyili, ikäänkuin hän ei olisi säpsähtänyt. "Ja nyt", lisäsi hän huoahtaen, "nämä kirjat".
"Malttakaas hetkinen", sanoi Cuss ja kävi lukitsemassa oven. "Nyt olemme luullakseni turvassa tungettelijoilta."
Silloin joku tuhahti nenäänsä.
"Yksi asia ainakin on varma", sanoi Bunting vetäen tuolin Cussin viereen. "Näiden muutamien viime päivien kuluessa on Ipingissä tosiaankin tapahtunut hyvin kummallisia asioita — hyvin kummallisia. En tietysti voi uskoa mielettömään juttuun näkymättömästä…"
"Se on uskomatonta", virkkoi Cuss, "uskomatonta. Mutta tosiasiana pysyy, että minä näin — minä tosiaankin näin suoraan hänen hihaansa…"
"Mutta näittekö — oletteko varma…? Jos siinä oli esimerkiksi peili tai jokin semmoinen. Harhanäkyjä saa niin helposti aikaan. Lienettekö koskaan nähnyt oikein todella hyvää taikatemppujen tekijää…"
"En tahdo enää väitellä", sanoi Cuss. "Onhan sitä asiaa jo pöyhitty joka puolelta, Bunting. Käykäämme siis nyt käsiksi näihin kirjoihin… Kas, tässä on sellaista, mitä otaksun kreikankieleksi! Kreikkalaisia kirjaimia ihan varmasti."
Hän osoitti sivun keskikohdalle. Bunting punastui hiukan ja lähensi kasvojaan kirjaan silmälasien, ilmeisesti, tehdessä kiusaa. Pikku miehen kreikantaito oli peräti heikko, ja hän uskoi lujasti, että jokainen maallikko luuli hänen osaavan lukea kreikkalaisia ja heprealaisia alkuteoksia. Ja nyt… Tunnustaisiko hän? Lukisiko hän jotakin itsekeksimäänsä?
Äkkiä hän tunsi omituisen kosketuksen niskassaan. Hän koetti liikuttaa päätään, mutta töksähti liikkumattomaan vastukseen.
Kosketus oli merkillistä puristusta — aivan kuin raskaan, lujan käden ote, joka työnsi hänen leukaansa vastustamattomasti pöytään kiinni. "Älkää liikkuko, pikku miehet", kuiskasi ääni, "tai minä murskaan teidän kummankin pääkallonne!"
Hän vilkaisi Cussin kasvoihin, jotka olivat hänen omiensa vieressä, ja näki kauhistuneen heijastuksen omasta vihlovasta pelästyksestään.
"Olen pahoillani, että minun täytyy kohdella teitä näin tylysti", sanoi ääni, "mutta se on välttämätöntä. Mistä alkaen olette oppineet nuuskimaan tutkijan yksityisiä muistiinpanoja?" kysyi Ääni, ja kaksi leukaa kolahti pöytään yhtaikaa, ja kahdet hammasrivit kalisivat.
"Mistä alkaen olette oppineet tunkeutumaan kovaonnisen miehen yksityishuoneeseen?" ja äskeinen tärähdys toistui.
"Minne he ovat panneet vaatteeni? Kuulkaapas, ikkunat ovat kiinni, ja minä olen ottanut avaimen pois ovesta. Minä olen kerrassaan väkevä mies, ja minulla on hiilihanko käsillä, jotapaitsi olen näkymätön. Ei ole pienintäkään syytä epäillä, että voisin tappaa teidät kumpaisenkin ja päästä tieheni ihan helposti, jos haluaisin — ymmärrättekö? No hyvä. Jos päästän teidät menemään, niin lupaatteko olla ryhtymättä mihinkään järjettömyyksiin ja tehdä mitä minä käsken?"
Kappalainen ja haavuri katsahtivat toisiinsa ja haavuri näytti nololta.
"Kyllä", sanoi Bunting, ja Cuss toisti samaa.
Silloin heltisi niskassa tuntuva puristus, ja haavuri ja kappalainen suoristautuivat istumaan, molemmat hyvin punaisina kasvoiltaan ja väännellen päätään.
"Olkaa hyvät ja istukaa paikoillanne", sanoi Näkymätön Mies. "Katsokaas, tässä on hiilihanko. Kun minä tulin tähän huoneeseen", jatkoi Näkymätön Mies, suunnaten hiilihangon kummankin vieraansa nenän päähän, "en odottanut tapaavani täällä ihmisiä. Sitäpaitsi minä odotin löytäväni muistiinpanokirjojeni keralla vaatekerran. Missä se on? Ei — älkää nousko! Huomaan, että se on kadonnut. Vaikka nykyjään päivät ovat kylliksi lämpimiä näkymättömän miehen juoksennella yltympäri alastomana, niin illat ovat koleita. Tarvitsen vaatteita — ja muutakin mukavuutta. Sitäpaitsi täytyy minun saada nuo kolme kirjaa."
KAHDESTOISTA LUKU
Näkymätön Mies menettää malttinsa
Tässä kohdassa on kertomus taas katkaistava erään hyvin kiusallisen asian vuoksi, joka pian selviää. Sillä välin kun tapaukset kehittyivät tälle kannalle vierashuoneessa ja Huxter katseli, kuinka Marvel poltti piippuaan porttiin nojautuen, puhelivat Hall ja Teddy Henfrey tuskin kymmenen metrin päässä synkän hämmennyksen vallassa Ipingin ainoasta keskusteluaiheesta.
Äkkiä kuului voimakas jysähdys vierashuoneen ovea vasten, sitten kimeä huuto, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.
"Hal-loo!" sanoi Teddy Henfrey.
"Hal-oo!" kuului ravintolahuoneesta.
Hall käsitti asiat hitaasti, mutta varmasti. "Nyt ei ole kaikki oikein", sanoi hän ja kiersi ravintolapöydän takaa vierashuoneen ovelle.
Hän ja Teddy lähestyivät ovea yhdessä jännittynein kasvoin. Heidän silmänsä vilkuilivat. "Jokin on vinossa", virkkoi Hall, ja Henfrey nyökkäsi myöntävästi. Heidän nenäänsä tuntui vastenmielisiä kemiallisia hajuja. Kuului nopeaa keskustelua hiljaisella äänellä.
"Onko siellä kaikki kunnossa?" kysyi Hall koputtaen.
Kuiskaava keskustelu lakkasi paikalla. Vähän aikaa oli hiljaista. Sitten alkoi taas kuulua puhelua sähisevänä kuiskauksena, senjälkeen kimeä kiljahdus: "Ei, ei — älkää!" Kuului äkillinen liikahdus, tuolin kaatuminen ja lyhyt kamppailu. Taas hiljaista.
"Mitä pirua!" huudahti Henfrey matalalla äänellä.
"Onko siellä kaikki hyvin?" kysyi Hall jälleen kimeästi.
Kappalaisen ääni vastasi omituisen värisevällä äänellä: "A-aivan hyvin.
Älkäähän keskeyttäkö."
"Kummallista!" sanoi Henfrey.
"Kummallista!" sanoi Hall.
"Sanoi: älkää keskeyttäkö", sanoi Henfrey.
"Kuulin sen", sanoi Hall.
"Ja tuhahti nenäänsä", lisäsi Henfrey.
He jäivät kuuntelemaan. Keskustelu oli nopeata ja matalaäänistä, "En voi", sanoi Bunting korottaen ääntään. "Sanon teille, herra, etten tahdo."
"Mitä se oli?" kysyi Henfrey.
"Hän sanoo, ettei hän tahdo", virkkoi Hall. "Eihän hän meille puhunut, vai mitä?"
"Häpeällistä!" sanoi Bunting sisäpuolella.
"Häpeällistä", sanoi Henfrey. "Minä kuulin sen — selvästi. Kuka nyt puhuu?"
"Herra Cuss luullakseni", sanoi Hall. "Voitteko kuulla mitään?"
Hiljaisuus. Sisältä kuuluivat äänet epäselvinä ja hätäisinä.
"Kuulostaa siitä kuin heiteltäisiin pöytäliinaa", huomautti Hall.
Rouva Hall ilmestyi tarjoilupöydän taakse. Hall teki eleitä, joiden tarkoituksena oli kehoittaa häntä vaikenemaan ja tulemaan lähemmäksi. Se kiihoitti rouva Hallin naisellista vastustushalua.
"Mitä sinä siellä kuuntelet, Hall?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole parempaa tehtävää näin kiireisenä päivänä?"
Hall koetti selittää asiaa kasvojen väänteillä ja mykillä eleillä, mutta rouva Hall oli itsepintainen. Hän korotti ääntään. Silloin Hall ja Henfrey hiipivät noloina varpaisillaan tarjoilupöydän luo ja viittoilivat, saadakseen hänet ymmärtämään.
Ensiksi rouva Hall ei tahtonut kallistaa korvaansakaan heidän puheilleen. Sitten hän käski Hallin vaieta Henfreyn kertoessa koko jutun. Hän melkein uskoi, että kaikki oli vain hölynpölyä — ehkä he vain paraikaa siirtelivät huonekaluja.
"Kuulin hänen sanovan 'häpeällistä'. Sen kuulin", väitti Hall.
"Minä sen kuulin, rouva Hall", sanoi Henfrey.
"Yhdentekevää", aloitti rouva Hall.
"Hsh!" sanoi Teddy Henfrey. "Eikö ikkuna kolahtanut?"
"Mikä ikkuna?" kysyi rouva Hall.
"Vierashuoneen", vastasi Henfrey.
Jokainen kuunteli jännittyneenä. Rouva Hallin silmät, jotka tuijottivat suoraan eteenpäin, näkivät, oikeastaan näkemättään, majatalon tutun pitkulaisen oviaukon, valkean ja vilkasliikkeisen ja Huxterin myymälän etusivun välkkyvän kesäkuun auringonpaisteessa. Äkkiä Huxterin ovi aukeni, ja Huxter ilmestyi ulos silmät kiihtyneinä tuijottaen ja huitoen käsivarsillaan.
"Hoi!" huusi Huxter. "Ottakaa varas kiinni!" Ja hän juoksi viistoon soikion poikki porttia kohti ja katosi.
Samassa kuului vierashuoneesta hälinää ja ikkunoiden sulkemista.
Hall, Henfrey ja kaikki ravintolassa olleet hyökkäsivät paikalla sikin sokin kadulle. He näkivät jonkun pyyhältävän nurkan ympäri nummelle vievälle tielle päin ja herra Huxterin suorittavan ilmassa monimutkaisen loikkauksen, joka päättyi siihen, että hän suistui kasvoilleen. Pitkin raittia seisoskeli ihmisiä hämmästyneinä tai ryntäsi heitä kohti.
Huxter oli pyörtynyt. Henfrey pysähtyi sen huomatessaan, mutta Hall ja molemmat ravintolasta lähteneet työmiehet syöksähtivät oikopäätä nurkalle, huutaen sekavia sanoja, ja näkivät Marvelin katoavan kirkon nurkan taakse. Nähtävästi he olivat tulleet siihen mahdottomaan johtopäätökseen, että siinä oli Näkymätön Mies, joka oli äkkiä tullut näkyväksi, ja lähtivät paikalla ajamaan häntä takaa pitkin tietä. Mutta tuskin Hall oli juossut muuta kuin kymmenkunnan metriä, ennenkuin häneltä pääsi kova hämmästyksen huuto, ja hän lensi päistikkaa syrjään, tarttuen toiseen työmieheen ja kaataen hänetkin kerallaan. Hänen kimppuunsa oli hyökätty ihan samoin kuin miestä ahdistetaan jalkapallopelissä. Toinen työmies tuli kaaressa paikalle, jäi tuijottamaan ja käsittäessään Hallin kaatuneen omasta syystään kääntyi jatkamaan takaa-ajoa, mutta kompastui nurin samoin kuin Huxterkin. Kun ensimmäinen työmies kompuroi seisomaan, viskasi hänet syrjään isku, joka olisi voinut kaataa häränkin.
Hänen suistuessaan maahan tulivat kylän nurmikolta lähteneet juoksijat nurkan ympäri. Ensimmäisenä ilmestyi kookospähkinäkatoksen omistaja, rehevä, siniseen villanuttuun puettu mies. Hän hämmästyi huomatessaan tien olevan tyhjän, lukuunottamatta kolmea miestä, jotka olivat kömpelösti kellellään maassa. Silloin tapahtui jotakin hänen takimmaiselle jalalleen, hän kaatui suin päin ja kieri tien sivuun juuri paraiksi takertuakseen yhtiötoverinsa jalkaan, niin että tämä kaatui hänen kerallaan. Sitten nämä molemmat saivat osakseen monta potkua hätäisiltä ihmisiltä, jotka tulivat perästä ja kiroillen kaatuivat heidän päälleen.
Kun Hall ja Henfrey ja työmiehet juoksivat ulos talosta, jäi rouva Hall monivuotisen kokemuksensa opettamana ravintolahuoneeseen kassalaatikon viereen. Äkkiä aukeni vierashuoneen ovi, ja sieltä ilmestyi Cuss. Katsahtamattakaan rouva Halliin hän syöksyi heti alas portaita nurkalle päin. "Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän, "älkää antako hänen heittää tuota kääröä! Voitte nähdä hänet niin kauan kuin hänellä on tuo käärö."
Hän ei tiennyt mitään Marvelin olemassaolosta, sillä Näkymätön Mies oli ojentanut kirjat ja vaatemytyn ikkunasta pihalle. Cussin kasvot olivat vihaiset ja päättäväiset, mutta hänen pukunsa oli puutteellinen — vain jonkinlainen irtonainen valkea viitta, joka olisi voinut kelvata malliksi ainoastaan Kreikassa. "Ottakaa hänet kiinni!" karjui hän. "Hän on vienyt housuni! — ja kaikki kappalaisen vaatteet!"
"Pidättäkää hänet heti paikalla!" huusi hän Henfreylle sivuuttaessaan maassa makaavan Huxterin ja kiersi nurkan ympäri liittyen meluavaan väkijoukkoon, mutta luiskahti samalla kumoon rumaan asentoon. Joku lensi täyttä vauhtia eteenpäin ja survaisi raskaasti hänen sormelleen. Hän kiljaisi, koetti päästä pystyyn, mutta kompastui jälleen, jääden maahan nelin kontin. Silloin hän huomasi olevansa rähisevässä väkijoukossa eikä enää varasta tavoittamassa. Kaikki riensivät takaisin kylään päin. Hän nousi taas, mutta sai ankaran iskun korvansa taakse. Hän hoippui ja lähti juoksemaan "Vaunuihin ja Hevosiin" takaisin, hypähtäen yksin jääneen Huxterin yli, joka oli hänen tiellään ja oli noussut istumaan.
Ollessaan puolivälissä majatalon portaita hän kuuli takanaan äkkiä raivokkaan huudon, joka erottautui selvästi yleisestä äänten sekamelskasta, ja samalla läjähti isku jonkun kasvoja vasten. Hän tunsi tuon äänen Näkymättömän Miehen ääneksi, ja huudossa tuntui tuskallisen iskun aiheuttama äkillinen raivo.
Seuraavalla hetkellä oli Cuss taas vierashuoneessa.
"Hän tuli takaisin, Bunting!" sanoi hän hyökäten sisään. "Pelastakaa itsenne!"
Bunting seisoi ikkunan luona koettaen verhota itseään takkamatolla ja West Surrey Gazettella.
"Kuka tulee?" kysyi hän niin pelästyneenä, että hänen pukunsa tuskin pysyi koossa.
"Näkymätön Mies!" huusi Cuss ja syöksyi ikkunan luo. "Meidän olisi parasta puikkia täältä. Hän tappelee ihan hurjasti! Kuin hullu!"
Samassa hän oli pihalla.
"Laupias taivas!" huudahti Bunting epäröiden kahden hirveän vaihtoehdon välillä. Hän kuuli pelottavaa tappelua majatalon käytävästä, ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän kapusi ulos ikkunasta, korjasi kiireesti pukuaan ja pakeni kylään niin nopeasti kuin hänen pienet paksut säärensä suinkin kannattivat.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin Näkymätön Mies kiljaisi raivosta ja Bunting suoritti merkillisen pakonsa kylään, kävi mahdottomaksi järjestyksessä kuvata tapausten kulkua Ipingissä. Mahdollisesti oli Näkymättömän Miehen alkuperäinen tarkoitus vain auttaa Marvelin pakoa vaatteita ja kirjoja viemässä. Mutta hänen luontonsa, joka ei milloinkaan oikein asettunut, näyttää perinpohjin kiihtyneen jonkin sattumalta saadun iskun vaikutuksesta, ja niinpä hän rupesikin iskemään ja paiskelemaan pelkästä lyömisen halusta.
Kuvailkaa mielessänne kyläraitti, joka on täynnä juoksevia olentoja, ovien läjähtelyä ja piilopaikkoihin rimpuilemista. Kuvitelkaa metelin äkkiä törmäävän yhteen vanhan Fletcherin kahden tuolin varaan asetetun horjuvan laudan kanssa — saaden aikaan kamalan mullistuksen. Ajatelkaa, kuinka kamalasti muuan pari yllätettiin kiikussa. Ja sitten on koko melskeinen rynnäkkö päättynyt, ja Ipingin katu koristuksineen ja lippuineen on yhtä raivoavaa näkymätöntä lukuunottamatta autio ihmisistä ja täynnä huiskin haiskin heitettyjä kookospähkinöitä, kaatuneita kangasseiniä ja hajalle lentäneitä makeismyymälän tavaroita. Joka taholta kuuluu sulkeutuvien luukkujen ja kiinni työnnettävien salpojen kalinaa, ja ainoa merkki ihmisolennoista on jonkin ikkunaruudun kulmauksessa kohotettujen kulmakarvain alta mahdollisesti vilahtava silmä.
Näkymätön Mies huvitteli jonkin aikaan särkemällä kaikki ikkunat "Vaunujen ja Hevosten" majatalossa. Sitten hän heitti katulampun rouva Grogramin vierashuoneen ikkunasta sisään, ja varmaan juuri hän katkaisi sähkölennätinlangan Adderdeaniin Higginsin mökin takana Adderdeanin tien varrella. Senjälkeen hän kokonaan katosi ihmisten näköpiiristä, niinkuin vain hänen erikoiset ominaisuutensa sallivat, niin ettei häntä sen koommin koskaan nähty, kuultu tai tunnettu Ipingissä. Hän hävisi täydellisesti.
Mutta kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin kukaan ihmisolento taas uskalsi lähteä ulos autiolle Ipingin raitille.