"No minkä?"
"Nähkääs, veren punainen väriaine voidaan muuttaa valkeaksi, värittömäksi, ja kuitenkin se säilyttää kaikki ne kyvyt, joita sillä nyt on!"
Kempiltä pääsi epäuskoisen hämmästyksen huudahdus.
Näkymätön Mies nousi seisaalle ja alkoi kävellä pienessä työhuoneessa edestakaisin. "Teidän sopii hyvinkin huudahtaa. Muistan sen illan. Oli hyvin myöhä — päivällä minulla oli kiusana töllistelevät, tyhmät ylioppilaat — ja toisinaan työskentelin aamunkoittoon asti. Äkkiä, häikäisevänä ja täydellisenä, se välähti mieleeni. Olin yksin, laboratoriossa oli hiljaista, pitkät kynttilät paloivat kirkkaasti ja äänettömästi… 'Saattaisi tehdä eläimen, elävän kudoksen, läpikuultavaksi! Sen voisi tehdä näkymättömäksi! Kaiken muun paitsi ihonvärin. Minä voisin olla näkymätön', sanoin äkkiä käsittäen, mitä merkitsi olla niin luonnottoman vaaleaverinen kuin minä olin, keksittyäni tämän salaisuuden. Se ihan huumasi. Jätin sen suodatuksen, joka minulla oli paraikaa tekeillä, ja menin suuren ikkunan ääreen katselemaan tähtiä. 'Voisin olla näkymätön', toistelin itsekseni.
"Sellaisen tempun suorittaminen olisi suorastaan enemmän kuin taikuutta. Ja minä näin ajatukseni silmillä selvästi kaiken sen suurenmoisuuden, mitä näkymättömyys merkitsisi ihmiselle. Salaperäisyyttä, valtaa, vapautta. En nähnyt mitään varjopuolia. Ajatelkaahan vain! Ja minä ryysyinen, köyhä, orjuutettu tutkija, joka opetin tomppeleita maaseudun lukiossa, voisin äkkiä tulla — tällaiseksi. Kysyn teiltä, Kemp, olisitteko te… Kuka tahansa, uskokaa pois, olisi täysin sieluin antautunut siihen tutkimukseen. Ja minä työskentelin kolme vuotta, ja jokaiselta vaikeuden kukkulalta, jonka yli ponnistelin, näkyi taas uusi. Siinä oli loppumattomia yksityiskohtia! Ja yhä uutta epätoivoa! Professori, maaseutulaisprofessori, aina nuuskimassa. 'Milloin alatte julkaista tuota tutkimustanne', tiedusteli hän alinomaa. Ja ne opiskelijat, ahdashenkiset ja mitättömät olennot! Kolme vuotta sitä kesti…
"Ja kolme vuotta salaa nähtyäni sellaista vaivaa huomasin mahdottomaksi suorittaa sitä loppuun — se oli mahdotonta…"
"Kuinka niin?" kysyi Kemp.
"Raha", vastasi Näkymätön Mies ja meni taas tuijottamaan ulos ikkunasta.
Hän kääntyi äkkiä. "Ryöstin ukolta — isältäni. Rahat eivät olleet hänen, ja hän ampui itsensä."
KAHDESKYMMENES LUKU
Portland-kadun varrella
Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi hänet pois tähystelemästä.
"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette.
Ottakaa tuolini."
Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.
Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.
"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti, läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet — se oli ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.
"Muistan, kuinka menin takaisin tyhjään kotiin sen tienoon kautta, joka kerran oli ollut kylä ja jonka ahneet rakentajat olivat paikanneet ja parsineet kaupungin rumaksi irvikuvaksi. Joka suunnalla ulottui mittariukuja häväistyille vainioille asti, päättyen soraläjiin ja reheviin, märkiin rikkaruohoihin. Muistan itseni kuihtuneena, mustana hahmona kulkemassa pitkin liukasta, kiiltävää jalkakäytävää, ja minussa heräsi se outo tunne, että tuon paikan likainen arvokkuus ja törkeä kauppahenki oli minulle vierasta…
"En surrut isääni rahtuakaan. Hän tuntui minusta oman hupsun tuntehikkuutensa uhrilta. Tavallinen tekopyhyys vaati minun läsnäoloani hautajaisissa, mutta se ei oikeastaan ollut minun asiani.
"Mutta kävellessäni Isoakatua pitkin palasi entinen elämäni vähäksi aikaa mieleeni. Tapasin sen tytön, jonka olin tuntenut kymmenen vuotta sitten. Meidän katseemme osuivat yhteen…
"Jokin sai minut kääntymään ja puhelemaan hänen kanssaan. Hän oli hyvin jokapäiväinen ihminen.
"Kaikki oli kuin unta, koko tämä käynti vanhalla tutulla paikalla. En tuntenut itseäni silloin yksinäiseksi enkä huomannut joutuneeni maailmasta autiuteen. Minä tajusin kyllä kadottaneeni myötätuntoni, mutta pidin siihen syynä elämän yleistä tyhjyyttä. Palatessani huoneeseeni olin kuin jälleen tapaavinani todellisuuden. Siellä olivat tutut, rakastetut esineet. Siellä olivat työkapineeni ja kokeeni valmiina odottamassa. Eikä enää ollut juuri mitään vaikeuksia jäljellä, paitsi yksityisseikkojen sovittelemista.
"Kerron teille, Kemp, ennemmin tai myöhemmin kaikki monimutkaiset vaiheet. Meidän ei nyt tarvitse niitä kosketella. Enimmäkseen ne ovatkin numeroilla merkityt niihin kirjoihin, jotka se kulkuri piilotti, lukuunottamatta muutamia aukkoja, jotka mieluummin pidän muistissani. Meidän täytyy saada hänet kiinni. Meidän on hankittava ne kirjat takaisin. Mutta tärkein vaihe oli sijoittaa läpikuultava esine, jonka valontaittamista oli vähennettävä, kahden jonkinlaisen eetterivärähtelyn keskuksen väliin, joista myöhemmin kerron teille lähemmin. Ei — ne eivät ole Röntgen-säteiden värähtelyjä. Luullakseni ei näitä minun säteitäni olekaan kuvattu, mutta joka tapauksessa ne ovat kyllin selviä. Tarvitsin kaksi pientä dynamoa — etusijassa, ja ne sain toimeen halvalla kaasukoneella. Ensiksi kokeilin valkean villakankaan palasella. Perin ihmeellistä oli nähdä sen pehmenevän ja vaalenevan välähdysten roihutessa ja sitten heikkenevän aivan kuin savukiemuraksi ja katoavan.
"Tuskin saatoin uskoa, että olin saanut sen toimeen. Ojensin käteni tyhjyyteen, ja siinä oli kangaspalanen yhtä kiinteänä kuin konsanaan. Tunnustelin sitä kömpelösti, niin että se putosi lattialle. Kesti vähän aikaa, ennenkuin taas löysin sen.
"Sitten sain kokea jotakin kummallista. Kuulin takanani naukumista ja kääntyessäni näin laihan, valkean, hyvin likaisen kissan ikkunan ulkopuolella vesisäiliön kannella. Eräs ajatus juolahti mieleeni. 'Kaikki on sinulle valmiina', ajattelin ja menin ikkunan luo, avasin sen ja kutsuin hiljaa. Se tuli sisään hyrräten — eläin parka oli nälissään — ja minä annoin sille vähän maitoa. Kaikki ruokani oli astiakaapissa huoneeni nurkassa. Sitten se kulki nuuskien ympäri huonetta tahtoen ilmeisesti kotiutua luokseni. Näkymätön vaatepalanen sai sen vähän ymmälle. Kunpa olisitte nähnyt sen sylkevän siihen! Mutta minä sovitin sen mukavasti pielukselle rullavuoteeseeni ja annoin sille voita saadakseni sen pesemään itseään."
"Ja te koettelitte keksintöänne kissaan?"
"Niin tein. Mutta eipä ole leikinasia antaa kissalle rohtoja, Kemp! Ja yritys epäonnistui."
"Epäonnistui?"
"Kahdessa kohdassa. Esteenä olivat kynnet ja erikoinen väriaine — mikä se onkaan? Kissan silmän takaseinässä. Tiedättehän?"
"Tapetum."
"Niin, tapetum. Se ei menestynyt. Annettuani sitä ainetta, jonka piti valkaista veri, ja tehtyäni sille eräitä muita temppuja, se sai ooppiumia, ja sitten panin sen ja pieluksen, jolla se makasi, koneen päälle. Ja kun kaikki muu oli vaalennut ja kadonnut, olivat sen pienet aavemaiset silmät jäljellä."
"Kummallista."
"En osaa sitä selittää. Se oli tietenkin siteissä ja lastoissa — niin ettei se päässyt karkuun, mutta se heräsi ollessaan vielä huumaantunut ja naukui surullisesti. Silloin joku koputti. Alakerrasta tuli vanha vaimo, joka epäili minua elävältäleikkaamisesta — juopotteleva vanha hupsu, jolla koko maailmassa ei ollut muuta hoidettavaa kuin kissa. Minä otin vähän kloroformia, nukutin kissan ja avasin oven. 'Taisin kuulla kissan naukumista', sanoi hän. 'Onko se minun kissani?' 'Ei ainakaan täällä', vastasin hyvin kohteliaasti. Hän näytti vähän epäluuloiselta ja koetti kurkistaa ohitseni huoneeseen, joka hänen mielestään kaiketi näytti hyvin omituiselta — tyhjät seinät, verhottomat ikkunat, rullavuode, kaasulaite lepattamassa, säteilevät pisteet levottomassa liikkeessä ja lisäksi ilmassa vähän kloroformin hajua. Hänen täytyi lopulta tyytyä ja lähteä tiehensä."
"Kuinka kauan sitä kesti?" kysyi Kemp.
"Kolme tai neljä tuntia — sen kissan koe. Luut ja jänteet ja rasva katosivat viimeiseksi, ja värillisten karvojen päät. Mutta, kuten sanoin, silmien takaosa ei ottanut haihtuakseen, se on sitkeää, sateenkaaren väristä ainetta.
"Ulkona oli jo kauan ollut pimeä, ennenkuin se toimitus päättyi, eikä mitään muuta voinut nähdä kuin hämärät silmät ja kynnet. Minä pysäytin kaasukoneen, tunnustelin ja silitin elukkaa, joka oli vielä tunnoton, irroitin sen siteet ja sitten, väsynyt kun olin, jätin sen nukkumaan näkymättömälle pielukselle ja menin vuoteeseen. Minun oli vaikea saada unta. Makasin hereilläni ajatellen jonninjoutavia asioita, kerraten mielessäni tuon kokeen yhä uudelleen tai uneksien kuumeisesti olennoista, jotka muuttuivat ympärilläni epäselviksi ja katosivat, kunnes kaikki — jopa pohjakin altani — häipyi näkyvistä, ja niin jouduin sellaisen sairaloisen, ahdistavan painajaisen valtaan kuin joskus sattuu. Noin kahden ajoissa alkoi kissa naukua ympäri huonetta. Koetin vaientaa sitä puhelemalla sille ja sitten päätin ajaa sen ulos. Muistan, kuinka pelästyin raapaistessani tulta — ei näkynyt muuta kuin pyöreät, kiiluvat, vihreät silmät — eikä mitään niiden ympärillä. Olisin antanut sille maitoa, mutta minulla ei ollut. Se ei tahtonut pysyä hiljaa, vaan istuutui oven luo naukumaan. Koetin ottaa sitä kiinni, aikoen työntää sen ulos ikkunasta, mutta se ei antanut tarttua itseensä, vaan katosi. Se naukui yhä eri paikoissa huoneessani. Vihdoin avasin ikkunan ja aloin kolistella. Luullakseni se vihdoin meni ulos. En ole sitten nähnyt tai kuullut siitä mitään.
"Sitten — ties miksi — aloin taas ajatella isäni hautajaisia ja synkkää, tuulista mäenrinnettä, kunnes päivä valkeni. Huomasin toivottomaksi koettaa nukkua ja sulkien oven jälkeeni lähdin aamulla kävelemään pitkin katuja."
"Ette suinkaan tahdo väittää, että maailmassa nyt kiertelee Näkymätön
Kissa?" kysyi Kemp.
"Jollei sitä jo ole tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Miksi ei?"
"Miksi ei?" toisti Kemp. "En aikonut keskeyttää."
"Hyvin luultavasti se on tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Tiedän sen varmasti eläneen neljä päivää sen jälkeen ja kuljeskelleen erään ristikkoportin luona Tichfield-kadulla, koska näin siellä seisoskelevan ihmisjoukon, joka koetti ottaa selville, mistä naukuminen kuului."
Hän oli vaiti melkein minuutin ajan. Sitten hän taas äkkiä jatkoi:
"Muistan sen aamun ennen muuttumistani hyvinkin selvästi.
"Olin varmasti kävellyt Portland-katua pitkin, sillä muistan Albany-kadun kasarmit ja ratsumiesten tulleen sieltä ulos, ja lopulta huomasin istuvani auringonpaisteessa ja tunsin outoa pahoinvointia Primrose-kukkulan huipulla. Oli aurinkoinen tammikuun päivä — tuollainen kirkas pakkaspäivä, joita oli tänä vuonna ennen lumen tuloa. Väsyneet aivoni koettivat aprikoida asemaa ja keksiä jotakin toimintasuunnitelmaa.
"Hämmästyin huomatessani, että palkintoni oli nyt ulottuvissani, niin epävarmalta kuin sen saavuttaminen olikin näyttänyt. Mutta nyt olin lopen uupunut, melkein nelivuotinen yhtämittainen jännittävä työ oli tehnyt minut kykenemättömäksi tuntemaan mitään voimakkaampaa liikutusta. Olin välinpitämätön ja koetin turhaan saada takaisin ensimmäisten tutkimusteni innostusta ja sitä keksimisvimmaa, joka oli pannut minut kestämään harmaantuneen isänikin sortumisen. Ei millään näyttänyt olevan arvoa. Tajusin kyllä selvästi, että tämä oli vain ohimenevä alakuloisuuden puuska, joka johtui liikarasituksesta ja unettomuudesta, ja että saisin tarmoni takaisin lääkkeillä tai levolla.
"Ainoa, mitä voin selvästi ajatella, oli se, että asia oli toimitettava loppuun asti. Siitä päähänpistosta en voinut vapautua. Ja se oli tehtävä pian, sillä rahani olivat melkein lopussa. Katselin ympärilleni mäenrinteellä, missä lapset leikkivät palvelustyttöjen vartioimina, ja koetin ajatella kaikkia niitä eriskummaisia etuja, joita näkymätön mies saisi maailmassa. Jonkun ajan kuluttua kömmin kotiin, söin vähän, otin aika annoksen strykniiniä ja menin vaatteet päällä nukkumaan vuoteeseeni, jota ei ollut pöyhitty… Strykniini on erinomaisen vahvistavaa, Kemp. Se karistaa ihmisestä velttouden."
"Sepä hittoa", sanoi Kemp. "Se on kuin piru pullossa."
"Heräsin kovin vahvistuneena, melkeinpä ärtyneenä. Ymmärrättekö?"
"Tunnen kyllä sen aineen."
"Silloin joku koputti ovelle. Se oli isäntäni, joka tuli uhkailemaan ja kyselemään, vanha Puolan juutalainen, jolla oli pitkä, harmaa takki ja rasvaiset tohvelit. Hän väitti olevansa varma siitä, että olin yöllä kiduttanut kissaa — vanhan akan kieli oli tehnyt tehtävänsä. Hän vaati minulta tietoa, kuinka sen laita oli. Tämän maan lait elävältäkiduttamista vastaan ovat hyvin ankarat — hän voisi joutua vastuuseen siitä asiasta. Kielsin tietäväni mitään kissasta. Sitäpaitsi oli pienen kaasukoneen värinää voitu kuulla läpi koko talon, sanoi hän. Se oli tietysti totta. Hän tunkeutui ohitseni huoneeseen ja katseli ympärilleen saksalaisten hopeasankaisten silmälasiensa yli. Äkkiä heräsi mielessäni se pelko, että hän voisi saada jotakin vihiä salaisuudestani. Koetin pysytellä hänen ja laatimani keskityskoneen välillä, ja se teki hänet vain entistä uteliaammaksi. Mitä minä muka hommasin? Miksi olin aina yksin ja salaperäinen? Oliko se laillista? Oliko se vaarallista? Minä en maksanut muuta kuin tavallisen vuokran. Hänen talonsa oli aina ollut erittäin arvossapidetty — häpeällisessä ympäristössä. Äkkiä kiivas luontoni ei jaksanut enää pysyä aisoissa. Käskin hänen mennä ulos. Hän alkoi vastustella, jaaritella oikeudestaan käydä joka huoneessa. Tartuin hänen kaulukseensa — jokin repesi — ja hän lensi viipottaen omaan käytäväänsä. Minä läimäytin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja istuuduin väristen.
"Hän piti aika melua ulkopuolella, mutta minä en välittänyt siitä, ja hetken kuluttua hän lähti pois.
"Mutta se toimitti asiassa ratkaisevan käänteen. En tiennyt, mitä hän aikoi, enkä edes, kuinka pitkälle hänen valtansa ulottuisi. Uuteen huoneistoon muuttaminen olisi merkinnyt viivytystä — minulla oli kaikkiaan vain kaksikymmentä puntaa jäljellä, enimmäkseen pankissa — eikä minulla ollut siihen varaa. Pitikö kadota? Se oli välttämätöntä. Sitten toimitettaisiin tutkinto, ja huoneeni puhdistettaisiin.
"Ajatellessani, että työni mahdollisesti paljastuisi tai keskeytyisi juuri viime tingassa, suutuin ja päätin toimia. Kiiruhdin ulos, mukana kolme muistiinpanokirjaani ja shekkivihkoni — ne ovat nyt sen kulkurin hallussa — ja osoitin ne lähimmästä postikonttorista Portland-kadun varrelle erääseen toimistoon, josta saa noutaa kirjeitä ja paketteja. Koetin mennä ulos hiljaa. Palatessani näin isännän astuvan rauhallisesti yläkertaan — hän oli luullakseni kuullut oven sulkeutuvan. Olisitte nauranut nähdessänne hänen hypähtävän syrjään portaiden käänteessä minun tullessani hurjaa vauhtia hänen jäljessään. Hän tuijotti minuun mennessäni hänen ohitseen, ja minä paukautin oven kiinni, niin että talo tutisi. Kuulin hänen laahustavan ylös siihen kerrokseen, jossa huoneeni oli, epäröivän ja lähtevän taas alas. Aloin heti työskennellä kojeillani.
"Sain kaikki valmiiksi sinä iltana ja yönä. Istuessani vielä niiden kemiallisten ainesten sairaloisen ja unettavan vaikutuksen alaisena, jotka hävittävät veren värin, kuului taas koputus ovelle. Se lakkasi, askeleet loittonivat, mutta tulivat takaisin. Sitten uudistui koputus. Koetettiin työntää jotakin oven alle — sinistä paperia. Minä nousin vihanpuuskassa ja kiskaisin oven selkoselälleen. 'Mitä nyt?' kysyin.
"Siinä oli isäntäni tuomassa häätökäskyä tai jotakin sentapaista. Hän ojensi sen minulle, näki jotakin outoa käsissäni ja kohotti silmänsä kasvoihini.
"Hetkisen hän tuijotti. Sitten hän päästi tolkuttoman huudahduksen, pudotti kynttilän ja asiapaperin yhtaikaa ja mennä kompuroi pimeää käytävää pitkin portaille.
"Vedin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja astuin kuvastimen luo. Silloin ymmärsin hänen kauhunsa… Kasvoni olivat valkeat kuin valkea kivi.
"Mutta siinä oli kaikki hirveätä. En ollut aavistanut sellaisia kipuja. Yötä, joka oli täynnä viiltävää tuskaa, sairautta ja nääntymystä. Hampaani kalisivat, vaikka ihoani poltti, ja koko ruumiini oli kuin tulessa, mutta minä makasin kuin jäykkä kuolema. Nyt ymmärsin, miksi kissa oli naukunut siihen asti, kunnes sain annetuksi sille kloroformia. Onneksi asuin yksin ja avuttonna huoneessani. Toisinaan huokailin ja voihkin ja puhelin. Mutta minä pysyin lujana… Menetin tajuntani ja heräsin raukeana pimeässä.
"Tuska oli poissa. Luulin tappavani itseni, enkä siitä välittänyt. En milloinkaan unohda silloista aamunkoittoa ja outoa kauhua nähdessäni, että käteni olivat muuttuneet kuin himmeäksi lasiksi, ja katsellessani, kuinka ne kävivät kirkkaammiksi ja ohuemmiksi valon lisääntyessä, kunnes lopulta voin nähdä niiden läpi huoneeni ruman epäjärjestyksen, vaikka suljin läpikuultavat silmäluomeni. Jäseneni muuttuivat lasimaisiksi, luut ja valtimot häipyivät kokonaan, ja pienet valkeat hermot hävisivät viimeiseksi. Purin hampaani yhteen ja kestin loppuun asti… Vihdoin jäivät jäljelle vain kynsien elottomat reunat kalpeina ja valkeina ja jokin sormiini tullut ruskea happotahra.
"Ponnistausin pystyyn. Aluksi olin voimaton kuin kapalolapsi — kompuroin jaloilla, joita en voinut nähdä. Olin heikko ja hyvin nälissäni. Menin parranajokuvastimen eteen ja tuijotin tyhjään — minusta ei näkynyt muuta kuin silmieni verkkokalvon takana jotakin heikkoa väriainetta, joka oli sumuakin ohuempaa. Minun täytyi nojata pöytään ja painaa otsaani lasiin.
"Vain hurjalla tahdonponnistuksella jaksoin laahautua jälleen koneen luo ja täydentää muutoksen.
"Nukuin aamupäivän vetäen lakanan silmilleni estääkseni valoa pääsemästä niihin, ja puolipäivän tienoissa heräsin koputukseen. Voimani oli palannut. Nousin istumaan, kuuntelin ja erotin kuiskauksia. Hypähdin seisomaan ja aloin niin ääneti kuin mahdollista irroittaa koneeni liitteitä, jaellen sen osia ympäri huonetta, hävittääkseni kaikki ohjeet sen kokoonpanemiseksi. Sitten kuului taas koputusta ja ääniä, ensiksi isäntäni ja sitten kahden muun. Aikaa voittaakseni vastasin heille. Näkymätön kangaspalanen ja pielus sattuivat käsiini. Minä avasin ikkunan ja pudotin ne alas vesisäiliön kannelle. Samalla kun ikkuna aukeni, kuului ovelta kova jysähdys. Joku oli törmännyt sitä vastaan aikoen murtaa lukon. Mutta ne tukevat salvat, jotka olin ruuvannut siihen muutamia päiviä aikaisemmin, pidättivät miestä. Tämä hyökkäys pelästytti minua ja suututti. Aloin vavista ja kiirehtiä.
"Keräsin kokoon joitakin irtonaisia papereita, olkia, käärepaperia ja niin edespäin huoneen keskelle ja avasin kaasujohdon. Raskaita iskuja alkoi jysähdellä ovelle. En voinut löytää tulitikkuja. Raivoissani löin seinää nyrkeilläni. Käänsin jälleen kaasujohdon kiinni, hyppäsin ulos ikkunasta vesisäiliön kannelle, suljin jälleen ikkunanpuoliskon ja istuuduin turvallisena ja näkymättömänä, mutta vihasta väristen, katselemaan tapausten kulkua. Minä näin heidän särkevän laudoituksen erästä kohdasta, ja samassa he olivat murtaneet salpojen sinkilät ja seisoivat oviaukossa. Siinä olivat isäntä ja hänen kaksi poikapuoltaan — kahdenkymmenen kolmen tai neljän vuotiaita vahvoja miehiä. Heidän takanaan touhusi heti alakerran vanha akka.
"Voitte kuvailla heidän hämmästystään, kun he huomasivat huoneen tyhjäksi. Toinen nuorista miehistä syöksyi heti ikkunan luo, työnsi sen auki ja katseli ulos. Hänen tuijottavat silmänsä ja paksuhuulinen, partainen naamansa tuli jalan päähän kasvoistani. Teki melkein mieleni lyödä vasten hänen tyhmää kuonoaan, mutta pidin kuitenkin kurissa nyrkkini.
"Hän katseli suoraan lävitseni. Samoin toisetkin, jotka tulivat hänen luokseen. Vanhus meni kurkistamaan vuoteen alle, ja sitten kaikki hyökkäsivät astiakaapille. Heidän täytyi lopulta keskustella asiasta juutalaisten kielellä ja lontoolaisten murteella. He tulivat siihen johtopäätökseen, etten ollutkaan vastannut heille, vaan että heidän mielikuvituksensa oli pettänyt. Tavattoman ylpeyden tunne tuli vihani sijalle katsellessani ikkunan ulkopuolelta noita neljää ihmistä — sillä vanha eukkokin tuli sisään tähyillen ympärilleen epäluuloisesti kuin kissa — kun he siinä koettivat arvata, minne olin mennyt.
"Ukko, sikäli kuin ymmärsin hänen kieltensekoitustaan, oli eukon kanssa yhtä mieltä siitä, että minä harjoitin elävältäleikkaamista. Pojat väittivät siistityllä englanninkielellä, että minä olin sähkötaituri ja vetosivat dynamoihin ja radiaattoreihin. He pelkäsivät hermostuneina minun palaavan, vaikka huomasinkin jäljestäpäin, että he olivat panneet ulko-oven salpaan. Vanha eukko kurkisti astiakaappiin ja vuoteen alle. Muuan toinen vuokralainen, vihanneskaupustelija, joka asui erään teurastajan kanssa vastapäisessä huoneessa, ilmestyi portaiden yläpäähän. Hänet kutsuttiin sisälle, ja hän sai kuulla sekavia asioita.
"Mieleeni juolahti, että ne erikoiset radiaattorit, jotka minulla oli, voisivat jonkun älykkään, sivistyneen ihmisen käsiin joutuessaan ilmaista minut liian selvästi. Niinpä otin tilaisuudesta vaarin, laskeuduin ikkunalaudalta huoneeseen ja väistyen syrjään vanhan eukon tieltä kallistin toisen pienen dynamon irti toisesta, jonka päällä se seisoi, ja löin murskaksi molemmat. Kuinka he kauhistuivatkaan!… Heidän koettaessaan selittää läiskinää pujahdin ulos huoneesta ja lähdin hiljaa alakertaan.
"Menin erääseen arkihuoneeseen ja odotin, kunnes he tulivat alas yhä väitellen ja esittäen arveluitaan, kaikki vähän pettyneinä, kun eivät olleet löytäneet mitään 'kauhistuttavaa', ja myös vähän ymmällä siitä, millainen heidän suhteensa minuun oli lain mukaan. Heti kun he olivat menneet alas pohjakerrokseen, pujahdin jälleen ylös tulitikkulaatikko kädessäni ja sytytin kasan, johon olin kerännyt papereita ja muuta törkyä, panin tuolit ja vuoteen sen viereen, johdin siihen kaasua kumiputken avulla…"
"Sytytittekö talon?" huudahti Kemp.
"Sytytin. Se oli ainoa keino, jolla sain jälkeni peitetyiksi, ja epäilemättä talo oli vakuutettu… Avasin hiljaa ulko-oven salvat ja lähdin ulos kadulle. Olin näkymätön, ja vasta silloin aloin käsittää, mikä erikoinen etu minulla oli näkymättömyydestäni. Päässäni ihan vilisi kaikenlaisia hurjia ja ihmeellisiä asioita, joita nyt sain rankaisematta suunnitella ja toimittaa."
YHDESKOLMATTA LUKU
Oxford-kadulla.
Mennessäni alakertaan ensimmäistä kertaa, huomasin erään aavistamattoman vaikeuden, kun en voinut nähdä jalkojani. Pari kertaa kompastuinkin ja olin odottamattoman kömpelö tarttuessani ovenripaan. Mutta kun en katsellut alas, osasin kohtalaisen hyvin kävellä vaakasuoralla pinnalla.
"Saatte uskoa, että mielentilani oli kiihtynyt. Minusta tuntui samanlaiselta kuin tuntuisi näkevästä miehestä, jolla on vanua jalkapohjissa ja kahisemattomat vaatteet sokeain kaupungissa. Minussa heräsi hurja halu olla vallaton, pelästyttää ihmisiä, lyödä heitä selkään, viskellä toisten hattuja hukkaan ja ylimalkaan mellastaa tavattoman etuni turvissa.
"Mutta tuskin olin päässyt Portland-kadulle (asuntoni oli siellä lähellä suurta kangasmyymälää), kun kuulin pahaa kalinaa ja sain kovan iskun takaapäin. Käännyttyäni näin miehen kantavan korillista soodavesikarahveja ja katselevan hämmästyneenä taakkaansa. Vaikka yhteentörmäys oli todellakin satuttanut minua, oli hänen hämmästyksessään jotakin niin hassunkurista, että purskahdin kovaan nauruun. 'Korissa on piru', sanoin ja väänsin sen äkkiä irti hänen kädestään. Hän ei osannut vastustella, ja minä heilautin koko taakan ylös ilmaan.
"Mutta muuan ajurihoukkio, joka seisoi erään kapakan ulkopuolella, hyökkäsi äkkiä paikalle, ja hänen ojennetut sormensa tarttuivat kiusallisen lujasti korvani alapuolelle. Pudotin kaikki karahvit ajurin päälle, niin että ne särkyivät. Silloin käsitin, kuinka tyhmästi olin menetellyt, sillä ympärilläni kuulin huutoja ja askelten kopinaa ja näin ihmisiä tulevan ulos myymälöistä ja ajoneuvojen pysähtyvän, ja kiroten hupsuuttani peräydyin erästä myymälän ikkunaa kohti ja aioin pujahtaa pois tästä metelistä. Hetkisen kuluttua olisin pusertunut väkijoukon keskelle ja ehdottomasti tullut ilmi. Työnsin syrjään erään teurastajan sällin. Onneksi hän ei kääntynyt katsomaan sitä tyhjyyttä, joka oli sysännyt hänet tieltään. Sitten kiersin ajurin nelipyöräisten rattaitten takaa. En tiedä, millä lailla he selittivät tämän jutun. Minä kiiruhdin suoraa päätä kadun poikki, joka onneksi oli vapaa, ja tuskin välittäen siitä minne päin kuljin peläten ilmitulemistani, mikä oli äsken ollut niin lähellä, syöksyin Oxford-kadun iltapäiväiseen tungokseen.
"Koetin päästä ihmisvirtaan, mutta se oli liian tiheä, jotta olisin sinne sopinut, ja heti astuttiin kantapäilleni. Siirryin katuojaan, mutta sen karkea pohja teki jalkapohjille kipeää, ja eräiden hitaasti kulkevien kaksipyöräisten rattaitten aisa töyttäsi kovasti lapaluuni alapuolelle, muistuttaen minulle, että olin jo saanut vakavan ruhjevamman. Hoipertelin syrjään rattaitten tieltä, vältin eräät lapsenvaunut kouristuksen tapaisella liikkeellä ja huomasin olevani äskeisten kärryjen takana. Silloin minut pelasti onnellinen ajatus, ja kun kärryt kulkivat hitaasti eteenpäin, seurasin heti niiden takana, vavisten ja hämmästyneenä tällaisesta käänteestä seikkailussani, enkä ainoastaan vavisten, vaan kylmästä väristen. Oli kirkas tammikuun päivä ja minä olin ilkosen alasti. Se ohut lieju, joka peitti katua, oli melkein jäässä. Niin hullulta kuin se nyt minusta näyttääkin, en ollut ottanut lukuun, että vaikka olinkin näkymätön, minun kuitenkin täytyi tuntea kaikkia ulkoilman vaikutuksia.
"Silloin välähti päähäni sukkela ajatus. Juoksin kärryjen viereen ja nousin niihin, ja niin ajoin hitaasti pitkin Oxford-katua ja Tottenham Court Roadin ohi värisevänä ja säikähtyneenä, nenäni tuhisten ensimmäisistä vilustumisen enteistä ja selkäni ruhjevammojen kiinnittäessä yhä enemmän huomiotani. Mielialani ei suinkaan ollut sama kuin syöstessäni ulos kymmenen minuuttia sitten, vaan niin erilainen kuin suinkin voi kuvitella. Tällainen näkymättömyys tosiaankin! Nyt ajattelin vain sitä, kuinka pääsisin pois tästä pinteestä, johon olin joutunut.
"Ajoimme hitaasti Mudien ohi, ja sitten kutsui nämä kärryt luokseen eräs iso nainen, jolla oli viisi kuusi keltaisilla nimilapuilla varustettua kirjaa. Minä hypähdin alas juuri parhaiksi päästäkseni hänen tieltään ja hipaisin lentäessäni erästä rautatien tavaravaunua. Lähdin astelemaan Bloomsbury Squarelle johtavaa ajotietä, aikoen kääntyä pohjoiseen museon toisella puolen ja siten päästä rauhallisemmalle alueelle. Olin nyt hirveästi vilustunut, ja minun asemani outous hermostutti minua niin, että juostessani valittelin. Torin länsinurkassa hypähti pieni valkea koira ulos apteekista ja lähti hurjasti viilettämään minua kohti kuono alhaalla.
"En ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi, että kuono merkitsee koiralla samaa kuin silmä näkevällä ihmisellä. Koirat huomaavat liikkuvan ihmisen hajun samoin kuin ihmiset hänen näkyvän olemuksensa. Pikku peto alkoi haukkua ja loikkia ja ilmaisi minun mielestäni liiankin selvästi huomanneensa minut. Riensin Russell-kadun poikki katsellen samalla olkapääni yli ja kuljin jonkin matkaa pitkin Montague-katua, ennenkuin tajusin, minne päin juoksin.
"Sitten kuulin soitonräminää ja katsahtaessani pitkin katua näin joukon ihmisiä olevan tulossa Russell-torilta, punaisia nuttuja ja pelastusarmeijan lippu etunenässä. En voinut toivoa voivani tunkeutua sellaisen väkijoukon läpi, kun toiset veisasivat ajotiellä, toiset ilkkuivat katukäytävillä, ja kun pelkäsin kääntyä takaisin ja joutua yhä kauemmas asunnostani, seurasin äkillistä päähänpistoa ja juoksin museon aitaa vastapäätä olevan talon valkeita portaita ylös ja seisoin siinä, kunnes väkijoukko olisi kulkenut ohi. Onneksi koira pysähtyi kuullessaan soittokunnan hälinää, oli kahden vaiheilla, kääntyi ympäri ja juoksi takaisin Bloomsbury Squarelle.
"Soittokunta tuli kohdalleni rämistäen itsetiedottoman ivallisesti jotakin virttä: 'Koska saamme Hänet nähdä?' ja minusta tuntui loppumattoman pitkältä, ennenkuin väkijoukko vyöryi jalkakäytävää pitkin ohitseni. Pom, pom pom … jymisi rumpu, enkä sillä hetkellä huomannut, kuinka kaksi poikanulikkaa pysähtyi aidalle viereeni. 'Katsoppas noita', sanoi toinen. 'Katsoppas mitä?' kysyi toinen. 'No, noita jalanjälkiä, paljaita. Samanlaisia kuin liejuunkin jää.'"
"Katsahdin maahan ja näin poikien pysähtyneen töllistelemään niitä mutaisia jälkiä, jotka olin jättänyt äsken valkaistuille portaille. Ohikulkevat ihmiset tyrkkivät heitä, mutta heidän kirottu järkensä oli takertunut jälkiini. 'Pom, pom, pom, koska, pom, saamme Hänet, pom, nähdä, pom, pom.' 'Paljasjalkainen mies on mennyt ylös portaita, tai sitten en ymmärrä mitään', virkkoi toinen. 'Eikä hän ole ollenkaan tullut alas. Ja hänen jalkansa on vuotanut verta.'
"Tihein ihmisjoukko oli jo kulkenut ohi. 'Katsohan, Teddy virkkoi nuorempi noista salapoliiseista perin hämmästyneellä äänellä ja osoitti suoraan jalkoihini. Vilkaisin alas ja näin heti jalkojeni ulkopiirteet liejupirskeiden merkitseminä. Hetkiseksi ihan halvaannuin."
"'Sepä vasta kummallista!' sanoi vanhempi. 'Hiton kummallista! Siinähän on aivan kuin jalan kummitus, eikö ole?' Hän epäröi ja läheni käsi ojennettuna. Eräs mies pysähtyi äkkiä nähdäkseen, mitä hän tavoitteli, ja sitten muuan tyttö. Seuraavalla hetkellä hän olisi koskettanut minuun. Silloin huomasin, mitä oli tehtävä. Astuin askeleen, poika hätkähti taaksepäin ja huudahti, ja kiivaasti hypähtäen pääsin seuraavan talon pylväskäytävään. Mutta pienempi poika oli kyllin tarkka pitämään silmällä liikkeitäni, ja ennenkuin olin kunnollisesti päässyt portaita alas jalkakäytävälle, oli hän toipunut hetkellisestä hämmästyksestään ja huusi, että jalat olivat menneet aidan yli.
"He riensivät katsomaan ja keksivät uusien jälkieni tulevan näkyviin alemmalla portaalla ja jalkakäytävällä.
"'Mitä siellä on?' kysyi joku.
"Jalkoja! Katsokaa! Jalat juoksevat!'
"Jokainen kadulla kulkeva, kolmea takaa-ajajaani lukuunottamatta, syöksyi eteenpäin pelastusarmeijan jäljessä, ja tämä tungos esti niin hyvin minua kuin heitäkin. Hämmästyneet huudahdukset ja kysymykset kuuluivat yhtenä sorinana. Hypähtämällä erään pojan yli pääsin lävitse, ja heti sitten juoksin päätäpahkaa Russell-torin ympäri, kuuden tai seitsemän kummastuneen ihmisen seuratessa askelteni jälkiä. Ei ollut aikaa mihinkään selityksiin, sillä muuten olisi koko lauma ollut kintereilläni.
"Kahdesti käännyin kadunkulmista, kolme kertaa juoksin kadun poikki ja palasin omille jäljilleni. Kun jalkani lämpenivät ja kuivuivat, alkoivat kosteat jäljet hävitä. Lopulta sain aikaa hengähtääkseni, hieroin jalkani puhtaiksi käsilläni ja niin pääsin kokonaan vapaaksi. Viimeiseksi näin tuosta laumasta ehkä kymmenkunnan hengen ryhmän tutkimassa suunnattomasti hämillään erästä vähitellen kuivuvaa jalanjälkeä, joka oli johtunut survaisusta lätäkköön Tavistock-aukeamalla ja joka oli heille yhtä käsittämätön kuin Crusoen yksinäinen löytö.
"Tämä juokseminen lämmitti minua jonkun verran, ja nyt jatkoin rohkeammalla mielellä matkaani sikäläisten monimutkaisten katujen kautta, joilla oli vähemmän liikettä. Selkäni oli käynyt hyvin jäykäksi ja kipeäksi, nielurauhasiani pakottivat ajurin sormien jäljet, ja kaulastani olivat hänen kyntensä repineet ihon rikki; jalkani olivat pahasti vialla, ja toiseen jalkaani tullut haava pakotti minut ontumaan. Huomasin ajoissa erään sokean miehen, joka tuli vastaani, ja pakenin liikaten, sillä pelkäsin hänen terävää vaistoaan. Kerran tai pari sattui jokin yhteentörmäys, ja ihmiset jäivät kummeksumaan korvissaan kaikuneita selittämättömiä kirouksia. Sitten tuli kasvoilleni jotakin hiljaista ja rauhallista, ja maahan laskeutui ohuen harson tapaan hitaasti leijailevia lumihiutaleita. Olin vilustunut, ja vaikka kuinka koetin, en voinut pidättäytyä silloin tällöin aivastamasta. Ja jokainen koira, joka tuli näkyviin kuono pitkällä ja uteliaasti nuuskien, oli minulle kauhistus.
"Sitten tuli juosten miehiä ja poikia, ensin yksi sitten useampia. He huusivat, että jossakin oli tulipalo, ja juoksivat sinnepäin, missä asuin, ja katsahtaessani taakseni pitkin katua näin mustan savupilven kohoavan kattojen ja puhelinlankojen yläpuolella. Olin varma siitä, että tulipalo riehui juuri minun asunnossani. Kaikki vaatteeni, koneeni, suorastaan koko omaisuuteni paitsi shekkikirjani ja kolmea nidosta muistiinpanojani, jotka odottivat minua Portland-kadun varrella, olivat siellä. Ne paloivat! Olin polttanut sillat takanani — jos koskaan ihminen on niin tehnyt! Koko seutu leimusi."
Näkymätön Mies vaikeni ja mietti. Kemp katsahti hermostuneesti ulos ikkunasta. "Niinpä niin", virkkoi hän, "jatkakaa".
KAHDESKOLMATTA LUKU
Tavaravarastossa
"Viime tammikuussa siis, lumipyryn alkaessa — joka ilmaisisi minut, jos lumi jäisi minuun kiinni! — väsyneenä, vilustuneena, kipeänä, sanomattoman kurjana ja vain puolittain varmana näkymättömyydessäni aloitin tämän uuden elämän, johon olen tuomittu. Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa, ei mitään välineitä, ei koko maailmassa ainoatakaan ihmisolentoa, johon olisin voinut luottaa. Jos olisin kertonut salaisuuteni, olisin ilmaissut itseni — tehnyt itsestäni pelkän näyttelyesineen ja harvinaisuuden. Sittenkin minun teki puolittain mieleni puhutella jotakuta ohikulkevaa ja antautua hänen armoilleen. Mutta tiesin liiankin selvästi, millaista kauhua ja raakaa töykeyttä lähentymisyritykseni herättäisi. En tehnyt mitään suunnitelmia kadulla. Ainoana pyrkimyksenäni oli päästä suojaan lumelta, saada itseni verhotuksi ja lämpimäksi. Vasta silloin voin toivoa pystyväni suunnittelemaan. Mutta minultakin, Näkymättömältä Mieheltä, pysyivät Lontoon talorivit suljettuina, lukittuina ja järkkymättömästi teljettyinä.
"Vain yksi asia oli selvästi edessäni — kylmyys, lumimyrskyn käsiin joutuminen, kurjuus ja yö.
"Silloin juolahti mieleeni loistava ajatus. Lähdin astumaan erästä Gower-kadulta Tottenham Court Roadille johtavaa katua pitkin ja huomasin olevani Omniumin, sen suuren kauppaliikkeen edustalla, josta saa ostaa kaikenlaista — tiedättehän sen paikan: lihaa, mausteita, palttinaa, huonekaluja, vaatteita, vieläpä öljymaalauksiakin — pikemmin monimutkainen, suunnaton kokoelma myymälöitä kuin yksi myymälä. Olin luullut tapaavani ovet auki, mutta ne olivatkin kiinni. Seisoessani avarassa sisäänkäytävässä pysähtyivät eräät ajoneuvot sen eteen, ja virkapukuinen mies — tiedättehän, sellainen, jolla on tuon liikkeen nimi 'Omnium' lakissaan — kiskaisi oven auki. Minun onnistui pujahtaa sisään, ja astuessani eteenpäin myymälässä — se oli se osasto, missä myydään nauhoja ja hansikkaita ja sukkia ja muuta senlaatuista tavaraa — jouduin tilavampaan osastoon, jossa oli eväsvasuja ja vitsoista tehtyjä huonekaluja.
"Mutta en tuntenut itseäni siellä turvalliseksi, ihmisiä kulki edestakaisin, ja minä hiiviskelin sinne tänne rauhattomasti, kunnes pääsin yläkerroksen suureen osastoon, jossa oli paljon vuodevaatteita. Kapusin niiden yli ja löysin lopulta lepopaikan keskellä suunnatonta kasaa villamatrasseja. Siellä oli jo sytytetty lamput, ja kun lämmin teki minulle hyvää, päätin jäädä piilopaikkaani ja sulkemisaikaan asti varoa niitä muutamia myyjiä ja ostajia, jotka siellä liikuskelivat. Sitten kuvittelin voivani varastaa sieltä ruokaa ja vaatteita ja valepuvun, hiiviskellä tutkimassa, mitä hyvää siellä oli, ja ehkä nukkua joillakin vuodevaatteilla. Se näytti kelpo suunnitelmalta. Aikomuksenani oli hankkia vaatteet, jotta olisin umpeen verhottu, mutta mukiinmenevä olento, saada rahaa ja sitten noutaa kirjani sieltä, missä ne odottivat minua, asettua jonnekin asumaan ja punoa suunnitelmia käyttääkseni täydellisesti hyväkseni kaikkia niitä etuja, joita näkymättömyyteni, niinkuin yhä kuvittelin, soi minulle lähimmäisteni rinnalla.
"Sulkemisaika tulikin pian. Ei kestänyt enempää kuin tunnin verran asettumisestani patjoille, kun huomasin ikkunankaihtimia vedettävän alas ja ostajia opastettavan ulos. Ja sitten alkoivat muutamat ripeät nuorukaiset huomattavan innokkaasti sovitella paikoilleen niitä tavaroita, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen. Minä lähdin pesästäni joukon harventuessa ja hiivin varovasti pois myymälän vähemmän autioihin paikkoihin. Sain todellakin hämmästyä huomatessani, kuinka nopeasti nuoret miehet ja naiset korjasivat ne tavarat, jotka oli päivän kuluessa levitetty myytäviksi. Kaikki tavaralaatikot, riippuvat kankaat, pitsikiehkurat, makeislaatikot sekatavarakaupan puolella, kaikenlaiset näytetavarat otettiin esille, taivutettiin kokoon ja pistettiin siisteihin säiliöihinsä, ja kaikki, mitä ei voitu ottaa alas ja siirtää syrjään, peitettiin jonkinlaisella karkealla, säkintapaisella kankaalla. Lopuksi nostettiin kaikki tuolit myymäpöydille, joten lattia jäi tyhjäksi. Heti kun joku näistä nuorista ihmisistä oli saanut työnsä tehdyksi, riensi hän ovelle niin pirteän näköisenä, että harvoin olen huomannut sellaista ilmettä kauppa-apulaisilla. Sitten saapui paikalle joukko nuorta väkeä, sirotellen lattialle sahajauhoja ja kantaen sankoja ja luutia. Minun oli mutkiteltava pysyäkseni poissa heidän tieltään, ja samalla pistelivät sahajauhot jalkapohjiani. Jonkin aikaa saatoin kuulla luutien kahinaa harhaillessani pimenevän huoneiston läpi, jota siivottiin. Ja vihdoin, kun oli kulunut tunti tai enemmänkin myymälän sulkemisen jälkeen, kuulin ovia lukittavan. Sitten tuli äänettömyys, ja minä kuljeskelin yksinäni avarassa ja mutkikkaassa myymälässä, sen käytävissä ja näytehuoneissa. Siellä oli ihan hiljaista. Muistan hyvin, kuinka kerran menin lähelle erästä Tottenham Court Roadin puolista sisäänkäytävää ja kuuntelin ohikulkijoiden kengänkorkojen kopinaa.
"Ensiksi menin siihen osastoon, jossa olin nähnyt sukkia ja hansikkaita. Oli pimeä, ja minun täytyi oikein hiton lailla etsiä tulitikkuja, jotka lopulta löysin kassapöydän pienestä laatikosta. Sitten minun oli haettava käsiini kynttilä. Täytyi kiskoa alas verhoja ja tutkia monia laatikoita ja lippaita, mutta lopulta minun onnistui tavata, mitä etsin: laatikon kyljessä oleva nimilappu ilmaisi siellä olevan lampaanvillaisia alushousuja ja liivejä. Sitten sukat, paksu kaulahuivi, ja sitten menin pukuosastoon, otin housut, takin ja palttoon ynnä leveälierisen hatun — sellaisen, joka sopii papille ja jonka reunat oli käännetty alas. Aloin taas tuntea olevani ihminen, ja lähinnä ajattelin nyt ruokaa.
"Yläkerrassa oli virvokehuone. Sieltä sain kylmää lihaa. Teekeittiössä oli vielä kahvia, minä sytytin kaasun, lämmitin kahvin ja jaksoin taas koko hyvin. Myöhemmin, kun hiiviskelin hakemassa peitteitä — minun oli lopulta tyydyttävä muutamiin untuvapeittoihin — saavuin sekatavaraosastoon, jossa oli kosolti suklaata ja säilykehedelmiä, vieläpä enemmän kuin oli minulle terveellistä, ja joku määrä valkeaa burgundiviiniä. Lähellä oli leikkitavaraosasto, ja mieleeni juolahti hyvä aate. Löysin muutamia keinotekoisia neniä — tiedättehän, vahaneniä, ja ajattelin, että pitäisi saada mustat silmälasit. Mutta Omniumissa ei ollut silmälasiosastoa. Nenästäni olikin ollut pulaa. Olin ajatellut maalata sen. Mutta tämä keksintö johti mieleeni tekotukan ja naamarin ynnä muuta sentapaista. Lopulta lähdin nukkumaan untuvapeittojen väliin hyvin lämpimästi ja mukavasti.
"Viimeiset ajatukseni ennen uneen vaipumistani olivat mieluisimmat, mitä olin tuntenut muutokseni jälkeen. Olin ruumiillisen huolettomuuden tilassa, ja se tuntui mielessänikin. Kuvittelin voivani aamulla pujahtaa pois huomaamatta, vaikka olin puettu, verhoten kasvoni valkealla vaatteella, ja ostaa silmälasit varastamillani rahoilla ja sitten täydentää valepukuni. Näin sekavia unia kaikista niistä kummallisista asioista, jotka olivat tapahtuneet muutamien viime päivien kuluessa. Niinpä näin ruman pikku juutalaisisäntäni kirkumassa huoneissaan, hänen molemmat poikansa ihmettelemässä ja vanhan eukon ryppyiset kasvot hänen kysyessään kissaansa. Uudelleen sain kokea sen omituisen ilmiön, että näin vaatekappaleen katoavan, ja sitten jouduin tuuliselle mäenrinteelle nenäänsä tuhistelevan vanhan miehen luo, joka mutisi: 'Maasta olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tulla' isäni avoimen haudan partaalla.
"'Sinäkin', virkkoi jokin ääni, ja äkkiä minua työnnettiin hautaan päin. Ponnistelin vastaan, huusin ja vetosin hautajaisvieraisiin, mutta he jatkoivat tunteettomina juhlamenoja. Samoin vanha pappikin, joka ei yhtään pysähtynyt, vaan yhä mutisi ja tuhisi koko hautajaismenojen ajan. Käsitin olevani näkymätön ja kuulumaton ja valtavien voimien pitävän minua hallussaan. Ponnistelin turhaan, minun oli pakko suistua reunalta alas, arkku kumahti ontosti, kun putosin sille, ja hiekkaa lensi jälkeeni lapiollisittain. Ei kukaan välittänyt minusta, ei kukaan huomannut minua. Tein suonenvedontapaisia ponnistuksia ja heräsin.
"Kalpea Lontoon aamusarastus oli tullut, talo oli täynnä kylmää, harmaata valoa, jota tunki ikkunankaihtimien nurkista. Nousin istumaan enkä vähään aikaan voinut käsittää, missä tämä avara huoneisto myymäpöytineen ja monine kangaspakkoineen, peite- ja pieluskasoineen ja rautapilareineen saattoi olla. Sitten kuulin keskustelua, ja samassa muistini palasi.
"Silloin näin kaukana erään osaston kirkkaassa valaistuksessa, siellä kun jo oli nostettu ikkunankaihtimet, kaksi miestä, jotka tulivat minuun päin. Kapusin seisomaan ja katselin ympärilleni löytääkseni pakotien. Juuri silloin sai liikkumiseni synnyttämä kahina heidät huomaamaan minut. Luullakseni he näkivät vain jonkun olennon liikkuvan nopeasti ja ääneti poispäin. 'Kuka se on?' huusi toinen, ja toinen karjaisi: 'Seis siellä!' Syöksyin erään nurkan ympäri ja jouduin täyttä vauhtia — muistakaa, että olin kasvoton olento! — erästä viisitoistavuotista honteloa poikaa vastaan. Hän kiljaisi, ja minä heitin hänet syrjään, syöksyin hänen ohitseen, käännyin toisen kulman ympäri ja onnellisen ajatuksen johtamana heittäydyin vatsalleni erään myymäpöydän taakse. Seuraavalla hetkellä juoksi jalkoja ohitseni, ja minä kuulin huutoja 'Kaikki miehet oville!' Niinikään erotin kysyttävän, mitä oli tekeillä, sekä annettavan miehestä mieheen neuvoja, kuinka minut oli otettava kiinni.
"Maaten lattialla tunsin olevani ihan sekaisin pelästyksestä. Mutta niin omituiselta kuin se tuntuneekin, ei mieleeni sillä hetkellä juolahtanut riisua vaatteitani, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä. Luultavasti ohjasi minua päätökseni päästä karkuun puettuna. Silloin huusi joku myymäpöytien välisestä aukosta: 'Täällä hän on!'
"Hypähdin seisomaan, sieppasin tuolin myymäpöydältä ja lennätin sen sitä tomppelia kohti, joka oli huutanut, käännyin, törmäsin erääseen toiseen kulman takana, heitin hänet kierimään pitkin lattiaa ja ryntäsin ylös portaita. Hän nousi jaloilleen, päästi huudon ja juoksi portaita ylös ihan kintereilläni. Portaiden yläpäähän oli pinottu joukko sellaisia vaaleita ruukkuja — miksi niitä nyt sanotaan?"
"Taideteollisuusmaljakoiksi", virkkoi Kemp.
"Aivan niin. No, minä seisoin ylimmällä portaalla, sieppasin yhden maljakon pinosta ja murskasin sen hänen tyhmään päähänsä, kun hän tuli kimppuuni. Koko maljakkopino suistui alas, ja minä kuulin huutoja ja askeleita joka taholta. Tein mielettömän hyökkäyksen virvokeosastoon, ja siellä rupesi minua ajamaan takaa eräs mies, joka oli puettu valkoisiin kuin mieskokki. Tein viimeisen epätoivoisen käännöksen ja huomasin olevani lamppu- ja rautatavaraosastossa. Menin siellä myymäpöydän taakse ja odotin kokkia. Kun hän syöksyi sisälle ensimmäisenä takaa-ajajien joukossa, löin hänet ihan koukkuun lampulla. Hän mätkähti lattiaan, ja minä aloin myymäpöydän taakse kyyristyneenä heitellä pois vaatteitani niin nopeasti kuin saatoin. Takki, nuttu, housut, kengät heltisivät pian, mutta lampaanvillaiset liivit takertuivat mieheen kuin nahka. Kuulin useampien miesten lähestyvän, kokki makasi hiljaa myymäpöydän toisella puolella sanattomaksi taintuneena tai pelästyneenä, ja minun oli tehtävä uusi loikkaus, niinkuin kaniinin, joka ajetaan ulos puupinosta.
"'Tätä kautta, poliisi', kuulin jonkun huutavan. Huomasin jälleen olevani entisessä vuodevaateosastossa, ja perällä oli vaatekaappien sokkelo. Syöksyin niiden väliin, heittäydyin pitkälleni, pääsin liiveistäni eroon äärettömästi rimpuiltuani ja seisoin taas vapaana miehenä, läähättäen ja kauhistuneena, kun nurkan takaa ilmestyi poliisi kolmen myyjän kanssa. He hyökkäsivät ottamaan liivit ja tohvelit ja tarttuivat housujen kaulukseen. 'Hän heittelee pois saalistaan', sanoi muuan nuorista miehistä. 'Hänen täytyy olla jossakin täällä.'
"Mutta sittenkään he eivät löytäneet minua.
"Seisoin ja katselin jonkun aikaa, kuinka he ajoivat minua takaa, ja noiduin huonoa onneani, kun olin menettänyt vaatteet. Menin sitten virvokehuoneeseen, join vähän sieltä löytämääni maitoa ja istuuduin tulen ääreen miettimään asemaani.
"Hetkisen kuluttua tuli sisälle kaksi apulaista, jotka alkoivat hyvin kiihtyneinä puhella tästä asiasta ja olivat kuin järjiltään. Kuulin liioitellun kuvauksen tuhotöistäni ja arveluita olinpaikastani. Sitten pohdin taas suunnitelmia. Oli ehdottomasti mahdotonta saada täältä mitään varastetuksi, etenkin kun nyt oli pantu hälytys toimeen. Menin alas varastohuoneeseen nähdäkseni oliko siellä mitään mahdollisuutta siepata ja varustaa osoitteella jokin paketti, mutta minä en ymmärtänyt sikäläistä järjestelmää. Noin yhdentoista aikaan, kun lumi oli heti maahan tultuaan sulanut ja päivä oli kauniimpi ja vähän lämpimämpi kuin edellinen, tulin siihen päätökseen, että tästä tavaratalosta ei voinut mitään viedä, ja lähdin taas ulos katkeroituneena huonosta onnestani, mielessäni vain peräti hämäriä suunnitelmia vastaisen varalta."
KOLMASKOLMATTA LUKU
Drury-kujalla
"Mutta nyt jo alattekin käsittää asemani täydellisen epäedullisuuden", jatkoi Näkymätön Mies. "Minulla ei ollut mitään suojaa, ei verhoa. Vaatteiden hankkiminen merkitsi kaikista eduista luopumista, ja silloin minusta olisi tullut outo ja kammottava olento. Minä paastosin, sillä jos olisin syönyt, jos olisin täyttänyt itseni hitaasti sulavalla ravintoaineella, olisin taas tullut eriskummaisella tavalla näkyväksi."
"Sitä en ollenkaan ollut ajatellut", huomautti Kemp.
"En minäkään. Ja lumi oli varoittanut minua muista vaaroista. En voinut kulkea ulkona lumessa — se tarttui minuun ja ilmaisisi minut. Sadekin voisi luoda minulle vetiset rajat, tehdä minusta kiiltäväpintaisen miehen — kuplan. Ja sumu — minä olisin kuin heikko kupla sumussa, kuin kuori, rasvainen ja kiiltävä ihmisen kajastus. Sitäpaitsi minä keräsin lokaa nilkkoihini, irtonaista likaa ja pölyä nahkaani liikkuessani ulkosalla Lontoon ilmassa. En tiennyt, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin tulisin näkyväksi siitäkin syystä. Mutta selvästi huomasin, ettei se voisi kestää kovin kauan."
"Ei ainakaan Lontoossa."
"Menin Portland-kadulle päin köyhälistökortteleihin ja huomasin olevani sen kadun päässä, jonka varrella olin asunut. En kulkenut sitä tietä, koska siellä oli väentungosta kadun puoliväliin asti sytyttämäni talon vieläkin savuavien raunioitten kohdalla. Tärkein kysymys, joka minun oli saatava heti ratkaistuksi, oli vaatteiden hankkiminen. Sitten eräässä tuollaisessa rihkamakaupassa — jollaisissa on sanomalehtiä, makeisia, leikkikaluja, paperitavaroita, myöhästyneitä jouluhullutuksia ja muuta — näin varaston naamareita ja neniä ja muistin sen ajatuksen, jonka Omniumin leikkikalut olivat mielessäni herättäneet. Käännyin, en enää umpimähkään, ja kuljin kiertoteitse välttääkseni vilkasliikkeisiä katuja Strandin pohjoispuolisille takakaduille, sillä muistin eräillä teatterien puvustonhoitajilla olevan myymälänsä siellä, vaikkakaan en oikein selvästi missä.
"Päivä oli kylmä, ja pureva tuuli puhalsi pitkin pohjoiseen johtavia katuja. Minä marssin nopeasti välttääkseni yllätystä. Jokainen meno kadun poikki oli vaarallinen, jokainen ohikulkija sellainen olento, jota oli tarkoin varottava. Eräs mies, jota koetin sivuuttaa Bedford-kadun päässä, kääntyi äkkiä minua kohti, törmäsi kiinni ja työnsi minut ajotielle, niin että olin vähällä joutua ohikulkevien kaksipyöräisten kärryjen alle. Niiden ajaja päätteli varmaankin, että hän oli saanut jonkunlaisen kohtauksen. Tämä yhteentörmäys teki minut niin voimattomaksi, että menin Covent Gardenin torille ja istuuduin joksikin aikaa huohottaen ja vapisten erääseen rauhalliseen nurkkaan orvokkikojun luo. Tunsin kylmettyneeni uudelleen, ja niin oli minun vähän ajan kuluttua lähdettävä pois, jotta aivastukseni eivät herättäisi huomiota.
"Vihdoin saavutin tavoittamani päämäärän. Se oli likanen kärpästen tahrima pikku myymälä lähellä Drury-kujaa pienen solan varrella. Siellä oli ikkuna täynnä kimmeltäviä pukuja, valejalokiviä, tekotukkia, tohveleita, kaapuja ja teatterivalokuvia. Myymälä oli vanhanaikainen, matala ja pimeä, ja sen yläpuolella kohosi rakennus nelikerroksisena, synkkänä ja ikävän näköisenä. Kurkistin ikkunan läpi ja, kun en nähnyt siellä ketään, menin sisään. Oven avaaminen pani rämisevän kellon soimaan. Minä jätin sen auki ja pujahdin tyhjän vaatetelineen ohi erään kääntökuvastimen takaiseen nurkkaan. Kesti noin minuutin verran, ennenkuin ketään ilmestyi. Silloin kuulin raskaiden askelien harppaavan huoneen poikki, ja myymälään tuli eräs mies.
"Suunnitelmani oli nyt täysin selvä. Päätin mennä sisälle taloon, kätkeytyä yläkertaan, odottaa sopivaa tilaisuutta ja, kun kaikki olisi rauhallista, penkoa esille tekotukan, naamarin, silmälasit ja puvun ja lähteä taas ulkoilmaan, ehkä eriskummaisena, mutta kuitenkin siedettävänä olentona. Ja sivumennen tietysti voisin ryöstää talosta niin paljon rahaa kuin tapaisin.
"Mies, joka oli tullut myymälään, oli lyhyt ja vähän kyttyräselkäinen. Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, pitkät käsivarret ja hyvin lyhyet käyrät jalat. Ilmeisesti olin keskeyttänyt hänen ateriansa. Hän katseli ympärilleen myymälässä odottavan näköisenä. Siitä hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi, sitten vihaiseksi, kun hän näki myymälänsä olevan tyhjän. 'Lempo vieköön ne pojat!' virkkoi hän. Hän meni ovelle ja katseli katua kahteen suuntaan. Sitten hän taas tuli sisään, potkaisi oven sisukkaasti kiinni jalallaan ja meni mutisten takaisin sisäovelle.
"Minä astuin lähemmäksi seuratakseni häntä, ja siitä syntynyt kahina sai hänet äkkiä pysähtymään. Minäkin pysähdyin pelästyneenä hänen korvansa tarkkuudesta. Hän läimäytti sisäoven kiinni ihan kasvojeni edessä.
"Minä seisoin epäröiden. Äkkiä kuulin hänen nopeiden askeltensa palaavan, ja ovi aukeni taas. Hän seisoi katsellen ympärilleen myymälässä eikä näyttänyt vieläkään rauhoittuneen. Sitten hän itsekseen mutisten tutki myymäläpöydän taustaa ja kurkisti muutamien huonekalujen taakse. Senjälkeen hän jäi seisomaan epäröiden. Hän oli jättänyt sisäoven auki, ja minä pujahdin myymälän takaiseen huoneeseen.
"Se oli omituinen pikku huone, köyhästi kalustettu. Eräässä nurkassa oli joukko suuria naamareita. Pöydällä oli kesken jäänyt aamiainen, ja minun oli hiton kiusallista hengittää hänen kahvinsa hajua ja seisoa katselemassa, kuinka hän sisään tultuaan ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hänen pöytätapansakin olivat ärsyttävät. Kolme ovea vei tästä pikku huoneesta, niistä yksi vei yläkertaan ja yksi alakertaan, mutta ne olivat kaikki kiinni. Minä en voinut päästä ulos huoneesta niin kauan kuin hän oli siellä. Tuskin saatoin liikahtaa, sillä hän oli kovin valpas, ja selässäni tuntui pahoja vilunväreitä. Pari kertaa sain ajoissa tukahdutetuksi aivastuksen.
"Esiintymiseni tällaisessa näytelmässä oli kyllä uutta ja omituista, mutta sittenkin olin perinpohjin väsynyt ja suuttunut jo aikoja ennenkuin hän oli lopettanut aterioimisensa. Mutta lopulta hän herkesi syömästä, ja pannen kehnot saviastiansa mustalle tinatarjottimelle, jolla oli ollut hänen teekannunsa, ja kooten kaikki muruset sinapinväriseltä pöytäliinalta hän otti kaikki kapineet mukaansa. Hänen taakkansa esti häntä sulkemasta ovea takanaan, kuten hän muuten varmasti olisi tehnyt. En ole milloinkaan nähnyt ovien sulkemiseen niin mieltynyttä miestä kuin hän oli. Minä seuraan häntä pohjakerroksen hyvin likaiseen keittiöön ja pesukomeroon. Mielihyväkseni huomasin hänen alkavan pestä astioita, ja kun en hyötynyt mitään siellä olemisesta ja kivilattia oli kylmä jaloilleni, palasin yläkertaan ja istuuduin hänen tuoliinsa tulen ääreen, joka oli jo melkein loppuun palanut. Tuskin ajatellen mitään lisäsin vähän hiiliä. Rapina kutsui miehen heti ylös. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Sitten hän kurkisteli ympäri huonetta ja oli vähällä koskettaa minuun. Tuonkaan nuuskimisen jälkeen hän tuskin näytti tyytyvän. Hän pysähtyi oviaukkoon ja loi vielä yleissilmäyksen huoneeseen, ennenkuin lähti alas.
"Sain kauan odottaa pikku huoneessa, ennenkuin hän tuli takaisin avaten yläkerran oven. Minä hiivin hänen kintereillään.
"Portailla hän äkkiä pysähtyi, niin että olin törmätä häneen kiinni. Hän seisoi katsellen taaksepäin suoraan kasvoihini ja kuunteli. 'Olisin voinut vaikka vannoa', mutisi hän. Hänen pitkä karvainen kätensä siveli hänen alahuultaan, ja hän silmäili ylös ja alas portaita. Sitten hän murahti ja lähti taas ylöspäin.
"Hänen kätensä oli jo ovenrivassa, ja siihen hän taas pysähtyi, kasvoillaan sama hämmästynyt kiukku. Hän alkoi kuulla lähellään liikkeitteni heikkoa kahinaa. Sillä miehellä oli varmaankin pirullisen terävä kuulo. Äkkiä hän vimmastui: 'Jos joku on tässä talossa…' huusi hän noituen ja jätti uhkauksensa lopettamatta. Hän pisti käden taskuunsa, mutta ei löytänyt mitä etsi, ja syöksyen ohitseni hän kompuroi kolisten ja taisteluhaluisena alakertaan. Mutta minä en seurannut häntä, vaan istuin portaiden yläpäässä hänen paluuseensa asti.
"Pian hän taas tuli takaisin yhä mutisten. Hän avasi huoneen oven ja, ennenkuin ennätin päästä sisälle, paukautti sen kiinni vasten naamaani.
"Päätin tutkia taloa ja vietin jonkun aikaa siinä hommassa niin äänettömästi kuin suinkin. Talo oli hyvin vanha, rappeutunut ja kostea, ja ullakkokerroksen seinäpaperit riippuivat irrallaan rottien repiminä. Melkein kaikki ovenrivat olivat jäykkiä, enkä uskaltanut vääntää niitä. Muutamat tarkastamistani huoneista olivat kalustamattomia, ja toisissa oli huiskin haiskin teatteriromua, joka ulkoasusta päättäen oli ostettu käytettynä. Eräästä huoneesta, joka oli ukon oman huoneen vieressä, löysin joukon vanhoja vaatteita. Aloin kaivella niitä ja unohdin taas innoissani hänen korviensa tavattoman tarkkuuden. Kuulin hiljaisia askeleita ja katsahtaessani juuri ajoissa näin hänen ovesta tähystelevän pengottua vaatekasaa ja pitävän vanhanaikaista revolveria kädessään. Seisoin hievahtamatta paikallani hänen tuijottaessaan ympärilleen suu auki ja epäluuloisena. 'Se on varmastikin ollut se letukka', sanoi hän hitaasti. 'Hitto hänet vieköön!'
"Hän sulki rauhallisesti oven, ja heti kuulin avaimen kääntyvän lukossa. Sitten hänen askeleensa loittonivat. Käsitin äkkiä olevani teljettynä. Aluksi en tiennyt, mitä oli tehtävä. Astuin ovelta ikkunan luo ja taas takaisin ja seisoin hämmentyneenä. Vihanpuuska valtasi minut. Mutta minä päätin tutkia vaatteita, ennenkuin tekisin mitään muuta, ja ensimmäinen yritykseni pudotti vaatepinon ylähyllyltä. Se sai hänet palaamaan entistä synkempänä. Tällä kerralla hän todellakin kosketti minuun, hypähti takaisin hämmästyneenä ja seisahtui neuvotonna keskelle huonetta.
"Pian hän vähän rauhoittui. 'Rottia', virkkoi hän matalalla äänellä, sormet huulella. Ilmeisesti hän oli vähän peloissaan. Minä pujahdin hiljaa ulos huoneesta, mutta eräs lattiapalkki narahti. Silloin se lemmon peto lähti marssimaan läpi koko talon revolveri kädessään, lukitsi oven toisensa perästä ja pisti avaimet taskuunsa. Kun käsitin hänen puuhansa, jouduin oikein raivoihini — tuskin saatoin kylliksi hillitä itseäni odottaakseni sopivaa tilaisuutta. Nyt tiesin hänen olevan yksin talossa. En siis nostanut sen suurempaa melua, vaan kolhaisin häntä päähän."
"Kolhaisitte häntä päähän?" huudahti Kemp.
"Niin — löin hänet tainnoksiin, hänen astuessaan portaita alas. Iskin häneen takaapäin töyrytuolilla, joka oli portaiden käännekohdassa. Hän lensi alakertaan kuin pussillinen vanhoja saappaita."
"Mutta — kuulkaahan! Yleiset ihmistavat…"
"Ovat perin sopivia tavallisille ihmisille. Mutta tarkoitus olikin, Kemp, että minun oli päästävä ulos talosta valepuvussa hänen näkemättään. En voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitten laitoin hänelle suukapulan Ludvig XIV:n liiveistä ja sidoin hänet lakanaan!"
"Sidoitte hänet lakanaan!"
"Tein hänestä jonkinlaisen säkin. Se oli jokseenkin hyvä keino pitää tuota tomppelia peloissaan ja alallaan, ja hiton vaikea siitä olikin päästä ulos — saada pää mahtumaan nuoran kierteestä. Hyvä Kemp, teidän ei tarvitse tuijottaa minuun kuin olisin tehnyt murhan. Hänellä oli revolverinsa. Jos hän kerran olisi nähnyt minut, olisi hän voinut kertoa tuntomerkkini…"
"Mutta kuitenkin", sanoi Kemp. "Englannissa — nykyaikana! Ja mies oli omassa talossaan, ja te olitte — suorastaan ryöstämässä."
"Ryöstämässä! Hitto soikoon! Kohta te sanotte minua varkaaksi. Ette suinkaan te, Kemp, ole niin hupsu, että ajattelisitte noin ahtaasti. Ettekö voi ymmärtää asemaani?"
"Ja hänen myöskin!" sanoi Kemp.
Näkymätön Mies nousi äkkiä seisomaan. "Mitä te oikeastaan tarkoitatte?"
Kempin kasvoille tuli hieman kova ilme. Hän aikoi puhua, mutta hillitsi itsensä. "Ehkä sittenkin", virkkoi hän muuttaen äkkiä esiintymistapaansa, "teidän piti niin menetellä. Te olitte pinteessä. Mutta kuitenkin…"
"Tietysti olin pinteessä — helvetillisessä pinteessä! Ja hän sai minut vielä vimmastumaan vainoamalla minua pitkin koko taloa, ilvehtimällä revolverillaan, avaamalla ja lukitsemalla ovia. Hän oli kerrassaan raivostuttava. Ette suinkaan te moiti minua, vai mitä? Moititteko te minua?"
"En milloinkaan moiti ketään", vastasi Kemp. "Se on ihan sopimatonta.
Mitä sitten teitte?"
"Minun oli nälkä. Alakerrasta löysin leivän ja vanhentunutta juustoa — siinä oli enemmän kuin tarpeeksi ensi nälkään. Ryyppäsin vähän vedellä laimennettua viiniä ja menin sitten häthätää tekaisemani mytyn ohi — se pysyi vielä hiljaa — siihen huoneeseen, jossa oli vanhoja vaatteita. Ikkuna oli kadun puolella liasta ruskeiden verhojen peittämänä. Poikkesin kurkistamaan ulos niiden välistä. Ulkona oli päivä häikäisevän kirkas — vastakohtana tämän ikävän talon ruskeille varjoille. Kadulla oli vilkas liike — ohitseni kulkivat hedelmäkärryt, kaksipyöräiset ajoneuvot ja nelipyöräiset, joilla oli pino laatikoita, ja kalakauppiaan rattaat. Palasin takanani olevaan hämärään, väritäplien leijaillessa silmissäni. Kiihtymykseni alkoi taas väistyä asemani selvän arvioimisen tieltä. Huoneessa haisi hieman bensiiniltä, jota luullakseni oli käytetty vaatteiden puhdistamiseen.
"Aloin seikkaperäisesti tutkia tätä paikkaa. Päättelin kyttyräselän olleen jonkun aikaa yksin talossa. Hän oli omituinen olento… Keräsin vaatevarastosta kaikki, mitä mahdollisesti saatoin käyttää hyväkseni, ja sitten valitsin huolellisesti harkiten. Löysin käsilaukun, joka näytti tarpeelliselta, vähän puuteria, punamaalia ja kiinnelaastaria.
"Olin ajatellut maalata ja puuteroida kasvoni ja kaikki, mitä minusta puettuna voi näkyä, tehdäkseni itseni näkyväksi, mutta siinä oli se varjopuoli, että olisin tarvinnut tärpättiä ja muita apukeinoja ja melko pitkän ajan, ennenkuin olisin voinut sieltä poistua. Lopulta valitsin paremmanpuoleisen nenän, joka oli vähän kummallinen, mutta ei sen kummempi kuin useiden ihmisten, tummat silmälasit, harmaan poskiparran ja teko tukan. En voinut löytää mitään alusvaatteita, mutta niitä voisin ostaa myöhemmin. Toistaiseksi panin ylleni puuvillaisen kaavun ja sidoin kaulaani kashmirihuivin. Sukkia siellä ei ollut, mutta kyttyräselän saappaat olivat jokseenkin tilavat ja sopivat jalkaani. Eräässä myymälän pöytälaatikossa oli kolme puntaa kultaa ja noin kolmekymmentä shillingiä hopeaa. Lukitussa kaapissa, jonne murtauduin sisemmässä huoneessa, oli kahdeksan puntaa kultarahoina. Voin siis jälleen astua maailmaan hyvin varustettuna.
"Sitten minussa heräsi omituinen epäilys. Oliko ulkomuotoni todellakin säädyllisen näköinen? Katselin itseäni pienessä sänkykamarin kuvastimessa ja tutkin olemustani joka taholta huomatakseni jonkin unohtuneen raon, mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Olin eriskummaisen näköinen, teatterimainen — näyttämötaituri — mutta varmaankaan en sentään luonnontieteellinen mahdottomuus. Saaden takaisin itseluottamukseni vein kuvastimen myymälään, vedin alas ikkunankaihtimet ja tarkastelin itseäni joka puolelta nurkassa seisovan kääntöpeilin edessä.
"Kului muutamia minuutteja, ennenkuin sain luontoni rohkaistuksi. Sitten avasin myymälän oven ja lähdin ulos kadulle jättäen pikku miehen selviytymään lakanastaan, milloin häntä halutti. Viiden minuutin kuluttua oli minun ja vaatekauppiaan välillä tusinan verta kadunkulmia. Ei kukaan näyttänyt tarkastavan minua kiinteämmin. Viimeinen vaikeuteni tuntui voitetulta."
Hän vaikeni taas.
"Ettekö enää ollut huolissanne kyttyräselästä?" kysyi Kemp.
"En", vastasi Näkymätön Mies. "En myöskään ole kuullut, miten hänen kävi. Luultavasti hän irroitti tai potkaisi itsensä ulos lakanasta. Solmut olivat jokseenkin lujat."
Hän vaikeni ja meni ikkunan luo katselemaan ulos.
"Mitä tapahtui tultuanne Strandille?"
"Oi! Pettymyksiä taas. Luulin vaivojeni olevan lopussa. Melkeinpä luulin voivani rankaisematta tehdä mitä halusin, kaikkea — paitsi ilmaista salaisuuttani. Niin ajattelin. Mitä tahansa teinkin ja millaisia seurauksia menettelystäni tulisikin, siitä en välittänyt. Minun oli vain heitettävä pois vaatteeni ja kadottava näkymättömiin. Ei kukaan voinut pidättää minua. Voisin ottaa rahaa, missä vain näkisin sitä. Päätin suoda itselleni uhkean juhla-aterian ja sitten asettua johonkin hyvään hotelliin ja hankkia uusia varoja. Olin hämmästyttävän luottavainen. Ei ole kovinkaan mieluista muistella, että olin aasi. Menin erääseen hotelliin ja olin jo tilaamaisillani puolisen, kun mieleeni juolahti, etten voinut syödä, jollen paljastaisi näkymättömiä kasvojani. Tilasin aterian ja ilmoitin tarjoilijalle, että tulisin takaisin kymmenen minuutin kuluttua, ja lähdin katkerin mielin ulos. En tiedä, lienettekö te koskaan ollut siinä asemassa, ettette olisi voinut tyydyttää ruokahaluanne."
"En aivan niin pahassa", sanoi Kemp, "mutta voin sitä kuvitella".
"Olisin voinut lyödä noita tyhmiä tomppeleita. Lopulta, ihan näännyksissä himosta saada maukasta ruokaa menin toiseen hotelliin ja tilasin yksityishuoneen. 'Kasvojani on kohdannut paha tapaturma', sanoin. He katsahtivat minuun uteliaina, mutta tietenkään se ei ollut heidän asiansa — ja niin sain lopulta aterian. Se ei ollut erikoisen hyvä, mutta riitti kuitenkin, ja syötyäni istuin poltellen sikaaria ja koettaen laatia toimintasuunnitelmaa. Ja ulkona alkoi taas pyryttää lunta.
"Mitä enemmän mietin asiaa, Kemp, sitä paremmin aloin käsittää, kuinka avuton ja kömpelö olento on Näkymätön Mies — kylmällä roskailmalla ja vilkasliikenteisessä sivistyneessä kaupungissa. Ennenkuin tein tämän mielettömän kokeen, olin haaveillut tuhansista seikkailuista. Sinä iltapäivänä tuntui kaikki pettymykseltä. Kävin ajatuksissani läpi kaikki ne asiat, joita ihminen pitää toivottavina. Epäilemättä teki näkymättömyys mahdolliseksi niiden saavuttamisen, mutta mahdotonta oli niistä nauttia senjälkeen, kun ne ensiksi oli hankkinut. Kunnianhimo — mitä hyötyä on ylpeydestä ja komeudesta siellä, missä ei voi esiintyä? Mitä hyötyä on naisen rakkaudesta, kun hänen nimensä pitää välttämättä olla Delila? Minulla ei ole mitään halua politiikkaan, maineen konnankoukkuihin, hyväntekeväisyyteen, urheiluun. Mitä oli tehtävä? Ja nyt minusta oli tullut vaatteisiin verhottu pöpö, kapaloitu ja siteisiin kääritty ihmisen irvikuva."
Hän vaikeni, ja hänen asentonsa ilmaisi hänen katselevan eri tahoille ikkunasta.
"Mutta kuinka te jouduitte Ipingiin?" kysyi Kemp, kovasti haluten saada vieraansa yhä puhumaan.
"Menin sinne työskentelemään. Minulla oli yksi toivo. Se oli puolittainen aate! Minulla on se vieläkin. Nyt se on täysin kypsä aate: kuinka pääsen ennalleen, palauttaakseni sen, mitä olen hävittänyt. Nimittäin sitten, kun haluan. Kun olen tehnyt kaikkea, mitä haluan tehdä näkymättömänä. Ja siitä nyt etusijassa tahdonkin puhella kanssanne…"
"Menittekö suoraan Ipingiin?"
"Menin. Minun oli vain hankittava käsiini kolme muistiinpanokirjaani ja shekkikirjani, matkatavarani ja alusvaatteeni ja tilattava joukko kemiallisia aineita toteuttaakseni tämän suunnitelmani — näytän teille kaikki laskelmat — niin pian kuin saan kirjani takaisin — ja sitten lähdin. Voi taivas! Muistan nyt sen lumipyryn ja kirotun vaivan, joka minulla oli koettaessani estää lunta kostuttamasta pahvinenääni…"
"Ja sitten te", virkkoi Kemp, "toissapäivänä, jolloin teidät saatiin ilmi, panitte toimeen — sanomalehdistä päättäen…"
"Niin. Aivan niin. Tapoinko minä sen konstaapelitomppelin?"
"Ette", vastasi Kemp. "Hän luultavasti toipui."
"Se on siis hänen onnensa. Minä suorastaan menetin malttini. Voi niitä hupsuja! Mikseivät he jättäneet minua rauhaan? Entä toinen hölmö, se maustekauppias?"
"Ei hänelläkään ole hengenvaaraa", vastasi Kemp.
"Mutta kulkuristani en tiedä mitään", sanoi Näkymätön Mies vastenmielisesti naurahtaen.
"Jumaliste, Kemp, teidäntapaisenne ihmiset eivät tiedä, mitä raivo on!… Kun on tehnyt työtä vuosikausia, suunnitellut ja pohtinut ja sitten joku kömpelö, lyhytnäköinen tomppeli turmelee kaikki saavutuksenne!… Joka ainoa moukka on lähetetty minun tielleni… Jos osakseni tulee vielä lisää sellaista, niin minä ihan vimmastun ja nujerran joka sorkan. Nyt ne ovat tehneet tilani tuhat kertaa pulmallisemmaksi."