KOLMASTOISTA LUKU
Marvel pohtii alistumistaan
Hämärän laskeutuessa ja Ipingin alkaessa taas kurkistella arasti juhlapäivästään hajalle jääneitä esineitä, asteli lyhyt, paksu mies, nukkavieru silkkihattu päässään, vaivaloisesti Bramblehurstiin viepää tietä pitkin pyökkimetsikön takana. Hän kantoi kolmea kirjaa, jotka oli kiinnitetty yhteen jonkinlaisella koristeellisella joustavalla siteellä, ja siniseen pöytäliinaan käärittyä myttyä. Hänen punertavilla kasvoillaan ilmeni hämmennystä ja väsymystä, ja hänellä näytti olevan oikein tulinen kiire. Hänen takanaan seurasi Ääni, toinen kuin hänen omansa, ja tuontuostakin hän vääntelehti näkymättömien käsien kosketuksesta.
"Jos taas yritätte pujahtaa käsistäni", sanoi Ääni, "jos vain yritätte taas pujahtaa käsistäni…"
"Voi hitto!" sanoi Thomas Marvel. "Olette lyönyt siihen olkapäähäni monta ruhjevammaa."
"Kautta kunniani", sanoi Ääni, "minä vaikka tapan teidät".
"En minä koettanut pujahtaa käsistänne", sanoi Marvel äänellä, josta kyyneleet eivät olleet kaukana. "Vannon, etten koettanut. Minä en tiennyt sitä kirottua tienristeystä, siinä kaikki! Kuinka lemmossa minä sen olisin tiennyt? Ja nyt on minua kolhittu…"
"Teitä kolhitaan vielä paljon enemmän, jollette muista, mitä olen sanonut", virkkoi Ääni, ja Thomas Marvel vaikeni äkkiä. Hän puhalsi poskensa pullolleen, ja hänen silmissään ilmeni selvästi epätoivoa.
"Se on jo kyllin paha, että reistailevat moukat kuuluttavat julki minun pikku salaisuuttani; puuttuisi vielä, että te livistäisitte pakoon ja veisitte kirjani. Ainakin muutamille heistä oli onneksi, että lähtivät karkuun sellaisella vauhdilla. Tässä nyt olen… Ei kukaan tiennyt, että olen näkymätön! Ja mitä minun nyt on tehtävä?"
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Thomas Marvel matalalla äänellä.
"Se tiedetään kaikkialla. Se pannaan sanomalehtiin! Jokainen odottaa tapaavansa minut. Jokainen on varuillaan…"
Ääni puhkesi voimakkaisiin kirouksiin ja vaikeni sitten. Thomas Marvelin kasvoilla kävi epätoivo yhä selvemmäksi, ja hänen askeleensa hiljenivät.
"Kävelkää vain", sanoi Ääni.
Thomas Marvelin kasvoille levisi harmahtava väri punertavien pilkkujen väliin.
"Älkää pudottako niitä kirjoja, tomppeli!" huusi Ääni kovaa.
"Asian laita on näin", jatkoi Ääni, "että minun on käytettävä teitä hyväkseni… Te olette tosin kehno välikappale, mutta minun täytyy."
"Minä olen kurja välikappale", sanoi Marvel.
"Niin olette", myönsi Ääni.
"Minä olen huonoin välikappale, minkä olisitte voinut saada", jatkoi
Marvel.
"En ole vahva", lisäsi hän masentavan äänettömyyden jälkeen.
"En ole kovin vahva", toisti hän.
"Ettekö?"
"Ja sydämeni on heikko. Tämä pikku puuha… Minä suoritin sen tietysti.
Mutta hitto vie! Olisin voinut pyörtyä."
"Entä sitten?"
"Ei minulla ole hermoja eikä voimaa senlaatuiseen työhön kuin te tarvitsette…"
"Minä karaisen teidät."
"Toivoisinpa, ettette niin tekisi. En tahtoisi nähkääs pilata teidän suunnitelmianne. Mutta niin voisi käydä. Pelkästä pelosta ja hädästä…"
"Parasta on, että kartatte sitä", sanoi Ääni tyynen pontevasti.
"Tahtoisin olla kuollut", virkkoi Marvel.
"Tämä ei ole oikein", lisäsi hän. "Teidän täytyy myöntää… Minulla on mielestäni täysi oikeus…"
"Kulkekaa eteenpäin", sanoi Ääni.
Thomas Marvel paransi vauhtiaan, ja jonkun aikaa he marssivat taas äänettöminä.
"Tämä on vietävän kovaa", huomautti Marvel.
Hänen sanansa eivät tehneet mitään vaikutusta. Hän teki uuden yrityksen.
"Mitä minua tähän tarvitaan?" aloitti hän taas sietämätöntä vääryyttä kärsivän miehen äänellä.
"Oh, lakatkaa jo!" sanoi Ääni äkkiä hämmästyttävän pontevasti. "Pidänhän minä teistä täydellisesti huolta. Tehkää, niinkuin olen käskenyt. Silloin menettelette oikein. Te olette hupsu ja niin poispäin, mutta teidän on tehtävä…"
"Sanon teille, hyvä herra, etten ole sopiva mies siihen. Kunnioittaen — mutta niin sen laita on…"
"Jollette nyt vaikene, niin väännän ranteenne taas paikaltaan", sanoi
Näkymätön Mies. "Minä tahdon ajatella."
Pian ilmestyi kaksi keltaista valosoikiota näkyviin puiden läpi, ja kirkon nelikulmainen torni häämöitti pimeyden takaa. "Minä pidän kättäni olkapäällänne", sanoi Ääni, "koko kylän läpi. Astukaa suoraan eteenpäin älkääkä yrittäkö ryhtyä mihinkään hullutuksiin. Sen pahempi vain teille, jos sellaista koetatte."
"Kyllähän minä sen tiedän", huoahti Marvel, "tiedän tuon kaiken".
Onnettoman näköinen olento, jolla oli päässään vanhanaikainen silkkihattu, marssi taakkoineen pitkin pikku kylän raittia ja katosi ikkunoiden valojen takana lisääntyvään pimeyteen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Port Stowessa
Kello kymmenen seuraavana aamuna istui Thomas Marvel, parta ajamattomana, likaisena ja matkan tahraamana, kädet syvällä taskuissa, näyttäen hyvin väsyneeltä, hermostuneelta ja levottomalta ja tuon tuostakin pullistaen poskiaan Port Stowessa erään laitapuolella olevan kapakan ulkopenkillä. Hänen vieressään lojuivat kirjat, jotka nyt oli sidottu yhteen nuoralla. Vaatemytyn hän oli jättänyt Bramblehurstin takana havumetsään, koska Näkymätön Mies oli muuttanut suunnitelmiaan. Thomas Marvel istui penkillä, ja vaikkei kukaan vähimmässäkään määrin häntä tarkastellut, oli hänen kiintymyksensä kuumeentapaista. Hänen kätensä sujahtivat tavantakaa eri taskuihin omituisen hermostuneesti kopeloiden.
Mutta kun hän oli siinä istunut melkein tunnin, tuli ravintolasta ulos vanhanpuoleinen merimies sanomalehti kädessä ja istuutui hänen viereensä.
"Kaunis päivä", sanoi merimies.
Thomas Marvel katsahti häneen ikäänkuin kauhistuneena. "Hyvinkin", myönsi hän.
"Oikein sopiva ilma tähän vuodenaikaan", sanoi merimies välittämättä toisen vähäpuheisuudesta.
"Aivan niin", sanoi Marvel.
Merimies veti esille hammastikun ja (pelastaen arvonsa) puuhaili sen kanssa joitakin minuutteja. Sillä välin saattoivat hänen silmänsä vapaasti tarkastella Thomas Marvelin pölyistä olemusta ja hänen vieressään olevia kirjoja. Lähestyessään Marvelia hän oli kuullut sentapaista ääntä kuin olisi rahoja helähdellyt taskuun. Häntä hämmästytti se vastakohta, jonka saattoi huomata Thomas Marvelin ulkomuodon ja hyvinvointiin viittaavan seikan välillä. Siitä hänen ajatuksensa jälleen kääntyi siihen keskusteluaiheeseen, joka oli takertunut niin omituisen lujasti hänen mielikuvitukseensa.
"Kirjoja?" sanoi hän äkkiä, lopettaen äänekkäästi hammastikun käsittelemisen.
Marvel säpsähti ja vilkaisi niihin. "Aivan niin", sanoi hän. "Niin, ne ovat kirjoja."
"Kirjoissa on kerrassaan kummallisia juttuja", virkkoi merimies.
"Lienette oikeassa", myönsi Marvel.
"Ja peräti kummallisia juttuja niiden ulkopuolellakin", lisäsi merimies.
"Se on totta", sanoi Marvel. Hän katseli puhetoveriaan ja silmäili sitten ympärilleen.
"Sanomalehdissäkin esimerkiksi on oikein ihmeellisiä asioita", jatkoi merimies.
"Niinpä on."
"Tässä", sanoi merimies.
"Häh!" huudahti Marvel.
"Tässä on eräs kertomus", sanoi merimies tarkastellen Marvelia tuikein ja varovaisin katsein, "tässä esimerkiksi on kertomus Näkymättömästä Miehestä".
Thomas Marvel veti suunsa vinoon, raapi poskeaan ja tunsi korviensa hehkuvan. "Mistähän ne semmoisia kirjoittavat?" kysyi hän heikosti. "Itävallasta vai Amerikasta?"
"Ei kummastakaan", vastasi merimies. "Täältä."
"Hitto!" huudahti Thomas Marvel säpsähtäen.
"Kun sanon täältä," sanoi merimies Marvelin suureksi huojennukseksi, "en tietenkään tarkoita tästä paikasta, vaan näiltä seuduilta".
"Näkymätön Mies!" sanoi Marvel. "No mitä hän on hommannut?"
"Kaikennäköistä", vastasi merimies tarkastellen Marvelia ja lisäsi sitten mahtavasti: "kaikenlaisia kirottuja asioita".
"En ole neljään päivään nähnyt sanomalehtiä", huomautti Marvel.
"Ipingissä hän aloitti", selitti merimies.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Marvel.
"Siellä hän aloitti. Eikä kukaan näytä tietävän, mistä hän tuli. Tässä sanotaan: 'Omituinen juttu Ipingistä.' Ja tässä lehdessä sanotaan, että todistukset ovat harvinaisen luotettavat, harvinaisen."
"Lempo soikoon!" huudahti Thomas Marvel.
"Ja se on kerrassaan kumma juttu. Eräs pappi ja lääkäri ovat todistajina — he näkivät hänet täydellisesti — tai ainakin — olivat näkemättä. Hän asusti, niin sanotaan, 'Vaunuissa ja Hevosissa', eikä kukaan näytä huomanneen hänen onnettomuuttaan, sanotaan, huomanneen hänen onnettomuuttaan, ennenkuin eräässä mellakassa majatalossa, sanotaan, hänen päänsä siteet revittiin irti. Silloin havaittiin, että hänen päänsä oli näkymätön. Paikalla yritettiin ottaa hänet kiinni, mutta hänen onnistui heittämällä vaatteensa pois päästä pakoon. Sitä ennen oli hurja tappelu, jossa hän tuotti vaikeita vammoja, sanotaan, meidän arvokkaalle kelpo konstaapelillemme, herra J. A. Jaffersille. Kerrassaan selvä juttu, vai mitä? Nimet ja kaikki."
"Voi hitto!" huudahti Thomas Marvel katsellen hermostuneesti ympärilleen ja koettaen laskea rahoja taskuissaan vain tunnustelemalla niitä, kokonaan erään uuden ja omituisen ajatuksen vallassa. "Sepä kuulostaa hämmästyttävältä."
"Eikö kuulostakin? Eriskummaiselta, sanoisin minä. En ole milloinkaan ennen kuullut puhuttavan Näkymättömästä Miehestä, enpä tosiaankaan, mutta nykyään kuulee niin merkillisiä asioita, että…"
"Onko siinä kaikki, mitä hän teki?" kysyi Marvel koettaen näyttää huolettomalta.
"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" sanoi merimies.
"Eikö hän mahdollisesti tullut takaisin?" kysyi Marvel. "Lähti vain pakoon, ja siinäkö kaikki, vai mitä?"
"Kaikki", vastasi merimies… "Eikö se nyt riitä?"
"Riittäähän toki", myönsi Marvel.
"Luulisinpa siinä olevan kylliksi", vahvisti merimies. "Luulisinpa tosiaankin olevan."
"Eikö hänellä ollut mitään kaveria — ei suinkaan siinä puhuta mistään kaverista, vai?" kysyi Marvel levottomana.
"Eikö teille riitä yksikin sitä lajia?" kysyi merimies. "Ei, Luojan kiitos, niinkuin sanotaan, kaveria hänellä ei ollut."
Hän nyökkäsi hitaasti. "Minä tulen suorastaan levottomaksi jo pelkästään ajatellessani, että se vekkuli kuljeskelee näillä tienoin! Hän on nyt vapaalla jalalla, ja varmoista merkeistä päättäen otaksutaan, että hän on lähtenyt — lähti, luulen heidän tarkoittavan, Port Stoween päin. Me olemme nähkääs nyt ihan helisemässä! Tämä ei ole mikään nykyajan amerikkalainen ihme. Ja kun ajattelee, mitä kaikkea hän voisi tehdä! Miltä tuntuisi, jos hän putkahtaisi tänne ja saisi päähänsä tavoittaa teitä? Ajatelkaapa, jos häntä haluttaisi ryöstää — kuka voisi estää häntä? Hän voi tunkeutua minne tahansa, tehdä murtovarkauksia, marssia poliisiketjun läpi yhtä helposti kuin minä ja te voisimme pujahtaa sokean miehen käsistä! Helpomminkin! Sillä olen kuullut, että sokeat kuulevat tavattoman tarkasti. Ja jos hän haluaisi jotakin ryypättävää…"
"Hänellä on tosiaankin kauhea etu puolellaan", sanoi Marvel. "Ja — sitten…"
"Olette oikeassa", virkkoi merimies, "hänellä on".
Koko tämän ajan oli Thomas Marvel katsellut jännittyneenä ympärilleen, kuunnellen heikkoa askelten kaikua ja koettaen päästä selville huomaamattomista liikkeistä. Hän näytti olevan tekemäisillään suuren päätöksen ja yskähti kouraansa.
Sitten hän taas vilkuili ympärilleen — kuunteli — kumartui merimieheen päin ja alensi ääntään.
"Asia on niin, että minä sattumalta tiedän parisen seikkaa tuosta näkymättömästä miehestä. Yksityisistä lähteistä."
"Oh", sanoi merimies. "Tekö?"
"Niin", vastasi Thomas Marvel, "minä".
"Jopa nyt jotakin!" huudahti merimies. "Ja saanko kysyä…?"
"Te hämmästytte varmasti", sanoi Thomas Marvel kätensä suojassa… "Se on hirveää."
"Oikeinko totta?" kysyi merimies.
"Asia on niin", jatkoi Marvel kiihkeästi, alentaen ääntään tuttavallisesti. Äkkiä hänen ilmeensä muuttui hämmästyttävästi. "Au!" huudahti hän. Sitten hän nousi jäykästi seisomaan. Hänen kasvoillaan näkyi selvästi ruumiillista kärsimystä. "Voi!" huusi hän.
"Mikä nyt tuli?" kysyi merimies huolestuneesti.
"Hammassärky", vastasi Marvel ja nosti kätensä korvan kohdalle. Sitten hän otti kirjat. "Luulenpa, että minun on nyt lähdettävä", virkkoi hän. Hän vetäytyi omituisesti kauemmaksi puhetoveristaan penkillä.
"Mutta tehän aioitte juuri ruveta kertomaan minulle tuosta
Näkymättömästä Miehestä", vastusteli merimies.
Thomas Marvel näytti harkitsevan.
"Pilaa vain", sanoi Ääni.
"Se on pelkkää pilaa", virkkoi Marvel.
"Mutta siitähän kerrotaan sanomalehdessä", huomautti merimies.
"Sittenkin se on pelkkää lorua", väitti Marvel. "Tunnen sen miehen, joka pani valheen liikkeelle. Ei mitään näkymätöntä ole olemassa… Hitto minut vieköön."
"Mutta kuinka sitten tuossa sanomalehdessä? Aiotteko sanoa, että…"
"Aion", sanoi Thomas Marvel.
"Miksi sitten annoitte minun kertoa teille kaikkea tuota hiton lorua? Mitä te sillä tarkoitatte, että annatte miehen käyttäytyä hupsun tavalla, häh?"
Thomas Marvel puhalsi ilman ulos poskistaan. Merimies olikin äkkiä lehahtanut hyvin punaiseksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Olen puhunut tässä kymmenen minuuttia", sanoi hän, "ja te, te pieni paksunahkainen, nahkanaamainen vanha saapasrähjä, ette ymmärrä edes ihan alkeellisia käytöstapoja…"
"Älkääpä kinastelko minun kanssani", sanoi Marvel.
"Kinastelko! Oikeinpa minua haluttaisi…"
"Tulkaa pois", sanoi Ääni, ja Thomas Marvel käännähti äkkiä ympäri ja lähti astelemaan omituisella, nytkähtelevällä tavalla.
"Teidän olisi paras jatkaa matkaanne", huomautti merimies.
"Kuka jatkaa matkaansa?" sanoi Marvel. Hän peräytyi viistoon omituisesti kiirehtien, silloin tällöin hypähtäen rajusti eteenpäin. Päästyään jonkun matkaa tietä eteenpäin hän alkoi mutista yksikseen, lausua vastaväitteitään ja syytöksiään.
"Tyhmä tomppeli", sanoi merimies katsellen väistyvää olentoa sääret hajallaan ja kädet puuskassa. "Minäpä opetan sinut, tyhmyri, pilkkamaan minua! Tässä se on sanomalehdessä!"
Thomas Marvel vastasi jotakin sekavaa ja katosi loitotessaan tien mutkan taakse, mutta merimies seisoi yhä mahtavana keskellä tietä, kunnes hänen oli väistettävä teurastajan läheneviä vankkureita. Sitten hän kääntyi Port Stoween päin. "Täynnä eriskummaisinta hupsuutta", virkkoi hän hiljaa itsekseen. "Hänen tyhmä tarkoituksensa oli vähän nolata minua… Lehdessähän niin sanotaan!"
Pian hän sai kuulla toisen ihmeellisen asian, joka oli tapahtunut aivan hänen lähellään. Oli nimittäin nähty "nyrkki täynnä rahaa" ilman näkyväistä liikkeellepanevaa voimaa kulkemassa pitkin seinänviertä Pyhän Mikaelin tien kulmauksessa. Eräs merimies oli juuri samana aamuna nähnyt tämän ihmeellisen näyn. Hän oli heti koettanut siepata rahoja, mutta lentänyt suinpäin kumoon, ja kun hän jälleen oli päässyt jaloilleen, olivat perhosrahat hävinneet. Meidän merimiehemme selitti voivansa uskoa mitä tahansa, mutta tuo oli sentään vähän liian paksua. Mutta jälkeenpäin hän alkoi sitä miettiä.
Juttu lentävistä rahoista oli tosi. Kaikkialta lähistöltä, jopa kunnioitettavalta Lontoon ja Piirikunnan pankkiyhtiöltä, myymälöiden ja ravintoloiden kassalaatikoista — ovet olivat näin auringonpaisteisena päivänä selkoselällään — oli rahaa kadonnut hiljaa ja taitavasti kourallisittain ja kääröittäin, liitäen kaikessa rauhassa pitkin seinänvieriä ja varjoisia paikkoja, luiskahtaen nopeasti näkyvistä ihmisten lähestyessä. Kukaan ei ollut seurannut sen kulkua, mutta joka kerta oli salaperäinen lento päättynyt sen levottoman miehen taskuihin, joka istui Port Stowen laitapuolella kapakan ulkopuolella, päässään vanhanaikainen silkkihattu.
Kymmentä päivää myöhemmin — ja vasta sitten kun Burdockin juttu oli jo vanha — vertasi merimies näitä seikkoja keskenään ja alkoi ymmärtää, kuinka lähellä hän oli ollut ihmeellistä Näkymätöntä Miestä.
VIIDESTOISTA LUKU
Juokseva mies
Varhaisena iltahetkenä istui tohtori Kemp työhuoneessaan puistorakennuksessa kukkulalla, josta on näköala yli Burdockin. Se oli hauska pikku huone, jossa oli kolme ikkunaa — pohjoiseen, länteen ja etelään — ja kirjahyllyjä täynnä kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Siellä oli myös suuri kirjoituspöytä, mikroskooppi, lasilevyjä, pieniä työkapineita, muutamia koeviljelyksiä ja eri paikoissa reagenssipulloja. Tohtori Kempin aurinkolamppu paloi, vaikka päivänlasku vielä valaisikin taivaanlakea, ja hänen ikkunankaihtimensa olivat ylhäällä, koska ei ulkona ollut mitään kurkistelijoita, joiden vuoksi olisi pitänyt vetää ne alas. Tohtori Kemp oli pitkä ja hoikka nuori mies, jolla oli pellavankarvainen tukka ja melkein valkeat viikset. Työtä, jota hän paraikaa valmisteli, hän piti niin arvokkaana, että toivoi sen hankkivan hänelle Kuninkaallisen Seuran jäsenyyden.
Hänen silmänsä, kun hän nyt kohotti ne työstä, näkivät auringonlaskun liekehtivän sen kukkulan takarinnettä vasten, joka on vastapäätä hänen omaa kukkulaansa. Minuutin verran hän ehkä istui kynä suussa ihaillen harjanteen yläpuolella näkyvää voimakasta kullan väriä. Sitten hänen huomiotaan kiinnitti eräs pieni sysimusta miehen hahmo, joka juoksi pitkin kukkulan rinnettä häntä kohti. Se oli lyhyehkö mies, jolla oli päässään korkea hattu ja joka juoksi niin nopeasti, että hänen säärensä ihan vilahtelivat. "Joku toinen samanlainen aasi", sanoi tohtori Kemp. "Samanlainen kuin se, joka nurkan takaa juoksi tänä aamuna suinpäin minuun kiinni huutaen: 'Näkymätön Mies tulee, herra!' En ymmärrä, mikä ihmisiä villitsee. Voisi melkein luulla elävänsä kolmannellatoista vuosisadalla."
Hän nousi, astui ikkunan luo ja tähysti hämärää vuorenrinnettä ja tummaa pikku olentoa kohti, joka syöksyi kovaa vauhtia sitä alas. "Hänellä näyttää olevan vietävä kiire", sanoi tohtori Kemp, "mutta ei näy pääsevän paljon eteenpäin. Jos hänen taskunsa olisivat täynnä lyijyä, ei hän voisi juosta raskaammin."
"Ponnista vain, miekkonen!" virkkoi tohtori Kemp.
Pian oli korkeampi niistä huviloista, jotka olivat kiivenneet Burdockista ylös kukkulalle, peittänyt juoksijan. Sitten hän taas näkyi hetkisen ja uudestaankin, kolme kertaa, lähinnä olevien kolmen erillisen talon välillä, ennenkuin pengermä kätki hänet.
"Aasit", sanoi tohtori Kemp kääntyen kantapäillään ja astellen takaisin kirjoituspöytänsä luokse.
Mutta ne, jotka näkivät karkurin lähempää ja huomasivat toivottoman kauhun hänen hikeä tihkuvilla kasvoillaan, kun itse olivat avoimella tiellä, eivät halveksineet häntä niinkuin tohtori. Mies oli löylyssä ja kilisi juostessaan kuin täysinäinen rahakukkaro, jota heitellään sinne tänne. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan hänen laajentuneet silmänsä tuijottivat suoraan alas rinnettä, missä sytytettiin lamppuja ja ihmisiä kerääntyi tielle. Hänen rumamuotoinen suunsa levisi, munanvalkuaisen tapainen vaahto pursui hänen huulilleen ja hänen hengityksensä kuului käheänä ja äänekkäänä. Kaikki, joiden ohi hän kulki, pysähtyivät ja alkoivat tuijottaa kumpaankin suuntaan pitkin tietä ja kysellä toisiltaan vähän levottomina, mikä oli syynä tähän kiireeseen.
Silloin äkkiä ulvahti ylhäällä kukkulalla koira ja juoksi tieltä portin alle, ja kun he yhä ihmettelivät, kohahti ohi jokin — kuin tuuli — puh, puh, puh, ikäänkuin läähättävä hengitys.
Ihmiset kirkaisivat ja syöksähtivät katukivitykseltä. He ryntäsivät huutaen vaistonsa vetäminä alas kukkulan rinnettä. He kiljuivat kadulla, ennenkuin Marvel oli siellä puolivälissäkään. He sulkeutuivat taloihin, paukauttivat ovet kiinni takanaan ja julistivat uutistaan. Hän kuuli sen ja teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen. Pelko kulki hänen rinnallaan, syöksähti hänen edelläänkin ja oli hetkessä vallannut koko kaupungin.
"Näkymätön Mies tulee! Näkymätön Mies!"
KUUDESTOISTA LUKU
"Hauskojen Kriketinpelaajien" ravintolassa
Sen kukkulan juurella, mistä raitiotie alkaa, on "Hauskat Kriketinpelaajat" niminen ravintola. Isäntä nojasi lihavia punaisia käsivarsiaan myymäläpöytään ja puheli hevosista näivettyneen ajurin kanssa, samalla kun mustapartainen harmaapukuinen mies pureskeli korppuja ja juustoa, ryypiskeli Burton-olutta ja jutteli Amerikan murteella erään toimesta vapaana olevan poliisin kanssa.
"Mistä tuo kiljuminen johtuu?" kysyi näivettynyt ajuri lähtien äkkiä liikkeelle ja koettaen nähdä kukkulalle matalan ikkunan likaisenkeltaisen kaihtimen yli. Joku juoksi ohitse ulkona.
"Ehkä on tulipalo", huomautti ravintoloitsija.
Askeleita lähestyi, raskaita juoksuaskeleita, ovi työnnettiin auki kovalla vauhdilla, ja sisälle syöksyi Marvel märkänä ja vaatteet epäjärjestyksessä. Hattu oli pudonnut hänen päästään ja takin kaulus oli reväisty rikki. Sisälle päästyään hän käännähti suonenvedontapaisesti ja koetti sulkea ovea. Sitä piti raollaan hihna.
"Tulee!" huusi hän, äänen vavistessa kauhusta. "Hän tulee. Näkymätön
Mies! Minun jäljessäni. Jumalan tähden auttakaa, auttakaa!"
"Sulkekaa ovet", sanoi poliisi. "Kuka tulee? Mistä tämä meteli?" Hän meni ovelle, irroitti hihnan, ja ovi paukahti kiinni. Amerikkalainen sulki toisen oven.
"Antakaa minun mennä sisälle", sanoi Marvel horjahdellen ja itkien, mutta pitäen yhä kirjoja kainalossaan. "Antakaa minun mennä sisälle. Sulkekaa minut jonnekin. Uskokaa minua, hän on kintereilläni. Pujahdin pakoon häneltä. Hän sanoi tappavansa minut, ja sen hän tekeekin."
"Te olette turvassa", virkkoi mustapartainen mies. "Ovi on suljettu.
Mitä tämä oikein merkitsee?"
"Antakaa minun mennä sisälle", pyysi Marvel ja kiljaisi kovasti, kun äkkiä kuului isku, joka sai lukitun oven tutisemaan. Sitä seurasi kiireinen koputus ja huuto ulkopuolelta.
"Halloo", huusi poliisi, "kuka siellä?"
Thomas Marvel alkoi tehdä mielettömiä kyykistyksiä seinälaudoitusta vastaan, joka näytti ovelta. "Hän tappaa minut — hänellä on veitsi tai jotakin sellaista. Jumalan tähden…!"
"Täällähän te olette", sanoi ravintoloitsija. "Tulkaahan tänne." Ja hän piti koholla tarjoilupöydän kääntölevyä.
Thomas Marvel syöksyi tarjoilupöydän taakse, kun ulkoa kuului uudistettu sisäänpääsyvaatimus. "Älkää avatko ovea", huusi hän. "Olkaa niin hyvä, älkää avatko. Minne minä kätkeydyn?"
"Tämäkö, tämäkö siis on Näkymätön Mies?" kysyi mustapartainen mies, toinen käsi selän takana. "Onpa jo aika meidänkin nähdä hänet."
Ravintolan ikkuna lyötiin äkkiä puhki, ja kadulla huudettiin ja juostiin edestakaisin. Poliisi oli seisonut rahilla ja tuijottanut ulos, koettaen nähdä kuka oli oven takana. Hän laskeutui kulmakarvat koholla. "Hän se on", virkkoi hän. Ravintoloitsija seisoi vierashuoneen oven edessä, joka oli nyt lukittu Thomas Marvelin jälkeen, tuijotti särjettyyn ikkunaan ja tuli molempien toisten miesten luo.
Kaikki oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. "Jospa minulla olisi patukkani", sanoi poliisi mennen epävarmasti ovelle. "Kun me kerran avaamme, tulee hän sisään. Ei häntä voi pidättää."
"Älkääpä kovin kiirehtikö tuota ovea avaamaan", sanoi näivettynyt ajuri levottomasti.
"Vetäkää salvat syrjään", virkkoi mustapartainen mies, "ja jos hän tulee…" Hän näytti kädessään olevaa revolveria.
"Se ei käy päinsä", väitti poliisi. "Siitä tulisi murha."
"Tiedän kyllä, missä maassa olen", vastasi partaniekka. "Minä laukaisen hänen sääriinsä. Vetäkää salvat pois."
"En, kun tuo kapine on takanani", vastasi ravintoloitsija, joka kurkisteli ikkunankaihtimen yli.
"Sama se", sanoi mustapartainen mies ja kumartuen, revolveri valmiina, veti ne itse syrjään. Ravintoloitsija, ajuri ja poliisi tekivät täyskäännöksen.
"Tulkaa sisään", sanoi partaniekka matalalla äänellä astuen syrjään ja katsellen pistooli selän takana salvattomiin oviin. Ei kukaan tullut sisään, ovi pysyi suljettuna. Viiden minuutin kuluttua, kun toinen ajuri työnsi päänsä varovasti sisään, he odottivat yhä, ja eräät levottomat kasvot kysyivät tietoja.
"Ovatko talon kaikki ovet lukossa?" kysyi Marvel. "Hän kuljeksii ympäri saalista väijymässä. Hän on taitava kuin piru."
"Hyvä Jumala!" huudahti rehevä ravintoloitsija. "Jos se pääsee takaovesta! Pitäkää silmällä ovia! Kuulkaahan!" Hän vilkaisi avuttomana ympärilleen. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja he kuulivat avaimen kiertyvän lukossa. "Sitten on vielä ovi pihalle päin ja yksityishuoneen ovi. Pihaovi…"
Hän syöksyi ulos ravintolahuoneesta.
Minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen, kädessään leikkausveitsi.
"Pihaovi oli auki", virkkoi hän ja hänen paksu alahuulensa venähti.
"Hän voi nyt olla talossa", huomautti ensimmäinen ajuri.
"Hän ei ole keittiössä", sanoi ravintoloitsija. "Siellä on kaksi naista, ja minä olen pistellyt siellä joka tuumanalan tällä pienellä pihviveitsellä, eivätkä he luule hänen tulleen sisälle. He ovat huomanneet —"
"Oletteko pannut sen kiinni?" kysyi ensimmäinen ajuri.
"Minä olen ymmällä", sanoi ravintoloitsija.
Partaniekka pani revolverin entiseen asentoon. Juuri silloin painettiin tarjoilupöydän luukku kiinni, ja salpa naksahti. Samassa pamahti oven ripa kauheasti jytisten, ja vierashuoneen ovi lensi auki. He kuulivat Marvelin kiljahtavan kuin ansaan joutuneen jäniksenpojan, ja heti kapusivat toiset tarjoilupöydän yli hänen avukseen. Partaniekan revolveri pamahti, ja vierashuoneen peräseinällä riippuva kuvastin välähti ja putosi murskautuen ja kilisten lattialle.
Mennessään vierashuoneeseen huomasi ravintoloitsija Marvelin omituisesti kyyristelevän ja rimpuilevan pihalle ja keittiöön vievää ovea vasten. Ovi lensi auki ravintoloitsijan viivytellessä, ja Marvel raahautui keittiöön. Kuului parkaisu ja kattiloiden kalinaa. Marvel, pää kumarassa ja itsepintaisesti pitäen vastaan, työntyi keittiön ovelle, ja salvat vedettiin syrjään.
Poliisi, joka oli koettanut sivuuttaa ravintoloitsijan, hyökkäsi sisään toisen ajurin seuraamana, tarttui Marvelin kauluksesta kiinni pitelevän näkymättömän käden ranteeseen, sai iskun kasvoihinsa ja hoiperteli taaksepäin. Ovi avautui, ja Marvel teki hurjan ponnistuksen voidakseen pysytellä sen takana. Silloin ajuri tarttui jonkun niskaan.
"Nyt sain hänet käsiini", virkkoi ajuri.
Ravintoloitsijan punaiset kädet raapaisivat näkymätöntä.
"Tässä hän on", sanoi ravintoloitsija.
Thomas Marvel, joka oli päässyt irti, lysähti äkkiä lattialle ja koetti ryömiä tappelevien miesten säärien taakse. Kamppailua jatkui ovensyrjän likellä. Näkymättömän Miehen ääni kuului ensimmäisen kerran kimeänä kiljahduksena, kun poliisi astui hänen jalalleen. Sitten hän huusi kiihkeästi, ja hänen nyrkiniskujaan sateli joka taholle kuin varstoista. Äkkiä ajuri kiljaisi ja painui kumaraan, saatuaan potkun vatsaansa. Keittiöstä vierashuoneeseen vievä ovi läjähti kiinni ja salasi Thomas Marvelin peräytymisen. Miehet huomasivat pitävänsä kiinni tyhjästä ilmasta ja tappelevansa sen kanssa.
"Minne hän on mennyt?" huusi partaniekka. "Ulosko?"
"Tätä tietä", virkkoi poliisi mennen pihalle ja jääden sinne seisomaan.
Tiilikiven kappale lensi viuhuen hänen päänsä ohi ja särkyi keittiön pöydälle kasattujen saviastioiden sekaan.
"Minäpä näytän hänelle!" huusi mustapartainen mies, ja äkkiä kiilsi poliisin olkapään yläpuolella teräspiippu, ja viisi luotia seurasi toinen toistaan siihen hämärään, josta kivi oli heitetty. Laukaistessaan liikutti partaniekka kättään vaakasuorassa kaaressa, joten hänen panoksensa lensivät säteittäin ahtaalle pihalle niinkuin pyörän puolat.
Seurasi hiljaisuus. "Viisi patruunaa", virkkoi mustapartainen mies. "Se oli parasta. Neljä ässää ja lisäksi mustapekka. Tuokaa lyhty ja tulkaa haeskelemaan hänen ruumistaan."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Tohtori Kempin vieras
Tohtori Kemp oli edelleen kirjoittanut työhuoneessaan, kunnes laukaukset saivat hänet hätkähtämään. Krak, krak, krak, ne tulivat perätysten.
"Ohoh!" sanoi tohtori Kemp, pannen kynän taas suuhunsa ja kuunnellen.
"Kuka ammuskelee Burdockissa? Mitä ne aasit puuhaavat?"
Hän astui etelänpuolisen ikkunan luo, avasi sen ja nojautuen ulos katseli ikkunoiden, helmimäisten kaasulamppujen ja myymälöiden verkkoa, jossa näkyivät lyhyinä mustina väliaukkoina öisen kaupungin katot ja pihat. "Näyttää siltä kuin olisi väkijoukko kukkulan juurella 'Kriketinpelaajien' luona", virkkoi hän ja jäi katselemaan. Siitä hänen silmänsä siirtyivät kaupungin yli paljon kauemmaksi sinne, missä laivojen valot loistivat ja majakka hohti — pieni, valaistu, särmikäs torni kuin keltainen jalokivi. Kuu, josta vasta näkyi ensimmäinen neljännes, riippui lännenpuolisen kukkulan yläpuolella, ja tähdet tuikkivat melkein troopillisen kirkkaina.
Viiden minuutin kuluttua, jolloin hänen mielensä oli vaeltanut tulevaisuuden yhteiskunnallisten olojen etäiseen tarkasteluun ja lopulta menettänyt käsityksen ajan pituudesta, hän taas kokosi tarmonsa huokaisten, sulki ikkunan ja palasi kirjoituspöytänsä luo.
Noin tuntia myöhemmin soi ulko-oven kello. Laukausten jälkeen hän oli kirjoittanut hitaasti ja silloin tällöin ajatuksiinsa vaipuen. Hän istui ja kuunteli. Hän kuuli palvelustytön avaavan oven ja odotti hänen askeleitaan pitkin portaita, mutta kaikki oli hiljaa. "Mitähän se oli?" ajatteli tohtori Kemp.
Hän koetti jälleen ryhtyä työhönsä, mutta se ei onnistunut. Hän nousi, lähti työhuoneestaan alas portaiden käännekohtaan, soitti kelloa ja kutsui kaiteiden yli sisäkköä, joka ilmestyi alakerran eteiseen. "Oliko se kirje?" kysyi hän.
"Vain turha soitto", vastasi tyttö.
"Minua ei nukuta tänä yönä", ajatteli Kemp. Hän palasi huoneeseensa ja tällä kertaa kävi päättävästi käsiksi työhönsä.
Hetkisen kuluttua hän oli taas päässyt hyvään vauhtiin, eikä huoneesta enää kuulunut muita ääniä kuin kellon tikitystä ja tohtorin sulkakynän hiljaista rapinaa sen kiitäessä nopeasti paperilla keskellä pientä valokehää, jonka hänen lampunvarjostimensa loi pöydälle.
Kello oli jo kaksi, ennenkuin tohtori Kemp oli täksi iltaa lopettanut työnsä. Hän nousi, haukotteli ja lähti yläkertaan nukkumaan. Hän oli jo riisunut takkinsa ja liivinsä, kun alkoi tuntea janoa. Hän otti kynttilän ja lähti alas ruokasaliin hakemaan viskyä ja soodavettä.
Tohtori Kempin tieteelliset harrastukset olivat tehneet hänestä hyvin tarkkanäköisen miehen, ja kun hän jälleen astui käytävän poikki, näki hän portaiden juurella tumman tahran korkkimatolla. Hän nousi yläkertaan ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä se kysymys, mitä tuo korkkimaton tahra voisi merkitä. Ilmeisestikin pyöri tämä asia hänen alitajunnassaan. Joka tapauksessa hän kääntyi takaisin kantamuksineen, palasi eteishalliin, laski viskyn ja soodakarahvin käsistään ja kumartui tunnustelemaan tahraa. Hämmästymättä kovin pahasti hän huomasi, että se oli yhtä paksua ja samanväristä kuin kuivunut veri.
Hän otti taas kantamuksensa ja palasi yläkertaan katsellen ympärilleen ja koettaen päästä selville veritahrasta. Portaiden käänteessä hän huomasi jotakin ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen asuinhuoneensa oven ripa oli veren tahraama.
Hän vilkaisi omaan käteensä. Se oli ihan puhdas, ja sitten hän muisti, että tuo ovi oli ollut auki hänen tullessaan alas työhuoneesta ja ettei hän siis ollut edes koskenut ripaan. Hän astui suoraa päätä huoneeseensa, kasvot perin tyyninä — ehkä vähän tavallista päättäväisempinä. Hänen katseensa, joka harhaili kysyvänä pitkin huonetta, sattui vuoteeseen. Päällimmäisellä peitteellä oli veriläikkä, ja lakana oli revitty rikki. Hän ei ollut huomannut sitä edellisellä kerralla täällä käydessään, koska hän oli silloin mennyt suoraan yöpöydän luo. Takasyrjällä olivat vuodevaatteet painuksissa, aivan kuin joku olisi äsken siinä istunut.
Sitten hänessä heräsi sellainen omituinen tunne kuin hän olisi kuullut matalalla äänellä sanottavan: "Laupias taivas! — Kemp!" Mutta tohtori Kemp ei uskonut ääniin.
Hän seisoi tuijottaen pengottuihin lakanoihin. Oliko se todellakin ollut ääni? Hän katseli taas ympärilleen, mutta ei huomannut mitään muuta kuin myllerretyn ja verentahraaman vuoteen. Sitten hän selvästi kuuli liikehtimistä huoneen poikki pesukaapin likellä. Kaikilla ihmisillä, sellaisillakin, jotka ovat saaneet korkean sivistyksen, on jäljellä jonkinlaisia taikauskoisia vaistoja. Hänet valtasi omituinen kammo. Hän sulki huoneen oven, meni yöpöydän luokse ja laski sille kantamuksensa. Äkkiä hän säpsähtäen huomasi kierretyn, verentahraaman liinakääreen riippuvan ilmassa itsensä ja pesukaapin välissä.
Hän tuijotti siihen hämmästyneenä. Se oli sisältä tyhjä kääre — oikein sidottu, mutta ihan tyhjä. Hän olisi astunut lähemmäksi tarttuakseen siihen, mutta joku pysähdytti hänet kosketuksella, ja eräs ääni alkoi puhua ihan hänen vieressään.
"Kemp!" sanoi Ääni.
"Häh?" kysyi Kemp, suu auki.
"Pysykää rauhallisena", virkkoi Ääni. "Minä olen Näkymätön Mies."
Kemp ei vähään aikaan saanut vastatuksi; hän vain tuijotti siteeseen.
"Näkymätön Mies?" toisti hän.
Hänen aivojensa läpi välähti se juttu, jolle hän vielä samana aamuna oli nauranut. Hän ei näytä sillä hetkellä perin pahasti pelästyneen tai edes hämmästyneen. Jälkeenpäin vasta hän alkoi miettiä.
"Luulin koko juttua valheeksi", sanoi hän. Etusijassa hän muisteli senaamuisia yhä toistettuja perusteita. "Onko teillä side?" kysyi hän.
"On", vastasi Näkymätön Mies.
"Ohoh", sanoi Kemp ja kokosi sitten tarmonsa. "Jopa nyt jotakin! Mutta sehän on mahdotonta. Se on jokin temppu." Hän astui äkkiä lähemmäksi, ja käsi, jonka hän ojensi sidettä kohti, osui näkymättömiin sormiin.
Hän säpsähti kosketuksesta, ja hänen värinsä muuttui "Pysykäähän rauhallisena, Kemp. Jumalan tähden! Tarvitsen kipeästi apua. Seis!"
Käsi tarttui hänen käsivarteensa. Hän löi sitä. "Kemp!" huudahti Ääni.
"Kemp, pysykää rauhallisena", ja puristus tiukkeni.
Kempin valtasi hurja halu päästä irti. Käsi, joka kuului siteeseen käärittyyn käsivarteen, tarttui hänen olkapäähänsä, ja äkkiä hänet kaadettiin taaksepäin vuoteelle. Hän avasi suunsa huutaakseen. Silloin työnnettiin lakanan nurkka hänen hampaittensa väliin. Näkymätön Mies piti häntä töykeästi pitkällään, mutta hänen käsivartensa olivat vapaat. Hän löi ja koetti hurjasti potkia.
"Pysykäähän järjillänne", virkkoi Näkymätön Mies pitäen hänestä kiinni, vaikka oli saanut kylkiluihinsa iskun. "Taivaan tähden, te saatte minut pian raivostumaan."
"Maatkaa paikallanne, hupsu!" karjui Näkymätön Mies Kempin korvaan.
Kemp rimpuili vieläkin vähän aikaa, mutta jäi sitten makaamaan hiljaa.
"Jos huudatte, lyön kasvonne mäsäksi", virkkoi Näkymätön Mies vapauttaen hänen suunsa. "Minä olen Näkymätön Mies. Se ei ole mitään hulluutta eikä noituutta. Olen todellakin Näkymätön Mies. Ja tarvitsen apuanne. En tahdo loukata teitä, mutta jos käyttäydytte mielettömän moukan tavalla, niin minun täytyy. Ettekö muista minua, Kemp? Griffin, yliopistotoverinne."
"Antakaa minun nousta", pyysi Kemp. "Pysyn siinä, missä olen. Ja sallikaa minun istua hetkinen rauhassa."
Hän nousi ja tunnusteli niskaansa.
"Minä olen Griffin, yliopistotoverinne, ja olen tehnyt itseni näkymättömäksi. Olen vain tavallinen mies, teille tuttu mies, joka on käynyt näkymättömäksi."
"Griffin?" kysyi Kemp.
"Griffin", vastasi Ääni. "Teitä nuorempi ylioppilas, tavattoman vaaleaverinen, kuusi jalkaa pitkä ja tukeva — mies, jolla oli vaaleanheleät kasvot ja punaiset silmät, sama, joka sai kemian palkinnon."
"Olen ihan ymmällä", sanoi Kemp. "Aivoissani kohisee. Mitä tällä on tekemistä Griffinin kanssa?"
"Minä olen Griffin."
Kemp mietti. "Se on hirveää", virkkoi hän. "Mutta mikä noituus voi tehdä miehen näkymättömäksi?"
"Se ei ole noituutta. Se on luonnollinen ja täysin ymmärrettävä ilmiö…"
"Se on hirveää!" huudahti Kemp. "Kuinka ihmeessä…?"
"Se on kyllä hirveää. Mutta minä olen haavoittunut ja kipeä ja väsynyt… Hyvä Jumala! Kemp, te olette mies. Ottakaa asia rauhalliselta kannalta. Antakaa minulle vähän ruokaa ja juomaa ja sallikaa, että istun täällä."
Kemp tuijotti siteeseen ja sen liikkuessa huoneen poikki hän näki, että korituolia vedettiin lattialla hänen vuoteensa viereen. Se natisi, ja istuinsija painui noin neljännestuuman alemmaksi. Hän hieroi silmiään ja tunnusteli taas niskaansa. "Tämä voittaa vielä aaveetkin", virkkoi hän ja nauroi tylsästi.
"Se on parempi. Luojan kiitos, te alatte tulla järkiinne!"
"Tai tyhmistyä", sanoi Kemp ja hieraisi rystysillä silmiään.
"Antakaa minulle vähän viskyä. Olen kuolemaisillani."
"Eipä se siltä tuntunut. Missä te olette? Jos nousen, niin enkö törmää teihin? Tuossako? Kas niin. Viskyä… Tässä on. Mihinkä sen annan teille?"
Tuoli natisi, ja Kemp tunsi lasia vedettävän kädestään. Hän ponnisti voidakseen antaa sen tapahtua. Hänen kaikki vaistonsa sotivat sitä vastaan. Lasi pysähtyi ilmassa noin parinkymmenen tuuman päähän tuolin etusyrjän yläpuolelle. Hän tuijotti siihen tavattoman ällistyneenä.
"Tämä on — tämän täytyy olla — hypnotismia. Te olette varmaankin vain luulotellut, että olette näkymätön."
"Loruja", sanoi Ääni.
"Se on mieletöntä!"
"Kuulkaahan minua."
"Minä todistin lopullisesti tänä aamuna", aloitti Kemp, "että näkymättömyys…"
"Mitä merkitystä teidän todistuksillanne on! Minun on nälkä", sanoi
Ääni, "ja yö on kolea alastomalle miehelle".
"Ruokaako?" kysyi Kemp.
Viskylasi kallistui. "Niin", virkkoi Näkymätön Mies kulauttaen sen tyhjäksi. "Onko teillä aamunuttua?"
Kempiltä pääsi hiljainen huudahdus. Hän meni vaatekaapin luo ja otti esille tummanpunaisen mekon. "Kelpaako tämä?" kysyi hän. Se otettiin hänen käsistään. Hetkisen se riippui rentonaan ilmassa, liehui sitten kuin noiduttu, seisoi täyteläisenä ja säädyllisenä napittaen itseään ja istuutui tuolille.
"Alushousut, sukat ja tohvelit tekisivät hyvää", sanoi Näkymätön lyhyesti. "Ja ruoka."
"Mitä tahansa. Mutta tämä on järjettömintä, mitä koskaan eläissäni olen kokenut!"
Hän penkoi laatikoitaan löytääkseen pyydettyjä esineitä ja lähti sitten alakertaan tutkimaan ruokasäiliötä. Sieltä hän palasi tuoden muutamia kylmiä kyljyksiä ja leipää, veti esille kevyen pöydän ja pani ruuat vieraansa eteen.
"Älkää välittäkö veitsistä", sanoi vieras, ja ilmassa riippui kyljys samalla kun kuului nakertelua.
"Haluan aina saada jotakin päälleni, ennenkuin rupean syömään", virkkoi
Näkymätön Mies suu täynnä, syöden ahnaasti. "Omituinen mieliteko."
"Luullakseni tuo ranne on kunnossa?" sanoi Kemp.
"Uskokaa minua", vakuutti Näkymätön Mies.
"Kaikesta kummallisesta ja ihmeellisestä…"
"Aivan niin. Mutta olipa omituista, että satuin tunkemaan teidän taloonne saadakseni haavani sidotuksi. Se on ensimmäinen onnenpotkaukseni. Joka tapauksessa aioin nukkua täällä tämän yön. Teidän pitää se kestää! Onhan se ikävä kiusa, että vereni näkyy. Tuollakin on oikea lammikko. Huomaan, että se hyytyessään muuttuu näkyväksi. Olen muuttanut vain elimellisen kudoksen, ainoastaan niin pitkäksi ajaksi kuin olen elossa… Minä olen ollut täällä jo kolme tuntia."
"Mutta kuinka se käy päinsä?" aloitti Kemp melkein vihaisesti. "Hitto vieköön! Koko juttuhan on järjetön alusta loppuun."
"Täysin järjellinen", sanoi Näkymätön Mies, "aivan järjellinen".
Hän kurkotti ottamaan viskypullon. Kemp tuijotti ahmivaan aamumekkoon. Kynttilänsäde, joka tunkeutui oikean olkapään repeytymästä, loi valokolmion vasemmanpuolisten kylkiluitten kohdalle.
"Mitä ne laukaukset olivat?" kysyi tohtori. "Kuinka ampuminen alkoi?"
"Eräs hupsu mies — tavallaan liittolaiseni, hitto hänet periköön! — koetti varastaa rahani, ja niin hän tekikin."
"Onko hänkin näkymätön?"
"Ei."
"Entä sitten?
"Enkö saisi syödä vähän enemmän, ennenkuin kerron teille kaikki? Minun on nälkä, ja kärsin tuskia. Ja te tahdotte, että kertoisin juttuja!"
Kemp nousi. "Ette suinkaan te ampunut?" kysyi hän.
"En minä", sanoi vieras. "Jokin hullu, jota en ole koskaan nähnyt, laukaisi umpimähkään. Monet ihmiset pelästyivät. He kaikki pelästyivät minua. Hitto heidät vieköön. Kuulkaahan, Kemp — minä haluaisin syödä enemmän."
"Minä menen alakertaan katsomaan, mitä voisin löytää sieltä lisää", virkkoi Kemp. "Pelkäänpä, ettei siellä ole paljon."
Syötyään, vieläpä oikein runsaasti, Näkymätön Mies pyysi sikaaria. Hän puraisi pään poikki kiivaasti, ennenkuin Kemp ehti antaa veitsen, ja kirosi ulomman lehden irtaantuessa.
Omituista oli nähdä hänen polttavan. Hänen suunsa ja kurkkunsa, nielunsa ja sieraimensa alkoivat näkyä jonkinlaisina pyörivinä savuputkina.
"Siunattu asia, että saa tupakoida", virkkoi hän ja puhalteli pontevasti. "Olipa onni, että tapasin teidät, Kemp. Teidän pitää auttaa minua. Ajatelkaahan, että osuin tänne juuri nyt, kun olen oikein lemmon pinteessä — luullakseni olen ollut ihan järjiltäni. Millaista olenkaan saanut kokea! Mutta selvittäkäämme nyt asiat, antakaahan minun kertoa teille."
Hän otti lisää viskyä ja soodavettä. Kemp nousi, katsahti ympärilleen ja haki itselleen lasin viereisestä tyhjästä huoneesta.
"Se on hurjaa — mutta luullakseni voin sentään juoda."
"Te ette ole paljon muuttunut, Kemp, näinä kahtenatoista vuotena. Te kohtuulliset miehet ette muutu. Kylmät ja säännölliset… Mutta kuulkaahan! Ryhtykäämme yhdessä työhöni".
"Mutta kuinka se kaikki tapahtui?" kysyi Kemp, "ja millä lailla muutuitte tuollaiseksi?"
"Herran tähden, antakaa minun polttaa hetkinen rauhassa. Sitten alan kertoa teille."
Mutta juttu jäi sinä iltana kertomatta. Näkymättömän Miehen ranteessa alkoi taas tuntua tuskia. Hän oli kuumeinen ja uupunut ja alkoi taas hautoa mielessään takaa-ajoa kukkulan rinnettä alas ja ravintolan luona sattunutta kahakkaa. Hän aloitti kertomuksensa ja poikkesi siitä. Hän puhui katkonaisesti Marvelista ja veti savuja kiihkeämmin, ja hänen äänensä kävi vihaiseksi. Kemp koetti käsittää niin paljon kuin voi.
"Hän pelkäsi minua — sen huomasin hyvinkin, että hän pelkäsi", toisteli Näkymätön Mies moneen kertaan. "Hän koetti pujahtaa käsistäni — alituisesti hän pyrki poikkeamaan syrjään! Mikä hupsu minä olenkaan!"
"Se rakki!"
"Olin raivoissani. Olisin voinut tappaa hänet…"
"Mistä saitte ne rahat?" kysyi Kemp äkkiä.
Näkymätön Mies oli jonkun aikaa vaiti. "En voi nyt kertoa sitä teille."
Hän voihkaisi äkkiä ja kumartui eteenpäin, tukien näkymätöntä päätään näkymättömiin käsiinsä.
"Kemp", virkkoi hän, "en ole nukkunut lähes kolmeen vuorokauteen, paitsi että olen pari kertaa torkkunut tunnin aikaa. Minun täytyy pian päästä nukkumaan."
"No niin, ottakaa minun huoneeni — ottakaa tämä huone."
"Mutta kuinka voin nukkua? Jos nukun, pääsee hän karkuun. Uh! Mitä sillä on väliä?"
"Millaisen haavan te saitte?" kysyi Kemp.
"Ei se mitään — raapaisi vain verinaarmun. Voi hitto, kuinka minua nukuttaa!"
"Miksi ette pane maata?"
Näkymätön mies tuntui tarkastelevan Kempiä. "Koska minusta olisi erikoisen vastenmielistä joutua lähimmäisteni vangiksi", virkkoi hän hitaasti.
Kemp säpsähti.
"Mikä hupsu minä olen!" sanoi Näkymätön Mies, lyöden kovasti pöytään.
"Nyt olen herättänyt tuon ajatuksen mielessänne."
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Näkymätön Mies nukkuu
Niin uupunut ja haavoittunut kuin Näkymätön Mies olikin, ei hän ottanut uskoakseen Kempin sanaa, ettei hänen vapauttaan loukattaisi. Hän tutki makuuhuoneen molemmat ikkunat, veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunanpuoliskot päästäkseen varmuuteen Kempin väitteestä, että niiden kautta sopi karata. Yö oli hyvin rauhallinen ja tyyni ja uusikuu laskeutui paraikaa nummen yli. Sitten hän tutki makuuhuoneen ja molempien vaatekammioiden ovien avaimet saadakseen selville, että niilläkin voi varmentaa vapauttaan. Lopulta hän ilmaisi tyytyvänsä. Hän seisoi takan edessä matolla, ja Kemp kuuli haukotuksen.
"Olen pahoillani", virkkoi Näkymätön Mies, "etten voi kertoa teille tänä iltana kaikkea, mitä olen tehnyt. Mutta olen lopen uupunut. Se on epäilemättä eriskummaista. Se on hirveää! Mutta uskokaa minua, Kemp, että tämänaamuisista todisteluistanne huolimatta se on aivan mahdollista. Olen tehnyt keksinnön. Aioin säilyttää sen omana tietonani. En voi. Minulla täytyy olla toveri. Ja te… Me voimme suorittaa sellaisia asioita… Mutta jääköön huomiseksi. Nyt, Kemp, minusta tuntuu kuin minun täytyisi nukkua tai muuten näännyn kuoliaaksi."
Kemp seisoi keskellä huonetta tuijottaen päättömään pukuun. "Luultavasti minun nyt on jätettävä teidät", sanoi hän. "Se on — uskomatonta. Jos sattuisi kolme tällaista asiaa, jotka mullistaisivat kaikki tähänastiset käsitykseni, niin tulisin hulluksi. Mutta se on todellista! Voinko tehdä mitään muuta hyväksenne?"
"Ainoastaan sanoa minulle hyvää yötä", vastasi Griffin.
"Hyvää yötä", sanoi Kemp ja pudisti näkymätöntä kättä. Hän käveli sivuttain ovelle.
Äkkiä lähti aamunuttu kävelemään suoraan häntä kohti. "Ymmärtäkää mitä tarkoitan", sanoi puku. "Ei mitään yrityksiä houkutella minua ansaan tai ottaa kiinni! Tai…"
Kempin kasvot muuttuivat hiukan. "Muistaakseni annoin jo lupaukseni", vastasi hän.
Kemp sulki oven hiljaa takanaan, ja avain kiertyi heti hänen lähdettyään. Seisoessaan siinä avuttoman hämmästyksen ilme kasvoillaan hän kuuli nopeiden askelien rientävän vaatekammion ovelle, ja sekin lukittiin. Kemp löi kädellä otsaansa. "Näenkö unta? Onko maailma tullut hulluksi, vai olenko minä?"
Hän naurahti ja laski kätensä lukitulle ovelle. "Nyt on ilmeinen mielettömyys ajanut minut ulos omasta makuuhuoneestani!" mutisi hän.
Hän meni portaiden päähän, kääntyi ja tuijotti lukittuihin oviin. "Se on totta", sanoi hän. Hän koetteli sormillaan niskaansa, jossa oli pieni ruhjevamma. "Eittämättömän totta!
"Mutta…"
Hän pudisti toivottomasti päätään, kääntyi ja lähti alakertaan.
Sytytettyään ruokasalin lampun hän otti esille sikaarin ja alkoi kävellä huoneessa huudahdellen. Silloin tällöin hän väitteli itsensä kanssa.
"Näkymätön!" virkkoi hän.
"Onko olemassa näkymätöntä eläintä?… Meressä kyllä. Tuhansia — miljoonia. Kaikki toukat, kaikki pikku nuppielävät ja sauvakkaiset, kaikki mikroskooppiset olennot, maneettikalat! Meressä on enemmän näkymättömiä kuin näkyväisiä olentoja! Enpä ole milloinkaan sitä ajatellut… Ja lammikoissakin! Kaikki pienet lammikon asukkaat — värittömän, läpikuultavan liman pisteet!… Mutta ilmassa! Ei!"
"Se on mahdotonta."
"Mutta sittenkin — miksi ei?"
"Jos ihminen olisi lasia, näkyisi hän sittenkin!"
Hän alkoi miettiä syvemmin. Kolme sikaaria oli hajaantunut valkeaksi tuhaksi matolle, ennenkuin hän jälleen alkoi mutista. Silloin häneltä pääsi vain huudahdus. Hän kääntyi sivuttain, lähti ulos ruokasalista, meni pieneen vastaanottohuoneeseensa ja sytytti siellä kaasun. Se oli pieni huone, sillä tohtori Kemp ei pitänyt elinkeinona käytännöllistä lääkärintointa. Siellä olivat päivän sanomalehdet. Saman aamun lehti oli huolimattomasti avattuna heitetty syrjään.
Hän otti sen käteensä, käänsi sen ja luki kirjoituksen, jonka nimenä oli "Omituinen juttu Ipingistä". Se oli sama, jonka merimies oli Port Stowessa työläästi tavaillut Marvelille. Kemp luki sen kiireesti.
"Kääriytynyt vaatteisiin", sanoi Kemp. "Valepuvussa! Salaten sen! 'Ei kukaan näytä huomanneen hänen onnettomuuttaan'. Mitä hittoa hän oikein puuhaa?"
Hän pudotti lehden, ja hänen silmänsä hakivat eri tahoilta. "Ahaa", sanoi hän ja otti käteensä St. James's Gazetten, joka oli taivutettu kokoon, kuten oli tuotukin. "Nyt pääsemme totuuden perille", sanoi hän ja avasi lehden. Parin palstan levyinen kirjoitus sattui hänen silmiinsä. "Kokonainen kylä Sussexissa menettää järkensä" oli sen otsake.
"Laupias taivas!" sanoi Kemp lukien kiihkeästi uskomatonta kertomusta Ipingissä edellisenä iltapuolena sattuneista tapauksista, jotka jo on kuvattu. Aamupainoksen selostus julkaistiin toisella sivulla uudestaan.
Hän luki sen toistamiseen. "Juoksi katuja pitkin lyöden oikealle ja vasemmalle, Jaffers tainnoksissa. Herra Huxter kovissa tuskissa — vieläkin kykenemätön kuvailemaan näkemäänsä. Kiusallinen nöyryytys kappalaiselle. Nainen sairaana kauhusta. Ikkunoita säpäleinä. Tämä merkillinen juttu luultavasti perätön. Liian hyvä jäädäkseen julkaisematta — pilajuttuna."
Hän pudotti lehden ja tuijotti tyhmistyneenä eteensä. "Luultavasti perätön!"
Hän otti lehden taas käteensä ja luki uudelleen koko jutun.
"Mutta milloin se maankiertäjä siihen sekaantuu? Miksi hemmetissä hän ajoi takaa maankiertäjää?"
Hän istahti äkkiä sairassohvalle.
"Hän ei ole ainoastaan näkymätön", virkkoi hän, "vaan hän on hullu!
Murhanhaluinen!…"
Kun päivänkoitto alkoi sekoittaa kalpeuttaan ruokasalin lampunvaloon ja sikaarinsavuun, asteli Kemp vieläkin edestakaisin koettaen käsittää uskomatonta.
Hän oli kerrassaan liian kiihtynyt nukkuakseen. Hänen palvelijansa, jotka tulivat unisina alakertaan, huomasivat hänet ja olivat taipuvaisia päättelemään, että liiallinen työnteko oli aiheuttanut hänelle tämän vaivan. Hän antoi heille kummallisia, mutta täysin selviä määräyksiä tuoda aamiaista kahdelle hengelle näkötornin työhuoneeseen ja sitten pysyä pohjakerroksessa. Senjälkeen hän yhä käveli ruokasalissa, kunnes tuli aamun sanomalehti. Siinä oli paljon sanoja, mutta perin vähän asiaa, paitsi edellisen illan uutisten vahvistamista. Lisäksi oli hyvin huono selostus Burdockissa sattuneista merkillisistä tapauksista. Siitä Kemp sai pääpiirteittäin tietää, mitä oli tapahtunut "Hauskoissa Kriketin pelaajissa", ja näki Marvelin nimen. "Hän pakotti minut seuraansa vuorokaudeksi", todisti Marvel. Ipingin juttuun oli tullut joitakin vähäpätöisiä lisäseikkoja, joista huomattavin oli kylän sähkölennätinlankojen katkaiseminen. Mutta mikään ei luonut valoa siihen yhteyteen, joka Näkymättömällä Miehellä oli maankiertäjän kanssa — sillä Marvel ei ollut antanut mitään selitystä niistä kolmesta kirjasta ja rahoista, jotka hänellä oli hallussaan. Epäuskoinen sävy oli kadonnut, ja joukko uutistenhankkijoita ja tiedustelijoita oli jo täydessä touhussa muokkaamassa tätä asiaa.
Kemp luki joka hivenen selostuksesta ja lähetti sisäkkönsä hankkimaan kaikki mahdolliset aamulehdet. Nekin hän ahmi.
"Hän on näkymätön", virkkoi hän. "Ja näyttääpä kuin hänessä olisi hulluudeksi kehittyvä raivopäisyys. Mitä kaikkea hän voikaan tehdä! Ja nyt hän on tuolla yläkerrassa vapaana kuin ilma. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?"
"Olisikohan esimerkiksi kunniasanan rikkomista, jos… Ei."
Hän astui pienen siistimättömän nurkkapöydän luo ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Puolivalmiina hän repi sen ja kirjoitti uuden. Hän luki sen läpi ja tarkasteli sitä. Sitten hän otti kirjekuoren ja piirsi siihen osoitteeksi "Eversti Adye, Port Burdock".
Näkymätön Mies heräsi juuri silloin. Hän oli pahalla tuulella, ja Kemp, joka varoi kaikkia ääniä, kuuli hänen tassuttavien jalkojensa astuvan kiireesti yläpuolellaan olevan sänkykamarin poikki. Sitten viskattiin tuoli kumoon, ja pesutelineen juomalasi paiskattiin rikki. Kemp riensi yläkertaan ja koputti kiihkeästi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Vähän alkeisperusteita
"Mikä on hätänä?" kysyi Kemp, kun Näkymätön Mies päästi hänet sisään.
"Ei mikään", kuului vastaus.
"Mutta hitto vieköön! Entä se särkeminen?"
"Tilapäistä vimmastusta", vastasi Näkymätön Mies. "Unohdin tämän käsivarteni. Se on kipeä."
"Te olette jokseenkin kerkeä sellaisiin temppuihin."
"Niin olen."
Kemp käveli huoneen poikki ja korjasi lasin sirpaleet. "Nyt tiedetään teistä kaikki", virkkoi Kemp nousten seisomaan. "Kaikki, mitä tapahtui Ipingissä ja tuolla laaksossa. Maailma on huomannut näkymättömän kansalaisensa. Mutta ei kukaan tiedä, että te olette täällä."
Näkymätön mies noitui.
"Salaisuutenne on tullut ilmi. Käsittääkseni se oli salaisuus. En tunne suunnitelmianne, mutta tietysti haluan hartaasti auttaa teitä."
Näkymätön Mies istuutui vuoteelle.
"Yläkerrassa on aamiainen valmiina", sanoi Kemp puhuen niin huolettomasti kuin mahdollista, ja ilokseen hän huomasi oudon vieraansa mielellään nousevan. Kemp kulki edellä kapeita portaita näkötorniin.
"Ennenkuin voimme tehdä mitään muuta", sanoi Kemp, "on minun saatava kuulla vähän lähemmin tästä teidän näkymättömyydestänne". Hän oli istuutunut vilkaistuaan hermostuneesti ulos ikkunasta sellaisen henkilön näköisenä, jonka on pakosta juteltava. Hänen epäilyksensä, oliko koko asiassa lainkaan järkeä, leimahti ilmi ja häipyi taas hänen katsellessaan pöydän toiselle puolelle, missä Griffin istui aamiaista syömässä päättömänä ja kädettömänä aamunuttuna, pyyhkien näkymättömiä huuliaan ihmeellisellä tavalla pitelemäänsä lautasliinaan.
"Se on perin yksinkertaista — ja uskottavaa", sanoi Griffin pannen lautasliinan syrjään.
"Epäilemättä teistä itsestänne, mutta…" huomautti Kemp naurahtaen.
"Aivan niin, mutta tuntuipa se minustakin alussa uskomattomalta. Nyt sensijaan, hyväinen aika!… Mutta me saamme vielä suuria aikaan! Vasta Chesilstowessa tämän keksin."
"Chesilstowessa?"
"Matkustin sinne Lontoosta lähdettyäni. Tiedättehän, että luovuin lääketieteestä ja kävin käsiksi fysiikkaan. Ettekö? Niin minä tein. Valo viehätti minua."
"Ahaa!"
"Näköilmiöiden tiiviys! Koko se ala on oikea arvoitusten verkko, mutta sen läpi hohtaa petollisesti ratkaisuja. Ja ollessani vain kahdenkolmatta vanha ja täynnä innostusta, sanoin: 'Minäpä omistan elämäni tähän tutkimukseen. Tämä on sen arvoista.' Tiedättehän, millaisia hupsuja olemme kahdenkolmatta vanhoina?"
"Hupsuja silloin tai hupsuja nyt", virkkoi Kemp.
"Aivan kuin tieto voisi antaa mitään tyydytystä miehelle! Mutta minä kävin työhön käsiksi, kuin neekeri. Ja olin tehnyt ankarasti työtä ja ajatellut asiaa kuusi kuukautta, ennenkuin äkkiä tulvahti valoa erään silmukan läpi — ihan sokaisevasti. Keksin väriaineiden ja valon taittumisen yleisen periaatteen — kaavan, mittausopillisen ilmaisumuodon, jossa on — neljä ulottuvaisuutta. Hupsut, tavalliset ihmiset — tavalliset matemaatikotkaan eivät tiedä mitään siitä, mitä jokin yleinen lausuma saattaa merkitä atoomifysiikan tutkijalle. Kirjoissa, niissä kirjoissa, jotka se kulkuri on piilottanut, on ihmeitä, kummallisia asioita! Mutta se ei ollut järjestelmä, se oli vain aate, joka olisi voinut johtaa järjestelmään, ja sen avulla olisi käynyt mahdolliseksi muuttamatta aineen mitään muuta ominaisuutta — paitsi joissakin tapauksissa väriä — supistaa sekä kiinteän että nestemäisen aineen valontaittaminen niin vähäiseksi kuin ilma taittaa valoa, mikäli tavoitellaan käytännöllistä päämäärää."
"Ohoh", sanoi Kemp. "Sepä on kummallista! Mutta en vielä oikein ymmärrä… Voin käsittää, että te tuolla lailla voitte turmella kallisarvoisen kiven, mutta elävän olennon näkymättömäksi tekeminen on aikojen takana."
"Juuri niin", sanoi Griffin. "Mutta muistakaapa, että näkyväisyys riippuu näkyväisten olentojen liikkumisesta valossa. Sallikaa minun selittää teille alkeellisetkin seikat aivan kuin ette niitä tietäisi. Se tekee tarkoituksen selvemmäksi. Tiedätte ihan hyvin, että kappale joko imee itseensä valoa tai heijastaa tai taittaa valonsäteitä tai saa toimeen kaikki nämä ilmiöt. Jollei se heijasta tai taita tai ime itseensä valoa, ei se sinänsä voi näkyä. Te näette esimerkiksi himmeänpunaisen laatikon, koska sen väri imee osan valosta ja heijastaa muun osan kaikki punaiset valosäteet silmäänne. Jollei se imisi mitään erikoista osaa valoa, vaan heijastaisi kaikki, silloin se olisi loistava valkoinen laatikko. Hopeinen! Timanttilaatikkokaan ei ime paljon valoa eikä paljon heijasta yleisestä pinnastaan, mutta vain toisin paikoin, missä pinta on otollisempi valolle, se taittuu ja heijastuu, jolloin näette loistavia valovälähdyksiä ja läpihohtoja. Jonkinlaisen valoluurangon. Lasilaatikko ei ole niin loistava eikä selvästi näkyvä kuin timanttilaatikko, koska se taittaa ja heijastaa vähemmän valoa. Ymmärrättehän? Joistakin näkökulmista voitte nähdä ihan selvästi sen läpi. Muutamat lasilajit ovat näkyvämpiä kuin toiset — piilasinen laatikko olisi kirkkaampi kuin tavallisesta ikkunalasista tehty. Hyvin ohuesta tavallisesta lasista tehtyä laatikkoa olisi vaikea nähdä huonossa valaistuksessa, koska se tuskin imisi vähääkään valoa ja taittaisi ja heijastaisi perin vähän. Ja jos panette tavallisen valkean lasilevyn veteen, ja etenkin jos panette sen johonkin vettä tiiviimpään nesteeseen, haihtuu se melkein kokonaan näkyvistä, koska valo, joka kulkee vedestä lasiin, taittuu ja heijastuu tai ylipäänsä muuttuu ainoastaan perin vähän. Se on melkein yhtä näkymätön kuin hiilihappo- tai vetysuihku ilmassa. Ja täsmälleen samasta syystä!"
"Niin", myönsi Kemp, "se on selvää. Tuon kaiken tietää nykyään joka koulupoikakin."
"Ja nyt mainitsen toisen seikan, jonka kuka koulupoika tahansa saa tietää. Jos lasilevy murskataan, Kemp, ja hakataan jauhoksi, käy se paljon näkyvämmäksi ilmassa ollessaan. Lopulta se muuttuu läpinäkymättömäksi, valkeaksi jauhoksi. Se johtuu siitä, että jauhossa on monin kerroin enemmän lasin pintoja, joissa tapahtuu valon taittuminen ja heijastuminen. Lasilevyssä on vain kaksi pintaa; jauhossa valo heijastuu tai taittuu joka hiukkasessa, jonka läpi se kulkee, ja hyvin vähän valoa pääsee kokonaan jauhon puhki. Mutta jos valkoista lasijauhoa pannaan veteen, katoaa se heti näkyvistä. Jauhoksi murskatulla lasilla ja vedellä on melkein sama valontaittaminen, toisin sanoen, valo taittuu tai heijastuu hyvin vähän siirtyessään toisesta toiseen.
"Te saatte lasin näkymättömäksi panemalla sen nesteeseen, jolla on melkein sama valontaittaminen. Läpikuultava esine käy näkymättömäksi, jos se pannaan johonkin aineeseen, joka taittaa valoa melkein samassa määrässä. Ja jos mietitte vain sekunninkin ajan, huomaatte myöskin, että lasijauho saataisiin näkymättömäksi ilmassa, jos sen valontaittaminen voitaisiin tehdä samaksi kuin ilman. Sillä silloin ei tapahtuisi mitään taittumista tai heijastumista valon kulkiessa lasista ilmaan."
"Niinpä kyllä", myönsi Kemp. "Mutta ihminen ei ole lasijauhoa."
"Ei", sanoi Griffin. "Hän on läpikuultavampi."
"Se on juttua!"
"Tuollaista puhuu tohtori! Kuinka ihminen saattaa unohtaa! Oletteko kymmenessä vuodessa jo unohtanut fysiikkanne? Ajatelkaahan vain esineitä, jotka ovat läpikuultavia, vaikkeivät siltä näytä. Paperi esimerkiksi on valmistettu läpikuultavista kuiduista ja on valkeaa ja läpinäkymätöntä samasta syystä kuin lasijauhokin. Öljytkää valkea paperi, täyttäkää öljyllä hiukkasten välit, niin ettei enää tapahdu taittumista tai heijastumista muualla kuin pinnassa — silloin se muuttuu yhtä läpikuultavaksi kuin lasi. Eikä ainoastaan paperi, vaan puuvillasäikeet, liinasäikeet, villasäikeet, puusäikeet, ja luu, Kemp, liha, Kemp, tukka, Kemp, kynnet ja hermot, Kemp, suorastaan koko ihmisen rakenne, paitsi hänen verensä punaisuutta ja hänen tukkansa tummaa väriä, kaikki on läpikuultavaa, väritöntä kudosta — niin vähäinen seikka riittää tekemään meidät näkyväiseksi toisillemme. Enimmäkseen eivät elävän olennon säikeet ole läpinäkymättömämpiä kuin vesi."
"Tuo on ihan selvää!" huudahti Kemp. "Viime yönä ajattelin vain meritoukkia ja maneettikaloja!"
"Nyt ymmärrätte minut! Ja kaiken sen, mitä tiesin ja ajattelin vuotta myöhemmin kuin olin lähtenyt Lontoosta — kuusi vuotta sitten. Mutta pidin sen omana tietonani. Minun oli työskenneltävä hirveän epäedullisissa olosuhteissa. Hobbema, professorini, oli tieteellinen heittiö, aatteiden varas — hän nuuski aina. Ja te tunnette tiedemaailman konnamaisen järjestelmän. Minä yksinkertaisesti en tahtonut julkaista ja antaa hänelle osaa ansiostani. Jatkoin tutkimustani. Pääsin yhä lähemmäksi sitä, että olisin voinut ruveta kokeilemaan kaavallani, jolloin siitä olisi tullut tosiasia. En kertonut sitä ainoallekaan elävälle sielulle, koska aioin repäisevällä tavalla paiskata keksintöni maailman nähtäväksi ja tulla yhdellä iskulla kuuluisaksi. Ryhdyin tutkimaan ihonvärin kysymystä täyttääkseni muutamia aukkoja, ja äkkiä — en tahallani, vaan sattumalta — tein erään fysiologisen havainnon."